Kreivi Otto istui synkässä vankitornissa ja kuuli iloisen soiton
linnasta. Hän arveli kuninkaan saapuneen ja tutki vankilaansa tarkasti
mahdollisesti löytääkseen tilaisuuden päästä vapauteen. Mutta mitä
kauemmin hän katseli vankilatorniaan, sitä alakuloisemmaksi hän tuli,
huomatessaan paon mahdottomaksi.
Myöhään illalla avattiin vankilan raskas ovi, ja harmaaviittainen mies
suuri miekka kädessään astui sisään, lyhyen, laihan munkin saattamana,
joka kantoi kultaista monstransia yhteenliitetyissä käsissään. Viitan
alta luimistavasta hurjasta katseesta tunsi Otto heti miekkaa kantavan
miehen mustaksi kreivi Henrikiksi.
"Minä säälin sinua, nuori mies", sanoi Henrik, "ja vaikka minä
en tiedä missä rikoksellisessa aikeessa sinä, jalon kreivi Otto
Lüneburgin nimellä uhkarohkeasti olet tunkeutunut minun linnaani,
niin minä kuitenkin suostun päästämään sinut vapaaksi, jos sinä pyhän
monstranssin päällä tahdot vannoa, ettet sinä ainoallekaan ihmiselle
ilmaise, mitä sinä tänäpäivänä olet luvattomasti ja oikeudettomasti
kuullut minun asesalissani."
Otto mietti hetken ja vastasi sitten varmasti ja rauhallisesti. "Herra
kreivi! Minä osaan vaieta kuin muuri, silloin kun velvollisuus ja
uskollisuus sen vaativat, eivätkä mitkään valat sido minun kieltäni.
Mutta henkeni ja vapauteni pelosta minä en anna valalla sitoa kieltäni
silloin kun uskollisuuteni herraani ja kuningastani kohtaan vaatii
minun puhumaan, sitä minä en tee ennenkuin olen siihen pakotettu.
Ainakin neljätoista päivää tahdon miettiä teidän ehdotustanne."
"Jos sinä et vanno kahdeksan päivän kuluttua", karjasi kreivi Henrik,
"niin saat näiden neljän seinän välissä miettiä sitä kuolinpäivääsi
asti. Ja se voi koittaa ennenkuin odotatkaan: Minä en pidä pitkää
oikeudenkäyntiä petturien ja urkkijoiden kanssa!"
Tämän uhkauksen lausuttuaan kreivi Henrik poistui papin kanssa
vankilasta, jättäen Oton surullisiin ajatuksiinsa.
Schwerinin linnassa ei vangittu Otto kreivi ollut ainoa, joka
vietti levottoman ja unettoman yön. Yksinäisessä huoneessaan, hänen
vankilatorninsa vastapäätä istui onneton kreivitär Ida itkien. Hän
oli kyllä voittanut ruumiillisen heikkoutensa, mutta hänen hurskas
sielunsa taisteli kovaa taistelua luonnollisen rakkauden kaipuun ja
veljiään kohtaan tuntemansa velvollisuuden välillä; sillä kreivi
Henrik oli selittänyt hänelle tämän naimiskaupan olevan ainoan
pelastuskeinon, joka voisi selvittää heidän sekavat suhteensa
tanskalaiseen kuningashuoneeseen. Hänen mielestään kreivi Klaus
ei ollut paha tai halveksittava ihminen, hän piti arvossa hänen
rehellistä, hyvää sydäntään. Mutta hänellä oli hyvin huono käsitys
hänen hengenlahjoistaan ja ymmärryksestään. Ainoa tunne, minkä
kreivi hänessä herätti, oli kyllästyminen ja jonkinlainen sääli
silloin kun sydämettömät ja lahjakkaammat ihmiset pilkkasivat häntä.
Danneborgin kreivi ja piispa Konrad olivat sydämettömästi loukanneet
häntä, saattaessaan hänen puheliaan sulhasensa haastelemaan mitä
naurettavimpia ja yksinkertaisimpia asioita.
"Hän rakastaa minua kuitenkin, raukka!" sanoi hän. "Hän on kenties
ainoa ihminen, joka tahtoisi luopua omista taipumuksistaan minun
tähteni, eikä hän kuitenkaan tunne minua, eikä hän tule koskaan
ymmärtämään minua. Jos minä voisin neuvoa ja ohjata häntä -- tai auttaa
häntä tekemään muita ihmisiä onnelliseksi! Itse minä en kuitenkaan
koskaan tule onnelliseksi. Jumala ja pyhä neitsyt vahvistakoot minua."
Näin epäitsekkäin ajatuksin hän sulki silmänsä, vaipumatta kuitenkaan
uneen. Rauha vallitsi hänen sielussaan, mutta hiljaisia kyyneleitä
vuodattaen hän lausui hyvästinsä tämän maailman onnellisuudelle.
Silloin hän kuuli tornista kirkkaan nuoren miesäänen laulavan. Otto
lauloi vankilassaan:
On vangittu lintunen allapäin,
Kun ei voi vapaana lentää.
Vaikk' ois mun häkkini kultainen
Ei riemuni suurenis sentään.
Ja kotkanpojalla kynnet on --
Sen heimo pilviä halkoo,
Ei liskona maassa se madella saa
Joka vapaana lennellä toivoo.
Otto lohdutteli näin itseään vankilassa, ja kreivitär Ida unohti
hetkeksi sydänsurunsa sääliessään vierasta nuorukaista, vaikka hän ei
tiennyt, kuka hän oli.
Kaunis prinsessa Berengaria istui ajatuksiinsa vaipuneena huoneessaan
linnan vastakkaisessa kylkirakennuksessa. Hän huomasi tehneensä
valtavan vaikutuksen nuoreen, kiihkeään kuninkaaseen, eikä hän itse
ollut milloinkaan katsellut ketään miestä suuremmalla mieltymyksellä.
Hänen suuri nimensä sankarina ja voittajana, hänen kaunis, miellyttävä
ulkomuotonsa, hänen jalo ritarillinen olentonsa, hänen nuoruutensa,
vilkkautensa ja hänen palava henkensä olivat omiaan tekemään eläväksi
hänen rakkaimman unelmansa. Mutta sanottiin hänen kosineen Böömin
Margarethaa --, hän odotti pian ratkaisevaa, myöntävää vastausta. Tuo
huhu, joka oli saapunut sinne vähän ennen Valdemarin tuloa, oli jo
ensi hetkestä tehnyt hänet melkein välinpitämättömäksi miellyttävän
ja puoleksi kihlautuneen ruhtinaan kohteliaisuuksille. Mutta hän
toivoi tämän huhun perättömäksi! Hän päätti ainakin olla seuraavana
päivänä vähemmän kylmä ja jäykkä, ja hän tahtoi mikäli mahdollista
osoittaa kuninkaalle kunnioittavansa häntä ja antavansa arvoa hänen
osoittamalleen huomaavaisuudelle.
Näitä miettiessään hän alkoi itse irroittaa kallisarvoisia
koristeitaan. Hän oli lähettänyt pois kamarineitonsa, saadakseen
antautua häiritsemättä unelmilleen. "Tähän asti minun elämäni on
ollut vain tyhjyyttä ja turhuutta täynnä", sanoi hän. "Ilman elämän
päämäärää minä olen antanut päivieni kulua. Minä olen kuunnellut
tyhjänpäivästen ihailijoiden imartelua ja kuluttanut sieluni turhan
komeuden ja kauneuden humussa. Täältäkään minä en muuta etsinyt, ja
täällä häikäisee äkkiä todellinen onni silmäni -- suuren sankarisielun
lämmin myötätunto. Ehkä kuningattaren kruunu viittailee minulle, --
eikä minun senvuoksi tarvitse uhrata vapauttani, itsenäisyyttäni eikä
sydämeni luonnollisia vaatimuksia. Hänelle -- ainoastaan hänelle minä
voisin ojentaa käteni ylpeydellä, tarvitsematta senvuoksi ylenkatsoa
itseäni ja luopua jaloimmasta tunteestani."
Hiljainen naputus ovelle häiritsi kaunista prinsessaa hänen
mietelmissään. Se avattiin, ja kreivitär Audacia astui sisään kauniissa
ohuessa yöpuvussa, kullankeltaiset palmikot riippuen hartioillaan.
"Minä en voi nukkua, jalo ystävättäreni!" sanoi hän puoleksi
levottomana, puoleksi leikkiä laskien, ollen pelon ja salaisen
tyytyväisyyden vaiheilla. "Minun täytyy neuvotella teidän kanssanne ja
uskoa teille eräs havaintoni -- tai otaksumani, aioin sanoa, jolla voi
olla arveluttavat seuraukset. Ettekö itse huomannut jotakin omituista
kuninkaassa?"
"Mitä?" änkytti prinsessa hämillään. "Tekin luulette huomanneenne -- --"
"En ainoastaan minä usko sitä", vastasi Audacia ja sävähti
tulipunaiseksi, "mutta minä olen kuullut monen peitetyin sanoin
laskevan siitä leikkiä. Mutta siitä voisi syntyä vaarallinen leikki,
johon minä en luulisi olleen minkäänlaista syytä -- --"
"Kuka voisi olla niin häpeämätön ja uskoa sellaista?" kysyi prinsessa
säpsähtäen.
"Nämä viisaat, epäluuloiset ihmiset ovat valmiit vaikka mihin!" alkoi
kaunis kreivitär taas puhua. "Nämä jäykät, varovaiset hovimiehet
punnitsevat jokaisen sanan ja laskevat joka askeleen. Kaikkien
yksinkertaisimmassa lauseessa piilee heidän mielestään jokin erityinen
tarkoitus, ja he uskovat itserakkauden ja turhamaisuuden piilevän
jokaisessa viattomassa, ystävällisessä hymyssä, minkä kohteliaisuus
ja molemminpuolinen hyväntahtoisuus aiheuttavat. Nuoren kohteliaan
kuninkaan tarvitsee vain istua kauniin naisen pöytätoverina ja
keskustella vapaasti hänen kanssaan, niin silloin heti sanotaan hänen
olleen rakastuneen. Jos nainen vielä onnettomuudeksi on miellyttävä,
ja hän kutsuu hänet tanssiin -- niin juttu on valmiina, hän on
muka silmittömästi rakastunut, ja syy ei ole kuninkaan, vaan tuon
turhamaisen naisen, joka on ollut hänelle liian ystävällinen, luonut
häneen rakastuneita katseita, ja -- kukaties mistä kaikista rikoksista
häntä syytetään --"
"Häpeämätöntä, alhaista!" keskeytti prinsessa hänet hehkuvin poskin ja
ylpeät, mustat silmät säihkyivät suuttumuksesta. "Kuka sellaista on
puhunut? Kuka on uskaltanut ajatella niin häpeällisesti vapaasta ja
jalosukuisesta naisesta, jota ei ylpeinkään ritari ole rohjennut lähetä
--"
"Jalo ystävättäreni", alkoi kreivitär taas puhua, "ei ankarinkaan
kunniallisuus näihin aikoihin voi suojata nuorta naista kateuden ja
panettelun myrskyltä, jos hän ei ole häijy kuin kuolemansynti tai
kylmä ja kuollut kuin kivi. Nyt minä taas saan kauniin nuhdesaarnan
mustasukkaiselta aviomieheltäni -- ja huomenna minun varmaankin
täytyy pukeutua säkkiin ja tuhkaan ja esiintyä kuninkaalliselle
vieraalleni hiljaisena, katuvaisena perheen äitinä, tukka ja posket
mustan päähineen peittäminä. -- Mutta oletteko sairas, jalo prinsessa?
Te taidatte ottaa liian innokkaasti osaa minun huoliini, ja näiden
pienten ikävyyksien minulle tuottamaan turhaan levottomuuteen. -- Mikä
onnettomuus sitten oikeastaan on tapahtunut? Meidän nuori, miellyttävä
kuninkaamme on puhunut ystävällisesti minulle ja pyöritellyt minua ehkä
hiukan liian rajusti ja kiivaasti tanssissa, sen kauheampi ei asia ole.
Enhän minä emäntänä voinut epäkohteliaana vetäytyä syrjään ja katsoa
happamasti niin mahtavaan ja ylhäiseen vieraaseen, vain senvuoksi, että
mieheni joskus on mustasukkainen. Sitäpaitsi hän itsekin parhaansa
mukaan imartelee ja koettaa miellyttää vaarallista päämiestänsä, ja
minun hän on kehoittanut olemaan niin lempeän ja huomaavaisen kuin
mahdollista. Onnettomuus on vain siinä, että minä en teeskentele
kuninkaalle ystävyyttäni, vaan teen sen sydämestäni, sillä minä en osaa
teeskennellä. Te prinsessa, varmasti myönnätte minulle kuninkaan koko
olennossa olevan jotakin aivan erikoisen rakastettavaa ja miellyttävää,
minkä täytyy miellyttää jokaista naista."
"On kyllä." vastasi prinsessa näennäisen välinpitämättömästi ja tointui
nopeasti. "Hän on hyvin uljas herra, vaikka minä en voi huomata häntä
läheskään niin miellyttäväksi ja vaaralliseksi, kuin hän näyttää olevan
teidän silmissänne."
"Vaaralliseksi?" toisti kreivitär hiukan loukkaantuneena. "Minä
sanoisin häntä vaaralliseksi ainoastaan ajatellessani mieheni suhdetta
häneen, ja Tanskan kruunun meille pakottamaa yli-herruutta. Minä
en pidä häntä enkä ketään miestä vaarallisena itselleni tai minun
aviouskollisuudelleni, ja toivoakseni minä en ole antanut teille
minkäänlaista aihetta epäilyksiin."
"Jumal'auta", vastasi prinsessa, "en suinkaan ole sellaista ajatellut.
Mutta koska te olette niin hyvä, jalo kreivinna, että uskotte
minulle huolenne niin suokaa minun tehdä eräs huomautus! Te olette
vilkkaudessanne ja iloisuudessanne tosiaankin hyvin rakastettava. Mutta
minä luulen, että teidän täytyisi olla hiukan jäykempi ja varovaisempi
voidaksenne välttää väärinkäsityksiä ja ikävyyksiä perheoloissanne.
Mutta jos sallitte niin keskeyttäkäämme keskustelu, jolla minä pelkään
loukanneeni teidän hienotunteisuuttanne! Minä en voi muuten oikein
hyvin ja -- --"
"Suokaa anteeksi, jos minä tulin sopimattomaan aikaan!" sanoi
Audacia, tuntiessaan tuttavallisuutensa loukatuksi, ja kyyneleet
kohosivat kauniin rouvan silmiin. "Minä uskoin ensi kerran elämässäni
löytäneeni sisarellisesti osanottavan sielun, joka ymmärsi minua ja
antoi minun sydämelleni vapauden. Teidän saavuttuanne tuntui minun
lapsuuteni iloisuus ja huolettomuus palautuneen. Teidän ylevä,
uskalias elämänkatsomuksenne sai minun unohtamaan kovan kohtaloni ja
minä kohottauduin vapaana ja iloisena sen painon alta, kuin haukka
metsästäjän pään päällä, unohtaessaan nauhan, jolla tämä pitelee sitä
kiinni. Mutta nyt olette tekin, ruhtinaallinen sukulaiseni tullut
minulle kylmäksi ja vieraaksi, ja sieltä mistä minä odotin sisarellista
osanottoa, saan osakseni välinpitämättömyyttä ja kylmiä kehoituksia
muistamaan velvollisuuksiani."
"Audacia", huudahti prinsessa syvästi liikutettuna -- "anna
minulle anteeksi hetkellinen heikkouteni. Onnettomuudeksi minun
mielestäni kuningas on ollut yhtä miellyttävä kuin teistä, ja minä
luulin sokeudessani hänen osoittavan minulle huomaavaisuutta,
joka hiveli itserakkauttani. -- Minä luulin teidän huomionne tai
arvelunne koskeneen minua eikä teitä -- ja -- minä häpeän nyt, jalo
ystävättäreni. Mutta minä tahdon korvata teidän luottamuksenne minuun,
uskomalla teille -- että loukattu turhamielisyys ja jonkinlainen
mustasukkaisuus olivat vähällä erottaa meidän sydämemme, -- ja minä
voisin melkein ylönkatsoa itseäni. Suurimmankaan miehen rakkaus ei
totisesti ole sen arvoinen, että se saisi riistää meiltä meidän
viimeisen ja ainoan lohdutuksemme -- molemminpuolisen luottamuksen ja
ystävyyden." Ystävättäret syleilivät herttaisesti toisiaan, ja hilpeä
Audacia iloitsi sydämensä pohjasta voidessaan selittää kuninkaan
käytöksen siten, että hän itse sai luopua valloituksesta, joka oli
salaisesti häntä miellyttänyt, ja hän luovutti kernaasti voiton
ruhtinaalliselle ystävättärelleen.
Sill'aikaa kun prinsessojen makuuhuoneessa puheltiin näin
tuttavallisesti sydänsalaisuuksista, asteli Valdemar levottomana
edestakaisin huoneessaan ja kävi ankaraa omantunnonoikeutta kiivaan,
nuoren sydämensä kanssa, jota hän ei enää itsekään oikein ymmärtänyt.
Mutta pian uusi, tulinen intohimo voitti. Hänen mieleltään oli
tuo vaikutus, jonka prinsessa Margarethan kuva oli tehnyt häneen,
jonkinlaista noituutta. Se oli haaveilua ja mielikuvituksenpetosta,
ja hän syytti siitä Thorgejr Danaskjaldia, jonka liioiteltu, hurja
kuolleen puukuvan ihaileminen oli yllyttänyt hänet tuohon haaveelliseen
tunnelmaan ja saattanut hänet rakastumaan kahteen maalattuun silmään.
Hän tuomitsi pikaisuuttaan ja sitä, ettei ollut myöntänyt Junkker
Strangen arveluita oikeiksi.
"Mitä on tämä kuollut kuva elävän rinnalla?" sanoi hän. -- "Kreivi
Engelbrekt on oikeassa -- hän on maailman kaunein nainen, -- siinäpä
vasta olisi kuningatar! -- Margaretha ei ole mitään hänen rinnallaan,
vaikka hän olisikin tuon onnettoman kuvan näköinen? -- Lempeä,
sinisilmäinen tyttö, -- hänestä tulisi luultavasti hellä ja hurskas
äiti, hiljainen, rauhallinen perheenemäntä, -- mutta hänessä ei ole
Berengarian tulta eikä korkeaa kuninkaallista voitonkatsetta. Jos minä
olisin haaveileva nuorukainen, jos minun kansani olisi lammaslauma, ja
minun valtikkani paimenhuilu, niin voisi minusta Margarethan rinnalla
tulla rauhallinen, vakava paimen. Mutta 'voittoon ja onneen Wolmari
luotiin! se tähtiin kirjoitettiin!' -- Berengaria -- niin hän tai
ei kukaan on ylpeän voittajan puoliso, hän seuraisi minua uljaana
aseidenloistossa minun ja Tanskanmaan onneen. Haa, olisiko jo liian
myöhäistä, -- voisikohan pikaviesti vielä tavata Junkker Strangen
ennenkuin onneton sana on sanottu, -- ja kurja side solmittu, joka
kukaties tekee minut orjaksi koko elämänajakseni -- --"
Hän tarttui kiivaasti kellonnauhaan, ja vanha kamarimestari Antero
astui sisään.
"Ivar Glugin on kiireesti valmistauduttava matkalle! Puolen tunnin
kuluttua hän saa tulla hakemaan kirjeensä! Hanki minulle heti
kirjoitusvehkeet!"
"Tässä, minun kuninkaani!" vastasi vanha, uskollinen Antero, ottaen
taskustaan esille, mitä kuningas tarvitsi. "Minä olin varustautunut
kaikkeen. Minä arvelin kyllä pirun olevan merrassa."
"Mitä, luuletko sinäkin heti tietäväsi minun aikomukseni? -- No, mitä
sinä arvelit?"
"Enpä juuri mitään, armollinen herrani ja kuninkaani!" vastasi
vanhus. "Mutta jos on kiire, ja te otatte siksi aikaa säilyttääksenne
kalleutenne, niin ehkä minä, niin vanha kuin olenkin, voin yhtä pian
kuin ritari Glug viedä kreivi Albertille teidän viestinne, ja ennemmin
kuin tunnin kuluttua on linna ja kaupunki piiritetty?"
"Mistä sinä uneksit, vanhus? Kuka sellaista ajattelee? Tee mitä minä
sanoin ja vaikene!"
"Yksi sana vain, armollinen herra kuningas!" pyysi vanhus. "Jos te
olette täällä huomannut epäilyttäviä juonia, niin sallikaa minun viedä
teidän kalleutenne varmaan talteen ja antakaa minun vartioida ovenne
kynnystä niin kauan kun te viivytte täällä."
"Hyi, Antero!" vastasi Valdemar. "Luuletko sinä minun olevan ryövärien
ja murhaajien joukossa. Mene ja tottele, elä häpäise kristillistä
ritaria tuollaisilla arvottomilla epäluuloilla!"
Vanha, kuiva Antero kumarsi ääneti ja poistui. Hänen laiha käsivartensa
oli kiertynyt raskaan kultanahkaisen laatikon ympäri, missä hän
säilytti kuninkaan pikaria, timanteilla koristeltuja kalliita käätyjä
ja muita kuninkaallisia koristeita.
"Vanha, uskollinen palvelijani!" sanoi Valdemar, katsoessaan hänen
jälkeensä. "Hän vartioi minun henkeäni ja minun omaisuuttani kuin
lohikäärme, eikä aavista maailmassa olevan suurempia suruja kuin
ryövärien ja murhaajien pelon."
Kuningas kirjoitti nyt nopeasti kirjeen Junkker Strangelle pyytäen,
jos se ei jo ollut myöhäistä, hänen jättämään kosimisen sikseen ja
palaamaan heti kotiin ilman morsianta.
Heti ritarin mentyä kuningas paneutui levolle, ja nukkui lopulta,
rauhattomasti uneksien. Kaunis Helena-rouva näytti hänestä muuttuneen
prinsessa Berengariaksi. Margarethan kuva oli muuttunut eläväksi,
ja hän näytti horjuvan molempien vaiheilla, jyrkkien kallioitten ja
ihanien laaksojen välillä, etäisellä tunturilla seisoi musta Kullenmies
uhaten.
Seuraavana päivänä saapui ritari Ganz kuninkaan käskystä, vahvan
vartiojoukon saattamana linnaan, ja kreivi Henrik vastaanotti hänet
kylmän kohteliaasti. Kuningas ei ollut vielä halukas ryhtymään
vakavampiin toimiin, ja kreivi Henrik ehdotti villisianmetsästystä.
Kuningas suostui heti siihen, varsinkin kuultuaan ettei prinsessa
pelännyt ottaa osaa tähän vaaralliseen huvitukseen, mistä kreivitär
Audacia pyysi olla poissa. Prinsessa otti tapansa mukaan vain kaksi
naisistaan kanssaan, jotka pysyttelivät kunnioittavan matkan päässä
heidän ruhtinaallisesta valtiattarestaan. Metsästysretkille Valdemar
oli usein tilaisuudessa osoittamaan voimiaan ja taitavuuttaan.
Kreivi Henrik huolehti koko ajan siitä, että kuningas sai kunnian
kaadetusta tai haavoitetusta villisiasta, joten Valdemar aina ensiksi
osui metsästyspuukollaan otukseen, vaikka hän olisikin itse ampunut
ratkaisevan nuolen tai heittänyt surmaavan keihään. Mutta heti kun
Valdemar huomasi tämän kömpelön, alhaisen mielistelyn, laimeni hänen
metsästysintonsa. Kun he taas seuraavan kerran ylistivät kuninkaan
osuneen villisiansydämeen, vaikka he eivät olleet nähneet hänen
ampuvan, putosi kotka heidän keskelleen kuninkaan nuoli rinnassa,
osoittaen ettei hän tarvinnut heidän hankkimaansa kunniaa, eikä
hän tarvinnut vieraiden nuolia osuakseen korkeimpaan ja ylevimpään
päämäärään. Prinsessa nauroi ääneen hämmästyneiden metsästäjien
kustannuksella. Tällä metsästysretkellä kuninkaan täytyi usein ihailla
prinsessan uljautta ja pelkäämättömyyttä. Paluumatkalla hän ratsasti
hänen rinnallaan hiukan seurueen edellä. Kuningas alkoi hänen kanssaan
vakavan ja mieltäkiinnittävän keskustelun, ja häntä hämmästytti
se vapaa, ylevä katse, millä prinsessa katseli maailman iloja ja
suruja, sen ihanuutta ja huonoutta. Ihmetellen kuningas huomasi hänen
kohottautuneen monien aikakautensa ennakkoluulojen yläpuolelle,
sekä kirkollisissa että valtiollisissa asioissa. Kuningas katseli
varovaisesti taakseen, ja nosti sormen suulleen: "Olkaa varuillanne,
jalo prinsessa!" sanoi hän -- "Te lausutte vapaasti ja rohkeasti
sen minkä minä tuskin uskallan ajatella salakammiossani; jos joku
kolmas kuulisi puheenne, niin voitaisiin teitä pitää vaarallisena
kerettiläisenä."
"Te ette kuitenkaan kenellekään ilmaise minun kerettiläisyyttäni!"
vastasi Berengaria provencelaisella murteellaan ja hymyili. "Siinä
tapauksessa minä olisin suuresti erehtynyt, -- minun mielestäni ei
kukaan suurmies voi todenteolla olla aikansa orja, ja vaikka kuningas
Valdemar näyttääkin kantavan aikansa kahleita helposti ja uljaasti,
niin minä uskon kuitenkin teidän olevan aikalaistenne edellä, ja minä
tunnen teidän tähtäävän korkeampaan päämäärään kuin siihen, mihin
keisari ja pyhä isä tahtovat antaa suostumuksensa."
"Jos Jumala suo, niin me puhumme siitä sopivammassa tilaisuudessa,
ihana prinsessa!" vastasi kuningas ja johti keskustelun vähemmän
vakaviin ja vaarallisiin asioihin. Provencelainen runous ja
rakkauslaulut antoivat siten kuninkaalle tilaisuuden vierain ja
hehkuvin sanoin lausua kauniille seuralaiselleen, vapaasti ja kuitenkin
peitetyin sanoin sen, minkä aika ja olosuhteet kielsivät hänen
ilmituomasta suoraan omina tunteinaan ja ajatuksinaan.
"Minä huomaan teidän rakastavan runoutta, jalo herra!" sanoi Berengaria
keskeyttäen tämän keskustelun, jonka viittaukset kuninkaan esittämissä
ja ylistämissä rakkauslauluissa alkoivat olla liian selvät. "Minä olen
kuullut teidänkin hovissanne olevan runoilijoita. Minua ilahduttaisi
suuresti, jos vielä oppisin ymmärtämään ja tuntemaan Teidän
pohjoismaalaisen runoutenne hengen."
Valdemar lausui nyt hänelle yhden kauniimmista pohjoismaalaisista
ballaadeista. Siinä esiintyi mitä voimakkain ja syvin rakkaus, suurena
ja voitollisena, taistellen vihaa ja vihollisten esteitä vastaan, ja
lopuksi kuolema yhdisti uskollisten sydänten eroamattoman liiton.
"Teidän pohjoismaalaiset rakastajanne", huomautti prinsessa, "ovat
siis niinkuin kaikki muutkin, jotensakin varovaisia ja arkoja,
kiihkeimmässäkin intohimossaan. He tahtoisivat mieluimmin nähdä
rakastajattarensa polttavan itsensä rakkaudesta, kuin menisivät itse
hirtettäviksi sitä ennen. Minä pidän enemmän tuosta rohkeasta neidosta.
Hänen sijassaan", lisäsi prinsessa ylpeästi, "minä olisin arvellut
hiukan kauemmin ennenkuin annoin polttaa itseni elävältä, jos olisin
tiennyt, että minun uskollisuuteni ensin pantiin koetukselle."
"Meidän pohjoismaalaiset kaunottaremme", vastasi Valdemar hiukan
loukkaantuneena, "luovuttivat ylpeyden miehille, mutta koettavat
voittaa heidät rakkaudella ja uskollisuudella."
Nyt ennätti metsästysseurue heidät, ja tuntui siltä kuin olisi
Valdemarin ja prinsessan välinen pieni riitaisuus vain saattanut heidän
keskustelunsa vieläkin viehättävämmäksi, kun siihen sekaantui pieniä
sanakiistoja.
Palattuaan takaisin linnaan, vietettiin siellä taas loistava juhla,
jossa tanssin ohella laulettiin ja iloittiin monella tavalla. Kuningas
oli nuorekkaan iloinen ja seurusteli paljon kauniin emäntänsä
kanssa, peittääkseen osaksi mieltymyksensä prinsessaan, ja osaksi
myöskin koetellakseen oliko prinsessan osanotto häntä kohtaan niin
suuri, että se voisi ilmetä pienenä mustasukkaisuuden puuskana.
Tämä onnistui hänelle paremmin kuin hän oli toivonut. Mutta Audacia
ymmärsi nyt viisaasti vetäytyä syrjään. Hän poistui seurasta, syyttäen
pahoinvointia ja antoi kuninkaalle tilaisuuden sopia ylpeän prinsessan
kanssa, ja samaan aikaan rypyt huomattavasti hävisivät kreivi Henrikin
synkiltä kasvoilta.
Näin kului monta päivää alituisissa huvituksissa, ja iloinen kuningas
näytti "aivan" unohtaneen Juhana Ganzin vakavan ja harmillisen asian.
Päivä päivältä hän sotkeutui yhä enemmän prinsessa Berengarian
kahleisiin...