Kun ruhtinaallinen seurue oli kulkenut ohitse, kääntyi Otto äänetönnä
ja ajatuksiinsa vaipuneena, mennäkseen muiden vierasten poikien
joukkoon.
Silloin taputti raskas käsi häntä olalle: "Jos tahdot päästä täältä
kunnialla, nuori yltiöpää", kuiskasi väkevä rajavahti tuttavallisesti
hänen korvaansa -- "niin neuvoisinpa sinun jänistämään täältä, mitä
pikemmin sitä parempi. Täällä ei ole tanskalaisen hyvä olla, kaikkein
vähimmin sinunlaisesi keikarin, joka on tottunut enemmän neitosten
kätten taputuksiin kuin jalustinhihnojen lyönteihin."
Odottamatta vastausta, voimakas ratsumies kääntyi nopeasti hänestä
poispäin ja astui pihavoudin kanssa ylös korkeita linnanportaita,
joita ritariseurue äsken oli noussut. Selitettyään lyhyesti jotakin
ovenvartijalle, laskettiin hänet heti sisään; mutta linnanvouti astui
sauva koholla arvokkaasti takaisin linnanportille. Ajatuksiinsa
vaipuneena meni Otto talliin katsomaan hevostaan; mutta hänen
hämmästyksekseen ei sitä löytynyt sieltä mistään; siitä pilttuusta,
mihin hän oli vienyt sen, löysi hän sensijaan rajavartijan vanhan
konkarin. Satulan, joka oli sen selässä, tunsi kreivi Otto omakseen,
sen hän oli itse irroittanut oivan ratsunsa selästä. Suuttuneena
tästä vaihdoksesta hän oli vähällä nostaa siitä aika melun ja vaatia
tallimiehen tilille tästä hävyttömyydestä, mutta hän ei nähnyt missään
tallirenkiä, ja vieraat asepalvelijat, joiden puoleen hän kääntyi,
nauroivat hänelle arvellen, ettei kunnollinen asepalvelija kävellä
vetelehdi ylhäisen herran tavoin, eikä anna vaihtaa hevostaan tallista.
Vaivoin hillitsi kiukustunut nuori herra kiivautensa: hän laski jo
pari kertaa kätensä miekankahvalle kurittaakseen hävittömiä. Samassa
hän kuuli kavionkapsetta linnanpihalta ja hänen suuttumuksensa kohosi
korkeimmilleen: Hän näki jykevän rajavartijan ratsastavan täyttä
neliä linnansillan yli, ja hän tunsi uljaan, rakkaan ratsunsa, joka
korskui hurjasti, ja koetti heittää vieraan ratsumiehen selästään.
Vihasta punaisena Otto syöksyi ulos saavuttaakseen ja pysäyttääkseen
rosvon. Mutta vielä suuremmaksi harmikseen hänen täytyi nähdä,
mitenkä jalon eläimen, kannukset painuneina verisiin sivuihin, täytyi
tuimuudellaankin palvella armotonta kiusaajaansa. Silmänräpäyksessä
olivat hevonen ja ratsastaja kadonneet.
Kaikesta katkeruudestaan huolimatta tointui Otto pian. Hän huomasi
omituista mutinaa ja levottomuutta ympärillään, mutta se ei näyttänyt
koskevan häntä eikä hänen hevostaan; paljon tärkeämmät asiat olivat
nyt kaikkien mielessä. Väentungos linnansillalla ja linnanportilla
oli huomattavasti lisääntynyt. Juostiin edestakaisin. "Vihollinen on
portilla! -- Tanskalaiset tulevat!" kaikui nyt äänekkäämmin miehestä
toiseen, eikä kukaan tiennyt kuka sen ensiksi oli sanonut tai mistä se
tieto oli saatu. Juostiin torneihin, ja linnanmuureille, välittämättä
vartijoiden huudoista ja uhkauksista. Pelästyneiden porvarien silmissä
muodostui jokainen etempää näkyvä pölypilvi sotajoukoksi, ja jokainen
rauhallinen mökinsavu palavaksi kyläksi. Kun nyt torven äänikin kaikui
kumeasti pohjoisesta tornista, ja kaikki sotapäälliköt täysissä
sotatamineissa kiiruhtivat ylös linnaan, ei enää kukaan epäillyt
vihollisen olevan tulossa.
"Kaupunki on suljettu. Kaikki portit ovat kiinni!" huusi toinen
toiselleen. Otto rupesi miettimään tilaansa näiden olosuhteiden
vallitessa ja huomasi sen aivan arveluttavaksi. Erotessaan kuninkaasta
Böömiin mennessään, hän ei ollut kuullut puhuttavan minkäänlaisesta
sodasta Schwerinin kanssa, vaan päinvastoin iloisesta ja rauhallisesta
vierailusta ja nyt täällä odotettiin vihamielistä hyökkäystä. Se minkä
Otto oli kuullut kreivien menettelystä Johan Ganzia kohtaan, jota hän
tiesi Valdemarin suuresti kunnioittavan, antoi hänelle syytä arvella,
että ankara kosto tulisi kohtaamaan ylpeitä kreivejä. Jos Valdemar
ei ollut ensivihassaan ylenmäärin kiivastunut, niin hän uskoi tämän
olevan turhaa pelottelua, sillä hän arveli kuninkaan ensiksi tahtovan
rauhallisesti sopia levottomien läänitysmiestensä kanssa. Kreivi Otto
oli kuitenkin vakuutettu siitä, että jos hänen nimensä ja syntyperänsä
tänä hetkenä saataisiin ilmi, niin repisivät schweriniläiset hänet
kappaleiksi. Mutta hänen ylpeytensä ei sallinut hänen piiloutua, ja hän
päätti rohkeasti ja avomielisesti astua kuninkaansa läänitysmiesten
eteen ja vaatia heidän suojelustansa tanskalaisena lähettiläänä,
joka oli määrätty tuomaan viesti tänne heidän kuninkaalleen ja
läänitysherralleen. Hän oli myöskin oikeutettu valittamaan heille
schweriniläisen rajavartijan roistotyöstä. Tämän päätöksen tehtyään hän
astui reippaasti ja päättäväisesti linnanportaita kohti, antaakseen
ovenvartijan ilmoittaa itsensä. Mutta yleisessä sekamelskassa olivat
sekä ovenvartija, että pihavouti jättäneet paikkansa. Suuri joukko
nuoria sotilaita astui ylös linnanportaita, ja Otto seurasi heitä,
eikä kukaan pysäyttänyt häntä kysymyksillä tai vastaväitteillä. Hän
seurasi yhä vieraita johdattajiaan, jotka eivät huomanneet häntä, ja
pian hän oli suuressa asesalissa, missä kreivi Henrik seisoi vihasta
vaahdoten vieraiden ruhtinaiden ja herrojen keskellä, jaellen käskyjä
sotamiehilleen kaupungin ja linnan puolustuksesta.
Otto ei voinut tunkeutua esiin ja hän oli liian ujo keskeyttääkseen
ruhtinaallisten herrojen kiivaan keskustelun, ja hänestä oli myöskin
kunniatonta pujahtaa pois. Mutta jos täällä suunniteltiin vihamielisiä
aikeita hänen kuningastaan vastaan hänen omien vasalliensa ja
läänitysmiestensä kesken, niin vaati hänen velvollisuutensa ja
uskollisuutensa häntä jäämään. Hän jäi senvuoksi huomaamattomana
seisomaan ovelle ja oli koko keskustelun todistajana. Nyt hän sai heti
tietää minkä sanoman rajavartija oli tuonut: suuri osa tanskalaista
sotajoukkoa oli kulkenut Schwerinin rajan yli kuninkaan johdolla,
kreivi Albertin ja karkoitetun Johan Ganzin seuraamana, ja he
lähestyivät kiireesti kaupunkia.
"Tuon ylpeän mielestä ei edes kannata lähettää minulle
sodanjulistuskirjelmää!" huudahti kreivi Henrik hammasta purren.
"Anastetulla lääniherruudellaan hän tahtoo tuomita minut vasallinaan;
mutta semmoisenakin minulla on oikeus puolustaa itseäni vertaisteni
kesken mies-oikeudessa! Sitä minä en kiellä hai vimmaltakaan
linnaritariltani. Tyrannina, ylimielisenä itsevaltiaana hän aikoo tulla
minun luokseni. Kaikki puolustuskeinot ovat luvalliset. Jos minä voisin
myrkyttää häneltä luonnonvoimat niin sitäkin puolustaisin. Nyt minä en
voi asettaa sotajoukkoja häntä vastaan, mutta kaupunkia ja linnaa on
puolustettava viimeiseen asti! Nostosilta on vedettävä ylös! Kaikki
asekuntoiset varustuksille! Joka hiiskuu sanankaan antautumisesta, on
raukkamainen petturi ja saakoon paikalla nuolen selkäänsä!"
Muutamia sotapäälliköitä meni heti ulos täyttämään kreivin käskyjä.
"Aivan oikein!" mörähti vanha Henrik Borwin lyöden leveän miekkansa
lattiaan, ja hänen hurjat, eläimelliset kasvonsa venähtivät
uhkamielisesti. "Hänellä on tainnut olla urkkijoita joukossamme, ja hän
tietää minkävuoksi olemme tänne kokoontuneet. Me emme voi estää häntä
polttamasta linnaa päämme päältä, mutta kyllä me näytämme hänelle,
ettemme tahdo kauemmin olla hänen koiriaan, ja että meidän villisikamme
ovat opettaneet meitä repimään auki vainoojiemme vatsan ennenkuin
antaudumme!"
Vendiläisen ruhtinaan kolme veljeä ja useat schweriniläiset päälliköt
suostuivat hurjasti huutaen ja meluten tähän epätoivoiseen päätökseen.
Mutta nuori Holsteinin kreivi Adolf, kookas ylpeä nuorukainen, jonka
kasvojenilme oli totinen ja hiukan synkkämielinen, pyysi kreivi
Henrikin ottamaan huomioon, että hän näin ylivaltaa uhmaillessaan,
uhrasi kaiken, jopa toivon enää koskaan saada oikeuksiansa takaisin,
jonkavuoksi olisi parempi lähettää kuninkaalle sovitteluehdotukset.
Hänen mielestään oli tällä kertaa arvokkainta neuvotella rehellisesti
aselevosta voimakkaamman vastustajan kanssa. "Minä olen teistä se,
jolla on kaikkein eniten syytä vihata kuningas Valdemaria!" lisäsi
hän. "Minulta hän on anastanut isieni perinnön. Vanhaa isääni hän
piti vankeudessa siksi kunnes hän herttuakruunullaan osti itselleen
vapauden. Minä vihaan häntä kuolemaani asti, mutta kostonhetki ei ole
vielä tullut. -- Minä kehoitan sovintoon -- ja sovitteluun."
Dannebergin kreivi yhtyi häneen. "Minä en suostu sovitteluihin,
enkä häpeällisiin nöyryytyksiin", huusi kreivi Henrik. "Mieluummin
epätoivoinen puolustus ja taistelu elämästä ja kuolemasta!"
"Jos te tahdotte kuulla minun neuvoani, uljas kreivi Henrik", alkoi
piispa Hildesheim puhua, rauhallinen hymy viekkailla kasvoillaan,
"niin te ette ryhdy epätoivoiseen ja turhaan puolustautumiseen, jonka
seurauksena olisi vain Schwerinin hävitys ja teidän varma perikatonne,
ettekä myöskään ryhdy neuvottelemaan laittoman läänitysherranne
kanssa, kuin ylivoimaista vihollista peläten, sillä hän voi silloin
määrätä teille rauhanehdot mielensä mukaan. Te avaatte Schwerinin
portit, laskette nostosillan alas, annatte sotamiesten riisua aseensa
kuin syvimmän rauhan aikana. Lempeänä ja ystävällisenä isäntänä te
vastaanotatte teidän läänitysherranne ja kuninkaallisen vieraanne
laululla ja soitolla ja rauhallisilla huvituksilla. Ja panenpa
koko hiippakuntani sen pantiksi, että olkoon hän vaikka kuinka
suuttunut teille rakkaan Juhana Ganzinsa tähden, ja tulkoon hän tänne
vaikka kuinka vihamielisenä, niin hän lähtee täältä lempeänä ja
rauhoittuneena, kun te vain lupaatte hänelle rakentaa Gråbon uudelleen
ja sopia hanhen kanssa. [Saksalainen sana Ganz merkitsee hanhi. Suom.
muist.] Voittehan sitten myöhemmin miettiä, missä määriin olette
siihen velvollisia. Mutta sen minä vain tiedän, ettei vielä ole sopiva
hetki riitaantua julkisesti näin mahtavan herran kanssa. Kyllä ajan
mukaan neuvot keksitään, vielä ovat sekä keisari että paavi hänen
ystäviään. Siksi hyvin minä tunnen ylpeän kuningas Valdemarin, että
hän häpeäisi kohdella vihamiehenä levottominakin läänitysmiestään
kun kaikki ovet ovat avoinna eikä ainoakaan mies aseissa. Kyllä hän
pian unohtaa vihansa kun viini helmeilee pikarissa, ja teidän kauniit
iloiset naisenne istuvat hänen vieressään. Te olette hänen rakas ja
uskollinen läänitysmiehensä niinkuin ennenkin, ja jos täällä pidetään
sovinto-oikeus teidän ja ritari Ganzin välillä, niin voinpa vakuuttaa
niiden päättyvän iloisiin tanssiaisiin, mistä ei laulu eikä soitto
suinkaan puutu. Olkaamme vain iloisen näköisiä, ja jos tunnen teidät
oikein, kreivi Henrik, niin te olette yhtä viekas kuin urhokas. Väärä
häveliäisyys voi vain silmänräpäykseksi soaista teidän silmänne.
Muistakaa uljasta ja jaloa kuningas Davidia! Hän ei hävennyt kutsua
Saulia kuninkaakseen ja herrakseen, vaikka profeta salaa oli voidellut
hänen päänsä. Hän odotti nöyrästi Herralle otollista aikaa. Tehkää te
samoin. Ja jos te itse ette osaa soittaa harppua Saulille, niin antakaa
ihanien naistenne se tehdä. Tahtoisimpa nähdä sen karhun: jota he eivät
voisi kesyttää lampaaksi."
"Te olette tänään viisain meistä kaikista, hurskas herra!" vastasi
kreivi Henrik. "Kun vereni kiehuu on järkeni hiidessä. Te olette
oikeassa, rauha on maassa, ei mitään sotaa ole julistettu, ja minä voin
kaikella kunnialla viettää rauhan juhlaa avoimessa linnassani ystävieni
kesken. Siis auki portit! Nostosilta alas! Ei yhtään aseellista miestä
saa näkyä linnassa! Kyökkimestarit pankoon paraansa, juomanlaskijat
toimimaan, viulut ja harput soimaan! Jos kuningas Valdemar haluaa tulla
vieraakseni, niin olkoon hänellä, vaikka kutsumattomana, yhtä hauskaa,
kuin meillä muilla. Tällä kertaa minä maksan pidot, toisen kerran voi
olla hänen vuoronsa!"
Otto huomasi omituisen ilkeän hymyn kreivi Henrikin mustilla kasvoilla
hänen näin puhuessaan, ja nyt vasta hän huomasi viekkauden ja
halpamielisen kavaluuden loistavan hänen karsaista silmistään, vaikka
hänen rohkeissa, miehekkäissä kasvoissaan ilmenikin uskaliaisuus ja
päättäväisyys, joka ei pelännyt minkäänlaisia vaaroja.
Kreivin viittauksesta olivat melkein kaikki sotapäälliköt poistuneet
asesalista pannakseen täytäntöön herransa uudet käskyt. Vanha
vendiläis-ruhtinas ja hänen veljensä koettivat vielä vastustella tätä
rauhan valenaamaria, mikä ei miellyttänyt vanhaa viikinkipäällikköä
muuta kuin siinä tapauksessa, että voitaisiin anastaa suuri saalis, ja
kenties saada vangituksi sekä kuningas että hänen etevimmät miehensä.
"Mitä te ajattelette?" mutisi kreivi Henrik. "Onhan hänellä
sotajoukkonsa kintereillään. Kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä,
urhokas Borwin. Kyllä meidänkin aikamme vielä koittaa. Kuningas
Valdemar on itse opettanut mitenkä ruhtinaitten kanssa on tingittävä
maista ja valtakunnista. Niin kauan kuin kreivi Albert voi odottaa,
voimme mekin. -- Mutta kuka tuo vieras poika on tuolla ovella?"
"Urkkija, petturi. Hirteen poika!" kuiskasivat Borwin ja hänen veljensä
jotensakin ääneen.
"Tule tänne, tyhmänrohkea nulikka!" huusi kreivi Henrik, muljauttaen
hänelle toisen silmänsä valkuaista kamalalla katseella. -- "Kuka sinä
olet, mitä tahdot täältä?"
"Minä olen tanskalainen aseenkantaja!" vastasi Otto niin rohkeasti kuin
taisi ja astui lähemmäksi.
"Tanskalainen! -- Lyökää hänet heti kuoliaaksi. Hän on petturi!"
murahtivat hurjat, vendiläiset päälliköt ja paljastivat kaikki
miekkansa.
"Minä uskon henkeni ja turvallisuuteni Tanskan kuninkaan
läänitysmiehelle!" alkoi Otto hädissään puhua. "Kuningas Valdemar
vaatii minun henkeni teidän kädestänne. Jos te kajoatte ainoaankaan
hiuskarvaani niin kuningas ei totisesti jätä kiveä kiven päälle teidän
komeasta linnastanne. Herra kreivi! Minä pyydän teidän kuulemaan minua.
Jos minä en voi puhdistautua, niin olen teidän vankinne siksi kunnes
meidän molempien herra ja kuningas tuomitsee meidän välillämme."
"Puhu siis, tyhmänrohkea! Millä oikeudella sinä pujahdat minun linnaani
meitä kuuntelemaan?"
"Minä tulin tänne etsimään turvaa ja suojelusta, eikä kukaan kieltänyt
minua tulemasta sisään. Minä en tullut teitä kuuntelemaan enkä
pettämään, ja siitä mitä olen kuullut, ei minulla ole todistuksia
kuninkaalleni!"
"Onneton, ojenna minulle tikarisi ja miekkasi!" sanoi kreivi Henrik.
"Nuoruutesi tähden minä säästän sinun henkesi."
"Mutta teidän vangiksenne saan luultavasti jäädä koko elinajakseni,
etten ikinä ilmaisisi teidän ja näiden herrojen rehellisiä aikeita
kuningastani vastaan! Ei, herra kreivi, niin helposti ei minun
vapauttani riistetä. Te arvelette, ettei halpaa aseenkantajaa niin
pian kaivata, eikä kukaan tiedustele sitä nuorta tanskalaista, jonka
piti tuoda tänne vähäpätöinen sanoma. Mutta siinä te erehdytte: Minun
viestini ei ollut vähäpätöinen eikä myöskään nimeni -- minä olen
kuningas Valdemarin sisarenpoika, Lüneburgin kreivi Otto."
"Kreivi Otto! Kuninkaan sisarenpoika!" sanoivat herrat ihmetellen
toisilleen, ja kaikki katselivat hämmästyneinä rohkeaa poikaa.
Myöskin kreivi Henrik säpsähti. Hän tunsi heti nuoren kreivin, mutta
hän mietti hetken aikaa. "Vai niin!" sanoi hän viekkaasti niinkuin
ei olisi uskovinaan sitä todeksi. "Kuningas Valdemarin sisarenpoika,
Lüneburgin Otto kreivi, ratsastaa siis ympäri maailmaa kuninkaallisen
enonsa asioilla, halpana asepalvelijana ja ilman seuruetta. Taikka hän
on jättänyt seurueensa ulkopuolelle ja tahtoo vain hämmästyttää minua
tässä yhtä nöyrässä kuin aistikkaassa valepuvussaan?"
"Teidän epäluulonne on turha, herra kreivi!" vastasi Otto, joka huomasi
viekkaan kreivin aikeet. "Minun luullakseni teidän laskelmienne mukaan
olisi parasta antaa minun olla sinä miltä näytän ja heittää minut
kavaltajana vankilaan.
"Vedonlyönti ja hauska pilanteko selittäköön teille, miksi minä
tällä tavoin tulen tänne tuomaan viestiä kuninkaalleni, ennenkuin
hän itsekään on saapunut tänne. Että minä, vaikka halusin pysyä
tuntemattomana, kuitenkin olen ilmoittautunut teille näin sopimattomaan
aikaan, sen te ymmärrätte, kun sanon teille, että minä tuon
turhanaikaisen sotahälyytyksen johdosta olin suuremmassa vaarassa
levottoman kansan keskessä, kuin teidän luonanne, jolta minä en
odottaisi minkäänlaista vihamielisyyttä. Minulla on sitäpaitsi
valitus teille esitettävä: Minua on loukattu teidän hovissanne, ja
schweriniläinen ratsumies on ryöstänyt minun ratsuni."
"Kas, kas!" jatkoi kreivi Henrik samalla teeskennellyllä epäluulolla.
"Luulenpa runoilemistaidon menestyvän Tanskassa, ja karanneet
asepalvelijatkin tekasevat äkkiä sadun, kun luulevat siten
lavertelevansa itsensä vapaiksi silmukasta ja koiranluolasta. Tohdinko
kysyä arvoisalta Lüneburgin kreiviltä, mikä tämä tärkeä sanoma on,
joka voidaan uskoa vain näin korkealle ja hienolle herralle, jota jo
ylistetään toiseksi Esbern Snareksi?"
"Minä en ole tuonut viestiäni teille, vaan teidän läänitysherrallenne
ja minun kuninkaalleni", vastasi Otto. "Hänelle ainoastaan olen
käsketty sen antamaan."
"Ehkäpä sinun herrasi salaisuudet säilyvät yhtähyvin minun luonani,
kuin minun salaisuuteni sinulla. Sitäpaitsi minä olen jo kuunnellut
kylliksi sinua tietääkseni mikä linnan vierashuone on sinulle sopivin."
Näin sanoen kreivi Henrik viittasi ovella seisoville henkivartijoille,
ja ennenkuin Otto oli ehtinyt paljastaa miekkansa, oli kolme väkevää
miestä takaapäin tarttunut häneen ja riisunut hänen aseensa.
"Pohjoiseen torniin!" käski kreivi Henrik. "Te vastaatte hänestä
minulle hengellänne. Ne kirjeet, mitkä löydätte häneltä, tuotte minulle
heti!"
Henkivartijat veivät jo vangin ovelle. Otto vaikeni ja puri kiukuissaan
huultaan, tekemättä kuitenkaan vastarintaa. Mutta juuri oven kohdalla
olevan uunin luona, hän riuhtaisi äkkiä vapaaksi oikean kätensä, vetäsi
nopeasti kirjeen poveltaan ja heitti sen loimuavaan tuleen, missä
liekit silmänräpäyksessä sen nielasivat. "Sanomastani kuninkaalleni
teillä tuskin olisi ollut suurtakaan hyötyä. Mutta minä säilytän sen,
mikä minulle on uskottu; se on nyt kirjoitettu sellaiseen paikkaan,
mistä sitä ainakaan liekit eivät hävitä!" -- Näin sanoen kääntyi rohkea
nuorukainen ylevän uhkamielisesti kreivi Henrikistä.
"Tyhmänrohkea poika!" huudahti kreivi suuttuneena, luoden häneen
kiukustuneen katseen. "Minulla on hohtimet, joilla ehkä tuo palamaton
viesti saadaan temmatuksi sieltäkin, mihin sinä sen piiloitit."
Otto kalpeni, mutta tointui heti, ja heitettyään rukoilevan silmäyksen
ikkunasta kirkasta taivasta kohti, hän seurasi ääneti ja hiljaa
vartijoitaan asesalista.
"Suurten Valdemarien veri virtaa kuitenkin hentorakenteisen pojan
suonissa." sanoi kreivi Adolf Oton mentyä. "Vaikka minä vihaan koko
tuota ylpeää sukua, niin minun täytyy kuitenkin kunnioittaa ja ihailla
heitä. Minä rukoilen teitä, ankara kreivi Henrik, elkää antako mitään
pahaa tapahtua tälle rohkealle, ajattelemattomalle nuorukaiselle.
Antakaa hänen valalla vahvistaa teille vaitiololupauksensa ja päästäkää
hänet vapaaksi! Hän on osoittanut meille voivansa uskollisesti
säilyttää salaisuutensa, ja teidän oma turvallisuutenne vaatii teidän
tässä armahtamaan."
"Mutta jos hän ei tahdo vannoa, täytyykö minun päästää hänet
ilmaisemaan meidät kaikki ylivoimaiselle enolleen?"
"Olkoon hän siinä tapauksessa teidän salainen vankinne", vastasi kreivi
Adolf. "Mutta vakuuttakaa minulle ritarisanallanne, ettei hänen
olonsa tornissa tule tukalammaksi, kuin mitä minun oli, ollessani
panttivankina isäni puolesta kuningas Valdemarin luona!"
"Te olette jalomielisempi, herra kreivi, kuin minä olisin teidän
sijassanne!" vastasi Henrik. "Enkä minä niin totta tarkoittanut
hohtimista puhuessani. Minä tahdoin vain koetella nuoren herran
rohkeutta ja peloitella hiukan hänen tyhmänrohkeaa uskaliaisuuttaan.
Minä vakuutan teille, että häntä kohdellaan kuin ruhtinaallista
valtiovankia. Mutta, te jalot herrat, voitte kaikki todistaa, että
minä en ole vanginnut Lüneburgin Otto kreiviä, vaan ainoastaan
epäluotettavan, kuleksivan henkilön, joka koettaa ilman muuta vakuuttaa
itsensä häneksi."
"Se on _fraus pia_ [hurskas petos], jonka ystävyysvelvollisuus
pyhittää", sanoi piispa Konrad. "Siitä synnistä minä jo edeltäpäin
annan teille kaikille pyhän kirkon anteeksi-annon ja synninpäästön!"
Täten olivat kaikkien vieraiden herrojen omattunnot rauhoitetut, ja
kaikki paitsi kreivi Adolf, lupasivat tarpeen vaatiessa todistaa kreivi
Henrikin puolesta, nuoren vangin nimen ja syntyperän olleen hänelle
tuntemattomia.
"Minä en lupaa teille vannoa väärää todistusta, kreivi Henrik!" sanoi
nuori, vakava kreivi Adolf. "Mutta jos te kohtelette vankia niinkuin
olette luvannut, niin minä voin vaieta silloin kun en voi todistaa
teidän eduksenne."
Suurimmalla kiireellä varustauduttiin nyt vastaanottamaan
kuninkaallista vierasta kaikella mahdollisella komeudella ja
juhlallisuuksilla. Porvareille annettiin käsky, että he mitä
komeimmin tulisoihduilla valaisisivat kaupungin kuninkaan ollessa
ensimäistä iltaa linnassa. Nyt saapui myöskin se rauhoittava sanoma,
että tanskalaiset sotajoukot olivat pysähtyneet jotensakin etäälle
kaupungista, ja kohta senjälkeen ilmoitti kuningas kohteliaasti
tulevansa vierailemaan kreivien luo. Hänen marskinsa, jota seurasi
vahva saattojoukko, toi omakätisen kirjeen kuninkaalta, missä hän pyysi
kreivien suomaan anteeksi, että hän ilmoittamatta palasi Schwerinin
alueiden kautta, koska hänellä oli tärkeitä asioita ratkaistavana
kreivien kanssa.
Tämän rauhallisen ilmoituksen vastaanotettuaan kreivi Henrik ratsasti
itse veljensä kanssa kuningasta vastaan, ja samana iltana saapui
kuningas mukanaan lukuisa seurue, kreivi Henrikin ja hänen veljensä
kohteliaasti saattamina. Schwerinin porvarit seisoivat molemmin puolin
tietä palavine tervasoihtuineen, tervehtien häntä vastahakoisin
ilohuudahduksin.
Tiellä Valdemar oli vähäpuheinen, ja hänen ylevää otsaansa varjosti
uhkaava vihanpilvi. Viekas kreivi Henrik koetti mitä suurimmalla
huomaavaisuudella ja kohteliaisuudella lauhduttaa kuninkaallista
vierastaan, hänellä oli erinomainen kyky näennäisen sydämellisesti ja
ystävällisin sanoin riisua aseet katkerammaltakin viholliselta. Kreivi
Henrik tiesi kokemuksesta Valdemarin vihansa puhjetessa usein olevan
raivoisan. Hän tiesi myöskin, että jos onnistuttiin hillitsemään ja
lauhduttamaan kuninkaan ensimäinen, kiivas vihanpurkaus, niin sitten ei
enää ollut vaikea taivuttaa hänen iloista, nuorekasta mieltänsä.
Se onnistuikin viekkaalle kreiville siihen määrin, että kuningas
komeassa ja suuremmoisessa vastaanottojuhlassa ei saanut tilaisuutta
purkaa vihaansa, jota hän oli pakoitettu vieraana kohteliaisuudesta
hillitsemään. Kreivi Adolfin läsnäolo saattoi kuninkaan huomattavasti
alakuloiseksi. Nuori kreivi oli mies, jolla oli erityinen taito
hillitä itseään, ja vaikka hän katkerasti vihasikin kuningasta, niin
hän kunnioitti kuitenkin hänen suuria ja harvinaisia lahjojaan, ja
hän koetti ritarillisella hienotunteisuudella ja kohteliaisuudella
saada häviämään sen alakuloisuuden, jonka hänen läsnäolonsa oli
herättänyt Valdemarissa. Tervehtiessään kuningasta kunnioituksella
ja silminnähtävän hyväntahtoisesti, hän näytti unohtaneen kaikki
menneet riitaisuudet. Vendiläisten ruhtinaiden raa'at, mielistelevät
kohteliaisuudet eivät olleet omiaan herättämään luottamusta
kuninkaassa; mutta piispa Konradin ja Dannebergin kreivin onnistui
paremminkin antaa kunnianosoituksilleen luonnollinen ja totinen leima.
Kun nyt lempeä kreivitär Audacia, emäntänä vastaanotti kuninkaallisen
vieraansa teeskentelemättömällä ystävyydellä ja ihailevalla
kunnioituksella, tasaantuivat kuninkaan silmien väliset syvät vaot
kokonaan, ja hänen tavanmukainen iloisuutensa ja hyväntahtoinen
tyytyväisyytensä ilmeni ystävällisissä puheissa ja katseissa.
Iloinen veli Gunnar, joka arkkipiispan, kahdentoista ritarin ja kreivi
Klaun kanssa saattoi kuningasta, sekä molemmat runoilijat, jotka
myöskin kuuluivat seurueeseen, saivat pian aikaan vapaan ja hauskan
seurustelun. Johan Ganz oli jäänyt kreivi Albertin kansaa sotajoukkojen
luo, mutta oli määrätty seuraavana päivänä saapumaan linnaan.
Kreivi Henrik ei unohtanut onnitella kuningasta hänen äsken
saavuttamastaan voitosta taistelussa herttua Ladislauta vastaan
ja vakuutti, huolimatta ystävällisistä suhteistaan pommerilaiseen
ruhtinaaseen, tämän kurituksen olleen kohtuullisen ja ylisti
jalomielistä voittajaa, joka antaessaan voitetun pitää maansa ja
valtakuntansa, tyytyi vain siihen kunniaan että oli hänen voittajansa
ja läänitysherransa.
Vaikka nuo viekkaat mielistelyt eivät soaisseetkaan kuningasta,
niin ne eivät kuitenkaan tehneet vastenmielistä vaikutusta tuohon
ylpeään, kunnianhimoiseen valloittajaan, eikä kuningas vihastunut
varovaiselle liehakoitsijalle, joka vältti huolellisesti puhumasta
tästä asiasta enempää kuin hän luuli tarpeelliseksi. Puheen kääntyessä
lääninherruuteen, synkistyivät kuninkaan kasvot, ja hän olisi
luultavasti heti ruvennut puhumaan tämän käyntinsä vastenmielisestä
tarkoituksesta, mutta kreivi Henrik, joka huomasi sen, antoi nopeasti
avata komeasti valaistun ruokasalin ovet mistä hopeakannut kimaltelivat
ja viini helmeili suurissa pikareissa.
"Jättäkäämme vakavat asiat huomiseksi!" sanoi kuningas ja astui kauniin
emäntänsä saattamana loistavaan saliin. Täällä hänen hämmästynyt
katseensa kohtasi kaunottaren, joka voitti hänen uskaliaimmatkin
unelmansa eteläisten maiden haltijattarista ja tenhottarista. Ylpeä,
haikaileva prinsessa Berengaria, yllään komea, ruhtinaallinen
puku, astui sisään salin vastakkaisesta ovesta, kreivitär Idan ja
hänen naistensa seuraamana. Hän vastasi miellyttävän arvokkaasti
kuninkaan tervehdykseen. Kun kreivitär Audacia oli esittänyt hänet
Valdemarille Flanderin kreivi Ferdinandin sisarena ja Portugalin
kuninkaan Sanctiuksen tyttärenä, vaati hänen arvonsa ja kuninkaallinen
syntyperänsä, että Valdemar tarjosi hänelle oikean käsivartensa ja
saattoi hänet kunniapaikalle pöytään. Kreivitär Audacia istui itse
kuninkaan vasemmalle puolelle, ja näiden kahden aivan erilaisen
kaunottaren välissä istuessaan, tuli kuningas pian niin iloiseksi, että
se joka hänen saapuessaan linnaan oli nähnyt hänen ankaran, totisen
katseensa tuskin olisi tuntenut näitä kasvoja, joista ilo ja harras
kauneudenihailu loistivat.
Keskustellessaan hän enimmäkseen kääntyi Audacian puoleen, jonka
iloisuus, ja miellyttävän vapaa sydämellisyys ihastuttivat kuningasta,
mutta kääntyessään ihanan Berengarian puoleen, keskeytyi usein
hänen puheensa, ja jokainen sointuva sana prinsessan huulilta oli
kuin lumoavaa soitantoa hänen korvissaan. Prinsessa puhui huonosti
saksaa ja sekoitti usein portugalilaisia ja espanjalaisia sanoja
puheeseensa. Mutta tällä hänen puutteellisella kielentaidollaan oli
Valdemarin mielestä oma omituinen viehätyksensä, se antoi hänen
puheellensa lapsellisen sävyn, tehden samalla hänen ylpeän ja jäykän
olentonsa lempeämmäksi. Mutta tämä jäykkyys katosi kokonaan kun hän
portugalittarena unohti prinsessan, arvonsa, ja alkoi innostuneena
kertoa ihanasta isänmaastaan, kuvaten erinomaisen vilkkaasti sen oloja
omalla äidinkielellään, ja Valdemar kuunteli häntä suurimmalla ilolla
ja hartaudella.
"Minä nähdä, Majesta ymmärtää minua." sanoi hän iloisesti, huomatessaan
kuninkaan mielenkiinnolla kuuntelevan.
"En sanoja, mutta kasvonilmeet ja niitä säestävän lumoavan soitannon",
vastasi kuningas, "sen kauniimpaa kuvaa minä en voi toivoa saavani
teidän ihanasta isänmaastanne. Mutta minä tahdon opetella teidän
kieltänne, ihana prinsessa! Ja te opettelette minun kieleni! Siten me
voitamme kumpikin!"
Mutta kun kuningas huomasi innokkaan keskustelunsa prinsessan kanssa
herättävän huomiota, kääntyi hän taas kreivitär Audacian puoleen ja
koetti olla hänelle vieläkin huomaavaisempi ja kohteliaampi. Kuitenkin
hän antoi prinsessalle tilaisuuden ottaa osaa keskusteluun ja osasi
siten antautua molemmille, niin että kumpikin luuli huvittavansa
häntä parhaiten. Mutta ne jotka tarkkasivat hänen sanojansa ja
kasvonilmeitään arvelivat iloisen kreivinnan kuitenkin parhaiten
huvittavan kuninkaallista vierastaan.
Kreivi Klaus istui ylen onnellisena hiljaisen Ida-kreivittären vieressä
ja lateli hänelle kaikki ne koreat asiat, joihin hän jo matkalla oli
valmistautunut, ja jotka hän nyt jotenkin kankeasti koetti tuoda
esille. Enimmäkseen hän sai puhua yksin, mutta koska hän mielellään
kuunteli omaa puhettaan, oli hänen mielestään tulevan morsiamensa
seura, tämän harvapuheisuudesta huolimatta, hyvinkin hupaisa.
Kreivitär Ida kuunteli hyvin vähän hänen puhettaan, eikä hänen ollut
kovinkaan vaikea ylläpitää kreivi Klaun kanssa keskustelua, mihin
ei tarvittu muuta kuin "kyllä" tai "kuinka" sanojen toistamista.
Mutta ajatellessaan tulevaa kohtaloaan hänen oli mahdoton tukahuttaa
tuskallisia huokauksiaan, mitkä kuitenkaan eivät vähääkään häirinneet
hänen onnellista kosijaansa, sillä tämä luuli niiden johtuvan
rakkaudenikävästä, jota ujo morsian turhaan koetteli tukahuttaa.
Antaakseen kuninkaalle osoitteen muuttumattomasta ystävyydestään
Tanskan kuninkaallista huonetta kohtaan, ja poistaakseen kaikki
oikeutetut epäilykset hänen läänitysmiestensä uskollisuudesta,
kreivi Henrik nousi ja esitti arvokkaasti kuninkaallisen vieraansa
tervetuliaismaljan samalla selittäen oman ja kreivillisen sukunsa
nimessä, että hän ynnä veljensä katsoivat kunniaksi tulla lankouteen
Tanskan kuningashuoneen kanssa, jonka vuoksi he mielihyvällä
vastaanottivat korkeasti ruhtinaallisen kreivi Klaun naimatarjouksen
heidän sisarelleen, Schwerinin kreivitär Idalle, jonka ehdoista ja
myötäjäisistä he toivoivat sopivansa arvoisien, kuninkaallisten
vieraittensa kanssa.
Kuningas kiitti kreivi Klaun puolesta ja esitti iloisesti kihlattujen
maljan, ajattelematta monilukuisten pikarien kilinän olevan surullisena
hautajaissoittona hiljaisen, uhrautuvan sielun maalliselle onnelle.
Kreivitär Ida jaksoi tuskin nousta paikaltaan, vastaanottaakseen
äänettömästi kumartaen yleiset onnentoivotukset. Kalpeana ja
tiedottomana hän vaipui takaisin paikalleen, ja hänen neitonsa
kantoivat hänet enemmän kuolleena kuin elävänä linnan sisempiin
huoneisiin.
Tuota kohtausta seurasi yleinen alakuloisuus. Hyväntahtoinen
kreivi Klaus aikoi hämmästyksissään seurata sairasta. Mutta hän
malttoi mielensä ja tyhjensi rauhallisesti pikarinsa, kun kreivi
vakuutti hänelle ja muille vieraille hänen sisarelleen usein
sattuvan tämänlaisia kohtauksia joutuessaan äkkinäisen, iloisen
mielenliikutuksen valtaan.
Aterian päätyttyä avattiin suuren ritarisalin ovet, missä harppujen
ja huilujen soitto vastaanotti kuninkaan, ja missä koreapukuiset
ritarinuorukaiset odottivat tanssin alkamista Schwerinin ylhäisimpien,
nuorten kaunotarten kanssa.
Kuningas tervehti seuraa ystävällisesti, ja kreivi Henrikin
kehoituksesta hän pyysi prinsessa Berengarian espanjalaiseen
ritaritanssiin, joka vaati suurta notkeutta ja taitavuutta, ja
jonka nuori kuningas ritarina täydellisesti osasi. Prinsessa
kuunteli ilolla hänelle tuttua, ylpeää säveltä, jonka mukaan hän jo
lapsena isänsä hovissa oli liikkunut notkeasti ja itsetietoisesti.
Hän ojensi kuninkaalliselle tanssitoverilleen kätensä, ja kaikki
väistyivät kunnioituksella ylevän ruhtinasparin tieltä. Tanssi alkoi
juhlallisesti: se ei ilmaissut iloa, se kuvaili voittajan riemukulkua,
kuningattaren juhlakulkua alttarille hänen kruunauspäivänään. Kaikki
ihmettelivät tanssivien kauniita, majesteetillisia liikkeitä, missä
heidän jalo, ylevä ryhtinsä esiintyi suurimmassa loistossaan. Kuningas
oli tanssiessa alakuloinen, melkein surumielinen, ja katsellessaan
kaunista tanssijatartaan hänestä tuntui, kuin liitelisi hänen elämänsä
korkein onni utukuvana hänen vierellään, lähestyen häntä vuoroon
hymyilevänä ja väistyen vuoroon surumielisenä kadotakseen ijäksi.
"Oi, miksi hän ei ole Böömin Margaretha!" sanoi hänen katseensa ja
samassa silmänräpäyksessä hän katui sydämensä vaihtelevaisuutta, ja
sitä että hän antoi jokaisen kauniin naisen ihastuttaa itseään. Ylpeän
prinsessan suuret hehkuvat silmät lukivat kuninkaan levottomasta,
puoleksi surumielisestä ja puoleksi ihastuneesta katseesta hänen
sielunsa ajatukset. Hän tunsi itse hetken samaa levottomuutta. Mutta
tanssin loputtua hän astui hymyillen takaisin paikalleen yhtä ylpeästi
ja rauhallisesti kuin sieltä oli lähtenytkin.
Valdemar oli suuttunut itselleen ja ajatuksilleen, hän tarttui suureen
viinipikariin ja tyhjensi sen. Sen jälkeen hän kehoitti seuran alkamaan
hauskan rinkitanssin, ja pyysi pirteän kreivitär Audacian johtamaan
hänet pois juhlallisesta kuolemantanssitahdista ja seuraamaan häntä
hauskempaan hyörinään. Iloinen tanssi alkoi, eikä kukaan tanssinut
kiivaammin ja hurjemmin kuin nuori kuningas. Kreivi Henrik katseli
karsain ja epäluuloisin katsein, nuoren, kauniin rouvansa iloista
ja vilkasta tanssia voimakkaan sankarin kanssa, eikä hän koettanut
pidättää vierastaan kun Valdemar heti iloisen tanssin päätyttyä toivoi
voivansa jättää seurueen ja mennä levolle.