Sill'aikaa oli Junkker Strange täsmällisesti toimittanut herransa
käskyn. Kuningas Primislaus oli mitä kohteliaimmin vastaanottanut hänet
ja koko komean lähettilässeurueen. Hän oli monta viikkoa viisaasti
peittänyt matkansa oikean tarkoituksen, ja oli sanonut liittosopimusten
sovittelujen olevan syynä hänen jokapäiväisiin käynteihinsä hovissa.
Koko lähetystö kutsuttiin joka päivä kuninkaalliseen pöytään, jossa
silloin tavallisesti kuningatar ja prinsessa Margaretha olivat läsnä.
Böömin kuningas oli noin 52 vuotias, ystävällinen ja hyväntahtoinen
mies. Hän oli tavallisesti puettu yksinkertaiseen mustaan, saksalaisen
ritarin kotipukuun. Hänen kasvonsa olivat rehellisen, mutta hieman
yksinkertaisen näköiset, ja hänen tukkansa oli sileäksi kammattu
ja keskeltä jakaukselle jaettu kuin kristuskuvissa. Hän harrasti
siveysopillisten mystikoiden oppia, ja halveksien skolastikoiden
viisastelevaa oppineisuutta hänellä oli mitä ankarimmat mielipiteet
itsekieltäytymisestä ja siveellisestä puhtaudesta. Hän käytti
kernaasti puhuessaan raamatullisia vertauksia, eikä hän milloinkaan
tehnyt tärkeämpää päätöstä neuvottelematta ensin Jumalan äänen kanssa
sielussaan, niinkuin hänen oli tapana sanoa. Tämänlainen tunnelma,
samoin kuin Saksan ritarikunnan puku olivat yleiset hänen hovissaan, ja
kuninkaan työpöydällä olivat aina avattuina sekä Bernhard Clairvaux'in
jumaluusopillisten teosten, että Richard de St. Victoren armon opin
tutkimuksen sirot jäljennökset. Kuningas Primislaus oli harvapuheinen
ja rakasti hiljaisuutta ja ankaria hovitapoja. Senvuoksi olikin
sekä aterioidessa että hovijuhlissa useimmiten hyvin hiljaista ja
jäykkää, ja tanskalaiset ritarit ikävöivät Riibehuusin iloisempaa ja
vapaampaa hovielämää. Mutta Junkker Strange ei tahtonut hätiköidä.
Hän katseli joka päivä prinsessan kuvaa, ja joka päivä hän tuli yhä
enemmän vakuutetuksi siitä, että tuo kultakiharainen, sinisilmäinen,
lapsellisen iloinen ja ystävällinen prinsessa kauneudessa
monenkertaisesti voitti kuvan, mikä oli vain heikko jäljennös hänestä.
Hän etsi niin usein kuin mahdollista tilaisuutta puhutella prinsessaa,
ja hän osasi usein kekseliäästi ja huomaamatta johtaa keskustelun
kuninkaaseensa ja Tanskaan. Aavistamatta hänen tarkoitustaan,
ilmitoi kaunis kuustoistavuotias prinsessa usein melkein lapsellisen
avomielisesti ja hyväntahtoisesti mieltymyksensä tanskalaisiin,
joista hän oli kuullut niin paljon hyvää. Heidät oli hänelle
kuvattu rehellisiksi, hyväntahtoisiksi, hurskaiksi ja uskollisiksi
kuninkaalle ja isänmaalle, he tuntuivat senvuoksi kaikista kansoista
eniten muistuttavan hänen rehellisiä, luotettavia maanmiehiään. Hän
arveli myöskin Tanskanmaan olevan ihanan ja kauniin, ja Valdemar
nimi, joka jo ensimäisen suuren Valdemarin päivistä oli laajalta
kuuluisa vieraissakin maissa, tuntui hänestä olevan arvokas nimi niin
jalosukuiselle ja lahjakkaalle sankarille kuin Tanskan kuningas.
Hän valitti vain ettei kuningas tyytynyt puolustamaan omia rajojaan
ja tekemään jaloa kansaansa onnelliseksi, vaan halusi valloitus- ja
voittoretkille vieraisiin maihin.
Junkker Strange puolusti kuningastaan niin hyvin kuin taisi.
Mutta kaikella kaunopuheisuudellaan hän ei saanut hurskasta ja
rauhaarakastavaa prinsessaa muuttamaan mielipidettään, sillä tämän
mielestä kristillinen ja ritarillinen kuningas laajentaessaan
valtakuntaansa ja voittaessaan suurta nimeä ei ollut oikeutettu
vuodattamaan ainoaakaan pisaraa ihmisverta. Mutta asian laita oli
aivan toinen prinsessan käsityksen mukaan, jos kuningas kääntäessään
pakanoita ja pelastaessaan sieluja, pani omansa ja muiden hengen
alttiiksi, ja jos hän silloin varmasti tunsi, ettei toiminut
kunnianhimosta eikä maallisesta valloitushalusta, vaan totteli
todellakin sielunsa jumalallista ääntä. Hän voi tällä tiellä
voimallisesti elähyttää sisäistä ääntä ja jumalallista valoa itsessään
ja muissa.
Junkker Strange huomasi näistä prinsessan lausunnoista hänen omaksuneen
saman kristillisen maailmankatsomuksen kuin hänen isänsä. Hän
kunnioitti prinsessan hurskasta henkeä ja jaloa sydäntä, ja nuo ylevät
opetukset kaikuivat nyt paljon viehättävämmiltä, kun hän kuuli ne
kauniiden naisten huulilta eikä innokkaalta hengen mieheltä, joilta hän
tähän asti oli kuullut näitä mietelmiä.
Hän ei enää kauemmin arvellut, vaan ilmaisi kuningas Primislaulle
lähettilästoimensa oikean tarkoituksen, kuitenkin niin järkevästi ja
varovasti, että kuninkaan täytyi pitää asia täydellisesti salassa,
siinä tapauksessa että se ei saavuttaisi toivottua tulosta.
Kuningas sulkeutui salakammioonsa neuvotellakseen, sanojensa mukaan,
sydämensä sisimmän äänen kanssa. Sitten hän antoi kutsua tyttärensä
luokseen ja pyysi hänen vastaanottamaan jalon Tanskan kuninkaan
kristillisen tarjouksen. "Hän, jolla on kuninkaiden sydämet kädessään",
sanoi hän, "kutsuu sinut jalo, urhokas paimen jaloa laumaa paimentamaan
ja johdattamaan iäiselle tielle. Elä anna Hänen kutsua sinua turhaan,
vaan alistu nöyrästi Korkeimman tahtoon ja rukoile Herraa antamaan
sinulle viisautta, että voisit hurskaasti täyttää hänen määräämänsä
tehtävän."
Kolmeen päivään ei hurskasta Margarethaa näkynyt aterioimassa muiden
mukana, ja kun hän neljäntenä päivänä astui äitinsä taluttamana
kuninkaan salakammiosta, hämmästyivät kaikki. Sillä hänen hurskaasta,
viattomasta kauneudestaan säteili niin lempeä ja ystävällinen kirkkaus,
ja hänen huolettomaan lapsellisuuteensa, luonnollisuuteensa ja
avomieliseen hyvyyteensä, mitkä olivat hänen suurin kauneutensa, oli
nyt yhdistynyt jonkinlainen, ruhtinaallinen arvokkaisuus. Ritarien
täytyi ehdottomasti kumartaa hänelle tavallista syvempään kuin
valtiattarelleen tai kuningattarelleen. Innokas Pietari piispa ei
voinut pidättäytyä lausumasta sitä maata ja kuningasta onnelliseksi,
joka sai kutsua häntä kuningattarekseen.
Kuningas selittikin nyt juhlallisesti koko hovilleen ja tanskalaisille
lähettiläille, että hänen tyttärensä, neuvoteltuaan Jumalan ja
omantuntonsa kanssa, oli päättänyt vastaanottaa Tanskan kuningas
Valdemarin naimatarjouksen, ja että hän aikoi, jos niin oli
Kaikkivaltiaan tahto, kolmen viikon kuluttua suorittaa säädetyt
vihkiäismenot kuninkaallisen sulhasen sijaisen ja lähettilään kanssa.
Jo ennenkuin vihkimäpäivä oli määrätty, oli Junkker Strange heti
lähettänyt Otto kreivin ja Absalon Belgin viemään iloista sanomaa
kuninkaalle. Mutta kreivi Otto istui tornivankilassa eikä voinut
toimittaa asiaansa, ja Absalon Belg makasi Schwerinin rajalla
majatalossa, sillä hän oli hevosensa kompastuessa pudonnut sen selästä
ja taittanut jalkansa, sekä loukannut vaarallisesti päänsä.
Sillävälin kun nuo molemmat pikaviestit jäivät tulematta ja tärkeä
muutos tapahtui Valdemarin mielessä Schwerinissä, oli juhlapäivä
tullut. Böömiläiskuninkaan suuren ritarisalin lattialle oli levitetty
kallisarvoinen silkkivaate. Koko hovi oli koolla. Kuningas ja
kuningatar istuivat kuninkaallisessa juhlapuvussaan valtaistuimella,
ja heidän välissään istui ihana, kuninkaallinen morsian, yllään
taivaansininen silkkihame ja otsakoriste kalliista helmistä. Junkker
Strange astui esiin torvien soidessa ruhtinaallinen sulhaspuku yllään
Pietari-piispan sekä kolmenkymmenen tanskalaisen ritarin saattamana.
Junkker Strange polvistui prinsessan eteen, ja pyysi häntä kuninkaan
nimessä ja hänen puolestaan ojentamaan hänelle kätensä alttarin edessä.
Sitten kuningas Primislaus nousi ja seurasi tytärtään linnankappeliin
kuningattaren ja hänen naistensa seuraamana. Junkker Strangea, joka
esitti kuningasta, seurasivat Pietari-piispa ja kaikki ritarit.
Kun piispa juhlallisesti oli toimittanut vihkimisen, ja lähettiläs
_per procurationem_ [edusmiehenä], joksi häntä kutsuttiin, oli
vastaanottanut ruhtinaallisen morsiamen käden, ja kuninkaansa puolesta
vannonut hänelle uskollisuutta Jumalan ja maailman edessä, palasi
hääjoukko takaisin ritarisaliin. Aterian jälkeen istuutui morsian
lähettilään kanssa kultaisen pelipöydän ääreen. Vanhan tavan mukaan
täytyi morsiamen tulla kolmasti voitetuksi schakkipelissä; se oli
jonkinlainen leikillinen vertauskuva siitä, että hän oli kadottanut
vapautensa ja antanut kätensä onnelliselle pelaajalle, tai hänelle,
jonka puolesta ritari voitti hänet tässä leikissä.
Pelipöydän ääressä, missä he voivat puhua kahden ja rauhassa muilta, ei
tuo kaunis uhkapeliin antautunut morsian voinut olla tekemättä muutamaa
arkaluontoista kysymystä. Hän tahtoi tietää oliko hänen kuninkaallinen
sulhasensa niin kaunis ja jalomuotoinen kuin hänestä kerrottiin, ja
oliko hän uskollinen ja luotettava.
Ensimäiseen kysymykseen Junkker Strange vastasi ilomielin, ja
auringon valaistessa hänen iloisia, avomielisiä kasvojaan ja jaloa
vartaloaan hän nousi ylpeästi ja vakuutti prinsessalle kuninkaan
olevan ainakin kahta vertaa kauniimman häntä. Hän vältti vastata
viimeiseen kysymykseen ja ylisteli muuten kuninkaan yleviä ja suuria
luonteenominaisuuksia ja kertoi tarkkaavaiselle morsiamelle, miten
valtavan vaikutuksen hänen vahasta muovailtu ja puutaululle kiinnitetty
kuvansa oli tehnyt nuoreen, kiihkeään kuningas Valdemariin.
Ihmetellen ja sydämestään iloiten prinsessa kuunteli tätä hänen
kertomustaan, jota hän olisi pitänyt satuna ellei Junkker Strange olisi
ottanut esille kuvaa ja näyttänyt sitä hänelle. Nyt vasta hän muisti
miten tuo kuva oli tullut tehdyksi, ja hän kertoi Junkker Strangelle,
olleensa kauan epätietoinen voisiko lainata taidetta harrastavalle
luostariveljelle maalliset, mitättömät kasvonsa, ollakseen mallina
pyhän Agneksen kuvaan. Mutta hänen isänsä oli saanut hänet myöntymään
siihen selittäessään, ettei mikään Jumalan lahja ollut niin maallinen
ja mitätön ettei sillä voinut palvella hyvää ja pyhää tarkoitusta
kun me vain teimme sen hurskaalla ja nöyrällä sydämellä. "Omituinen
tapahtuma", lisäsi hän -- "eikä vain sattuma, että minä itse olen
avannut tien sen miehen sydämeen, jonka käteen minä Kaikkivaltiaan
tahdosta olen pannut kohtaloni ja koko ajallisen onneni. Ijäinen
onneni", lisäsi hän kyynelsilmin, "on turvallisesti Herrani ja
Vapahtajani siunatussa kädessä."
Myöhään iltaan Junkker Strange istui prinsessan kanssa pelipöydän
ääressä ja kertoi hänelle ilolla kaikkea hyvää mitä vain tiesi
rakkaasta, nuoresta kuninkaastaan. Katsellessaan jaloa kuninkaallista
morsianta, jonka sulhasena hän niin omituisella tavalla oli jonkun
aikaa, hän ei iästään ja rauhallisesta luonteestaan huolimatta, voinut
olla ajattelematta, että jos hän olisi, mitä esitti, niin hän olisi
kadehdittava mies, ja hän kiitti sydämessään Valdemar kuningasta
onnelliseksi, jolle hän sai viedä näin jalon aarteen. Hän varoi
kuitenkin omantunnonmukaisesti sanomasta ainoatakaan sanaa, mikä olisi
ilmaissut näin rohkean ajatuksen.
Mutta vielä oli eräs tapa jälellä, joka saattoi sekä kainon prinsessan,
että Junkker Strangen hämilleen, mutta sitä ei voitu välttää.
Kuninkaan käskystä keskeytti prinsessan hovimestari, herra Ib Urne,
pelipöytä-seurustelun ja pyysi Tanskan kuninkaan sijaisen seuraamaan
morsiantaan morsiushuoneeseen.
Molemmat punastuivat. Mutta päättäväinen lähettiläs nousi heti ja
ojensi kunnioittavasti prinsessalle käsivartensa, minkä jälkeen
hän koko hovin seuraamana saattoi hänet komeaan morsiushuoneeseen.
Täällä hänen täytyi täydessä morsiuspuvussaan paneutua levolle
ruhtinaalliselle vuoteelle. Junkker Strangen täytyi istuutua tuolille
hänen viereensä, ja asettaa oikean jalkansa kiiltävä saapas vuoteen
reunalle, kuitenkin niin keveästi, ettei kultakannus jättänyt
pienintäkään jälkeä hienoon liinaan.
Tämä omituinen tapa suoritettiin mitä suurimmalla hienotunteisuudella,
ja heti senjälkeen kun Junkker Strange oli keveästi koskettanut lakanaa
saappaallaan ja asettanut jalkansa lattiamatolle, nousivat he molemmat.
Lähettiläs kumarsi kunnioittaen nuorelle kuningattarelle ja poistui
muutamien häävieraiden ja todistajien kera morsiushuoneesta.
Seuraavana päivänä olivat kadut linnasta laivasillalle peitetyt
kalliilla silkkimatoilla. Rannassa oli kuninkaan lohikäärmekeulainen
laiva purjekunnossa. Kun nuori, ihana Tanskan kuningatar astui laivaan
Junkker Strangen ja koko hovin seuraamana, tervehti kansa häntä
ilohuudoin, ja moni köyhä vuodatti katkeria eronkyyneleitä.
Liikutettuna hurskas ruhtinaspari sanoi hyvästi ainoalle, rakkaalle
tyttärelleen, ja kuningas Primislaus antoi hänelle vielä monta
isällistä neuvoa, kehoittaen hänen olemaan hyvänä äitinä kansalleen, ja
alamaistensa tukena ja turvana. Sydämellisen hellästi ja lapsellisia
kyyneleitä vuodattaen, syleili Margaretha rakkaita vanhempiaan, ja
lupasi uskollisesti panna mieleensä kaikki heidän varoituksensa.
"Enkä minä suinkaan unohda vangittua, uskollista piispaa!" kuiskasi
hän hyvästi jättäessään äitinsä korvaan --"mutta elä sinäkään äiti
unohda minun köyhiäni ja sairaitani täällä kotona!" Hän tervehti
vielä kerran rakkaita maamiehiään lempeästi ja sydämellisesti, ojensi
hovimestarilleen kukkarollisen kultarahoja, jotka tämä heti jakeli
kaikille niille köyhille, jotka seisoivat itkien rannalla.
Kun Margaretha nyt laivaan noustessaan näki köyhiensä itkevän ja
siunaavan häntä, ja vanhempansa seisovan niin yksin ja hyljättyinä
laivasillalla, kätki hän kasvonsa viittansa poimuihin ja itki
katkerasti. Hänestä tuntui, ettei hän enää koskaan näkisi isää ja äitiä
ja isänmaataan, ja hänen mielestään hän oli jakanut sielunlahjoja
köyhille, että he rukoilisivat hänen sielunsa puolesta.
Juuri kun Junkker Strange aikoi astua laivaan tunkeutui tomuinen
ratsastaja kansanjoukon läpi ja hyppäsi laivasillan luona ratsunsa
selästä. Se oli ritari Glug, joka hengästyneenä ja melkein hengetönnä
kiivaasta ratsastuksesta ojensi Junkker Strangelle kuninkaan kirjeen.
Hämmästyneen lähetin ei tarvinnut kysyä keneltä kirje oli. Hän tunsi
heti viheriästä silkkinauhasta riippuvan punaisen vahasinetin. Hän
avasi nopeasti kirjeen ja kalpeni. Levottomana kuningas Primislaus
lähestyi häntä ja kysyi oliko jokin onnettomuus tapahtunut, koska kirje
näytti olevan Jobinposti.
Junkker Strange tointui nopeasti. "Kyllä se ainakin minulle on
Jobinposti!" vastasi hän, pistäessään huolellisesti kirjeen povelleen.
"Minun armollinen kuninkaani ilmoittaa minulle rakkaimman poikani
sairastuneen vaarallisesti ja ehkä kuolettavasti, ja pyytää minun
kiirehtimään, jos tahdon nähdä hänet elävänä. Minun herra kuninkaani
lähettää Teille sen ohella veljelliset tervehdyksenä. Mutta hän ei
ollut vielä ehtinyt vastaanottaa sitä onnellista kirjettä, jonka minä
hänelle lähetin. Rauha olkoon teille, hurskas herra ja kuningas!"
lisäsi hän nopeasti, huomatessaan levottoman ilmeen kuninkaan
kasvoilla. "Minun ei kannata ajatella omit; surujani ennenkuin
minä olen jättänyt teidän jalon tyttärenne hänen kuninkaalliselle
sulhaselleen."
Sen sanottuaan hän nousi laivaan, ja käski heti nostaa purjeet.
"Jos te näette kuninkaan ennen minua, ritari Glug!" huusi hän
ritarille, joka seisoi odottaen laivasillalla, -- "niin sanokaa hänelle
mitä te olette kuullut ja nähnyt, sekä kertokaa myöskin minun tänään
purjehtineen täältä hänen ja Tanskan jalon kuningattaren seurassa! --
Eläköön nuori kuningatar!" Hän heilautti hattuaan, ja yleinen "Eläköön
Tanskan kuningatar, eläköön Böömin Margaretha, eläköön Danxmar!"
kajahti sekä laivasillalta, laivalta, että äärettömien väkijoukkojen
täyttämiltä joen äyräiltä. Lippujen liehuessa ja laulun ja soiton
kajahdellessa laiva luisui hiljalleen alas virtaa.