Oli kaunis, leuto talviaamu helmikuun loppupuolella. Pohjoissaksan
tammimetsät kimaltelivat keveässä kuurassa. Lähellä Schwerinin rajaa,
yksinäisen majatalon tallin edustalla, seisoi reipas, solakka ja
hienopiirteinen nuorukainen, yllään yksinkertainen aseenkantajan
puku asetellen päitsiä virkun juoksijansa suuhun. Poika oli nuori
kreivi Otto, kuningas Valdemarin sisarenpoika, joka oli seurannut
Junkker Strangea Böömiin, ja joka tässä valepuvussa uskoi nopeimmin ja
varmimmin voivansa viedä kuninkaalliselle enolleen tärkeän viestin.
Otto oli pari päivää sitten ratsastanut Pragista yhdessä Absalon Belgin
kanssa. Mutta he olivat pian eronneet, ja Absalon Belg, joka arveli
vielä tapaavansa Valdemarin Pommerissa, uskoi, että jollei hän tarkasti
seuraisi kuninkaan käskyä, saavuttaisi hän varmaankin hänet ensiksi.
Kreivi Otto tiesi kyllä Valdemarin vielä olevan Pommerissa, missä hän
kreivi Albertin kanssa oli perinpohjin voittanut herttua Ladislaun
ja pakottanut hänet alistumaan. Mutta huhuiltiin myöskin kuninkaan
jo olevan paluumatkalla, senvuoksi arveli Otto varmimmin tapaavansa
hänet muutaman päivän kuluttua Schwerinissä. Hän oli jo heti rajalla
huomannut vihamielisen mielialan vallitsevan tanskalaisia vastaan, ja
hän tunsi kyllä, miten vaarallista hänen oli ratsastaa yksin tämän maan
kautta. Hän puhui sujuvasti saksaa, ääntäen kuitenkin hiukan pehmeästi,
sillä hänen äidinkielensä oli hänelle rakkain. Tähän asti hänen oli
onnistunut esiintyä uskollisena Saksan valtakunnan alamaisena.
"Mikä on lyhin ratsastustie Schweriniin?" kysyi hän saksin murteella,
satulaan hypähtäessään, mutta sekoitti huomaamattaan puheeseensa
tanskalaisen sanan.
Lyhyt, pyylevä, latiskanenäinen kapakoitsija, joka seisoi töllistellen
avoimessa ovessa, katseli häntä terävästi ja hymyili viekkaasti. "Jos
te haluatte seurata maaherran rajavahteja, jotka äsken ratsastivat
ladosta", vastasi hän -- "niin te ehkä tulette pikemmin Schweriniin
kuin haluatte. Sillä, jos en aivan erehdy niin teidän puheestanne ja
sinisistä tytönsilmistänne päättäen luulisin teidän äitinne kodin
olleen tuolla puolen Ejderin."
"Arveletteko te, etten minä sentähden olisi tervetullut Schweriniin?"
kysyi Otto äkkiä ja taivutti jo polveaan kannustaakseen hevostaan.
"Jos on totta niinkuin sanotaan, että Tanskan armeija on pahasti
mellastellut Pommerissa, aikoen sieltä tulla vierailulle Schweriniin
tänään tai huomenna, niin ei teidän, nuori herrani, tarvitse ratsastaa
kuoliaaksi oivallista hevostanne, ehtiäksenne mustan kreivi Henrikin
koiranluolaan. Jos te sitävastoin annatte minulle kourallisen pieniä
kultarahojanne niin minä toimitan teidät turvallisesti rajan tuolle
puolen."
"Ei ainoankaan tanskalaisen tarvitse ostaa turvallisuuttaan Tanskan
kuninkaan läänitysmailla!" vastasi Otto ylpeästi. "Kaikessa tapauksessa
minä maksan sen mieluummin teräksellä kuin kullalla. Hyvästi!" sen
sanottuaan hän kannusti ratsuaan ja kiirehti vieraan ratsumiehen
jälestä, jolla oli sama matka kuin hänelläkin.
Isäntä nauroi ivallisesti hänen jälkeensä: "ratsasta vain, typerä
nulikka!" murahti hän. "Joudut parhaaseen aikaan. Jos sinun kuninkaasi
ja hänen tyhmänrohkea sisarenpoikansa olisivat täällä kahden, niin
ettepä taitaisi kovinkaan kauan ylpeillä läänitysherruudellanne."
Vieras ratsumies oli ennättänyt pari sataa askelta edelle, mutta Otto
saavutti hänet pian ja kysyi saisiko seurata häntä Schweriniin.
"Saat kernaasti, nuori keikarini", vastasi ratsastaja matalalla,
raa'alla äänellä, "jos tahdot nähdä kreivi Henrikin mulauttavan
silmää tanskalaisille nulikoille. Jos muuten haluat käydä oikeasta
saksalaisesta, niin ota suusi purua täyteen kun puhut meidän hyvästä
Schwerinin kaupungistamme."
Ratsastaja, joka antoi hänelle tämän vastauksen, oli jykevä,
leveäharteinen ja pitkäpartainen mies, yllään raskaat rauta
varustukset; hänellä oli päässään syvään silmille painettu karvainen,
villisianpäällä koristettu sotalakki, jonka torahampaat otsan kohdalla
kiiluivat kuin sarvet, tehden hänet hurjan ja peloittavan näköiseksi.
Hän kantoi selässään hihnaan kiinnitettyä nuolipyssyä ja suurta
nuolikonttia, ja hänen vasemmalla lantiollaan riippui pitkä sotamiekka,
minkä kohottamiseen urhonvoimat näyttivät olevan tarpeen. Kreivi Otto
katseli mahtavaa matkatoveriaan tarkemmin ja huomasi heti olevan
viisainta pysytellä sovinnossa, vaikka miehen loukkaava puhuttelu
oli saanut hänen verensä kuohahtamaan. "Taidatte miehuudessanne
unohtaa, että olette itsekin kerran ollut untuvaleukainen niinkuin
minä", vastasi hän niin rauhallisella äänellä kuin suinkin. "Mutta
jos te tahdotte odottaa siksi kunnes minä olen toimittanut asiani
Schwerinissä, niin minä haluaisin kernaasti otella teidänlaisenne
sankarin kanssa."
"Minä en tappele nulikoiden kanssa!" murahti ratsumies -- "Mutta
luulenpa että tulemme hyvin toimeen, erittäinkin, koska minä varmasti
uskon sinun olevan pienen, kauniin, valepukuisen tyttölapsen."
Kreivi Otto ei sietänyt pilkattavan hentoa ruumiinrakennustaan eikä
melkein naisellista ulkonäköään, ja ajattelematta seurauksia hän oli
jo paljastanut lyhyen miekkansa odottaen vain vastustajansa asettuvan
taisteluasentoon, saadakseen mitellä voimiaan tämän Goliatin kanssa.
Mutta ratsumies ei ollut ollenkaan huomaavinaan hänen vihaansa, ja
sensijaan, että olisi tarttunut pitkään miekkaansa, katsella tollotti
hän välinpitämättömästi eteensä, vetäessään satulansa laukusta ison
taskumatin. Sitten hän aivan rauhallisesti otti siitä aika naukun. "Jos
kananpojankallosi kestää kunnon aamuryypyn, niin tuosta saat!" sanoi
hän ja ojensi Otolle pullon katsomatta häneen.
Soturin välinpitämättömyys hämmästytti tulista nuorukaista siinä
määrin, että hän työntäsi miekan tuppeen ja vastaanotti muitta mutkitta
pullon. Mutta osoittaakseen jättiläismäiselle seuralaiselleen, ettei
hän ollut mikään valepukuinen tyttö, tyhjensi hän suutuksissaan
puupullon pohjaan asti ja ojensi sen hänelle tyhjänä takaisin.
"No, juoda sinä ainakin osaat niinkuin aikamies, sen minä myönnän!"
sanoi ratsumies kuivasti ja pisti pullon satulanlaukkuun. "Näytäppäs
nyt osaatko ratsastaa neliä, kedolle vierähtämättä!" Sen sanottuaan
hän kannusti raskastaakkaisen hevosensa nelistämään ja puhkui kilpaa
konkarinsa kanssa, Oton ratsastaessa kevytjalkaisella juoksijallaan
ilman vähintäkään rasitusta hänen ohitseen.
"Sinun hevosesi on parempi kuin minun!" sanoi ratsumies, kun he taas
ratsastivat vierekkäin. "Kun pääset ensimäisen sillan tuolle puolen,
on sinulla suora maantie Schweriniin, etkä voi eksyä tieltä. Mutta
minulla on kiireempi kuin sinulla, ja sinä suostut kai mielelläsikin
vaihtamaan hevosta minun kanssani. Muussa tapauksessa sinä saat
tyytyä siihen, että minä käytän väkevämmän oikeutta ja seuraan tässä
urhoollisen Tanskan kuninkaan esimerkkiä." Näin sanoessaan hän näytti
aivan rauhallisesti aikovan paljastaa pitkän miekkansa. Mutta Otto,
joka ratsasti hänen vasemmalla sivullaan, oli silmänräpäyksessä
paljastanut lyhyen miekkansa ja katkaisi taitavasti nahkahihnan, josta
soturin pitkä miekka riippui, saattaen siten hitaan vastustajansa
silmänräpäykseksi aseettomaksi. Sitten hän kannusti hyvän juoksijansa,
kiitti kohteliaasti hyvistä neuvoista ja näytti nyt hämmästyneelle
ratsumiehelle, että hän hyvästi pystyi ratsastamaan neliä kedolle
vierimättä. Nuoli ratsumiehen teräsjousesta suhahti vinhaan hänen
korvansa ohitse, mutta hipaisematta hiustakaan hänen keltaisista
suortuvistaan -- ja äsken voitetun suuttumuksen ja väkevän juoman
kiihoittamana, Otto ratsasti nyt niin hurjaa vauhtia, että hänen
hävytön tieoppaansa oli pian kadonnut hänen näkyvistään. Nyt johtuivat
hänen mieleensä majatalon isännän sanat mustan kreivin koiranluolasta,
sekä myöskin ratsumiehen mutina kreivin silmänmuljotuksesta hänen
nähdessään tanskalaisia poikia. Toiveet näin epäsuotuisasta
vastaanotosta eivät juuri olleet omiaan rauhoittamaan häntä. Mutta hän
ei kuitenkaan voinut luopua aikeestaan yllättää kuninkaan ilosanomalla
heti hänen saapuessaan Schweriniin, ja hän toivoi kuitenkin, salaamalla
nimensä ja asiansa, pääsevänsä linnaan, missä hän ottaisi selvän oliko
hänen kuninkaallisella enollaan syytä pelätä minkäänlaista petosta
siellä. Jos sittenkin kävisi niin onnettomasti, että hänet pantaisiin
vankeuteen epäluulonalaisena henkilönä, toivoi hän kuitenkin Absalon
Belgin tapaavan kuninkaan, ja Valdemar Seierin voimakas käsivarsi
auttaisi hänet varmasti vapauteen.
Reipas nuorukainen saapui Schweriniin, joutumatta enää muihin
seikkailuihin, eikä hänen tarvinnut kysellä linnaa, se kohosi niin
korkeana ja mahtavana matalien porvarirakennusten keskeltä, että
hän heti voi nähdä sen olevan ylpeiden kreivien asunnon. Linna oli
pienellä saarella, ja nostosilta yhdisti sen kaupunkiin; se oli lujasti
varustettu. Mutta nostosilta oli rauhallisesti laskettu alas, ja kun
Otto selitti portinvahdille olevansa vieraan ritarin aseenkantajan,
jonka piti odottaa herraansa linnassa, sallittiin hänen ratsastaa
linnansillan yli ja käskettiin viedä hevosensa herrasväen talliin.
Hänelle kerrottiin myöskin kreivien olevan metsästämässä vieraittensa
kanssa, ja hänen käskettiin liittyä muiden asepalvelijoiden parveen,
jotka odottivat herrojansa linnanportilla.
Täällä hän oli hyvin varuillaan eikä ryhtynyt laveammin keskustelemaan
vieraiden poikien kanssa, ettei ilmaisisi itseään. Hän tyytyi lyhyesti
kyselemään ketä vieraita linnassa oleskeli, jotka nyt olivat kreivin
kanssa metsästämässä. Hänelle mainittiin silloin muiden muassa
Holsteinin nuori kreivi Albert, jonka isä hiljan oli vapautettu
tanskalaisesta vankeudestaan, vendiläiset ruhtinaat Henrik Borvin ja
hänen kolme veljeään, Dannebergin kreivi Henrik, ja piispa Konrad
Hildesheim, jotka kaikki olivat Valdemarin julkisia tai salaisia
vihollisia: sitäpaitsi mainittiin eräs portugalilainen prinsessa,
jonka kuitenkin toiset väittivät olevan vain Flanderin kreivinnan;
mutta se hänelle selvisi, ettei Tanskan kuningas ollut tullut eikä
hänen odotettu tulevankaan. Kun Otto kreivi oli saanut tietää mitä
toivoi ei hän enää ryhtynyt puheisiin kenenkään kanssa, vaan alkoi
tarkastella komeata linnaa. Siinä oli neljä korkeaa tornia, joista
pohjoispuolella oleva erityisesti veti hänen huomiotaan puoleensa, se
oli synkän näköinen, ja paksun muurin pienet, pitkulaiset ilmareiät
olivat varustetut rautakangilla. "Epäilemättä kreivien vankila!"
arveli hän, ja kylmät väreet puistattivat hänen uljasta sydäntään.
"Joka sinne kerran on joutunut, ei taida enää hevillä nähdä kuuta eikä
aurinkoa." Mutta hänen iloinen luonteensa karkoitti pian nuo ikävät
ajatukset, ja kun aika alkoi hänestä tuntua pitkältä linnanportilla,
ei hän arvellut sen enempää, vaan teki pienen kävelyretken linnan
muurien ja varustusten ympäri. Hänen terävä katseensa oli huomaavinaan
linnan itäisen sivun olevan heikoimmin varustetun, joten siltä puolen
helpoimmin muurinmurtajalla pääsisi järkyttämään muurin perustuksia.
Mutta hän ei ennättänyt tehdä useampia sotilaallisia havainnoita,
sillä samassa astui neljä vahvasti asestettua sotilasta häntä vastaan
ja kysyivät raa'alla äreällä äänellä: kuka hän oli ja miksi hän niin
tarkasti katseli linnoituksia. Hänen vastauksensa ja hämmästyksensä,
sekä myöskin hänen puheensa vieras sointu antoivat sotamiehille aihetta
epäillä häntä tanskalaiseksi urkkijaksi, jonka he eivät voineet sallia
vapaasti kulkea täällä tarkastelemassa linnan puolustuslaitosta.
"Ei kukaan ole sanonut etten minä saisi kävellä täällä!" vastasi
Otto hämmästyneenä. -- "Minä en häpeä sanoa itseäni tanskalaiseksi.
Mutta, jos minä olen teidän mielestänne epäilyttävä, niin en minä voi
estää teitä pitämästä minulle seuraa siksi kunnes voin kuninkaani
läänitysmiehille todistaa syyttömyyteni."
"Tanskalaiset nulikat kulkevat nyt niin nokka pystyssä, kun taas ovat
saaneet kuningas Volmarin, josta voivat ylvästellä!" murisi vanhin
sotilaista, roteva, punanenäinen mies, ja pyyhkäisi harmahtavia,
punaisia viiksiään. "Mutta kyllä te vielä opitte ääntänne alentamaan.
Ajan mukaan asiat muuttuvat. Emmekä me vielä kysy Tanskan kuninkaalta,
mihin puuhun hirtämme hänen urkkijansa."
Tuo puhe alkoi hiukan arveluttaa Otto kreiviä, ja hän koetti
huolellisesti varoa, ettei antaisi vihamielisille vartijoilleen
aihetta väärinkäyttämään ylivoimaansa. "Minä olen tullut luvallisissa
ja rauhallisissa aikeissa", sanoi hän, "eikä linnan, jolla on noin
urholliset puolustajat, tarvitse pelätä urkkijoita. Mutta odottavan
aika on pitkä. Kreivi ja vieraat herrat eivät varmaankaan palaa
metsästämästä ennen iltaa. Ratsastaessani on kurkkuni tullut kuivaksi
tomusta. Ettekö kauniisti pyytäen ja rahalla voi hankkia minulle paria
kannullista hyvää viiniä ja auttaa minua juomaan sitä täällä ulkona?"
"Hän taitaakin olla kunnon poika!" sanoi vanha sotilas tovereilleen.
"Jos hän kulkee täällä luvallisilla asioilla, niin olkaamme hänelle
kohteliaita. Juokse sinä, Fritz Grönhagen, hakemaan viiniä vanhalta
Martti veljeltä luostarikellarista! Minä pitelen niin kauan joustasi.
Vanhus ei näe tänne asti, joten voimme juoda rauhassa, ja kun kreivit
tulevat näemme sen mäeltä ja ehdimme muurille ennenkuin koira kerkiää
haukkumaan."
Fritz, nuorin sotilaista, antoi heti pois jousipyssynsä ja vastaanotti
ihmetellen ja iloisena kultarahan, jonka Otto kreivi jo oli ottanut
esille.
Sill'aikaa kun hän oli viiniä hakemassa, heittäytyivät hänen
toverinsa pitkälleen viittojensa päälle vallituksille, ja asetettuaan
rauhallisesti aseensa syrjään, pyysivät he "vieraan nuoren herran",
joksi he nyt kutsuivat häntä, istumaan heidän joukkoonsa.
"Kuulkaapas, nuori herra, onko totta, että teidän kuninkaanne aikoo
ruveta hätyyttelemään meidän kreivejämme tuon pitkäkoipisen Juhana
Ganzin jutun johdosta", kysyi vanha sotilas ja oikaisi itsensä. -- "Ei
sen villihanhen tähden kannattaisi niin suurta melua pitää; hän oli
kunniallisesti ansainnut sen, että revimme hänen pesänsä. Koettaakin
sellainen pitkäkoipi lurjus pistellä meidän kreivimme nokkaan
läänitysvelvollisuuksiaan Tanskan kuningasta kohtaan!"
"Siitä tapauksesta minä en ole kuullut mitään", vastasi Otto.
"Te tiedätte kyllä enemmän kuin tahdotte ilmaista", alkoi sotilas
taas puhua. "Mutta viisas mies vaikenee siinä missä ei uskalla
puhua, ja minä myönnän teidän olevan oikeassa. Mutta ettekö te ole
kuullut mitenkä teidän kuninkaanne ja tuo saatanan Albert kreivi ovat
kurittaneet Pommerin herttuaa? Ja ettekö te myöskään tiedä, onko
niissä huhuissa perää, jotka kertovat teidän nuoren kuninkaanne kesken
suurisuista urhollisuuttaan taas hautovan naima-ajatuksia, aikoen kosia
Böömin prinsessaa, jota hän ei ole tainnut koskaan edes nähdä?"
"Siitä olen kyllä kuullut jonkin linnun laulavan; mutta onko siinä
perää, sen jätän sanomatta."
"Hm!" mutisi sotilas. "Outoa on tässä maailmassa noiden suurten
herrojen ja ruhtinaiden kosiminen. He eivät saa niinkuin joku meistä,
maistella olutta ennenkun sen juovat, vaan saavat ostaa kissan säkissä,
ja jättää kaikki sattuman varaan. Senvuoksi käykin niin kuin lauletaan
laulussa:
"Prinsessa kuninkaan kruunun saa:
Ei varpunen kurjen lainen!
Kyökissä tyttönen askartaa --
Ja maatakin hallitsee nainen."
"Sitä ei kukaan sano minun enostani", oli Otto sanoa innoissaan,
"ei kukaan voi sanoa kuningas Valdemarista", oikaisi hän nopeasti,
"että hän antaisi miehen tai naisen pitää itseään kurissa! Mutta
sanokaapas minulle", hän käänsi äkkiä keskustelun, johtaakseen huomion
toisaalle, "onko totta, että teidän urhollisen kreivi Henrikin vaimo
on hyvin kaunis, mutta hän itse musta kuin korppi, sekä että hän
aina näkee itsensä toisella silmällään ja toisen kääntää nurin muita
katsellessaan?"
"Sen hän tekee vain ollessaan suutuksissaan", vastasi sotilas äreästi.
"Ole muuten varuillasi, nokkaviisas nulikka, ettet joudu näkemään
häntä sellaisena. Kyllähän sekä hänen ihonsa että hiuksensa ovat
mustat, sitä ei hänen paras ystävänsäkään voi kieltää; mutta ei ole
nainen niin valkoinen, että pelkäisi mustuvansa suudellessaan hänen
kiharaista partaansa. Sinä olet kunnon poika, sen kyllä uskon, mutta
hyvän sovun ja toveruuden tähden täytyy sinun puhua kunnioituksella
Henrik-kreivistä", torui hän. "Hänen laisensa herran edestä juoksee
vaikka hiiteen, kun asiat kiristää. Jos hän sanoo minulle: kuule, vanha
Kunz! Huomenna saat mennä saalista pyydystämään. Siellä on se ja se
vanha kettu, joka kauan on maannut ja kiusannut minua luolassaan, sen
sinä savustat minulle ulos sieltä, muuten taitan sinun niskaluusi! --
niin silloin minä tiedän, että tosi on kysymyksessä enkä vastustele.
Mutta kun minä sitten talutan hänelle tuon ketun korvista, niin silloin
minä myöskin voin juoda kokonaisen kuukauden paikallani, kuulematta
ainoatakaan pahaa sanaa siitä -- ja päälle päätteeksi kreivi Alben
vielä maksaa koko kemut. Mitä muuten armolliseen rouva Audaciaan tulee
-- mutta tuossa Fritz Grönhagen tuo viinin. Nyt ilo alkaa, toverit!
Eläköön kreivi Henrik ja hänen kaunis rouvansa! Se, joka ei juo sitä
maljaa sydämen pohjasta, on petturi ja joutuu hirsipuuhun."
Nyt alettiin iloisesti ryypiskellä viiniä, ja kun vanha Kunz
Punanenä, joksi toverit häntä kutsuivat, oli saanut pahimman janonsa
sammutetuksi, niin hän alkoi taas puhua, jatkaen siitä mihin oli
lopettanut.
"Mitenkä kreivi Henrik on saanut niin kauniin vaimon", sanoi hän
itserakkaasti hymyillen ja siveli partaansa, "kas sitä te nuori herra,
ette myöskään voi käsittää. Sitä kaikki ihmiset kyselevät, eikä sitä
voi teidänkään paksut aivonne käsittää. -- Mutta, minä voin sen kertoa
teille! -- ehkä minä olen jo ennenkin teille kertonut sen, mutta kyllä
teidän kannattaa kuulla se vielä kerran."
"Kreivi saa kiittää sinua siitä; senhän me olemme kuulleet jo sata
kertaa!" -- keskeytti Fritz hänet. "Jos et sinä olisi kopannut neitoa
vanhan markkreivin tornista, -- niin -- --"
"Pidä suusi kiinni, keltanokka, kun minä puhun! Olenhan minä jo sata
kertaa sanonut sinulle, ettet sinä mitään tiedä. Hän ei istunut
tornissa -- sillä sinne hän minun puolestani olisi saanut jäädä ijäksi
istumaan. Ei, lehdossa hän asteli ja kuunteli lintujen laulua, ja
silloin minä en päästänyt tuota kaunista saalista livahtamaan herrani
käsistä. Jos minä olisin ollut nuori ja sinunlaisesi narri, jonka pari
itkettynyttä tytön silmää voi tehdä pehmeäksi kuin vahan, niin minä
olisin antanut hänen mennä, mutta minä olin vanha. Minä ajattelin
näin: Jos sinä päästät aran kauriin menemään, niin armollinen herra
taittaa sinun niskasi; jos hän itkee kahdeksan päivää sulhasensa
silmien tähden, niin kyllä hän iloitsee kaksikymmentä vuotta ja
enemmänkin miehensä linnoista ja rikkauksista. Ja katsokaa, enkö minä
ennustanut oikein! Kuka on iloisempi kuin meidän Audacia rouvamme? Ja
missä vietetään iloisempaa elämää, kuin täällä linnassa? Herroja ja
ruhtinaita, kreivejä ja piispoja, rouvia ja prinsessoita täällä vain
vilisee, menee ja tulee! Viini vuotaa virtanaan, torvet soivat aamusta
iltaan! Mitä te nauratte, irvisuut? Jos kreivi Henrik joskus pistääkin
teidät koirankoppiin vettä ja leipää maistelemaan jonkun hyvän sanan
vuoksi kun vieraat herrat ovat hänet suututtaneet katsomalla liian
lempeästi kreivinnaan, niin olisi toki synti sanoa, ettei elämä täällä
linnassa ole hupaista. Flanderin prinsessan täällä ollessa minä en ole
ollut yhtään päivää selvänä, eikä edes keisarin linnassa voi olla tämän
parempaa oloa."
"Ainakaan pappien mukaan ei prinsessa Berengarian käsi ole kovinkaan
pyöreä" -- mutisi yksi sotilaista.
"Sitä pyöreämmät ovat hänen käsivartensa!" alkoi vanha Kunz taas puhua.
"Ja ne herrat ja komeat ritarit, jotka nyt parveilevat hänen ja meidän
kauniin rouvamme ympärillä, siroittelevat meille viikossa enemmän
kultaa ja hopeaa kuin me ennen täällä näimme vuosikausiin."
Neljäs sotureista, joka tähän asti äänetönnä, pää kallellaan ja
hurskaannäköisenä kaikessa hiljaisuudessa oli nauttinut viinikannusta,
rupesi nyt syvästi huokaillen puhumaan. "Niin, niin", sanoi hän, "humua
ja touhua, maallista turhaa jaaritusta täällä kyllä kuulee, mutta minä
en ole pitkiin aikoihin kuullut täällä linnassa puhuttavan ainoatakaan
mieltä ylentävää sanaa vaelluksesta pyhään maahan."
"Joko sinä taas alat huokailla, Hinz lerppahuuli, kun viini alkaa
maistua liian makealta?" kysyi Kunz. -- "Kyllä me vielä kerkiämme
pyhään maahan, pakanoiden vartaisiin pistettäviksi. Jos kreivi Henrik
sattuisi tänään tai huomenna joutumaan hurskaalle tuulelleen, mikä
helposti voi tapahtua, ja jos saamme niskaamme muitakin piispoja kuin
tuon viekkaan Hildesheimerin, niin tuskinpa ehdimme nukkua kohmeloamme
selväksi ennenkuin jo saamme käskyn seurata armollista herraamme
tuhassa ja säkissä Jerusalemiin syntiemme tähden."
"Ovatko teidän kreivinne niin hurskaita ritareita, että he todellakin
ajattelevat retkeä pyhälle maalle?" kysyi Otto osanottavasti "Minä
luulin heidän välittävän vain villisian metsästyksestä ja iloisesta
elämästä täällä ja jättävän pyhän haudan pakanoiden huomaan."
"Teidän huonot ajatuksenne meidän hurskaasta herrasväestämme
johtuvat siitä, että te olette keltanokka, nuori herrani, joka ei
tiedä, että nykyään kunnon ritarin täytyy olla hurskaan ja jumalisen
jonkin aikaa, vaikka hän muuten eläisikin iloisesti, ja siinä
suhteessa ei meidän kreivimme jää muista kristikunnan ritareista
jälelle. Viheriän metsästystakkinsa päällä kreivi Henrikillä on aina
rukousnauha rubiineista ja smaragdeista, ja se on arvokkaampi kuin
koko hänen kreivikuntansa. Hän ei laiminlyö ainoatakaan messua, ja
jos me metsästysretkillä joudumme pyhän Hubertin tai pyhän Veitin
metsäkappelien läheisyyteen, niin kaikkien on pakko laskeutua hevosen
selästä ja polvistua lokaan, vaikka paras riista silloin pääsisi
pujahtamaan käsistämme."
"Mutta miksi te aina puhutte vain kreivi Henrikistä?" kysyi Otto. "Eikö
kreivi Gunzelin ole vanhin ja hallitseva kreivi?"
"Sitä minä en tiedä", vastasi Kunz, -- "mutta sen minä tiedän: jos
kreivi Henrik sanoo niin, ei kreivi Gunzelin koskaan sano ei, ja
jos kreivi Henrik on vastannut kieltävästi, niin auttaa hyvin vähän
vaikka kreivi Gunzelin vastaisi kyllä tuomiopäivään asti. Muuten ei
kuulu sinuun eikä minuun, kellä on enemmän sanomista ja kumpaa me
tottelemme, kun saamme käskyn pingottaa sinut vääräksi tai heittää
sinut koiranluolaan. -- Jos sinä olet tullut tänne meitä petkuttamaan
ja saamaan meidät puheliaiksi viinikannun ääressä, niin kyllä kohta
saat tietää, kuka täällä on herrana. Mutta mikä mies tuo on, joka
ratsastaa alas mäkeä linnansillalle. Jos näen oikein, niin on se yksi
rajavartijoista -- aivan oikein, se on minun oma lihallinen veljeni!
Saadaanpas nähdä, sota ei ole kaukana."
Otto nousi nopeasti sotilaiden kanssa ja tunsi linnaa lähenevän
ratsastajan samaksi ratsumieheksi, joka tahtoi vaihtaa hevosta hänen
kanssaan tiellä. Hän näki hänen linnanportin luona laskeutuvan
hevosensa selästä ja taluttavan hevosensa talliin.
"Muureille, pojat!" huusi nyt Kunz tarttuen jousipyssyynsä. "Herrat
tulevat! Punaiset töyhdöt näkyvät jo mäen takaa! -- Pois tieltä,
nulikka!" huusi hän Otolle. -- "Kiiruhda toisten poikien luo, äläkä
anna meidän armollisen herramme nähdä itseäsi täällä. Rehellisistä
kasvoistasi päättäen minä en uskoisi sinun olevan urkkijan ja jätän sen
vuoksi hirttämisesi toistaiseksi."
Sotamiehet kiirehtivät vartiopaikoilleen, ja kreivi Otto seurasi
viisaasti vanhan Kunzin neuvoa, kiiruhtaen takaisin linnanportille.
Siellä seisoi nyt tuo pitkä rajavahti, villisianpää sotalakissaan,
nojautuen mukavasti pylvääseen. Otto koetti välttää häntä, mutta
ratsumies läheni häntä tuttavallisesti kuin vanha ystävä. "Kiitos
viimeisestä, toveri!" murahti hän ja taputti nuorta kreiviä
voimakkaasti olkapäähän. "Osaatpa ratsastaa kuin aika mies ja näytätpä
käyttävän aika näppärästi pientä voiveistäsi. Kiitos vain, ettet lyönyt
nyrkkiäni poikki hihnan asemasta, se olisi tainnut muuten olla sinulle
otollisempaa. Mutta ymmärsitkö, mitä minun nuoleni kuiskasi sinun
korvaasi tiellä?"
"Jotenkin!" vastasi Otto. "Jos minulla olisi ollut nuolipyssyni
mukanani, niin minä olisin vastannut puhutteluunne hipaisematta
ainoaakaan karvaa kunnianarvoisesta parrastanne."
"Oletpa sinä aika poika!" vastasi ratsumies. "Enkä minä nuolella
kovin pahaa tarkoittanut. Tahdoin vain panna pienen merkin vasempaan
korvaasi, että tuntisin sinut toisella kertaa. Mutta kas, tuossa herrat
tulevat!"
Välkkyen ilta-auringon valossa uljas joukko ritareita ja ruhtinaallisia
herroja ratsasti hitaasti alas mäkeä linnansillalle. Heidän keskellään
nähtiin ylhäinen hengellinen herra ja kolme komeapukuista naista.
Suuri joukko metsästyspalvelijoita seurasi heitä kuljettaen koiria ja
haukkoja vitjoineen ja nauhoineen, ja hevosten selkään oli kuormitettu
metsänriistaa ja metsästyskojeita. Heti kun etumainen joukko oli ehtinyt
sillan yli avasi pihavouti, kirjava kuin kaalinmato, linnanportin
heille, ja ajoi uteliaat katsojat syrjään pitkällä, hopeapäisellä
sauvallaan. Valepukuinen kreivi Otto seisoi uljaan rajavartijan
vieressä ja katseli iloisena komeata kulkuetta.
Kauniin, ruhtinaallisesti koristetun metsästäjättären vasemmalla
puolella ratsasti keskikokoinen, tummanverinen mies, hänellä oli musta
parta, käyrä kotkannenä, syvälle painuneet, tummat silmät, jotka
katsoivat hiukan karsaasti. Lyhyen liehuvan tulipunaisen viitan alta
näkyi kultanapeilla koristettu, viheriä samettinen metsästäjänuttu,
ja hopealla kirjaillusta vyöstä riippui leveä metsästysveitsi.
Mustakiharaisessa päässään hänellä oli Gardarikesta [Venäjän muinainen
nimi. Suom. muist.] tuotu hattu, joka oli koristettu hopeaneuloksilla,
kalliilla kivillä sekä kallisarvoisilla töyhdöillä. Hänen leveällä
rinnallaan loisti kallis rukousnauha, missä rubinit ja smaragdit
kimaltelivat helmien välissä.
"Tuo on varmaankin musta Henrik", sanoi Otto vierustoverilleen.
"Onko tuo ylpeä, kaunis rouva, jolla on pyöreä helmihattu ruskeilla
palmikoillaan, hänen puolisonsa?"
"Ei toki!" vastasi soturi. "Hän on portugalilainen prinsessa Bengard
eli Beringard, tai mikä liekin nimeltään, hän on Flanderin kreivin
sisar. Luulenpa hänen myöskin olevan sukua meidän armolliselle
herrasväellemme, sillä hän käy usein heidän luonaan. Kyllä hän
onkin komea nainen -- kaunis kuin kuolema. Tuolla avokaulaisella
kultaviiruisella samettiviitallaan hän voi lumota rohkeimmankin
silmät. Kaikki nuoret miehet täällä ovatkin hullaantuneet hänen
noidansilmiinsä. Ole varuillasi, poikaseni, elä katso liian syvälle
hänen säkenöiviin kotkansilmiinsä. Hän on vain katseellaan saattanut
monen kunnon aseenkantajan ja ritarin narriksi."
Varoituksesta välittämättä Otto ei voinut olla tarkemmin katselematta
tuota kaunista, vaarallista metsästäjätärtä, ja tervehtiessään häntä
kunnioituksella, täytyi hänen myöntää, ettei hän milloinkaan ollut
nähnyt niin häikäisevää kauneutta. Ylpeän portugalittaren mustista
silmistä leimusi tuli, häikäisevä ja hämmästyttävä, eikä niiden
loistoa himmentäneet ne lukemattomat kimaltelevat jalokivet, jotka
riippuen kolmessa suuressa kultaketjussa, koristivat hänen kaulaansa
ja rintaansa. Hän istui suorana ja melkein jäykkänä korkean, vahtoavan
ratsunsa selässä, joka pärskyen pureskeli kultapäitsiään. Korkea,
jäykkäpoimuinen kaulus näytti estävän prinsessaa liikuttamasta päätään
vapaasti, ja hänen tervehdyksensä tuntui kylmältä ja ylpeältä.
"Hän ajattelee vain kultavitjojansa ja jalokiviänsä eikä viitsi katsoa
ympärilleen!" sanoi soturi. "Ei, kannattaa paljon paremmin kumartaa
tuolle viheriävaippaiselle rouvalle, jonka päähinettä kultatähdet
koristavat."
Otto tervehti nyt myöskin nöyrästi kookasta, pulskaa, vaalea veristä
naista, joka ratsasti hänen ohitseen, viisaan ja viekkaan näköisen
hengellisen herran ja kolmea haukkaa kantavan jäykän, vanhanpuoleisen
ritarin välissä. Hän työnsi juuri komean huntunsa syrjään ja vastasi
katsojien riemullisiin tervehdyksiin ruhtinaallisen arvokkaasti ja
miellyttävän lempeästi.
"Kas, siinä oli kreivinna Audacia, Henrik kreivin kaunis puoliso!"
jatkoi sotilas. "Hän voisi ulkonäkönsä puolesta kelvata vaikka
keisarinnaksi, ja kuitenkaan hän ei pidä itseään liian ylpeänä
katsoakseen lempeästi köyhään kerjäläiseen. Tuollaiselle naiselle voi
vanha sotilaskin taivuttaa selkäänsä, tarvitsematta kirota partaansa."
"Hän näyttää minusta soveltuvan mustalle kreivi Henrikille yhtä vähän
kuin joutsen kaarneelle", vastasi Otto. "Tuo herra hänen vasemmalla
sivullaan, joka kantoi haukkoja, oli varmaankin haukkamestari?"
"Oletpa sinä aika pilkkakirves, poikani!" sanoi ratsumies. "Henrik
kreivin veli ei ole kovinkaan ritarillisen näköinen, mutta hän on hyvä
ja mukava nahjus, ja jos hän vain saa rauhassa hallita hevosiaan,
koiriaan ja haukkojaan, niin hän välittää viis siitä, kuka maata ja
valtakuntaa hallitsee."
"Jos tuo oli kreivi Gunzelin", vastasi Otto, "niin varmaankin tuo
on hänen sisarensa, joka ratsastaa noiden lyhkästen ahnaannäköisten
herrojen välissä; hän on ainakin hiuskarvalleen hänen näköisensä."
"Oikein arvattu, toverini. Se on kreivitär Ida, jonka Henrik kreivi
kuuluu aikovan heittää Klaus äpärän syliin, pysyäkseen hyvissä
väleissä kuningas Valdemarin kanssa. Nuo molemmat verikoirat, joiden
keskellä hän ratsastaa ovat muuten hienoa väkeä. He ovat vendiläisiä
ruhtinaita, Borvin taitaa heidän nimensä olla. Jos sinä haluat nähdä
muita samasta hapanjuuresta lähteneitä, niin katsele niitä kahta,
jotka tulevat jälempänä, nuori, solakka kreivi Albert keskellään.
Voisipa luulla, että noilla miehillä on ollut rakkikoira isänä ja vanha
kettu äitinä; minua ja jokaista kunnon saksilaista harmittaa kutsua
tuota merirosvojoukkoa maamiehiksemme. Puoli Schweriniä on täynnä
tuonlaista väkeä. He nostavat nykerönenänsä ilmaan, eivätkä voi katsoa
kunniallista miestä silmiin paksun otsansa tähden, joka pullottaa kuin
mikäkin säkki heidän harmaansinisten kissansilmiensä yläpuolella, ja
harjas heillä on kuin villisialla."
Sill'aikaa kun ylpeä ratsumies purki vihaansa vendiläisiä ja
slaavilaisia maamiehiään vastaan, joita hän ulkonäöltään jotenkin
paljon muistutti, oli kreivi Otto tarkkaavaisesti katsellut kreivi
Klaun tulevaa puolisoa. Hän oli mitättömän ja sairaloisen näköinen,
eikä suinkaan ensi katsonnalla vastannut sitä kuvaa, mikä hänellä
oli kukoistavasta ruhtinaallisesta morsiamesta. Mutta kun kreivitär
avasi suuret, vakavat silmänsä, kuvastui niiden surumielisestä
katseesta niin syvä tunteellisuus ja hiljainen, uhrautuva sielu,
että hänen välinpitämättömyytensä muuttui sydämelliseksi osanotoksi.
Hän huomasi hänen olevan soman ja miellyttävän, ja nyt vasta johtui
hänen mieleensä, että kreivi Klaun morsian tuskin saattoi olla
onnellinen. Hän valitteli sydämensä pohjasta, että kreivitär ehkä oli
joutunut veljensä aikeiden uhriksi heidän koettaessaan luulotella
ystävyyttä Tanskan hoville. Otto oli näkevinään kyyneleitä hänen
silmissään, ja hän luuli huomaavansa syvän huokauksen kohottavan mustaa
silkkikaulusta; mutta kreivitär näytti äkkiä rohkaisevan itseään,
sillä hän katseli ystävällisesti ympärilleen ja tervehti väkijoukkoa
surumielisesti hymyillen.