Ihmetellen kuuli kuningas seuraavana aamuna sisareltaan, että nuo
molemmat nuoret ritarit olivat kaikessa kiireessä ja hiljaisuudessa
tulleet vihityiksi kappelissa, ja että he jo ennen päivän nousua
olivat lähteneet pois vaimoineen. Helena-rouva oli jo ennen keskiyötä
jättänyt Riiben, ainoastaan marsalkka Juhanan seuraamana, jonka
säästäväiseen esitykseen matkustaa yksinkertaisessa porvarillisessa
valepuvussa hän oli suostunut, välttääkseen siten kaikkea huomiota.
Hän oli myöskin kieltäytynyt vastaanottamasta tarjottua kunnia-
ja turvallisuus-vartiota. Varovainen sisar piti viisaimpana olla
puhumatta tuosta omituisesta tervehdyksestä, jonka Helena oli pyytänyt
prinsessan viemään kuninkaalle, sillä hän arveli sen sisältävän
katkeran viittauksen siitä, mikä nyt oli paras kokonaan unohtaa. Hänen
mielestään oli myöskin viisainta olla puhumatta siitä mielenhäiriöstä,
minkä hän luuli huomanneensa onnettomassa kaunottaressa. Vieläkin
enemmän prinsessa varoi kertomasta siitä tulisesta rakkaudesta
kuninkaaseen, minkä Helena oli ilmaissut houreissa ollessaan. Hän
koetti rauhoittaa kuninkaallista veljeään ihailemalla ylpeän lesken
mielenmalttia hänen matkalle lähtiessään ja sitä oikullista iloisuutta,
millä tämä itse oli ivaillut pyylevää ulkomuotoaan porvarillisessa
puvussaan.
"Onneton Helena raukka!" huokaili Valdemar. "Iloitessaan ja
ivaillessaan hän usein salasi levottoman ja särkyneen sielunsa. Minä
tunnen hänen iloisuutensa. Se on monta kertaa pelottanut minua. Hänen
elämänsä on onneton. Jumala suokoon hänen sieluparalleen rauhan,
ja antakoon minulle armossaan anteeksi, jos minä liian lämpimällä
osanotollani olen lisännyt tämän rauhattoman sielun hämmentymistä. Hän
on kuitenkin ylevä ja jalosieluinen ihminen."
Prinsessa Regitza oli mennyt. Kuningas istui surumielisenä, nojaten
poskeaan käteensä ja ajatteli tärkeää, uhkarohkeaa päätöstä, jonka hän
oli tekemäisillään, ja mistä ehkä hänen koko elämänsä onni riippui. Hän
kavahti itse tätä ajatusta ja häpesi. "Onni!" -- sanoi hän. "Mikä on
kuninkaiden onni! Heidän kansansa ja valtakuntansa onnellisuus, heidän
valtaistuimensa kunnia ja loisto -- onnellinen rakkaus, perheonni,
niistä voivat vain porvarit ja talonpojat iloita -- turhaa on niistä
kuninkaan haaveilla!" Tahtomattaan hän avasi pienen kuvarasian ja
katseli kaunista tuntematonta, jonka hän ehkä vasta morsiamenaan saisi
nähdä. "Helenan kaltainen hän ei ainakaan ole", sanoi hän, "mutta se on
hyvä: Tässä on rauhaa ja avomielisyyttä, -- ei hivuttavia intohimoja,
ei kunnian eikä vallan salaperäistä, levotonta janoamista -- tässä on
tyyntä rakkautta ja vaatimatonta viattomuutta -- ei tulivuorta, eikä
häikäisevää ilon ja ivailun naamaria, joka peittää lihan ja hengen
välisen epätoivoisen taistelun."
Hänen näin istuessaan mietiskellen avattiin ovi, ja kaniikit Renert ja
Albrecht astuivat sisään.
"Kaikkeinarmollisin herra ja kuningas on suvainnut käskeä", --
änkyttivät molemmat kuin yhdestä suusta, jääden seisomaan, kantapäät
kynnyksellä avonaiseen oveen, ja kumartaen niin syvään, että heidän
pelästyksissään täytyi astua askele eteenpäin etteivät kaatuisi
nenälleen, ja silloin viekas hovinarri sulki nopeasti oven heidän
takanaan.
"Olettehan te syntyisin böömiläisiä?" kysyi kuningas, pidättäen vaivoin
nauruansa.
He myönsivät sen kunnioittavasti, ja heidän pyöreät, huolettomat
kasvonsa kuvastivat sekä uteliaisuutta että tuskallista odotusta.
"Oletteko te milloinkaan nähneet Böömin prinsessaa Margarethaa?" kysyi
kuningas edelleen.
"Kyllä, armollisin herra kuningas!" vastasivat molemmat melkein yhdellä
kertaa ja kumarsivat yhtä syvään kuin nuorasta vedettävä puunukki.
"Kuvatkaa siis hänet minulle tarkkaan", jatkoi Valdemar, "ja sanokaa
minulle kaikki mitä hänestä tiedätte, olkoon se sitten hyvää tai pahaa!
Minä maksan teille kuninkaallisesti jokaisesta todenperäisestä sanasta,
minkä te sanotte, mutta ensimäisestä valheesta, josta minä saan teidät
kiinni, rangaistaan teidät ankarasti."
Tämä puhe saattoi pelästyneet papit yhä aremmiksi, ja kesti kotvan
aikaa ennen kuin he saivat suunsa käyntiin, mutta sitten alkoivatkin
ylistyspuheet prinsessan lempeydestä ja hurskaudesta vuolaina virrata
heidän huuliltaan, ja mitä kauemmin he puhuivat sitä vähemmän he
pelkäsivät lausuvansa varomattomuuksia. He luettelivat täsmälleen
kaikki seitsemän siveellistä ja teologista pää-hyvettä, joita he
vakuuttivat prinsessan mitä suurimmassa määrässä omaavan, eivätkä he
sen ohella suinkaan laiminlyöneet ahkerasti ladella pyhän Augustinuksen
ja Pietari lombardilaisen lauseita, sekä esittää skolastista oppiansa
seitsemästä Pyhän Hengen lahjasta ja kahdeksasta autuudenehdosta. He
kilpailivat keskenään, kuka ehtisi sanoa enemmän totuuksia ja kultaisia
sanoja, joista antelias kuningas oli niin runsaasti luvannut maksaa
heille.
"Riittää, riittää jo latinalaisia avuja!" keskeytti viimein heidät
kuningas. "Puhukaa yksi kerrallaan, että minä voin ymmärtää mitä
te sanotte! Jos hänellä olisi sadaskin osa kaikista niistä hyvistä
avuista, joita te nyt olette luetelleet, niin hän olisi jo kymmenen
kertaa parempi kuin yksikään taivaan enkeleistä. Mutta sanokaa nyt
minulle minkänäköinen hän on? Eikö ole totta, että hän katsoo hiukan
karsaasti, hänellä on yksi tai kaksi kyttyrää selässään? -- sanokaa
vain suoraan! Puhu sinä ensiksi, Renert! Jos sinä vain valehtelet, niin
tiedä, että minä pysyn sanassani!"
"Kaikkeinarmollisin herra!" alkoi Renert puhua -- "vapauttakaa meidät
kuvaamisesta, joka --"
"Vapauttakaa meidät kuvaamisesta!" änkytti Albrecht jälestä.
"Mitä?" keskeytti kuningas heidät kiivaasti -- "siis hän on kuitenkin
vinosilmä, kyttyräselkä?"
"Ei, pyhän Augustin nimessä!" vastasi Renert. "Jos ei hän siksi ole
muuttunut aivan äskettäin. Kuusi kuukautta sitten, kun minä kelvoton
sain kunnian hänet nähdä, hän oli ihanampi kuin pyhän Margarethan kuva
meidän kirkossamme -- mutta vapauttakaa meidät, armollisin herra,
-- kuvaamisesta, joka voisi herättää meissä maallisia ajatuksia, ja
saattaa meidät unohtamaan maallisen kauneuden tähden taivaallisen
ihanuuden."
"Se oli, myöskin minun halpa mielipiteeni, teidän armonne", lisäsi
Albrecht.
"No, sepä hyvä!" sanoi kuningas. "Hän ei siis ole vinosilmä eikä
muutenkaan viallinen. En suinkaan minä tahdo viekoitella teitä
maallisiin ajatuksiin! Mutta sanokaa vain minulle, onko tämä kuva
todellakin hänen näköisensä?"
"Epäilemättä, teidän armonne!" vastasi Renert, jonka omaatuntoa ei
kuvan katseleminen soimannut, "mutta se on hänen näköisensä samassa
määrin kuin teidän kruununne timantit ovat taivaan tähtiin verrattuna."
"Niin, aivan siten, teidän armonne!" lisäsi Albrecht pyyhkäisten hien
otsaltaan.
"Nyt saatte mennä rauhassa, kunnon miehet!" lopetti kuningas
kuulustelunsa ja taputti heitä olkapäälle. "Kun minä olen saanut tietää
teidän puheenne tosiksi, niin minä palkitsen kuninkaallisesti teidän
rehellisyytenne. Mutta meidän välinen keskustelumme on salaisuus, jonka
säilyttämisestä te vastaatte minulle --"
"Arvottomilla päillämme, kaikkein armollisin herra!" vastasivat he
sanasta sanaan toistaan matkien, ja astuivat kumarrellen ulos ovesta.
"Nuo olivat hänen maamiehiänsä!" sanoi kuningas miettiväisenä. "Entä
jos hän kaikessa kauneudessaan on yhtä yksinkertainen ja ikävä kuin
he? Ei, se on mahdotonta", jatkoi hän rauhoittuneena, katsellessaan
ihastuneena hänen kuvaansa. "Rehellisyys ja uskollisuus, pyhä
yksinkertaisuus ja viattomuus, henkevyys ja sydämellisyys uhkuvat minua
vastaan tuosta kuolleesta puusta. Mitä sitten puhuneekaan tuo elävä
Jumalankuva minulle!"
Kun ovi avautui ja Junkker Strange astui sisään, istui kuningas vielä
kuva kädessään.
"Mitä käskette, armollisin herra ja kuningas?" kysyi ritari ja jäi
salaa hymyillen kunnioittavasti seisomaan ovelle.
"Armollisin ja armollisin, yhä ja aina!" vastasi kuningas ja
piilotettuaan nopeasti kuvan, hän astui Strangea vastaan. -- "Ei mitään
turhia kohteliaisuuksia, silloin kun me molemmat olemme kahden! Istu
tänne minun luokseni ja puhele minun kanssani tuttavallisesti niinkuin
entisinä aikoina, jolloin minä en ollut sinun herrasi enkä kuninkaasi!
Minulla on kylliksi nöyriä palvelijoita, sinä olet minun luotettavin
ystäväni. Ennenkuin minä, kuninkaana, taas vaadin sinun palvelustasi,
tahtoisin minä kuulla vanhalta asemestariltani, minkälainen hänestä
hänen oppilaansa on ritarina ja miehenä."
"Ritarina ja miehenä?" toisti Junkker Strange enää salaamatta
veitikkamaista hymyään, istuutuessaan kuninkaan viittauksesta hänen
viereensä penkille. -- "Hyvä on, minua ihmetyttää, että te istutte
täällä kuvia katsellen silloin kun väkenne lähtee sotaretkelle. Mutta
minä arvelen teillä olevan pätevät syyt siihen, enkä minä usko teidän
kovinkaan kauan aikovan istua täällä takan ääressä lämmittelemässä. Jos
te ette tahdo että minä rupean teitä tässä suoraan ylistelemään, niin
tehkää minulle toinen kysymys, sillä tiedättehän te kyllä hyvin miten
kiintynyt minä olen teidän kuninkaalliseen persoonaanne."
"Minä matkustan vielä tänään sotajoukkoni luo!" alkoi Valdemar taas
hiukan hajamielisesti puhua. "Sinä saat kyllä vielä tietää miksi
minä olen viivytellyt. Mutta, rehellisenä miehenä, vastaa minulle
ensiksi, olenko minä sinun mielestäsi saamaton uneksija, hentomielinen,
tunteellinen nahjus, joka voisi kulkea kuutamossa imeliä rakkauslauluja
laulellen Ginnistamin näkymättömälle kaunottarelle tai kuussa asuvalle
prinsessalle?"
"Enpä aivan sitäkään usko, herra kuningas!" vastasi Junkker Strange.
"Mutta minun mielestäni te olette liian paljon tekemisissä pappien ja
runoilijoiden kanssa. He tyrkyttävät teidän mieleenne kaikenlaisia
aavistuksia, sielun ääniä, omantunnon vaatimuksia, pyhimyksiä ja
enkeleitä, niin että he pian pehmittävät teidän hyvän, terveen
järkenne. Erittäinkin pyhä Antero on aina ollut minulle silmätikkuna --"
"Elä puhu hänestä", keskeytti kuningas hänet vakavana. "Hän tiesi
enemmän kuin sinä ja minä saamme tietää satoihin vuosiin, ja tuo
vanhus oli oikeassa: Me käsitämme jumalalliset asiat vain hämärästi,
kuin kuvan peilistä -- mutta jolle tosi kuva on ilmestynyt, hän saa jo
täällä nähdä kauneimman kasvoista kasvoihin!"
"Te selitätte tietysti tuon kuvannollisen puheen omilla tavallanne,
herra kuningas!" vastasi Junkker Strange. "Ja luulen teidän siinä
olevan oikeassa. Mutta palatakseni teidän kysymykseenne, niin minun
täytyy totisesti tunnustaa, että te ette ole antanut meidän kaivata
todisteita miehuullisuudestanne. Mutta, jos te ette kuitenkaan ole,
niinkuin sanotaan, sokea naiselliselle kauneudelle, vaan kaikkien
kauniiden neitosten, rouvien ja leskien ritarillinen ihailija --
niin te olette ainakin tähän asti osoittanut sen enemmän sanoissa
kuin töissä. Te ette ole vielä turmellut itseänne uneksimalla
nuoruudenaikaanne veltostuttavassa lemmenleikissä. Luulenpa myöskin
kansan ja maan nureksivan sitä, että te -- ei vain sotatoimien ja
voittoretkien tähden, vaan osaksi myöskin eräälle tunnetulle, kauniille
leskelle osoittamanne suosion vuoksi -- olette unohtanut antaa maalle
kuningattaren ja suuren Valdemarin nimelle kruunun ja perillisen."
Valdemar punastui. "Siis sinäkin olet samaa mielipidettä kuin melkein
kaikki muut, että minun on mentävä naimisiin" sanoi hän, "huolimatta
tuosta minun viimeisestä onnistumattomasta kokeestani antautua
valtioviisaan liiton orjaksi."
"Se on minun ja koko Tanskanmaan toivomus, herra kuningas!"
"Hyvä on! Toimita Böhmin prinsessa Margaretha minun morsiamekseni,
enkä minä tahdo hetkeäkään epäröidä! Kohtalo ei tavallisesti
salli kuninkaiden ja ruhtinaiden kosia rakkaudesta, ja kansan etu
taluttaa heidät sokeasti vihkimäjakkaralle. Mutta jos tämä kuva
ei petä", hän otti sen nopeasti ja päättävästi esiin, "niin minä
olen poikkeus siinä suhteessa. Minä tahdon rehellisesti tunnustaa
sinulle: Huolimatta kaikista niistä hyvistä ajatuksista, jotka sinulla
ovat minun miehuullisuudestani, niin minä en ole näinä viimeisinä
päivinä ajatellut muita valloittamisia kuin tämän kauniin prinsessan
omistamista. Valmistaudu senvuoksi, kunnon Strange hyvin pian
matkustamaan Böömiin minun puolestani! Vie kuningas Primislaukselle
minun veljelliset tervehdykseni, ja luulottele heille tulleesi
keskustelemaan hänen kanssaan sopimuksista ja liittoutumisesta
levottomia pohjoissaksalaisia ruhtinaita ja pakanallisia liiviläisiä
vastaan! Mutta ota tämä kuva mukaasi, -- minun on vaikea luopua siitä
ja sinä vastaat minulle siitä kuin minun silmäterästäni! -- Katso
tarkkaan onko tämä todellakin prinsessa Margarethan näköinen! Jos
sinä, niinkuin minä toivon, huomaat hänet yhtä kauniiksi kuin hänet
tähän on kuvattu ja etteivät huhut hänen hyveistään ja miellyttävästä
olennostaan ole perättömät, niin utele tarkasti hänen mieltään minua
kohtaan, ennenkuin puhut hänelle sanaakaan minun rakkaudestani häneen.
Ja jos sinä huomaat todeksi minkä Herman Balke kerran puoleksi leikillä
kertoi, että kuninkaan tytär on minulle suosiollinen, niin alota asia
isän kanssa sillä viisaudella ja hienotunteisuudella, minkä tiedän
sinun omaavan. Ja jos rukkaset olisivat pelättävissä, niin sinä
vetäydyt ajoissa pois, tuomatta minulle vastausta, joka loukkaisi minun
kuninkaallista ja ritarillista kunniaani!"
"Onpa se vaikeanlainen tehtävä, hyvä herra kuningas!" vastasi Junkker
Strange hartioitaan kohauttaen. "Minun täytyy siis sekä kosia, että
olla kosimatta teidän puolestanne, hankkia teille morsian ja vastata
siitä, että hän miellyttää teitä kun hänet näette, ja ettei tuuli
käänny sill'aikaa ja sen mukana teidän ajatuksenne. Siinä kohdin minä
en oikein luota teidän uskollisuuteenne, herra kuningas!"
"Jumal'auta! Sinä loukkaat minua, Strange!" sanoi Valdemar ja kavahti
kiivaasti seisomaan. "Luuletko minua epävakaiseksi, horjuvaksi
lapseksi, joka ei itse tiedä mitä tahtoo?"
"Minä tottelen täsmällisesti, herra kuningas, sehän on selvää!" vastasi
Junkker Strange kumartaen. "Jos te suututte, niin minä en uskalla
enää sanoa sanaakaan. Teidän päätöksenne sekä onnellinen valintanne
ilahduttavat minua sydämellisesti. Mutta muistatteko, herra, millä
mielellä te olitte, kun kihlaus keisarin sisaren kanssa oli saatu
aikaan -- ja miten kepeäksi tunsitte sydämenne sitten kun te olitte
tullut varmaksi siitä, että te ette enää koskaan näe häntä?"
"Se oli aivan eri asia, Strange! Tällä kertaa minä en sokeasti hapuile
onnea, ja tällä kertaa on sydän mukana."
"Silmät vain, herra kuningas! Toisella sijalla vain, minun nähdäkseni,
ja korvat sekä se kuvakirja, mikä jo syntyissänne oli päässänne --
mutta nyt minä huomaan teidän taas suuttuvan, herra! Minä vaikenen
ja tottelen; mutta minä olen varoittanut teitä. Vartioikaa tarkasti
sydäntänne yhdeksän viikkoa! Eiköhän liene parasta, että säilytätte
kuvan luonanne, herra kuningas!"
"Luuletko sinä minun olevan sellaisen silmieni orjan -- ja niin kylmän
ja mielikuvitusta vailla, että enää milloinkaan voisin unohtaa nuo
kasvot, vaikka en enää koskaan näkisi niitä tässä maailmassa? Ota se!
Ja minä tahdon näyttää sinulle, että minä en tässä asiassa ole niin
vaihtelevainen kuin sinä luulet. Vielä kerran katselen noita silmiä!
Kas tuossa -- pane se talteen. Noita enkelikasvoja ei nyt mitkään
valkeuden eikä pahuuden henget saa sammutetuksi minun sielustani!"
"Minä pesen käteni, ja annan teidän itse vastata seurauksista!"
alkoi Junkker Strange taas. "Koska ja miten on tälle kosioretkelle
lähdettävä? Ja kenet on minun kuninkaani määrännyt minun
seuralaisekseni?"
"Sinä matkustat vielä tänäpäivänä niin pian kuin suinkin ja kuljet
Elbeä pitkin Böömiin, mukanasi kolmekymmentä ritaria ja yhtä monta
asepalvelijaa. Seuralaisesi sinä voit valita mielesi mukaan. Kuitenkin
minä neuvoisin sinua ottamaan mukaasi Roskilden Pietari-piispan:
hän on hyvin oppinut mies ja voi olla sinulle hyvä neuvonantaja
matkan varrella, -- samoin herra Albert Eskildsön: hän on mies,
jolla on hyvä puhelahja. Sinä voisit myöskin ottaa mukaasi nuoren
herra Limbakin, Olavi Lykken ja rikkaan Pietari Globen, sekä myöskin
kreivi Engelbrektin ja Absalon Belgin, he ovat niin tottuneita
kaikkiin ritarillisiin kohteliaisuuksiin ja tapoihin. Jos kuningas
ja hänen tyttärensä suostuvat minun toivomuksiini, niin annat sinä,
minun puolestani ja minun nimessäni, vihkiä itsesi ja prinsessan,
noudattamalla tarkasti kaikkia siinä käytettäviä tapoja! Jos sinun
toimesi onnistuu, niin sinä lähetät minulle viipymättä viestin
Schweriniin, missä minä piakkoin aion viettää kreivi Klaun kihlajaisia!
Sinä tuot morsiamen kotiin niin komeasti kuin mahdollista! Te tuotte
hänet tänne autuaan isä-vainajani onneatuottavalla laivalla, jonka
keulaa lohikäärme ja kultaiset nuppulat koristavat. Manön rannassa
laskette hänet maihin! Siellä tahdon minä itse, jos Jumala suo,
kuninkaallisesti ja ritarillisesti vastaanottaa hänet. Ja nyt, Herran
haltuun, urhokas Strange. Sinä olet minulle uskollinen ja rehellinen,
mutta minun sydäntäni sinä et ymmärrä. Sen sinä vain nyt tiedät:
Sinun käsissäsi on nyt minun ja ehkä koko Tanskan maan onni. Ja nyt
suu tukkoon, sen toki ymmärrät! Jumala ja pyhä neitsyt olkoot sinun
kanssasi!"
Saatuaan tämän tärkeän, salaisen viestin, poistui Junkker Strange
kuninkaan salakammiosta ja jakoi heti tarvittavat käskyt. Ritarit
pukeutuivat komeisiin hovipukuihin. Muutamilla ylhäisimmistä
ritareista, herra Pietari Globella ja kreivi Engelbrektillä oli yllään
loistavat tulipunaiset housut, ja niiden lisäksi ruskeat, vihriät tai
punaiset nutut sekä näädännahkalla reunustetut silkkiviitat. Heidän
tukkansa ja partansa oli sileäksi suittu, ja hatut olivat koristetut
höyhenillä sekä kallisarvoisilla kivillä. Pukinnahkaistensaappaitten
kultakannukset kilahtelivat ja kullatuista vöistä riippuvat
miekat helähtivät. Junkker Strangella itsellään oli yllään komea
oravannahkoilla reunustettu tulipunainen viitta, jonka kuningas oli
lahjoittanut hänelle, sekä siihen kuuluva kultanauhoilla ja punasilla
kamelikurjen sulilla koristettu verkainen matkahattu.
Kuningas hypähti itse valkoisen orhinsa selkään ja ratsasti komean
lähettilässeuran mukana rantaan.
Niiden tanskalaisten ritarien ja aseenkantajien joukossa, jotka
seurasivat Junkker Strangea, oli kaksi, joiden tuliset ratsut näkyivät
yhteisestä sopimuksesta kilpaa kiitävän Riiben katuja. Nuo nuoret,
taitavat ratsastajat suhahtivat kuin nuolet kuninkaan ja hänen
ritariensa ohi, kadoten silmänräpäyksessä heidän näkyvistään.
"Aikovatko he taittaa kaulansa ja ratsastaa ihmiset kumoon!" sanoi
kuningas. "Mitä miehiä ne olivat, jotka eivät osanneet paremmin hillitä
hevosiaan?"
"Jos minä en aivan erehtynyt, kuninkaani", vastasi Junkker Strange,
"niin he käyttivät enemmän kannuksia, kuin suitsia, ilahduttaakseen
kuningastani kilparatsastuksella."
"Poikien kujeita!" sanoi Valdemar vihaisesti. "Jos he todellakin
tahtovat taittaa käsivartensa ja jalkansa, niin he voivat tehdä sen
toisen kerran, eikä silloin kun minä lähetän heidät sinne missä
tarvitaan terveitä miehiä ja järkevää väkeä. Ketä he olivat?"
"Lyhyt, paksu Absalon Belg oli toinen, ja jos minä näin oikein niin oli
toinen teidän reipas, hentoluinen sisarenpoikanne, nuori kreivi Otto."
"Mitä? Sekö piimäsuu nulikka? Aikooko hän teidän mukaanne? Eihän
hän vielä ole ritarikaan", sanoi kuningas, ja hänen kasvonilmeensä
lauhtuivat. "Voisinpa muuten lyödä vetoa, että hän ratsastaa Esbern
Snaren pojan kumoon ja mäsäksi."
Sitten kuningas kääntyi leikkiä laskien iloisen kreivi Engelbrektin
puoleen, joka ratsasti hänen vasemmalla sivullaan "Eikö teidän nuori
rouvanne pelännyt antaa teidän matkustaa Böömin kuuluisien kaunotarten
luokse?" kysyi hän.
"Minun vaimoni on kyllä hiukan mustasukkainen, jalo herra!" vastasi
kreivi Engelbrekt samaan leikilliseen tapaan. "Mutta hän ei pelkää
minun uskollisuuteni joutuvan kovinkaan suureen vaaraan Böömissä. Jos
minä matkustaisin Flanderiin tai Portugaliin, silloin olisivat asiat
toisin."
"Mitenkä niin?" kysyi kuningas. "Ovatko siis flanderilaiset ja
portugalilaiset kaunottaret niin vaarallisia ja vastustamattomia?"
"Niin väitti ainakin minun vaimoni viime vuonna", -- vastasi kreivi,
"kun minä palatessani kotiin Gentin flanderilaisesta kreivihovista
ehdottomasti ylistin kreivi Ferdinandin sisarta, portugalilaista
prinsessaa Berengaria kauneimmaksi naiseksi mitä minä milloinkaan olin
nähnyt, emmekä me kotipappini kanssa voineet uskoa hänen taikakeinoilla
sokaisseen minua ja kaikkien muiden ritarien silmiä."
"Te olette mies, joka ymmärrätte naiskauneutta", vastasi kuningas
hymyillen, "ja taitaapa teidän rouvallanne olla kylläkin syytä pitää
silmänsä auki. Mutta, jos todellakin aviomies on velvoitettu kulkemaan
ummessa silmin jokaisen vieraan kaunottaren ohitse, niin silloin ei
minusta tuo niinkutsuttu aviosääty näytä olevan sopusoinnussa oikean
ritarillisen mielen kanssa, enkä minä milloinkaan voisi sitoutua
sellaiseen uskollisuuteen."
Pietari-piispa, joka ratsasti ajatuksiinsa vaipuneena kuninkaan
oikealla puolella, pudisti päätään; mutta kuningas joka tunsi hänen
tulisen luonteensa ja hänen ankarat mielipiteensä, antoi hänelle
harvoin suunvuoroa muiden läsnäollessa.
"Prinsessa Berengaria on siis teidän mielestänne maailman kaunein
nainen?" jatkoi Valdemar hymyillen. "Mistä löisimme vetoa, jalo kreivi!
Kun te olette nähnyt Böömin prinsessa Margarethan, niin te peruutatte
sananne."
"Linnani teidän hattunne höyhentä vastaan, kuninkaani!"
"Se olisi teille liian kallis vedonlyönti. Minä ehdotan teille
toisin. Jos te jälleen kohdatessamme vielä vakuutatte ritarikunnianne
kautta Berengaria prinsessan olevan kauniimman Böömin Margarethaa,
niin on Gleichenin kreivikunta teidän läänityksenne, niin kauan
kuin minun-sukuiseni kuningas sen omistaa. Mutta jos teidän täytyy
tunnustaa, että minä, joka en vielä todellisuudessa ole nähnyt
kumpaakaan heistä, olen kuitenkin oikeammin arvostellut heidän
kauneutensa, niin täytyy teidän rangaistukseksi kantaa taitettu torvi
ritarivaakunassanne."
"Olkoon menneeksi, herra kuningas!" vastasi kreivi Engelbrekt, ja
kaikki ritarit nauroivat.
"Minä tulen jälestä, mutta taidan olla tarpeeton tänä päivänä!"
huusi hovinarri, lyhyt, kyttyräselkäinen Klaus Klumpe, joka yllään
kulkusnuttu ja suippo riikinkukon sulilla koristettu hattu päässään,
tuli aasillaan ratsastaen heidän jälestään, koreasti puettu marakatti
sylissään.
"Mitä tämä nyt merkitsee, vanha narri!" kysyi kuningas hymyillen.
"Ethän toki sinä aio lähteä lähetyskunnan mukaan?"
"Minä luulin sen olevan itsestään selvää, herra kuningas!" vastasi
narri, "mutta jos minua ei tarvita, niinkuin näyttää, niin minä seuraan
teitä takaisin linnaan ja vien oman morsiameni kotiini. Katsokaa miten
ujosti hän hymyilee minulle morsiuspuvussaan!" näin sanoessaan hän
painoi neitoseksi puetun marakatin naurettavan kiihkeästi rintaansa
vasten ja antoi sille korvapuustin kun se aikoi purra häntä partaan.
Kuningas huomasi kyllä narrin tahtovan tällä kömpelöllä ivallaan
ilmoittaa hänelle, että arvailtiin tämän hänen lähettiläittensä
matkan tarkoitus. Mutta hän ei ollut ymmärtävinään kokkapuhetta, vaan
iloisesti leikkiä laskien hän nelisti komeasti puettujen ritarien
kanssa rantaan, missä suuri kullattu laiva, lohikäärmeenkuva keulassa,
odotti purjeet levällään.
Laivasillalla vastaanottivat kreivi Otto ja Absalon Belg kuninkaan ja
pyysivät anteeksi äskeisen ajattelemattoman kilpailuintonsa.
"Sen, joka ensiksi ehti sillalle", sanoi kuningas -- "lähettää Junkker
Strange tuomaan pikaviestin minulle Schweriniin lähettilästoimensa
tuloksesta."
"Silloin me tuomme viestin yhdessä, herra kuningas", vastasi Absalon
Belg, "sillä me ehdimme molemmat samassa silmänräpäyksessä sillalle."
"Jos minun liinakkoni ei olisi saanut piikiveä kavioonsa, niin minä
olisin ennättänyt ensiksi tänne!" väitti kreivi Otto. "Jos meidän pitää
tuoda kuninkaalle iloinen sanoma, niin uskokaa se kaksoiskirjeessä
meille molemmille. Silloin saa meidän kuninkaamme nähdä kummallako
meistä on nopeampi ratsu."
"Hyvä on, olkoon menneeksi!" sanoi kuningas. -- "Se teistä, joka
ensiksi tuo minulle toivomani tiedon saa tanssia Riibehuusin
ensimäisissä huveissa kengissään minun kultakannukseni!"
Molemmat kiittivät kuningasta hänen luottamuksestaan ja katselivat
uhmaillen toisiaan. Sitten he pudistivat toistensa kättä ja hyppäsivät
veneeseen.
"Kultakannuksia seuraa ritarilyönti!" kuiskasi kreivi Otto iloisesti
kilpailijalleen. "Ne sinun on pakko luovuttaa minulle, paksu Belg!"
Pian olivat kaikki ritarit sijoittuneet laivaan. Junkker Strange
pingoitutti punaiset sarkapurjeet, ja kuninkaan huutaessa hänelle ja
hänen seuralaisilleen onnellista matkaa, vastasivat nämä voimakkaalla
Eläköön-huudolla: "Eläköön kuningas Valdemar Seier!" Laulun ja soiton
kajahdellessa laiva eteni rannasta. Valdemar seisoi kauan ilon ja
hämärien aavistusten sekavien tunteiden valtaamana laivasillalla,
katsoen, mitenkä kullattu lohikäärmekeula halkaisi aaltojen harjat ja
kimalteli auringonpaisteisella, levottomalla merellä, jonka takaa se
meni hakemaan hänelle kaunista, mutta kuitenkin vierasta morsianta.
Tuo hämärän tulevaisuuden epävarma ja salaperäinen onni, jota me
toivoen ja levottomana umpimähkään hapuilemme, esiintyi tuota näkyä
katsellessa elävästi nuoren kuninkaan sielun silmien eteen, ja hän
tunsi joutuneensa tuon sekä kiehtovan että surun voittoisen tunnelman
valtaan, jolloin sielu horjuu toivon ja pelon vaiheilla, ja maailman
mahtavinkin kuningas tuntee onnensa riippuvan vieläkin mahtavammista,
näkymättömistä voimista.
Kuninkaan tuijottaessa ääneti ja syviin ajatuksiin vaipuneena merelle
yhä etenevään laivaan, hänen hovinarrinsa koetti matkia hänen
käytöstään, ja he katselivat merta hyvin vakavan ja merkitsevän
näköisinä. Matkiessaan hovinarri siristeli silmiään ja aukaisi suunsa
selälleen, mutta tällä kertaa hän ei saanut palkakseen kuninkaan eikä
hovimiesten naurua. Sillä kun kuninkaan silmät olivat väsyneet laivaa
tähystämään, osuivat ne henkilöön, joka oli paremmin sopusoinnussa
hänen vakavan mielialansa kanssa kuin narrin hullunkurinen virnunaama.
Rikkinäiseen häränvuotaviittaan puettu, vanha harmaapartainen ukko,
leveälierinen hattu päässä, istui kumarassa rantakivellä ja piirteli
kainalosauvallaan hiekkaan, ollenkaan huomaamatta kuningasta ja hänen
seuruettaan.
Viitattuaan hovimiehiään poistumaan vähän etemmäksi, kuningas lähestyi
yksin vanhusta, joka kohottamatta päätään yhä piirteli hiekkaan, ja
hänen mutistessaan käsittämättömiä sanoja hänen kasvonsa värähtelivät
levottomasti.
"Mitä sinä siinä askartelet, ukkoseni?" kysyi Valdemar, mutta ei
saanut vastausta; sillä vanhus oli huonokuuloinen, Katsellessaan
lähemmin hänen kalpeankellertäviä, ryppyisiä kasvojaan, kuningas luuli
huomaavansa hänen silmiensä kadottaneen näkövoimansa, sillä ne olivat
himmeät ja hämärät, kuin sarviruudut köyhän miehen savimajassa.
"Kuka olet, vanhus?" kysyi kuningas nyt kovemmalla äänellä ja laski
kätensä hänen olkapäälleen. Vanhus nousi hitaasti ja oikaisi kumaran
selkänsä, niin että hän näytti kääpiöstä kasvavan sankariksi. Hän
hoiperteli kainalosauvaansa nojaten pari askelta eteenpäin, jääden
rauhallisesti seisomaan kuninkaan eteen. Hänen kietoutuessaan
härännahkaviittaansa, näkyi sen alta musta likainen sysimiehen tai
kaivosmiehen puku.
"Kukako minä olen?" toisti hän hitaasti. -- "Kysy minun herraltani ja
mestariltani; hän sen tietää parhaiten. Nyt kutsuvat skånelaiset herrat
minua yksinkertaisesti Thord Knuutinpoika Bondeksi. Minua kutsutaan
täällä muuten Kullenmieheksi, senvuoksi että minä olen kotoisin
Kullenilta. Mutta jos en ole väärin uneksinut, niin sinä olet kuningas
Valdemar Wolmarinpoika, ja sinä haluaisit tietää mitä minä juuri äsken
istuessani ajattelin."
"Sinä näet paremmin kuin minä luulin!" vastasi Valdemar ihmetellen.
"Minä luulin, että sinä olit sokea. Mutta sinä näyt osaavan lukea
ihmisen ajatukset!"
"Voihan niin joskus sattua", mutisi vanhus, "vaikka minä tuskin enää
näen rakkaan kullan kuningatarta, kun se kirkkaimmin loistaa. Se
onnettomuus sattui minulle kun minä viimeksi kävin tulen läpi sinun ja
sinun sukusi puolesta."
"Sinä puhut arvoituksilla, vanhus! Mutta, jos sinä olet sokea, niin
mitenkä sinä olet voinut kulkea tänne asti?"
"Etkö sinä näe elävää tukisauvaani? Hän hyppelee nyt tuolla rinnettä
pitkin, kooten minulle ukonkiviä ja piikiviä vuorikaivokseni
savustamiseksi."
Valdemar katsoi sinne mihin vanhus viittasi, ja hän näki siellä
repaleisen kerjäläispojan hyppelevän kivien välissä. "Mikä on saanut
sinut noin vanhana ja vaivaisena lähtemään näin kauaksi kotoasi?" huusi
kuningas vanhuksen korvaan.
"Vaikka olenkin näin vanha, niin minä voin elää vielä sinunkin
jälkeesi", vastasi vanhus. "Vaikka olenkin sokea niin näen kuitenkin
etemmäksi kuin sinä, -- ja vaikka olenkin kuuro niin minä kuitenkin
kuulen mitä sinä et ole voinut uneksiakaan, -- ja vaikka olenkin näin
vaivainen, voi vielä sekin aika koittaa, jolloin kuningas Wolmar
tarvitsee minun apuani ja etsii minua. Minun täytyi astua sinua
vastaan, mutta minä en seiso kutsumattomana sinun edessäsi: Minä
laulan sinulle laulun, kuningas, jonka minä ensi kerran lauloin sinun
syntymähetkelläsi, enkä minä ole vieläkään sitä unohtanut. Sitä sinun
olisi hyvä muistella silloin kun onni näyttää sinulle suotuisimmalta.
Katso, juuri sitä laulua minä ajattelin silloin kun sinä laskit
kuninkaallisen kätesi minun olkapäälleni, ja sinun voimakas äänesi
johti minun mieleeni sinun suuren herra isäsi."
"Mielipuoli mies!" sanoi Valdemar hiljaa ja häntä melkein kauhistutti
katsella vanhuksen kasvoja. "No, laulappas sitten minulle laulusi,
vanha uneksija!" sanoi hän ääneen ja aikoi antaa vanhukselle
kultarahan, mutta se liukui hänen kädestään ja katosi hiekkaan.
Kuninkaan nojatessa miekkaansa hampaaton vanhus lauloi soinnuttomalla
ja korisevalla äänellään melkein kuiskaten:
Voittoon ja onnehen Wolmari syntyi,
Mutt' murheen miehenä eli.
Niin tähtien kirjat tietää,
Ja riemu on murheen veli.
Sun onnesi tähtien loistossa vain
Se kimmelsi vaaroja vailla;
Se leijonan merkissä seisoi
Ei vertaa sen pohjolan mailla
Mutt' läikkyvä malja on vaaroja täyss',
Ja neitonen viekkaasti hymyy.
Jalopeura nukkuu, mutt' piilossa yön,
Salakyttä tähtää ja lymyy.
Meri vaikk' ois tyyni kuin kirkkain kilpi
Niin aaltoihin sen et voi luottaa!
Kyykäärme jos tyyni on hiljainen,
Sen myrkky voi tuskan tuottaa.
Varo vaaroja, pauloja viekkaita!
Pahin sulla tok' yksi on paula.
Käsi mahtava paulan jos murtaakin,
Jalopeurankin kätkee kaula.
Kun vanhus oli lopettanut laulunsa, hoiperteli hän uupuneena kivelle,
vaipuen kumarruksiin entiselle paikalleen; hänen partainen leukansa
painui rintaa vasten ja hän näytti nukahtaneen.
"Hän höpertelee vanhuuden houreissa, raukka, ja laulaa pian viimeistä
lauluaan!" sanoi kuningas itsekseen ja katseli kumaraista olentoa, joka
nyt oli aivan kääpiömäisen ja mitättömän näköinen --. "Kullenmies,
Thord Knuutinpoika, -- hm, se nimi ei ole minulle outo -- vanha Esbern
puhui minulle kerran aivan peitetyin sanoin viisaasta tähtienennustaja
Thordista, ja Helena -- kun minä puhuin hänelle naimisistani niin hän
sanoi tahtovansa tanssia mustan Kullenmiehen kanssa minun häissäni
vuorikaivoksessa? Eikö hurskas Slagelsen profeetta varoittanut minua
tästä Kullenmiehestä ja hänen salaisesta viisaudestaan? -- Hyvä on!
Jos hän tietää minun kohtaloni niin pitäköön viisautensa itsellään. --
Minä en tahdo tietää siitä enää sanaakaan -- se turmelisi vain minun
raikkaan elämänhaluni ja tekisi minut taikauskoiseksi haaveilijaksi.
Se on kuitenkin vain turhaa haaveilua, jos ei vieläkin pahempaa. -- Ei
kenenkään ihmisen ole hyvä tietää kohtaloaan! Mutta minä tahdon pitää
huolen tuosta vanhuksesta! Hänen unelmansa osoittavat hänen olevan
kiintyneen minuun ja minun sukuuni!"
Sitten Valdemar astui takaisin seurueensa luo ja antoi käskyn, että
vanha, sokea mies sekä hänen taluttajapoikansa heti vietäisiin takaisin
heidän kotiinsa Kullenille, missä heidät siitä lähtien elätettäisiin
kuninkaan kustannuksella. Mutta hän kielsi ankarasti päästämästä häntä
enää milloinkaan tälle puolen salmea.
Valdemar nousi totisena hevosensa selkään ja katsoi vielä kerran
merelle, mistä hän kaukaa voi eroittaa laivan pienenä mustana pilkkuna.
Hellitettyään hevosensa ohjaksia ja annettuaan sen astua mielensä
mukaan, hän alkoi muistista sanasta sanaan toistaa Kullenmiehen
laulua, josta ei ainoakaan tavu ollut jäänyt häneltä huomaamatta
vaikka vanhuksen ääni oli käheä ja epäselvä. Hän koetti turhaan noista
hämäristä sanoista löytää muuta merkitystä kuin tuon ylimalkaisen
kehoituksen välttämään nuoruuden kiusauksia, josta elähtäneet vanhukset
ovat niin innokkaat saarnaamaan, sillä ne olivat hänen kiihkeän
luonteensa suurin vaara. Vaikka hän ei edes itselleen tahtonut myöntää
panevansa minkäänlaista arvoa tuon vanhan haaveilijan sanoihin,
niin ei hän kuitenkaan itse ollut vapaa aikalaistensa kiintymisestä
kaikkeen yliluonnolliseen ja salaperäiseen, ja hän toisti niin usein
nuo hämärät sanat mielessään, että ne vanhan Kullenmiehen kuvan
kanssa häviämättömiksi kiintyivät hänen muistiinsa. Mutta hän torjui
miehekkäästi nuo kuvittelut mielestään, piiloittaen ne sielunsa
sisimpään soppeen, ja pian hän taas näki iloisen toimintarikkaan elämän
häämöttävän edessään ihanana rohkeine toiveineen ja ylpeine voiton- ja
onnen suunnitelmineen. Siihen hän tunsi olevansa syntynyt ja luotu.
Kuningas oli ratsastanut takaisin Riibehuusiin, missä hänen käskystään
suuri joukko ritareita ja aseenkantajia täysissä sotavarustuksissa
odotti linnanpihalla, seuratakseen häntä heti sotajoukkojen
luokse, joka kreivi Albertin johdolla oli kulkenut Elben yli
Pommeriin. Valdemar antoi vielä muutaman määräyksen drotsilleen sekä
neuvoskunnalle ja kävi sanomassa hyvästi sisarelleen. Sen tehtyään
hän astui ulos asesalistaan yllään kypäri ja panssari sekä kiiltävä,
kolmikulmainen kilpi käsivarrellaan, ollen ensimäinen tanskalainen
kuningas, joka sen oli koristanut kolmella hopeansinisellä leijonalla
ja kahdellakymmenelläneljällä kultaisella sydämellä. Linnanportaiden
edessä odotti korkea sotaori hirnuen ja levottomasti kaviollaan maata
kuoppien. Parvekesalissa olivat arkkipiispa Andreas ja Gunnar veli jo
kauan seisoneet matkapukeissa, valmiina seuraamaan kuningasta. Mestari
Harpesträng, jonka Valdemar oli nimittänyt henkilääkärikseen, seisoi
lääkerasia käsivarrellaan ja viheriä yrttipussi selässään arkkipiispan
vieressä. Thorgejr Danaskjald ja islantilainen Skjald kuuluivat
myöskin kuninkaan lähimpiin seuralaisiin huvittaakseen Valdemaria ja
rohkaistakseen sotureita pitkän talviretken vaivoissa. Kaljupäinen
kreivi Klaus asteli levottomana ja kärsimättömänä edestakaisin salissa,
pyyhkien hikipisaroita kiiltävältä otsaltaan. Hän tiesi Schwerinin
kreivin olevan pommerilaisten ruhtinaiden ystävän, ja vaikka kuningas
oli paluumatkallaan luvannut seurata häntä Schweriniin solmimaan
siellä hänen kihlauksensa kreivitär Idan kanssa, niin hän kuitenkin
pelkäsi tämän retken estävän liiton syntymistä. Arkkidiakoni Arnfred,
joka myöskin oli saanut määräyksen seurata mukana, tunsi itsensä
kuninkaan rippi-isänä, hyvinkin merkilliseksi mieheksi, mutta katseli
arkkipiispaa ja veli Gunnaria karsain ja kateellisin silmin, sillä hän,
syystä kyllä, pelkäsi heidän tunkevan hänet pois kuninkaan suosiosta.
"Satulaan, jalot herrat!" kaikui nyt Astrad Fracken voimakas ääni --
ja drotsin kehoituksesta kaikki kiirehtivät linnanportaille, joita
kuningas jo laskeutui ritarien Jaakko ja Lauri Sunenpojan seuraamana.
Mutta juuri kun kuningas oli asettamassa jalkaansa jalustimeen,
ratsasti kookas vieras ritari, vaatteet epäjärjestyksessä, tomun ja
hevosen vaahdon peittämänä linnanpihalle. Hän hyppäsi nopeasti väsyneen
hevosensa selästä ja heittäytyi kalpeana polvilleen kuninkaan jalkoihin.
"Mitä tämä merkitsee, uskollinen, urhokas Johan Ganz!" huudahti
kuningas hämmästyneenä. "Ovatko hornan henget sinun kintereilläsi?
Nouse ylös! Koska minä olen vaatinut tuonlaista kunnioitusta
läänitysmiehiltäni? Onko sinulle tapahtunut jokin onnettomuus? Vai
tuotko sinä minulle tappion sanoman. Puhu mies ja nouse seisomaan!
Oletko tullut mykäksi ja hervottomaksi?"
"Armoa ja apua, kuninkaallinen herrani ja suojelijani!" sanoi onneton
ritari ja nousi. "Minä olen aivan huonosti vartioinut sitä tärkeätä
linnoitusta, jonka uskoitte minun huostaani, -- Gråbo on tuhkana --. Te
näette edessänne pakolaisen, mutta minä en ole pettänyt kuningastani,
-- minun kimppuuni on vastoin lakia ja oikeutta kavalasti hyökätty
syvimmän rauhan vallitessa. Hän, joka poltti Gråbon poroksi, oli
Tanskan kruunun läänitysmies niinkuin minäkin."
"Kuka sen teki, sano!" huusi Valdemar kiivaasti, ja veri kohosi hänen
ruskeille poskilleen. "Jumalan nimessä, sitä ei kukaan saa tehdä
rankaisematta!"
"Schwerinin kreivi Henrik oli väkivallantekijä!" vastasi ritari.
"Hänen sanotaan salaa uhanneen minua ja vannoneen kostavansa minulle
senvuoksi, että minun kerran väitellessäni hänen kanssaan täytyi
muistuttaa häntä hänen läänitysvelvollisuudestaan Tanskan kruunua
kohtaan. Minä jätän oikean asiani kuninkaani käsiin ja odotan
luottamuksella teidän kuninkaallista suojelustanne."
"Pyhän Knuutin ja kaikkien pyhimysten nimessä sitä ei sinulta tule
puuttumaan!" vastasi kuningas. "Mutta, Jumal'auta, mitenkä se oli
mahdollista?" kysyi hän taas kiivaasti. "Miksi sinä et puolustanut
itseäsi? Sinä et ole mies, joka pujahdat ulos takaovesta ja jätät
vihollisen juhlasaliin juomaan tuliaismaljaa."
"Ensi kerran te minut näin näette, herra kuningas!" vastasi ritari
polvistuneena ja loi maahan ylpeän katseensa. "Teidän ja näiden
uljaiden miesten edessä minä seison ensi kertaa pakolaisena ja
masennettuna. Mutta minä uskon voivani koko maailmalle todistaa
viattomuuteni ja puolustaa ritarikunniaani. Jos minun puheeni on
valhetta ja petosta, ja jos ei kreivi Henrik ole petturi, niin
ripustakoon pyöveli kilpeni hirsipuuhun, ja surkein kaakki vetäköön
sen väärinpäin käännettynä lokaista tietä sinne! Jos kreivi Henrik
olisi hyökännyt kimppuuni rehellisenä vihollisena eikä olisi käyttänyt
alhaista petosta, niin olisi Gråbo vielä paikallaan enkä minä seisoisi
täällä herrani tavaran huonona haltijana ja kodittomana pakolaisena,
ilman muuta omaisuutta kuin hevoseni ja hyvä miekkani."
"Kuninkaallisen kunniani kautta, sinä saat täydellisen hyvityksen
ja oikeuden!" sanoi kuningas nyt rauhallisesti ja päättäväisesti
-- "sen minä sanon sinulle tässä kaikkien kuullen. Mutta minä en
tuomitse ketään kuulustelematta syytettyä itseään. Kreivi Henrik on
oikeutettu puolustamaan itseään tuomioistuimen edessä! Siihen asti ei
enää sanaakaan tästä asiasta, ritari Ganz! Nyt te seuraatte minua,
sotaretkelle!"
Kuningas hypähti sotaratsunsa selkään ja ratsasti linnanpihasta
lukuisan seurueensa mukana. Ritari Ganz nousi ääneti ja rauhoittuneena
virkeän ratsun selkään, jonka drotsi kuninkaan käskystä oli noudattanut
hänelle. Satojen hevoskavioiden kapse kajahti Riiben kaduilla, naiset
ja lapset kiirehtivät oviin ja ikkunoihin kuningasta katsomaan.
Koleasti tömisi Sönderportin silta, ja pian oli kuningas ja hänen komea
seurueensa kadonneet uteliaiden katsojien näkyvistä.