Sill'aikaa nuoret ritarit olivat pukeneet viitat, haarniskat ja
hansikkaat ylleen ja olivat Esbern Snaren poikien sekä näiden lankojen
kanssa lähteneet huviratsastukselle ja jokapäiväisiin aseharjoituksiin.
Muutamat vanhemmat ritarit ja hovimiehet huvittelivat lautapelillä ja
pelipöytien ääressä.
Thorgejr Danaskjald oli poistunut oppineen islantilaisen kanssa,
saadakseen häneltä opetusta uusissa taidokkaissa laulumuodoissa; sillä
hän kunnioitti suuresti tämän vanhemman mestarin taitoa, ja hän toivoi
innokkaasti omistavansa sen mitä hän voi oppia tuon vieraan taidosta,
siltä kadottamatta omintakeisuuttaan ja sitä minkä katsoi jalossa
runotaiteessa korkeimmaksi ja tärkeimmäksi.
Arkkipiispa Antero ja veli Gunnar olivat heti etsineet vasta saapuneen
Pietari-piispan, ja ystävällisessä veljesseurassa he keskustelivat
kuninkaan ja maan tärkeimmistä asioista.
Linnan suuren juhlasalin ikkunan syvänteessä, jonne lyijyyn upotetuista
ruuduista virtasi niukasti valoa, istuivat ritari Herman Balke ja
arkkidiakooni Arnfred arpapelipöydän ääressä. He keskustelivat
salaisesti siitä valtavasta vaikutuksesta, minkä böhmiläisen prinsessan
kuva näytti tehneen kuninkaaseen.
"Sen minä kyllä aavistin!" sanoi ritari Balke itserakkaasti. "Teidän
sotaisa kuninkaanne on tunnettu kristikunnan kohteliaimmaksi ritariksi,
sekä kauniin sukupuolen lämpimäksi ihailijaksi, ehkä liiankin
lämpimäksi muutamien mielestä. Prinsessa Margaretha ei ole ainoastaan
kaunein, mutta, minä uskallan sen vakuuttaa, hän on myöskin sivein ja
rakastettavin nainen, jonka minä tunnen. Teidän kuninkaanne hän tuntee
vain maineen kautta, mutta sankarina ja ritarina hän ihailee jo häntä.
Liitto hänen kanssaan ei olisi onnellinen ainoastaan Tanskalle, vaan
myöskin niille vieraille maille, joita tämä valloitushaluinen kuningas
nyt uhkaa tulella ja miekalla. Minä tunnen kauneuden vaikutuksen
sydämiin, ja Margaretha rakastaa rauhaa vieläkin hartaammin kuin hän
kunnioittaa sankarillista voittajaa."
"Minä ymmärrän, minä ymmärrän!" kuiskasi Arnfred viekkaasti. "Te ette
ole täällä ainoastaan Liivinmaan ja Saksan ritarikunnan puolesta. Te
olette täällä myöskin salaisesti hellän naissydämen lähettiläänä" -- --
"Siinä te erehdytte suuresti, hurskas herra!" keskeytti hänet Herman
Balke itsetietoisesti. "Minä en edes pyhän veljeskunnan suurmestarina
halveksi käyttää hyväkseni tilaisuutta ja inhimillisiä intohimoja
suuriin, hyväätekeviin tarkoituksiin. Mutta minä en alennu toisen
tahdon sokeaksi välikappaleeksi sen vuoksi, että tuo välikappale on
joutunut minun käteeni ja voisi ehkä yhdistää muihin minun tahtoni.
Tässä ei ole kysymys ruhtinaan tai prinsessan persoonallisesta
onnesta. Mitä muuten tuohon kuvaan tulee, niin minä en ole sanonut
ainoatakaan valheellista sanaa siitä, eikä ihana Margaretha voi
uneksiakaan, että hän näin in effegie [välillisesti] lepää nuoren
Tanskan kuninkaan povella. Tuo taikakalu oli vain siemen, minkä taivas
pudotti käteeni", jatkoi hän hartaan näköisenä, "minä kylvin sen sitten
sopivassa tilaisuudessa sinne, missä minä tiesin sen löytävän hyvän ja
suotuisan maaperän. Jos siitä kasvaa palmu Tanskanmaahan, niin minä en
pyydä siitä kunniaa itselleni. Mutta minun ja monen, myöskin teidän
hyväntekijänne, vangitun piispa Valdemarin, edut voisi siten yhdistää.
Hän, jolla on kuninkaiden sydämet kädessään, ei varmaankaan ole
turhaan tehnyt teitä, arvoisa herra, minun ystäväkseni ja uskotukseni.
Kuninkaan rippi-isänä teillä on tilaisuus lausua sana oikeaan aikaan --
ja --"
"Minä ymmärrän, minä ymmärrän!" kuiskasi Arnfred. "Te arvelette
rakastuneen lejonan päästävän saaliin kädestään, ja Saksan ritarikunta
saa yksin kunnian sekä kohtuullisen kunniapaikan käännettyään
Liivinmaan miekalla. -- Teidän ystävänne Valdemar piispa on hyvin
suosittu Böhmin hovissa. Jos hän teidän hurskaan Margarethanne
rukouksesta pääsisi vapaaksi, niin hän kenties antaisi kuninkaalle
muuta ajattelemista kuin teidän pakananne, ja minä -- niin, minä saisin
tyytyä --"
"Ensimäiseen käännetyn Liivinmaan piispanpaikkaan, niin totta kuin
Saksan ritaristolla on jonkinlaista vaikutusvaltaa hänen Pyhyytensä!"
-- keskeytti ritarikunnan suurmestari painavasti. Samassa joku
lähestyi, ja molemmat herrat ojensivat toisilleen kätensä pelipöydän
yli, nousivat äänettöminä, luoden toisiinsa ymmärtävän katseen.
Naureskellen viittaansa piiloutuneena, kumaraselkäinen arkkidiakooni
astui taas kapitulitaloon. Herman Balke astui oven vieressä istuvan
asepalvelijansa luo. Poika heitti valkoisen ristiviitan korkean
herransa hartioille, ojensi hänelle hansikkaat ja valkotöyhtöisen
hatun, ja seurasi häntä sitten kunnioittavan välimatkan päässä
linnanpihalle. Siellä odotti ritarin korkea ori satuloituna, ja
aseenkantajan lauhkea tamma sen vieressä; ja hetken kuluttua oli
saksalaisen ritariston suurmestari, niinkuin näytti asiaansa
toimittamatta, ratsastanut pois Riibehuusista. Mutta hän uskoi
heittäneensä tulikipinän kuninkaan sydämeen, mikä panisi kuninkaan
ajattelemaan muuta kuin Liivinmaan valloittamista sekä estäisi hänet
sekaantumasta Miekkaveljeskunnan ja saksalaisen ritariston aikeisiin.
Saksan sisäiset riitaisuudet ja kuninkaan liittoutuminen keisari
Oton kanssa teki myöskin tarpeelliseksi sen että kuninkaan täytyi
kääntää huomionsa aivan toiseen suuntaan, kuin mitä hän oli näyttänyt
viekkaalle ritari Balkille.
Kuningas Valdemar oli kuunnellut harvinaisen hajamielisenä kreivi
Albertin selostusta runsaasta sotaverosta, joka oli saatu kannetuksi.
Hän oli antanut hänelle käskyn lähettää viipymättä Elben luona
oleva sotajoukko nöyryyttämään kuningas Ladislausta ja peloittamaan
pohjoissaksalaisia ruhtinaita, joista osa oli hänen läänitysmiehiään;
sillä hän tiesi heidän vain odottavan sopivaa tilaisuutta
riistäytyäkseen irti tanskalaisten yliherruudesta. Kuningas lupasi itse
muutaman päivän kuluttua yhtyä sotajoukkoihin. Mutta vakava kreivi
Albert katseli ihmetellen sankarimielisen kuninkaansa kasvoja, joista
hänen mielestään puuttui se tyyni varmuus, mikä aina oli hänelle
ominainen hänen tehdessään suunnitelmia ja jakaessaan näin tärkeitä
käskyjä. Kreivi Albert ei myöskään käsittänyt, minkävuoksi kuningas
vastoin tapojaan viipyi Riibehuusissa, kun näin tärkeä sotaretki oli
kysymyksessä. Silloin ajatus Helena-rouvasta ja kaikesta, mitä hänestä
ja kuninkaasta sanottiin, välähti kreivin mieleen ja hän punastui itse
tuota ajatusta, joka hänen tahtomattaan oli tunkeutunut esiin.
"Minä olen tuonut mukanani Esbern Snaren uljaat pojat", sanoi hän, "ja
heidän iloinen äitipuolensa on seurannut heitä, luultavasti saadakseen
huvitella täällä hovissa. Mutta, jos minun kuninkaani uskollisesti
pysyy suunnitelmissaan, niin ei Riibehuus ainakaan aivan pian tule
huvituksista rikkaaksi."
"Elkää sanoko niin!" vastasi kuningas. "Pommerin retki ei kestäne
kovinkaan kauan, ja jos kaikki käy toivomusteni mukaan, niin voi täällä
linnassa syntyä pian hyvinkin iloinen elämä. Mitä sanotte, urhokas
sisarenpoikani, jos minä nyt todenteolla ajattelisin naimisiin menoa?"
"Siihen vaaditaan ensiksi kuninkaallinen tai keisarillinen morsian!"
huomautti kreivi Albert; ja kun kuningas ei ryhtynyt keskustelemaan sen
enempää asiasta, sanoi kreivi Albert hyvästi, ja lähti vielä samana
päivänä, hyvin synkkänä ja alakuloisena useiden ritarien ja soturien
kanssa sotajoukkojen luokse, Kaarlon ja seurueensa saattamana.
Seuraavana aamuna kuningas ratsasti tapansa mukaan
aamujumalanpalvelukseen tuomiokirkkoon. Kun hän aikoi astua sisään
komeasta kirkonovesta, jota koristi rengaskaulainen kullattu kissanpää,
huomasi hän Helena-rouvan tyttärineen pysähtyneen oven suuhun häntä
tervehtimään. Kauniilla leskellä oli komea, punainen kärpännahoilla
reunustettu silkkiviitta yllään ja päässään kamelikurjen höyhenillä
koristettu korkea silkkihattu, joka veti kaikkien huomion puoleensa.
Paljon väkeä virtaili kirkkoon, ja syntyi hetkeksi seisahdus väkijoukon
tehdessä tilaa kuninkaalle ja hänen seurueelleen.
"Katsokaa, tuossa on kuninkaan jalkavaimo, Seebyn rikas leski!" sanoi
paksu riibeläisporvari seuralaiselleen. "Katsokaa mitenkä hän kiemailee
ja kumartelee! Kukaties me kuitenkin saamme hänet kuningattareksi
keisarin sisaren sijasta -- hyi!"
Närkästyneenä kuuli kuningas hävittömän puheen. Hän kalpeni vihasta ja
kääntyessään hän näki ivanaurun monen kasvoilla, mutta hän ei saanut
selville kuka nuo sanat oli lausunut. Hän hillitsi suuttumuksensa ja
astui rauhallisesti edelleen, mutta Helena-rouvan ja hänen tyttäriensä
tervehdyksiin hän vastasi kylmästi ja vieraasti kumartaen, eikä edes
katsonut heihin. Kaunis leski antoi hunnun samassa pudota kasvoilleen
peittääkseen äkkiä kalpeiksi valahtaneet poskensa. Hän tarttui
tytärtään käsivarteen ettei horjahtaisi, ja kiirehti sitten umpinaiseen
rukoustuoliin, missä hän polvistuneena ja kuumia, katkeria kyyneleitä
vuodattaen näytti rukoilevan.
Kuningas oli unohtanut rukousnauhansa ja lähetti pojan sitä hakemaan.
Levottomana ja hajamielisenä hän vaipui rippituoliinsa, tuntien
valtavan halun avata sydämensä rippi-isälleen. "Raskas synti painaa
omaatuntoani!" sanoi hän ristikon läpi tarkasti kuuntelevalle
arkkidiakonille. "Minä olen saattanut varomattomilla ja turhilla
puheillani sekä kevytmielisellä käytökselläni nuoren, ylhäisen lesken
huonoon maineeseen ja itseni huonoon huutoon kansan kesken. Millä
katumuksella voin sovittaa tämän rikoksen, miten voin tehdä lopun
näistä solvaisevista puheista?"
"Teidän rikoksenne, kuninkaani", vastasi rippi-isä, "ei oikeastaan
ankarasti katsottuna ole peccatum mortale eli kuolemansynti, mutta
joskin se voiteisiin laskea niiden joukkoon, niin halvinkin pyhälle
kirkolle suotu etu on riittävä sen sovittamiseksi, ja siihen kehoittaa
teitä teidän harras kiintymyksenne sekä kirkkoon että paavilliseen
hallitukseen. Jos te tästälähin tahdotte välttää rikoksen luonnollisia
seurauksia maailman silmissä sekä teidän kunnianne häpeällistä
solvaisemista, niin täytyy teidän solmia kristillinen ja kunniallinen
avioliitto Teidän säätyisenne naisen kanssa ja olla enää koskaan
näkemättä tätä nuorta, kiehtovaa leskeä."
Kuninkaan posket hehkuivat. "Kaksi päivää sitten", vastasi hän, "olisi
tämä sovitus ollut minulle liian ankara ja vaikea -- tänään tuntuu
se minulle liian helpolta --" ja nyt hän ilmoitti rippi-isälleen sen
salaisen epäjumaloimisen, minkä vallassa hän oli ollut eilisestä
päivällisestä asti, ja mitenkä hän, sensijaan että olisi lukenut
Ave-Mariansa, oli vain katsellut maallisen naisen kuvaa, mikä oli
saanut paikkansa hänen sydämellään hänen kumminsa herttua Knuutin
verisen hiuskiharan vieressä.
"Se kuuluu vielä _peccatavenialioihin_ eli anteeksi annettaviin
synteihin, armollinen herra!" kuiskasi Arnfred ristikon läpi -- "Mitä
liekin tuo salaperäinen Slagelsen pappi puhunut teille sisäisestä
valosta, vaipumisesta Jumalan olentoon itseensäsyventymisen ja
aistiluontonsa hillitsemisen kautta, niin tämä Teidän maallisen kuvan
ihailemisenne osoittaa tämän salaoppineiden luonnottoman opin sotivan
teidän tervettä luontoanne vastaan. On parempi naida kuin palaa, sanoo
apostoli, enkä minä voi antaa teille sen parempaa neuvoa, jalo herra!"
"Mitä? Palaa?" toisti Valdemar kiivaasti. "Elkää niin nimittäkö
puhtainta tunnetta, mitä minä olen elämässäni tuntenut. Minä en
sitä tunnusta sinulle syntinä. Mutta se onkin ehkä vain haaveilua,
jonkinlaista hulluutta, joka ei johda minkäänlaisiin tuloksiin, ja
minua vain suututtaa, että minä tämän päähänpiston tähden unohdan sekä
toimia että rukoilla. Sillä minä en unohda ainoastaan Ave-Mariani
lukemista -- senhän minä kyllä voin sovittaa -- minä en unohda vain
rukousnauhaani. Tuo nainen, jota minä en milloinkaan ole nähnyt, on
nyt enemmän minun mielessäni kuin sotaretki maan ja kruunun kunnian
puolesta. Jos minä olisin nainen tai pappi, niin minä uskoisin tuolla
kuvalla, jonka minä vastaanotin vihollisen kädestä, olevan taikavoiman.
Enkä minä eroaisi siitä vaikka sinä antaisit minulle kaikki kirkkosi
pyhäinluut ja marttyyrihampaat."
"Sitä uhrausta ei pyhä kirkko teiltä vaadi!" kuiskasi Arnfred. "Tässä
minä en pelkää olevan minkäänlaisen taikavoiman vaikutusta, vaikka
sellaisesta kyllä ennen olen kuullut puhuttavan. Mutta minä luulen
paljon enemmän teidän suojeluspyhänne ja isoisänne pyhän Knuut herttuan
ystävällisen kehoituksen vaikuttaneen näin voimakkaasti tähän teidän
kuninkaalliseen mieleenne. Noudattakaa luottamuksella tuota pyhää
kehoitusta, ja huolehtikaa valtakunnan ja kruunun säilyttämisestä
liitolla, joka voi tuottaa onnea ja siunausta sekä teille että
Tanskalle."
"Onhan tuo kaikki kuitenkin turhaa haaveilua!" vastasi kuningas. "Ja
kuka voi taata minulle sen, ettei tuon kuvan aikaansaama vaikutus katoa
kuin muutkin unet, nähdessäni hänet todellisuudessa? Mutta minä tahdon
kuitenkin ajatella sitä. Jumalan haltuun, pappi!" Sitten kuningas
poistui rippituolista, ja aamujumalanpalveluksen päätyttyä hän ratsasti
ajatuksiinsa vaipuneena takaisin linnaan.
Heti kun Helena-rouva tyttärineen, Pietari Strangenpojan ja Antero
Gronpojan saattamana astui ulos kirkosta, alkoi kuulua yleistä
mutinaa uteliaasta, tunkeilevasta kansanjoukosta, joka seurasi heitä
uhkailevana aina linnaan asti. Suuttuneina tästä tunkeilevaisuudesta
ja sopimattomasta sekaantumisesta molemmat nuoret ritarit paljastivat
miekkansa ja oli vähällä syntyä verinen ottelu, mutta Valdemarin
käskystä muutamat kuninkaan seurueeseen kuuluvat ritarit ratsastivat
takaisin ja hajoittivat levottoman väkijoukon, joka vihelsi sormiinsa
ja lausui raakoja, loukkaavia sanoja, "kauniista, koreilevasta
noidasta". "Hän mielistelee Tanskan kuningasta -- hän tahtoo päästä
Tanskan kuningattareksi!" huusivat he. "Menköön takaisin Ruotsiin! Hän
on taittanut niskan mieheltään, hän on liitossa paholaisen kanssa."
Helena-rouva luuli vaipuvansa maahan häpeästä. Hänen tyttärensä
itkivät ja turvautuivat vavisten kiukustuneisiin sulhasiinsa.
Tainnoksissa ja kuolonkalpeana kannettiin vainottu kaunotar linnaan.
Hänen poikapuolensa ja hänen tyttäriensä sulhaset olivat hyvin
kiihtyneet tästä loukkaavasta kohtelusta. Kiivastuneena kuningas
käski mitä ankarimmin tutkia asiaa. Koko hovin läsnäollessa hän
julisti Helena-rouvan olevan mitä kunniallisimman ja nuhteettomimman
ritarinaisen, ja hän vannoi kuninkaallisella voimallaan ja kunniallaan
suojelevansa häntä kaikilta loukkauksilta. Sen, joka todisteetta syytti
häntä rikoksesta, julisti hän häpeällisimmäksi kunnianloukkaajaksi,
jota rangaistaisiin siitä lain koko ankaruudella.
Hän sai siten ainakin aluksi Helena-rouvan sukulaiset ja ystävät
rauhoitetuiksi, ja he toivoivat nyt mitä pikemmin voivansa viedä hänet
pois Riibehuusista, minkä myöskin kuningas piti välttämättömänä.
Kun Helena, toinnuttuaan tainnoksista, avasi silmänsä, tuijotti
hän hurjasti ja epätoivoisena ympärilleen, puhellen samalla niin
sekavasti, että pelästyneinä pantiin hakemaan mestari Harpesträngiä,
jonka mielestä hänen tilansa oli hyvin arveluttava. Hän selitti
Helenalla olevan kovan ja vaarallisen kuumeen. Houreissaan hän ilmaisi
intohimoisen, melkein rajun rakkautensa kuninkaaseen. Hän mainitsi
usein kyyneleitä vuodattaen hänen nimeään ja väänteli käsiään. --
"Minun vanhukseni" -- huokaili hän -- "niin, hänen täytyi kuolla --
niin oli tähtiin kirjoitettu -- Musta sen sanoi -- ja minä olen viaton
-- minkä vuoksi hän kulki niitä portaita pimeässä -- Onhan hänkin nyt
kuollut? -- Hän, jolle minun lemmittyni ensiksi ojensi kätensä? -- hän
tulee kruunu ruskeilla kiharillaan -- haa, eikö se tarkoittanutkaan
minua? -- Miksi Musta nauroi niin viekkaasti partaansa!" Näin hän
puheli kiihkeästi, ja neitoset ristivät itseään ja sanoivat hänen
puhuvan liitostaan paholaisen kanssa.
Pieni Rigmor juoksi pelästyneenä pois vuoteen luota, ja kun prinsessa
Regitza huomasi mistä oli puhe, käski hän kaikkien poistua huoneesta,
jääden yksin onnettoman sairaan luokse.
"Kuka se Musta on, josta te puhutte, jalo rouva!" kysyi hän
rauhallisesti. "Onko hän jokin hengen mies? Ehkä teidän rippi-isänne
tai sielunpaimenenne?"
"Minun sielunpaimeneni?" toisti Helena-rouva hymyillen. "Minun
sielunpaimeneni, niin kyllä tavallaan, -- mutta hän ei ole pitänyt
hyvää huolta minun syntisestä sieluparastani -- luolaan hän on vienyt
minut, syvään, mustaan luolaan, minne ei aurinko eikä kuu paista?"
"Mitä te näitte siellä luolassa?" kysyi prinsessa tuskallisen
jännitettynä.
"Minä näin mitä tähtiin on kirjoitettu -- herttuan nimen -- ei,
kuninkaan, suurimman ja mahtavimman kuninkaan -- myöskin sinun nimesi
minä näin." tämän sanoessaan hän tuijotti jäykästi prinsessaa silmiin
-- "myöskin sinä olet syntynyt kruunua kantamaan, -- omaa nimeäni",
-- huokaili hän, "oi, omaa nimeäni minä en nähnyt. Voi, voi, se oli
varmaankin häpeän ja häväistyksen peittämä." -- Tässä hän peitti
molemmilla käsillään kauniit, kalpeat kasvonsa ja itki katkerasti.
Mutta tämä mielenhäiriö ei kestänyt kauan. Käsittämättömillä
sielunvoimilla hän näytti pakoittavan mielensä rauhoittumaan.
Selvittyään, hän mestari Harpesträngin suureksi ihmeeksi, parani
aivan täydellisesti. Ennen iltaa hän jo ivaili ja nauroi näennäisen
rauhallisesti sitä, että Riiben katupojat olivat kutsuneet häntä
noita-akaksi, ja että hän oli antanut tuollaisen asian niin painaa
mieltänsä. Kuultuaan miten kiivaasti kuningas oli puolustanut hänen
kunniaansa ja huolehtinut hänen turvallisuudestaan, kohotti hän päätään
ja rintaansa, ja kysyi ihmetellen minkävuoksi hänen tyttärensä ja
heidän sulhasensa olivat matkapukeissa. "Olenko minä käsittämättömässä
heikkoudessani sanonut haluavani matkustaa?" kysyi hän. "Jos minun ei
ole käsketty lähteä pois vieraanvaraisesta Tanskan hovista, jota minun
on mahdoton uskoa, niin ainakin minun kunniani nyt vaatii minun jäämään
tänne. Ei suinkaan joukko katupoikia karkoita herttua Guttormin tytärtä
Riibehuusista?"
Kaikki vaikenivat hämillään. Helena-rouva nousi ylpeänä ja varmana, ja
pyysi saada puhutella kuningasta.
"Minä esitän itse veljelleni teidän toivomuksenne, jalo rouva!" vastasi
prinsessa Regitza äkkiä ja poistui hänen luotaan.
Valdemarin istuessa levottoman ja miettiväisen näköisenä
salakammiossaan, astui hänen vakava sisarensa, tavallisuudesta poiketen
ja ilmoittautumatta hänen luokseen.
"Suo anteeksi veljeni, jos minä häiritsen sinua!" sanoi hän
tuttavallisesti veljeään lähestyen. "Minä tulen tärkeän asian vuoksi
sinun luoksesi. Sekä sinun että meidän sukumme kunnia on kysymyksessä.
Onneton Helena-rouva haluaa puhua sinun kanssasi."
"Minä en tahdo tavata häntä!" vastasi kuningas päättäväisesti. "Mutta
minä toivon hänen matkustavan niin pian kuin lääkäri sen sallii!"
"Se on tietysti välttämätöntä!" sanoi prinsessa. "Mutta asiaa on
tarkasti punnittava. Hän on herttuan tytär, meidän hovimme vieras,
mahtavaan ja suureen ritarisukuun kuuluva ritarirouva, nainen, jonka,
kunniaa sinä itse julkisesti ja kiivaasti olet puolustanut, voiko hänet
häväistynä ja hyljättynä karkoittaa meidän hovistamme kuin ylönkatsotun
ja tunkeilevan porton?"
"Mitä sinä sitten vaadit minun tekemän?" kysyi Valdemar kiivaasti.
"Tunnethan sinä solvaisevan huhun meistä? Tahtoisitko sinä vaatia minua
uhmailemaan sitä. Tahdotko sinä, että minä puhdistaisin hänen kunniansa
uhraamalla hänelle omani. Pitääkö minun ojentaa hänelle käteni ja
kruununi ja joutua siten koko Europan ja kansani ylenkatsottavaksi.
Minä tunnustan sinulle, että minä en ole syytön. Minusta hän oli
kaunein ja rakastettavin nainen, mitä minä olin nähnyt, ja minä osoitin
hänelle huomaavaisuutta, mikä oikeutti hänet mitä mahdottomimpiin
luulotteluihin. Mutta ei koskaan mieleeni olisi juolahtanut korottaa
ritarinleskeä Tanskan valtaistuimelle. Minun kevytmielisyydelläni ja
varomattomuudellani on ollut surulliset seuraukset. Kauniin lesken hyvä
nimi ja maine on turmeltu, eikä minun kunniani siitä ole voittanut.
Minä tahdon tehdä kaikkeni sovittaakseni tämän rikokseni, mutta en
mitään, millä häpäisisin valtakuntaa ja kruunua!"
"Sano minulle suoraan, veljeni", kysyi prinsessa luoden häneen vakavan,
tutkivan katseen, "rakastatko sinä häntä, tai oletko sinä koskaan
rakastanut häntä? Teille miehille saa asettaa kaksi kysymystä silloin
kun meille vain yhden. Käsi sydämelle! Sinun rauhasi tähden minä kysyn
näin sinulta."
"Sinä ahdistat minun omaatuntoani, sisar!" vastasi Valdemar. "No, kuule
siis! Minä olen todellakin kerran kuvitellut rakastavani häntä. Mutta
minä varmasti tiedän erehtyneeni." Tämän sanoessaan hänen katseensa
välittömästi kääntyi pöydällä olevaan kullattuun, sulettuun rasiaan;
minkä sisässä prinsessa Margaretan kuva oli.
"Vielä vain yksi kysymys, veljeni! Teen sen onnettoman Helenan tähden,
jonka kohtaloa minä koko sydämestäni surkuttelen. Oletko sinä koskaan
sanonut hänelle suoraan ja selvin sanoin mitä sinä luulit tunteneesi
häntä kohtaan?"
"Jos minä voisinkin puhdistautua siitä", vastasi kuningas, "niin minä
en kuitenkaan voi puhdistautua niiden katseitten ja eleiden edessä,
mitkä puhuvat selvemmin ja vakuuttavimmin kuin kaikki sanat, ja siinä
suhteessa minä olen ja jään syynalaiseksi. Sinä naurat minulle, kun
kuulet sovitustyön, mikä minut on senvuoksi määrätty tekemään, ja
jos minä itse olisin ollut rippi-isäni, niin minä en olisi voinut
lempeämmin rangaista: minä nain prinsessan, jota minä en koskaan
ole nähnyt. -- Minä en enää koskaan tapaa Helena-rouvaa. Mutta minä
tahdon kirjoittaa hänelle. Minä tahdon selvästi osoittaa hänelle
kunnioitukseni. Niin kauan kuin hän haluaa olla sinun vieraasi,
on häntä kohdeltava kuin ruhtinatarta, kuin herttua Guttormin
tytärtä. Mutta minä poistun huomen-aamulla Riibehuusista, enkä
palaa niin kauan kuin hän on täällä. Kunnia- ja turvallisuusvartio
suojelee häntä kaikilta loukkauksilta sekä hänen täällä ollessaan,
että hänen matkustaessaan. Hänen nuorimmalle pojalleen minä olen
luvannut herttuakunnan, siinä sanassani minä pysyn, maailman puheista
välittämättä. Mutta enempää minä en voi enkä tahdo tehdä."
Siihen keskustelu päättyi. Kuningas kirjoitti kirjeen kauniille
leskelle, ja prinsessa ojensi sen tälle, tuoden ystävälliset
tervehdyksensä kuninkaalta.
Kun Helena-rouva luki kirjeen, kalpeni hän. Mutta hän tointui nopeasti,
ja noustuaan rauhallisesti ja päättäväisesti, hän selitti tahtovansa
vielä samana yönä matkustaa takaisin Skåneen. "Kullenille minä rakennan
linnani!" sanoi hän salaperäisesti prinsessalle. "Sieltä minä tahdon
katsella taivaan rataa ja antaa maailman kulkea kieroa kulkuaan.
Tervehtikää kuningasta ja sanokaa hänelle: Minä olen nyt Kullenmiehen
kuningatar. Kyllä hän ymmärtää mitä minä tarkoitan."
Prinsessa katseli häntä ihmetellen ymmärtämättä häntä, ja pelkäsi
hänen menettäneen järkensä. Nyt kutsui Helena-rouva tyttäriensä
sulhaset luokseen ja kysyi heiltä oliko heidän rakkautensa hänen
tyttäriinsä yhtä lämmin tänään kuin eilen. He vakuuttivat niin olevan
ja ihmettelivät tätä omituista kysymystä.
"Sitten he ovat tunnin kuluttua teidän aviovaimoinanne, tai ei
milloinkaan!" sanoi hän päättäväisesti. "Minä en voi enää kauemmin
suojella heitä täällä Tanskassa, ja jos he seuraavat minua salmen
tuolle puolen, niin he eivät enää koskaan palaa takaisin!"
Pietari Strangenpoika ja Antero Gronpoika katsoivat iloisesti
ihmetellen morsiamiinsa, jotka seisoivat matkapuvuissa valmiina
seuraamaan oikullista äitiään. Tytöt seisoivat kyynelsilmin, vuoroon
punastuen ja kalveten, ja nuoret ritarit eivät miettineet kauemmin.
"Tunnin kuluttua minä olen teidän laillinen vävypoikanne, jalo rouva!"
vastasi Pietari Strangenpoika, "ja huomenna minä vien kauniin vaimoni
Kallundborgiin!"
"Ojenna minulle kätesi, jalo Cecilia!" sanoi Antero Gronpoika. "Täältä
on vain pari askelta linnankappeliin. Antakaa minun huomenna saattaa
rakas vaimoni Terslösen kartanoon!"
Hämmästyneet tytöt eivät väitelleet vastaan. Kaikki ihmettelivät näitä
äkkinäisiä ja valmistuksitta tapahtuvia kaksoishäitä, jotka olivat
olleet määrätyt vietettäviksi vasta seuraavana kevännä. Prinsessa
pudisti päätään ja antoi omituisen vieraansa tässä menetellä niinkuin
hän olisi ollut kotonaan. Lähetettiin heti sana Junkker Strangelle,
sekä Esbern Snaren kolmelle pojalle. Iloinen Junkker Strange onnitteli
poikaansa ja nauroi sydämen pohjasta, Helena-rouvan hämmästyttävälle
päähänpistolle, joka hänestä oli erinomainen. Niilo Mule yski
hämillään ja kuiskasi Juhana veljelleen: "Meidän kauniilla äidillämme
ei ole vähääkään käsitystä soveliaisuustavoista. Oman kunniansa hän
on häväissyt, ja nyt hän saattaa tyttärensä naurunalaisiksi näillä
kiireisillä häillä, niinkuin tässä oltaisiin jäniksen selässä, ja vielä
hovissa -- se on aivan kauheaa!"
"Järkevämpää päähänpistoa ei meidän nuorella rouva-äidillämme ole ollut
pitkiin aikoihin!" vastasi marsalkka Juhana. "Näin hän säästää yhdellä
kertaa kahdet hääkustannukset."