Kukaan ei ollut matkalla Kaarloa onnellisempi. Monet nimet ja paikat
hän tunsi Saxon kertomuksista. Hän katseli kaikkea mitä tarkimmasti,
ja jos hän ei jotakin tiennyt, niin täytyi vanhan Martin kertoa se
hänelle. Nähdessään Ohrupin kylässä Gram-joen yhtyvän Nips-jokeen
hän kysyi Martilta eikö hurskas piispa Leofdagus juuri tälläkohtaa
koettanut uida yli, silloin kun hurjat pakanat ampuivat hänet
kuoliaaksi nuolillaan.
"Se on vain puhetta!" vastasi Martti. "Minä tunnen kaikki tämän maan
piispat, eikä täällä ole koskaan ollut sen nimistä."
"Onpa ollut aivan varmasti, mutta paljon ennen kuin sinä synnyit!"
vastasi Kaarlo ja kertoi pikku Rigmorille tuon liikuttavan kertomuksen.
Lapsi otti sydämellisesti osaa siihen ja oli ruveta itkemään
kuullessaan marttyyrin kuolemasta. Mutta kasvatusäiti lohdutteli häntä
sillä, että koko kertomus oli ikivanha seikkailu, eikä pakanoita enää
ollut maailmassa.
"Onpa aivan varmasti!" keskeytti Kaarlo hänet kiihkeästi. "Meidän
kuninkaamme sotii vielä usein pakanoita vastaan, ja niinpian kuin minä
olen oppinut käyttämään miekkaa ja kilpeä, tahdon minäkin olla mukana!"
Kuultuaan nuo Kaarlon rohkeat sanat tuli kaunis lapsi hyvin totiseksi,
ja kasvatusäiti, joka luuli hänen pelkäävän pakanoita, alkoi lohdutella
häntä vakuuttamalla, ettei täällä koko maassa ollut pakanoita, ja
kuningas kyllä piti kurissa ne, jotka olivat vieraalla maalla. Mutta
nyt kertoi Kaarlo toisen kertomuksen, ja Rigmor nauroi taas ja
taputti käsiään. Kun he olivat tulleet lähemmäksi Riibeä, alkoi vanha
Martti tulla puheliaammaksi, sillä hän oli syntynyt niillä seuduin,
ja tunsi tien varrella olevan jokaisen kiven ja pensaan. Hän kertoi
aivan oppineesti omalla tavallaan sen minkä myöhemmin muut oppineet
ovat toistaneet, että kaupungin nimi oli "Riive" [Riive = harava]
senvuoksi että siellä kesäisin oli niin paljon haravoimista. Eikä hän
osannut mielestään kyllin elävästi kuvata miten hauskaa siellä oli
heinä-aikana, ja miten somalta kaupunki näytti vihreiden kukkuloiden
keskellä, joen ja meren rannalla. Siellä oli joutsenlammikoita ja
ihania hedelmäpuistoja, jotka hengelliset herrat, pyhän apotti
Wilhelmin esimerkkiä seuraten olivat istuttaneet, tuotettuaan
hedelmäpuuntaimet kaukaisista maista. Kolmesta joen varrella olevasta
vesimyllystä hän puheli laajasti ja kertoi Kaarlolle juurta jaksain,
mitenkä yhdessä niistä hyvin suurella taidolla valmistettiin turkiksia.
Kun hän nyt näki Riiben etempää, koetti hän saada kaikki huomaamaan
miten se oli hanhenmunan näköinen, ja kun katsoi vieläkin tarkemmin
niin näytti se mieheltä, jalkoineen ja käsivarsineen, ja nämä molemmat
arvelut täytyi muiden myöntää oikeiksi, sillä "olihan hän syntynyt
niillä seuduin ja tiesi senvuoksi sen parhaiten."
He ajoivat muutamien talojen ja kesantovainioiden ohitse. "Kas, tässä
on vanha Riibe!" sanoi Martti. "Nyt täällä asuu vain köyhää väkeä.
Mutta entisinä aikoina rikas ja ylhäinen väki asui täällä etteivät
olisi liian lähellä merta ja merirosvoja."
"Hyi, sepä oli häpeällistä!" sanoi Kaarlo. "Mutta nyt me kyllä
uskallamme asua meren lähellä!" jatkoi hän iloisesti -- "nyt merirosvot
pelkäävät meitä, -- sellainen kuningas on meillä nyt!"
He ajoivat nyt sisään niin sanotusta linnanportista, josta Viheriäkatu
johti linnaan, ja Kaarlo halusi tietää mitä ne kolme taivaansinistä,
kruunupäistä leijonaa merkitsivät, jotka olivat kuvatut portin
yläosaan, aivan kuin tahtoisivat sieltä lentää ilmaan. Silloin tunsi
Martti itsensä oikein ylpeäksi voidessaan kertoa sen olevan kaupungin
ikivanhan vaakunan, aina pakanuuden ajoilta peräisin, jonka kuningas
Harald Hildetand oli lahjoittanut hyvälle Riiven kaupungille. Hän ei
oikein osannut selvittää mitä leijonat tarkoittivat, mutta hän sanoi
kyllä usein sitä miettineensä, ja arveli viattomassa hurskaudessaan
niiden luultavasti tarkoittavan pyhää kolminaisuutta.
"Mutta sinähän sanoit vaakunan olevan aina pakanuuden ajoilta asti!"
intti Kaarlo.
"No niin, silloin se varmaankin merkitsee, että Nips-joella on kolme
haaraa, jotka kolmelta puolen virtaavat kaupungin ympäri!" sanoi
Martti suuttuneena, "siitä minä olen aivan varma, ja tietysti ne siten
virtasivat jo pakanuuden aikoina. Mutta jos ette usko minun tietojani,
niin kysykää meidän piispaltamme. Muuten minä olen syntynyt täällä,
eikä minun tarvitse keltään kysyä Riiven asioita. Koettakaapas,
osaatteko te laskea tornit?" jatkoi hän ylpeästi ja oli jo unohtanut
onnistumattoman selityksensä. "Kas tuolla Liljavuorella on meidän Pyhän
Neitsyen kirkko! Katsokaa, sen katto loistaa kuin puhdas hopea ja
kulta, ja tietäkää että se on puoleksi lyijyä ja puoleksi vaskea. Ja
tuossa on linna, sen nimi on Kosborg." --
"Riibehuus oli kai aikomuksesi sanoa", keskeytti hänet Kaarlo.
"Kosborg oli sen nimi minun nuorena ollessani", vastasi Martti.
"Olenhan minä kuullut sitä kutsuttavan Riivehus nimellä, niinkuin ei
muka olisi muita taloja Riivessä. Ei nyt enää mikään saa olla niinkuin
oli ennen. Katsokaa tuonne", jatkoi hän puheliaasti, "tuosta minä olen
monta kertaa juossut hevostorin yli Kagkildeen ja nähnyt varkaiden
kantavan kiviä kaupungista, -- olipa se onnellinen aika! Ja tuolla
lammen rannalla olevalla kalatorilla minä olen nähnyt heidän usein
pitävän käräjiä."
"Kenen?" kysyi Kaarlo hajamielisesti.
"Heh, porvareita minä tarkoitan. Jos te haluatte olla sananseuloja,
niin minä en tahdo olla teidän kanssanne tekemisissä!"
"Elkää suuttuko, hyvä Martti!" pyysi Kaarlo -- "kertokaa meille vähän
enemmän! Sinä tunnet niin hyvin kaiken täällä."
"Niin, kyllä minä voisin nimittää teille vaikka jokaisen kadun ja
kujan nimen. Katsokaas, ennenkuin minä tulin piispan luokse niin
minä olin koonnut itselleni monta Blumpumia [pientä vaskirahaa]
tuolla kapitulitalossa tuomalla makeaa viiniä sekä arkkidiakoonille,
dekaanille, senioreille, kapitulin prokuraattorille ja kaikille
neljällekymmenelle kaniikille, sekä regulariksille että seculariksille.
-- Koska te olette niin viisas käytyänne koulunne Grammaticuksen luona,
niin te kyllä tiedätte mitä minä tarkoitan."
Kaarlo vaikeni äkkiä, sillä latinassa hän ei ollut päässyt pitkälle, ja
hän huomasi hyvästi vanhan Martin palvelleen siksi kauan piispan luona,
että hän siinä voitti hänet.
Tästä pienestä voitonhumahduksesta Martti tuli niin iloiseksi
ja mieliinsä, että hän alkoi nyt juurta jaksain kertoa miten
kapitulihuoneessa elettiin aamusta iltaan, ja miten siellä päivittäin
luettiin kahdeksantoista messua pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten
kunniaksi. Hän nimitti kaikki kaupungin torit ja kadut, portit, sillat
ja kirkot, sekä kaikki kaupungin seurat, Pyhän Knuutin seurasta, pyhän
Gertrudin seuraan, jopa sikakujan koulupoikaseurankin.
Vihdoinkin vierivät vaunut sillan yli, pysähtyen kaivon viereen
linnanpihalle. Kaarlo ihaili suurta, komeaa linnaa, sen korkeita
valleja, muureja ja torneja. Vanha Martti arveli linnan olleen
siinä nyt jo kahdeksankymmentä vuotta ja hän kiitteli linnan syvää,
ihmeellistä kaivoa, mistä riitti vettä kokonaiselle sotajoukolle
pisimmänkin piirityksen ajaksi. Pihalla vilisi kuninkaallisia
palvelijoita ja talonmiehiä, jotka pihavoudin käskystä vastaanottivat
vieraiden hevoset. Tämä saattoi vieraat linnanportaille, missä hän
jätti heidät ovenvartijan ja linnan sisäpalvelijain huostaan. Niinpian
kun Kaarlo oli saanut Rigmorin nostetuksi vaunuista ja viedyksi
Helena-rouvan ja hänen tyttäriensä huostaan, kiiruhti hän isäntänsä
luokse, otti hänen viittansa käsivarrelleen, ja seurasi sitten ylhäisiä
vieraita kunnioittavan matkan päässä. Hänen sydämensä tykki ilosta
odottaessaan näkevänsä kuninkaan, sillä se oli suurin onni, josta hän
jo kauaa oli uneksinut.
Oli juuri päivällisen aika, ja kuningas istui aterioimassa
sukulaistensa ja miestensä kanssa. Jonkinlainen ali-hovimarsalkka
osoitti vastasaapuneille vieraille paikat aina valmiiksi katetun
vieraspöydän ääreen, eräässä linnan pienemmistä huoneista. Ainoastaan
kreivi Albert, ollen kuninkaan erityinen suosikki, kutsuttiin
kuninkaalliseen pöytään, missä hänelle aina oli paikka varattuna.
Niin pian kun kreivi sivuhuoneessa oli pessyt kätensä ja järjestänyt
tukkansa ja pukunsa, pyysi hän kohteliaasti Helena-rouvalta ja hänen
tyttäriltään anteeksi, että hänen kuninkaan käskystä täytyi jättää
heidät. Selvästi huomasi Helena-rouvan kauniista kasvonilmeistä hänen
olevan nöyryytetyn tuntiessaan tämän alhaisemman arvonsa; mutta hän
koetti pysyä tyynenä ja pyysi tarjoilevan hovipalvelijan päivällisen
jälkeen ilmoittamaan hänet ja hänen tyttärensä prinsessa Regitzalle.
Kaarlon suureksi iloksi pyysi kreivi häntä seuraamaan itseään. Herransa
viitta käsivarrellaan, hän seurasi kreiviä suureen, kuninkaalliseen
ruokasaliin. Tykkivin sydämin hän astui korkean, tammisen kynnyksen
yli, ja hovipalvelija osoitti heti hänelle paikan muitten soihtupoikien
viereen, marskin tuolin taakse, oven lähelle. Sill'aikaa kreivi Albert
läheni arvokkaasti ja kunnioituksella pöydän ylimpää päätä.
Ihmetellen Kaarlo katseli pöydän ympärillä istuvia monia ritarillisia
herroja ja kaikkea sitä loistoa ja komeutta, mikä heitä ympäröi. Mutta
hänellä ei ollut täällä aikaa katsella noita monia uusia esineitä,
mitkä vetivät hänen huomionsa puoleensa, hänen katseensa etsi vain
kuningasta, eikä hänen kauan tarvinnut turhaan hakea. Nuoren kuninkaan
iloiset, uljaat kasvot, ruskeakiharainen, nuorekas sankaripää, ja
lyhyt, ruskea parta eivät oikein vastanneet sitä käsitystä, mikä
hänellä oli ollut suuresta, kruunatusta päästä, mutta suuren Valdemarin
poika ei tarvinnut kuninkaallista kruunua tullakseen tunnetuksi. Hänen
tummanruskeissa, melkein mustissa kotkansilmissään oli jo se voimakas
valtiaankatse, joka välittömästi pahoittaa alistumaan, ja hänen,
korkea, kaartuva otsansa, mihin suru ei vielä ollut uurtanut ryppyjään,
näytti ylevässä, kauneudessaan olevan uskaliaimpien kuningasajatusten
asuinsija. Kaksi helposti värähtelevää intohimovakoa, suurten,
vilkkaiden silmien välissä, ilmaisivat sitä kiivautta ja voimaa,
millä hän tiesi panna tahtonsa täytäntöön. Hän istui rauhallisena ja
iloisena pöydässä, jokapäiväinen ritaripuku yllään, jollaisena hänet
tavallisesti on kuvattu: jonkinlainen lyhyt, pumpulivuorinen nuttu,
napitettuna kaulaan asti, jonka reunat olivat koristetut kultanapeilla,
ja kaulassa pyöreä kaulus. Hänen hoikkaa vyötäistään ympäröi kapea
kultasoljella kiinnitetty miekkavyö, ja silkkinuttu kaareutui somasti
mahtavan rinnan yli.
Kaarlo näki hänet vain sivulta, mutta hän huomasi heti, että jos hänen
vartalonsa oli sopusuhtainen, niin täytyi hänen olla päätä pitempi
useampia miehiään. Sillä tuo jotensakin korkea pöytä näytti olevan
hänelle liian matala, ja syödessään hänen täytyi nostaa lautanen
pöydältä ettei tarvitsisi kumartua.
Kuninkaan tuolin takana seisova aatelispoika, joka piteli
käsivarrellaan kuninkaan kultareunaista purppuraviittaa, oli Kaarlon
mielestä onnellisin ihminen saadessaan olla niin lähellä kuningasta ja
ojentaa hänelle kaikki, mitä hän viittasi haluavansa.
Sillävälin kreivi Albert oli ehtinyt pöydän päähän ja tervehti
kuningasta tavanmukaisin ritaritervehdyksin.
"Tervetuloa, urhokas Albert", sanoi kuningas, ojentaen hänelle oikean
kätensä, jota Albert puoleksi polvistuen suuteli. "Istukaa tänne meidän
joukkoomme virkistämään itseänne! Teidän paikkanne on vapaa. Juotuamme
yhdessä tervetuliaismaljan, seuraatte te minua salakammioon!"
Kreivi istui tavalliselle paikalleen, ylimmälle ritarienjoukossa, ja
kaksi lähintä ritaria nousi vanhaan tapaan antamaan hänelle sijaa;
sillä joskin Sven Grathen aikuiset, jäykät hovitavat osaksi olivat
poistetut, ja sekä kuningas, että hänen suuri isänsä rakastivat
aterioidessa iloista ja hilpeätä seurustelua, niin olivat kuitenkin ne
tavat ja menot säilytetyt, joita kuninkaan arvo ja molemminpuolinen
kohteliaisuus vaativat. Pöydässä keskusteli kukin vapaasti
vierustoverinsa kanssa, mutta ei kuitenkaan niin kovaäänisesti etteivät
kuninkaan sanat olisi kuuluneet hänen puhutellessaan ääneen jotakin.
Lähinnä kuningasta, hänen oikealla puolellaan, istui hänen paljon
vanhempi sisarensa, totinen prinsessa Regitza, joka ei kuitenkaan vielä
ollut aivan vailla nuoruuden suloa, mutta hänen rauhalliset, melkein
intohimottomat kasvonsa herättivät hyvin vähän mielenkiintoa. Hän
puhui ani harvoin, mutta kuunteli kärsivällisesti hänen ja kuninkaan
velipuolen, paljaspäisen kreivi Klaun puhetta. Tämä kertoi hänelle
tapansa mukaan laajasti ja perinpohjaisesti tulevasta puolisostaan,
Schwerinin kreivittärestä Idasta, hänen suurista avuistaan sekä
täydellisyydestään.
Kuninkaan vasemmalla puolen istui arkkipiispa Antero, jonka kanssa
kuningas enimmäkseen puheli, ja jolta hän kyseli hänen matkoistaan
ja seikkailuistaan vieraissa maissa. Myöskin veli Gunnar ja mestari
Harpesträng olivat saapuvilla, mutta he olivat saaneet paikkansa hiukan
etempänä kuninkaasta, antaakseen tilaa hänen ylhäiselle vieraalleen,
saksalaisen ritariston jäsenelle ja Liivinmaan sotapäällikölle
herra Herman Balkille. Hän oli pitkä, laiha mies, yllään musta,
ruumiinmukainen ritaripuku, kaulassa musta hopealla silailtu risti, ja
hän istui ryhdikkäänä ja ylpeänä kuninkaan kumaraharteisen rippi-isän,
viekkaan arkkidiakooni Anfredin sekä, paksujen mitättömän mutta
rehellisen näköisten böhmiläisten kaniikkien, Kenertin ja Albrechtin
vieressä. Heille piti mestari Harpesträng esitelmän terveysopista,
jota nämä näyttivät ihmetellen kuuntelevan, ja kuitenkin he, vastoin
hänen määräyksiään, söivät sekä lohta, savustettua hanhea että
myöskin palvattua jäniksenlihaa. Veli Gunnar sitävastoin istui
innokkaasti keskustellen vanhimmasta pohjoismaisesta runoudesta, hän
istui nimittäin kahden kuuluisan runoilijan, Thorgejr Danaskjaldin
ja islantilaisen Olavi Hvitaskjaldin, Skaldan tunnetun runoilijan
vieressä, jotka siihen aikaan olivat kuningas Valdemarin vieraina.
Sekä Gunnar että islantilainen olivat kiivaita, ja kun he aina väliin
innostuivat liian kovaäänisiksi, täytyi hiljaisen Thorgejrin tyynnyttää
heitä ja muistuttaa heille pöytätapoja. Kuninkaan drotsi, hurskas,
voimakas Astrad Fracke, joka istui heitä vastapäätä, oli hiljan
kiivastunut vihasta, ja kuritti senvuoksi lihaansa kieltäytymällä
liharuuista, mutta piti kuitenkin ikävän pelosta viiniä hyvänään. Kuiva
kamarmestari Antero pudisti harmaata, rehellistä päätään ja viittaili
Björn-tarjoilijalle, ettei tämä toisi enää viiniä kovaäänisille
vieraille, jotka häiritsivät häntä hänen laskiessaan montako
hopeakannua oli käytännössä, sillä hänen velvollisuutensa oli vastata
hopea-astioista.
Tanskalaisten ritarien joukossa oli lähinnä kreivi Albertia Junkker
Strange Ebbenpojalla kunniapaikka. Hän oli kuninkaan uskollinen ystävä
ja neuvonantaja, ja oli ollut hänen asemestarinsa ja opettajansa
hänen lapsuudessaan. Hän oli lempeä ja miellyttävä mies, jonka suun
ympärillä väreili hyväntahtoinen ja hiukan veitikkamainen hymyily.
Hänen pitkät hiuksensa riippuivat paljon korvia alempana, ja niiden
takaa loistivat hänen rehelliset kasvonsa iloisina ja rauhallisina.
Nuorekkaan ulkomuotonsa vuoksi kutsuivat useammat häntä vielä nytkin
nuoreksi Junkker Strangeksi vaikka hän oli yli neljänkymmenenneljän
vuoden vanha, ja nuorien ritarien Ebben ja Pietari Strangen isä.
Urhoollisuudestaan ja sankaritöistään kuuluisia vanhempien ritarien
joukossa olivat etenkin arkkipiispan ja Pietari-piispan veljet: Jaakko
Mone, Lauri Sunenpoika ja kuningas Sverkerin appi-isä herra Ebbe
Sunenpoika Knardrupista. He olivat kaikki hyvin hengellisten veljiensä
näköisiä, kookkaita, voimakkaita, totisen ja sotaisen näköisiä miehiä.
Lähinnä heitä olivat etenkin veljekset Ivar ja Ebbe Glug kuuluisia
rohkeudestaan, mutta he olivat mitättömämpiä ulkonäöltään, ja he
pistivät vähemmän silmään Pietari Globen ja Ivar Lykken rinnalla,
jotka rikkaudellaan ja komeudellaan sekä kohteliaalla käytöksellään
vetivät kaikkien huomion puoleensa. Herra Ebbe Sunenpojan toinen
vävy, kreivi Engelbrekt oli tunnettu hauskana, iloisena seuramiehenä.
Väkevä ja roteva Kaarle Grå ei ollut yhtä kohtelias kuin hän, mutta
urhollisuudessa hän ei jäänyt edellisestä jälkeen; hänestä sanotaankin
sankarilaulussa:
Ei löydy koko Ruotsin maassa miestä
Ken häntä yksinään vois vastustaa.
Hänen vieressään istui yhtä kuuluisa herra Ove Dyre, joka oli taitava
ja intohimoinen metsästäjä, kantaen aina kullattua metsästystorvea
olallaan, ja hänestä sanotaan sankarilaulussa:
Hän miehet niittää taistelossa
Kun talonpojat laihojaan.
Kuninkaan nuori sisarenpoika, Lüneburgin kreivi Otto, istui nuorempien
ritarien, junkkari Knuutin ja herra Lembakin seurassa. Hän oli
vasta viidentoistavuotias nuorukainen ja vaikka häntä ei vielä oltu
lyöty ritariksi, niin hän oli jo osoittanut mitä suurinta rohkeutta
heittäytyessään uhkarohkeisiin ja hurjiin seikkailuihin. Moni kutsuikin
häntä toiseksi Esbern Snareksi. Hänen pyöreät, parrattomat kasvonsa
ja vielä hento ruumiinrakenteensa tekivät hänet hyvin lapsellisen
näköiseksi, ja Riisen Kaarlo, joka oli melkein viittä vuotta nuorempi,
näytti ruumiinvoimiensa puolesta voittavan hänet.
Kuin kuningas Artur ritareineen pyöreän pöydän ympärillä, istui
kuningas Valdemar läänitysherrojensa ja ritariensa ympäröimänä.
Katsellessaan tuota etevien ja kokeneiden miestensä uljasta joukkoa
hänen rintansa kohosi ylpeydestä, ja hän katseli jo saavuttamiaan
komeita voitonmerkkejä sen vallan ja menestyksen onnellisina enteinä,
mihin hän uskaliailla nuoruudensuunnitelmillaan toivoi kohottavansa
Tanskan valtakunnan.
Kuningas itse oli suurin ja kaunein mies heistä kaikista. Hänen
vanhimmat sotasankarinsa, jotka olivat tunteneet hänen suuren isänsä
tämän nuorena ollessa, eivät voineet kyllin ihmetellä hänen yhä
enenevää yhdennäköisyyttänsä heidän vanhan herransa ja kuninkaansa
kanssa. Hänen äänensä sointu, sekä se omituinen tapa miten hän ojensi
kättään, jakaessaan käskyjään tai kiivastuessaan, muistutti heitä hänen
voimakkaasta ja usein liiankin ankarasta isästään.
Kuningas oli esittänyt tervetuliaismaljan uljaalle kreivi Albertille,
mihin kaikki ritarit olivat yhtyneet sydämellisin ilohuudoin.
Mutta kuningas oli huomannut ylhäisen vieraansa, herra Herman
Balken, tunteneen itsensä syrjäiseksi, eikä hän tahtonut mitenkään
epäkohteliaana loukata tätä tärkeätä henkilöä.
"Me tahdomme tyhjentää tämän pikarin jalon saksalaisen Pyhän Marian
veljeskunnan kunniaksi!" sanoi hän vähän aikaa mietittyään ja nousi.
Heti nousivat kaikki ritarit ja yhtyivät pikaria kilistäen maljaan,
mutta tavallisia ilohuudahduksia ei kuulunut. Ylpeä, vieras ritari
kumarsi arvokkaasti kuninkaalle ja hänen miehilleen, vastaanottaen
saksalaisen ritarikunnan puolesta maljan ja vastaukseksi hän tyhjensi
pikarinsa Tanskan kuninkaan ja sen jalon ritariston kunniaksi.
Huolimatta tästä molemminpuolisesta kohteliaisuudesta, jokainen voi
helposti huomata kuninkaan ja saksalaisen ritariston välien olevan
kireällä, sillä hän ei tahtonut antaa heidän määrätä valloittamiensa
maiden rajoja pakanallisessa Virossa ja Liivinmaalla. Kuninkaalla ja
arkkipiispa Anterolla oli hiljan ollut kiivas väittely tämän ritarin
kanssa siitä yhtä luonnottomasta kuin julmasta ja epäkristillisestä
tavasta, millä ritaristo koetti levittää kristinoppia näihin maihin.
Sensijaan että vain olisi puolustettu sanan julistajia, pakoitettiin
siellä pakanat miekan avulla kasteeseen, tai jos tahdottiin olla
lempeitä, niin koetettiin viekotella heitä silmänruualla ja
jonkinlaisilla raamatullisilla ilvenäytelmillä, joihin sekoitettiin
kaikenlaisia mauttomia ja sopimattomia ilveitä kreikkalaisten ja
roomalaisten epäjumalanopeista. Se suuri ristiretki Liivinmaahan,
jota Valdemar jo kauan oli ajatellut, ja mihin paavikin oli mitä
innokkaimmin häntä kehoittanut, saattaisi sitävastoin tuottaa onnea
tuolle maalle, varsinkin jos hurskas arkkipiispa Antero ottaisi sen
johdettavakseen; mutta tämän yrityksen aikoi ritari Balke saada
estetyksi. Kuitenkin hänen neuvotteluillaan kuninkaan kanssa oli ollut
hyvin huonot tulokset. Hän oli jo sanonut hyvästi eikä hän aikonut
turhaan viipyä enää kauvempaa hovissa.
Näitä molemminpuolisia kohteliaisuuksia seurasi yleinen äänettömyys.
Saadakseen iloisen mielialan palautetuksi, viittasi kuningas
Björn-juomanlaskijan täyttämään pikarit uudelleen, ja sill'aikaa hän
kehoitti molempia runoilijoita ilahduttamaan heitä kaikkia laulullaan,
mieluimmin jollakin tilapäisellä runolla, joka ei tarvinnut pitkää
miettimisaikaa. Juuri tämänlaisissa tilapäisissä lauluissa oli
Thorgejr Danaskjald taitava, ja kuningas halusi kernaasti antaa
hänelle tilaisuuden jos mahdollista voittaa kuuluisan islantilaisen,
jonka taidokkaammasti loppusoinnutettuihin lauluihin kuningas arveli
tarvittavan pitempiaikaista miettimistä.
Thorgejr punastui ujosti tuon kehoituksen kuullessaan, ja hän pyysi
vanhemman ja vieraan mestarin laulamaan ensiksi. Hän arasteli myöskin
laulaa yksinkertaisia laulujaan Skaldan kuuluisalle tekijälle, joka
tuntien suuremman taitavuutensa piti muinaisajan runolauluja liian
mitättöminä ja halpoina.
Olavi Hviteskjald ei antanutkaan tilaisuuden mennä käsistään, vaan
tahtoi loistavasti esiintyä kuninkaalle ja hänen hovilleen. Hän oli
kauan odottanut tämänlaista kehoitusta, ja kun tilapäinen runoileminen
ei ollut hänen alaansa, niin hän oli ahkerasti ja taitavasti
sommitellut laulun kuninkaan kunniaksi. Se oli kirjoitettu vaikeimpaan
kaikista runomitoista, niin kutsuttuun Alhendtiin, missä yksityiset
tavut kussakin säkeessä olivat kahdesti soinnutetut, ja sanojen
uskaliaat ja omituiset käänteet kaikkia ihmetyttivät ja hämmästyttivät.
Hän osasi laulun hyvästi ulkoa ja lauloi sen voimakkaalla ja
miehekkäällä äänellä, pyydettyään ensin anteeksi, jos tämä tilapäinen,
vaikeimpaan runomittaan laadittu laulu epäonnistuisi.
Hänen taidokas juonensa onnistui. Hänen laulunsa kuninkaan kunniaksi
miellytti kaikkia, vaikka se kaikuikin hiukan jäykältä ja kankealta,
ja yleisesti ihmeteltiin uuden, taidokkaan soinnutuksen uskaliaita
käänteitä.
Kuningas kiitteli häntä ystävällisesti, vaikka hän ei ollut ymmärtänyt
puoltakaan laulusta. Mutta hän huomasi tarvittavan suurta taitoa ja
sukkeluutta näin mutkikkaaseen sanojen soinnuttamiseen, eikä hän
voinut käsittää mitenkä niin äkkiä voi saada tuollaisen taidetekeleen
valmiiksi.
Nyt oli Thorgejrin vuoro. Vaikka äsken kuulemansa laulu ei häntä
miellyttänyt, oli hän kuitenkin niin hämmästynyt ja ihmeissään siitä,
että hän ei tiennyt mitä ajatella omasta runoudestaan. Ehkä todellinen
runotaide olikin toista kuin laulaa lämpimästi ja yksinkertaisesti
sydämensä kylläisyydestä. Hän seisoi ääneti ja allapäin hetken aikaa
miettien.
"Jos sinulta puuttuu aihe", sano kuningas, "niin anna minun auttaa
sinua. Laula meille kauneimmasta ja ihanimmasta naisesta. Onhan siinä
aihe, josta nuori sydän aina lämpiää."
"Ehkä minä voin antaa nuoren runolaulajan mielikuvitukselle virikettä!"
sanoi äkkiä ritari Balke ja ojensi Thorgejrille pienen kullatun
hopearasian, joka oli suljettu ja kalliilla kivillä koristettu.
Thorgejr avasi rasian ja näki naisen pienen rintakuvan, joka oli
harvinaisen taidokkaasti kreikkalaiseen tapaan maalattu vahaan
saksanpähkinäpuulle. Nuori runoilija ei ollut milloinkaan nähnyt
niin kauniita naiskasvoja. Hän kumartui melkein kunnioittavasti
kuin pyhimyskuvan eteen sitä katsomaan. Hänen kirkkaat, siniset
silmänsä loistivat lempeästi ja rauhallisesti. Hän tunsi mielensä
yhtä tyyneksi ja iloiseksi kuin polvistuessaan Jumalan pyhän äidin
kuvan eteen kirkossa, ja hän unohti kaikki arvelunsa ja alkoi runon
laulukielen vanhimmalla, yksinkertaisimmalla runomitalla, jolla
Voluspa sekä vanhimmat pohjoismaalaiset sankarilaulut ovat runoillut,
yksinkertaisin, koruttomin sanaliittein, ilman muita koristeita kuin
poljento ja yksitavuinen voimakas loppusointu, joka näytti tulevan kuin
itsestään.
Sitten hän alkoi laulaa kirkkaalla, ystävällisellä äänellään,
puhtain, syvin sävelin siitä ihanasta naisesta, jonka hän näki niin
elävästi edessään. Hän kuvaili hänen kullankeltaisia kiharoitaan
ja vertasi niitä Tanskan tasankojen tuleentuneisiin, aaltoileviin
viljavainioihin. Noissa kirkkaissa, taivaansinisissä silmissä hän
näki sen syvän, äänettömän rakkauden ja ylevän, käsittämättömän
pyrkimyksen iankaikkiseen katoamattomuuteen, joka täytti hänen sisimmän
sielunsa nähdessään taivaan lukemattomine tähtineen kuvastuvan
suureen mereen, tai Tanskan tyyniin, kirkkaisiin järviin. Hän ei
enää kauempaa kuvaillut tuon ihanan kuvan yksityisiä kohtia: se oli
elävänä hänen sielunsa silmissä. Mutta hänen isänmaanrakkautensa ja
hänen ihastukseensa sen lempeää luontoa kohtaan yhdistyi samalla hänen
käsitykseensä naisellisesta kauneudesta, niin että hänelle tässä
ihanassa naiskuvassa ilmenevä henki johti hänen mieleensä hänen äitinsä
kehtolaulut ja hänen lapsuutensa ihanimmat unelmat. Kuvassa, josta hän
lauloi, näki hän siten Tanskanmaan kirkastetun suojelusenkelin kohoavan
laaksoista, ja vihertäviltä kunnailta sen kirkkaanviheriäisistä
metsistä ja tyynistä järvistä ja polvistuvan uskon, toivon ja rakkauden
elähyttämänä pyhän Kaikkivaltiaan valtaistuimen eteen. "Suo rauhasi ja
siunauksesi Tanskanmaalle!" kuuli hän tämän rukoilevan "suo rauhasi ja
siunauksesi kuninkaalle ja minun kansalleni! Suo rauhasi ja siunauksesi
minun pojilleni ja tyttärilleni nyt ja iankaikkisesti!" Hänen äänensä
värähteli hänen laulaessaan, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
Laulu oli vaiennut, ei kuulunut ainoatakaan hyväksymishuutoa, ei kukaan
ihaillut hänen taitoansa eikä runoilijalahjojansa. Mutta kaikkien
sydämiä hän oli liikuttanut, ja monen vanhan soturin silmässä loisti
kyynel. Myöskin kuningas oli liikutettu: "Kiitos, kunnon Thorgejr!"
sanoi kuningas. "Jos ei sinulla vielä olekaan Olavin taitavuutta ja
harvinaista sulavuutta, niin on sinulla kuitenkin sanat ja sävelet,
jotka tunkevat sydämeen. Sitä minä ja kaikki kunnon tanskalaiset
miehet rakastamme; senvuoksi onkin sinulle annettu oikea nimi:
Danaskjald [Tanskan runoilija]. Mutta mikä talismani sai niin sydämesi
lämpenemään? Anna minun katsoa! Ehkä se osaa opettaa meidät muutkin
laulamaan!"
Thorgejr oli äsken antanut kuvan pois, ja se oli jo kulkenut ritarien
kesken kädestä käteen saapuessaan nyt kuninkaalle. Kaikki ihailivat
sitä suuresti ja sanoivat ettei Thorgejr ollut liiaksi sitä ylistänyt.
Kun kuningas näki kuvan, muuttuivat hänen kasvonsa äkkiä. Hän istui
kauan ääneti ja syventyneenä sen katselemiseen. Hän oli ainoa, joka ei
heti puhjennut äänekkäästi ihailemaan kuvan kauneutta ja ylistämään
taideteoksen taiteellista arvoa. Mutta viekkaalta ritari Balkilta ei
jäänyt huomaamatta, miten ihastuneena kuningas sitä katseli, ja miten
silminnähtävän vaikea hänen oli erota siitä, luovuttaessaan sen
takaisin omistajalleen.
"Jos tällä taitavan böhmiläisen luostariveljen teoksella on
jonkinlainen arvo teidän silmissänne, kaikkein armollisin kuningas",
sanoi herra Balke, "niin vastaanottakaa se minun kunnioitukseni
halpana todisteena. Se ei ole läheskään täydellinen kuva siitä, jota
se esittää, se on vain heikko jäljennös Böhmin nuoresta prinsessa
Margarethasta."
"Siis todellinen muotokuva!" huudahti kuningas. "Pyhän Pentin nimessä!
Pyhä Lucas itse ei olisi voinut paremmin kuvata pyhää neitsyttä. Minä
kiitän teitä kauniista lahjasta!" lisäsi hän hilliten iloaan. "Ottakaa
vastaan tämä rannerengas minun kiitollisuuteni osoitukseksi!" Näin
sanoen hän irroitti käsivarrestaan suurilla topaaseilla koristetun,
kallisarvoisen rannerenkaan, ja antoi hovimarskin ojentaa sen
hopeavadilla ritari Balkille. Mutta Margarethan kuvan hän pisti
nopeasti kultaiseen rasiaansa ja kätki sen povelleen rakkaimpien
pyhäinjäännöstensä viereen.
"Ovatko böömiläiset luostariveljet tulleet niin maallismielisiksi",
kysyi arkkipiispa Antero -- "että he turvautuvat pakanalliseen
taiteeseen kuvatessaan maallista ja katoavaista kauneutta?"
"Pyydän anteeksi, arvoisa herra!" vastasi ritari Balke, jolle tämä
kysymys oli esitetty. "Jalo maalaustaide on tosiaankin enemmän
kristillinen kuin pakanallinen, ja nuo hurskaat miehet sitä
harjoittaessaan vain lainaavat tuon maallisen ja katoavaisen kauneuden,
antaakseen sillä heikon jäljennöksen taivaallisesta ja iäisestä. Tämän
kuvan tarkoituksena oli olla mallina suureen alttaritauluun, joka kuvaa
pyhän Agneksen marttyyrikuolemaa, ja jolla hurskas isä on aikonut
koristaa luostarikirkkonsa. Niin pian kun se oli täyttänyt hurskaan
tarkoituksensa, ei hän pitänyt sopivana säilyttää sitä kauemmin
luostarissa ja antoi sen hyväntahtoisesti minulle, aavistamatta sen
joutuvan näin korkeisiin käsiin."
Tästä ei puhuttu sen enempää. Kuninkaan viittauksesta arkkidiakoni
Anfred nousi pitämään lyhyen, latinalaisen pöytärukouksen. Niin
oli ateria päättynyt. Kuningas poistui miettivän näköisenä kreivi
Albertin kanssa salakammioonsa, ja prinsessa Regitza rouviensa ja
neitostensa saattamana naissaliin. Täällä hän vastaanotti Helena-rouvan
ja hänen molemmat tyttärensä ystävällisesti, mutta jonkinlaisella
hillityllä varovaisuudella, mikä melkein saattoi kauniin lesken
katumaan käyntiään. Prinsessa valitti veljensä, kuninkaan, olevan niin
kiintyneen tärkeisiin valtiollisiin asioihin, että tähän aikaan oli
hyvin vähän tilaisuutta huvittelemiseen ja seurustelemiseen hovissa:
"Täällä puhutaan vain sodasta ja sota-asioista", sanoi hän, "minä
olen senvuoksi päättänyt aivan heti erottautua tänne kokoontuneesta
sotaisesta seurasta, ja muodostaa pienen, rauhallisen, enimmäkseen
naishoviseuran, tähän linnan siipirakennukseen, jonka veljeni on
jättänyt minun käytettäväkseni. Teidän iloinen seuranne, jalo rouvani",
lisäsi hän, "on senvuoksi minulle hyvin mieluinen, jos Te ja Teidän
tyttärenne voitte tyytyä tähän hiljaiseen nunnaelämään, jota minä
tavallani vietän. Muuten me pian olemmekin siihen pakoitetut kun
veljeni nyt, kuten näyttää, tavallisuudesta poiketen aikoo ottaa
talvenkin sotaisten aikeittensa avuksi."
Ajatus yksitoikkoisesta, ikävästä hovielämästä naissalissa ei
suinkaan miellyttänyt Helena-rouvaa. Mutta hän oli pitävinään sitä
hyvinkin mieluisana. Kuninkaan vilkas luonne ja hänen mieltymyksensä
naisseuraan oli kuitenkin hänelle takauksena siitä, ettei, ainakaan
kuninkaan kotona ollessa, Riibehuusissa tulisi olemaan niin kuollutta
ja hiljaista kuin prinsessa Regitza oli koettanut hänelle uskotella.
Kasvatusäiti vei nyt myöskin pienen Rigmorin prinsessan luo, joka
vastaanotti hänet sydämellisesti.