"Onko tämä vihreä huone?" kysyi kreivi Albert pojalta, joka astui
soihtua kantaen hänen jälessään. Noustuaan korkeita portaita ja
kuljettuaan kolmen, pitkän, pimeän käytävän kautta, hän oli viimeinkin
suuressa, holvikattoisessa huoneessa, jonka seinälaudoitus oli vihreä,
ja jossa keskellä lattiaa oli suuri, viheriäisten silkkiuudinten
ympäröimä tamminen vuode.
"Kyllä, herra!" vastasi vieras poika, joka kalpeana ja vapisevin
käsin sytytteli kullatulla yöpöydällä seisovan hopeaisen kolmijalan
vahakynttilöitä.
"Mikä sinua vaivaa, poika? Paleleeko sinua? Aivanhan sinä vapiset
kuin haavan lehti ja sammutat kynttilät jo ennenkuin ne ovat puoleksi
sytytetytkään. Tule pois, minä sytytän ne itse, tai missä on Kaarlo,
minun oma soihtupoikani?"
"Tässä, ankara herra!" vastasi Kaarlo juosten esiin soihtuineen ja
sytytti kynttilät.
"Sinä saat mennä!" sanoi kreivi vieraalle pojalle. "Joudu maata, ja juo
sitä ennen lämmintä olutta, johon sekotat hiukan pippuria. Minä luulen,
että sinulla on kova kuume."
"Niin on!" vastasi poika. "Mutta minun soihtuni ei pala oikein
hyvästi. Saanko lainata sinulta?" sanoi hän Kaarlolle. "On niin pimeää
käytävässä ja pahoilla portailla."
"Mutta miten minä itse osaan takaisin?" kysyi Kaarlo hiukan levottomana.
"Sinä saat jäädä tänne ja maata tuolla penkillä!" vastasi kreivi
suuttuneena. "Anna soihtu hänelle, niin hän menee matkoihinsa! Hän on
pimeän-arka."
Kaarlo totteli vaieten, ja vieras poika poistui hitaasti ja vavisten
ovesta, pitäen huolellisesti kättä kynttilän suojana, ettei se sammuisi
vedossa.
Viereisessä huoneessa Pietari-piispa oli myöskin saanut kolmijalkansa
kynttilät sytytetyiksi, ja hän oli samoin antanut soihtupoikansa palata
takaisin. Nyt hän avasi naapurinsa oven ja astui sisään.
"Tämäkö siis on tuo kuuluisa viheriä huone!" sanoi hän ja katseli
tarkasti ympärilleen joka nurkkaan. "Minä näen täällä vain kaksi ovea.
Käytävän oven me suljemme kangella, niin minä tein omassa huoneessani.
Onhan teillä aseet?"
Kreivi viittasi suureen miekkaansa, joka oli sängyllä, ja hän luuli
olevan viisainta valvoa ja odottaa mitä tapahtuisi, sillä hän arveli
soihtupojan suunnattomalla pelolla olevan syynsä.
"Huomasitteko te miten jyrkät portaat olivat, joita me nousimme tänne,
ja näittekö te veripilkun siellä alhaalla suuressa myllynkivessä?"
kysyi piispa. "Sen päällä, sanoi tuo pelkuri poika minulle, kuoli
vanha, uljas linnanherra. Poika kertoi hänen usein öiseen aikaan
käyneen täällä, ja luultiin hänen tämän kylkirakennuksen tornissa
seurustelleen henkien kanssa, sekä tutkineen tähtien kulkua."
"Vanha Esbern oli viisas ja etevä mies", vastasi kreivi Albert, "eipä
senvuoksi ole ollenkaan ihmeellistä, jos taikauskoinen kansa arveli
hänen harjoittavan salattuja tieteitä ja seurustelevan henkien kanssa.
Hänellä oli laajoja tietoja ei ainoastaan valtiotiedossa ja yleisessä
historiassa, vaan sanottiin hänen vanhoilla päivillään harrastaneen
myös sekä tähtitiedettä että luonnontieteitä. Hän on luultavasti
pitänyt tieteelliset työnsä salassa ja valvonut tänne piiloutuneena,
ettei joutuisi epäiltäväksi noituudesta. Tutkikaamme huonetta
tarkemmin, ehkä löydämme todisteet minun arveluihini." Sen sanottuaan
kreivi Albert otti miekan oikeaan ja kynttiläjalan vasempaan käteensä
ja tutki tarkasti seinälaudoituksen. Hän veti syrjään vanhan arkun ja
huomasi laudoituksessa ruostuneen teräsnappulan. Kun hän painoi sitä
miekankahvallaan aukeni pieni salaovi, ja sen takaa kohosivat kapeat
kiertoportaat. "Katsokaa!" sanoi kreivi. "Minun arveluni osoittautuvat
tosiksi, tämä on varmaankin salainen tie torniin. Ottakaa te toinen
kynttilä, arvoisa herra, ja jatkakaamme etsimistämme!" Kaarlo tahtoi
antaa herralleen näytteen rohkeudestaan ja pyysi saada kulkea edellä
valoa näyttäen. "Se on oikein, siihen minä kyllä suostun", vastasi
kreivi, ojentaen hänelle kynttiläjalkansa, "jos sinä pudotat sen, niin
suutun minä todenteolla."
Tykkivin sydämin poika astui edeltä ja piteli niin lujasti kiinni
kynttiläjalasta, kuin olisi hän pelännyt sen lentävän pois häneltä.
Kun he olivat tulleet korkeiden kiertoportaiden päähän, oli heillä
edessään vahva, raudoitettu ovi, jonka kreivi Albert työntäisi auki
miekallaan, ja he astuivat pyöreään tornihuoneeseen, missä joka
puolella oli suuret, suletut ikkunaluukut Keskellä huonetta, isolla
pyöreällä pöydällä oli kaikenlaisia tieteellisiä koneita, sekä joukko
avoinna olevia kirjoja, joihin oli kirjoitettu punaisia kirjaimia ja
outoja merkkejä. Raskaan kivipainon alla, pöydän päässä, oli suuri,
sulettu kirja, ja se oli vaskiketjuilla kiinnitetty lattiaan. He
asettivat kynttiläjalat pöydälle ja katselivat ihmetellen huoneen
eriskummallista sisustusta.
"Siis tiedemiehen työhuone! Luultavasti observatorio" [tähtitorni],
sanoi piispa ja istui pöydän vieressä olevalle suurelle tuolille
katselemaan kirjoituksia ja papereita. Sill'aikaa kreivi Albert, yksi
kynttilöistä kädessään, tarkasteli ettei ollut muuta uloskäytävää
huoneesta kuin portaille johtava ovi. Hän katseli ihmetellen suurta
taidokkaasti tehtyä messinkipalloa, mihin kaikki eri tähdistöt olivat
kaiverretut, ja hän huomasi siinä monta tunnettua nimeä, etenkin
edelliseltä vuosisadalta. Mutta vielä enemmän häntä hämmästytti
pieni takka, josta kupariputki oli johdettu ulos paksun muurin läpi,
ja jonka reunalla oli kaikenlaisia omituisenmuotoisia sekä savisia
että metallisia maljakoita ja pulloja. Mutta kaikkein eniten häntä
hämmästytti lämmin tuhka ja sen peitossa kytevät tuliset hiilet.
"Täällä on siis vielä joku ihminen, joka käyttää näitä kojeita!" sanoi
hän ja lähestyi pöytää kertoakseen piispalle tekemänsä huomion. Silloin
hän huomasi piispan jännittyneissä kasvoissa kauhistuksen ilmeen, joka
pelästytti häntä. Piispa tuijotti jäykin katsein lehteen, mihin oli
piirretty punaisia, latinalaisia kirjaimia.
"Mitä te luette, arvoisa herra?" kysyi kreivi ja asetti
kynttiläjalkansa pöydälle.
"Tähän on hirvittäviä salaisuuksia kätketty", kuiskasi piispa. "Jos me
uskaltaisimme avata tuon kirjan tuolla", hän osoitti suureen kivipainon
alla olevaan kirjaan, "niin minä saisin sieltä tietoja, jotka
selittäisivät minulle sen arvoituksen, jota minä nyt yhdeksän päivää
olen miettinyt. Ehkä me silloin voisimme varjella kuninkaan ja isänmaan
suuresta onnettomuudesta paljastamalla rikoksen -- kuningasmurhan, joka
muuten pysyy salattuna siksi kunnes tuomiopasuunien kaikuessa haudat
avautuvat. Katsokaa se on kirjoitettu tähän selvin kirjaimin, enkä minä
ilmaise teille salaisuutta, joka on vain minulle ja kirkolle uskottu.
Herra ei ole suotta johtanut meitä molempia tähän paikkaan."
"Lukekaa! Lukekaa!" sanoi kreivi kauhun valtaamana. "Minä en käsitä
teitä." -- "Mene syrjemmäksi!" sanoi hän Kaarlolle, joka myöskin
säpsähti kuullessaan piispan sanat, sillä hän muisti hämmästyksekseen
tuon omituisen vuorimiehen kirkossa lausuneen aivan samat sanat.
Herransa käskystä Kaarlo poistui syrjemmälle, mutta hän ei voinut
olla tarkkaavaisesti kuuntelematta jokaista kiivaan Pietari-piispan
äänekkäämmin lausumaa sanaa.
"Tuohon kirjaan on kaikki kirjoitettu!" sanoi piispa. "Mutta tässä
sanotaan kauhean kirouksen kohtaavan sitä, joka luvatta sen avaa.
Katsokaa, tämä on vain tuon salaisen kirjan sisällysluettelo."
"Tähtientutkijan unelmia!" sanoi kreivi Albert. "Salaperäistä
haaveilua, hourupäisyyttä!"
"Kas tätä!" huudahti taas piispa. -- "Suuren kuningas Valdemarin
horoskoopi [tähdestä ennustettu tulevaisuus] ja elämän vaiheet. --
Kaksoisveljesten Axelin ja Esbernin horoskoopi ja elämän vaiheet! Ja
katsokaa tänne! Knuut kuudennen kohtalo -- hänen murhaajansa kirottu
nimi -- kuuletteko te! Murhattu -- hänen murhaajansa nimi -- katsokaa,
sen minä tahdon tietää! -- Se, joka murhasi hänet, väijyy myöskin hänen
kuninkaallista veljeään. Ja katsokaa tänne! Mekin saamme osamme: Sunon
ja hänen poikiensa kohtalo, -- arkkipiispa Antero, hänen pitkällinen
kuolemantautinsa --, Pietari, Roskilden piispa; Jaakko, Lauri ja Ebbe
Suneson; Orlamünden kreivi Albert hänen horoskooppinsa ja ihmeelliset
elämänvaiheensa, hänen tähtensä yhdistys kuninkaan tähteen."
"Mitä? Onko minutkin mainittu!" huudahti kreivi Albert. "Kirottua
kujeilua! Minä en tahdo kuulla siitä sanaakaan. Tuollainen saattaa
järkevimmänkin ihmisen hulluksi."
"Mutta katsokaa edes tätä!" jatkoi Pietari-piispa kiihkeästi. "Tämä
meidän kuitenkin olisi hyvä tietää: Kuningas Valdemar toinen --
hänen salaiset vihollisensa ja kadehtijansa, hänen sotaonnensa, ja
rakkautensa -- se suuri vaara, jonka hän ja valtakunta välttävät, jos
häntä ajoissa varoitetaan -- --"
"Mitä!" huudahti Albert, "se ei siis kuitenkaan ole mikään
välttämättömyys, eikä rautainen, ehdoton sallimus! Ovatko tähdetkin
horjuvaisia. Ilveilyä se on, kirottua hourupäisyyttä. Mutta se koskee
minun herraani ja kuningastani, ja minä tahdon sen tietää. Sen konnan
kirouksille minä nauran. -- Tämä ei ole jalon Esbern Snaren työtä.
-- Täällä on varmasti ollut petturi, joka on tahtonut ilvehtiä hänen
kanssaan. Ehkä tuo rehellinen sankari kavalasti murhattiin, kun hän
huomasi petoksen. Olkaamme varuillamme, ehkä tuo ilveilijä piilee
jossakin paikassa täällä läheisyydessämme. Mutta minä tahtoisin
kuitenkin tietää, mitä hän sanoo kuninkaasta. -- Tuossa hullutuksessa
voi piillä jokin kirottu totuus, ehkä salaliitto kuninkaan henkeä
vastaan. Minä tahdon sen tietää! Mille sivulle se on kirjoitettu!
Aukaiskaa se, arvoisa herra! Katsokaa, minä avaan tuon helvetillisen
kirjan!"
Näin sanoen hän miekkansa kahvalla työntäsi kirjan päällä olevaa kiveä,
niin että se kovalla ryskeellä vieri lattialle, ja suuri vaskihelainen
kirja aukeni itsestään, painon pudottua kannelta. "Lukekaa se sivu,
joka ensiksi aukesi!" sanoi Albert, "ehkä silläkin on merkityksensä, ja
jos aiomme olla narreja, niin olkaamme sitten perinpohjin!"
"Antero, Slagelsen pappi, pyhäksi kutsuttu, kuningas Valdemar
toisen uskottu", luki piispa. "Se voimakas mies, jonka ihmeelliset
elämänvaiheet ovat tässä julkaistut, hänen pitää tekemän tilinsä
ylimmälle tuomarille puoliyön hetkenä, tammikuun ensimäisen ja toisen
päivän välillä, vuonna 1205."
"Mitä? Mitenkä? Tänä yönä? Tällä hetkellä!" huudahti kreivi Albert.
"Eikö hiekkakello näytä kahtatoista? Sen valheen perille me kyllä pian
pääsemme. Kolme päivää sitten toi tuo vanha, omituinen pappi terveenä
ja reippaana minulle salaisen viestin kuninkaalta. Lukekaa nyt mitä
siellä sanotaan Knuut kuudennesta ja kuninkaasta itsestään, arvoisa
herra! Mutta mikä teitä vaivaa? Tehän vapisette --, mitenkä täällä
alkaa näin pimentyä?"
"Ettekö te näe miten kynttilät sammuvat?" kuiskasi Pietari piispa.
"Katsokaa, nyt sammuu jo neljäs!"
"Täällä on vetoa. Minä sytytän ne uudelleen, mutta lukekaa, lukekaa,
rakas herra, ennenkuin joku sen estää!"
Piispa käänteli tuskan valtaamana suuren kirjan lehtiä, ja kreivi
Albert otti sen kynttiläjalan, jonka kaksi vahakynttilää vielä
lepattaen paloivat, sytyttääkseen sillä sammuneet. Mutta samassa sattui
Pietari-piispa koskettamaan ketjuja, jotka kiinnittivät suuren kirjan
lattiaan, ja niinkuin näytti menivät sen läpi -- ja hirveällä ryskeellä
kaatui pöytä kumoon. Käytti siltä kuin näkymätön rautakäsi olisi
samassa sattunut sekä piispaan että kreivi Albertiin. Kynttiläjalka
putosi kreivi Albertin kädestä ja heidän ympärillään oli pilkkosen
pimeää.
"Kirottua ilveilyä!" huusi kreivi, paljastaen miekkansa. "Jos täällä on
joku, niin puhukoon! Tai elävän Jumalan nimeen! Minä lyön kuoliaaksi
ensimäisen, joka minua lähestyy."
"Elkää kiivastuko! Elkää haavoittako poikaa pimeässä!" kuiskasi
piispa, joka oli pudonnut tuolilta, mutta nyt nousi päättäväisesti ja
rohkaistuna. "Jos täällä on paholainen juonittelemassa, niin silloin
on minun asiani Jumalan avulla suojella meitä kaikkia, ja te ette
kuitenkaan voi miekallanne mitään, urhokas ritari! Me olemme saaneet
ansiomme mukaan: Minkävuoksi me tahdoimme udella tietoja, jotka ovat
kiroukseksi ihmiselle? Maatkoon siellä tuo helvettiin kahlehdittu
kirja, joka oli houkutella meidät mukaansa kadotukseen! Seuratkaa
minua, jalo ritari! Tule meidän jälessämme, poika! Täällä on pimeää
kuin haudassa, enkä minä näe teitä, mutta minun mukanani on se, joka on
tie ja valkeus!" Näin sanoessaan hän otti pyhän ristinkuvan rinnaltaan
käteensä ja löysi helposti oven ja kiertoportaat.
Ääneti, mutta hiljaa ja sydämellisesti rukoillen, astui hurskas
piispa alas kapeita, jyrkkiä portaita. Kreivi Albert seurasi häntä,
varovaisesti ja vaieten, mutta paljastettu miekka kädessään, ja
Kaarlo, joka vaivoin oli saanut pelkonsa hillityksi eikä ainoallakaan
luiskahduksella sitä ilmaissut, pysyttelihe niin lähellä herraansa
kuin suinkin. Pimeiden kiertoportaiden keskivälillä oli vähän
leveämmän porrasaskeleen kohdalla muurissa aukko, josta äsken nousseen
uudenvuoden kuun valo heikosti pilkisti sisään. Siihen Kaarlo oli
huomaavinaan toisten rappusien yhtyvän, ja hän näki nyt selvästi
kynttilän liikkuvan hyvin alhaalla, hänen vasemmalla puolellaan, kuin
äärettömässä kuilussa.
"Näettekö te, ankara ritari!" kuiskasi hän herralleen -- "tuolla kulkee
joku kynttilän kanssa, hyvin, hyvin syvällä!"
Kreivi Albert näki myöskin sen ja osoitti sen piispalle,
"Puhukaa hiljaa ja menkäämme edelleen!" vastasi Pietari piispa. "Tuota
tietä me emme tulleet, eikä meillä ole mitään tekemistä tuon kynttilän
kanssa! -- Pakene meistä saatana!" huusi hän syvään kuiluun, ja heti
kynttilä sammui, mutta aukon kautta kuului etäinen valitushuuto,
ja syvä, soperteleva ääni, minkä Kaarlo luuli tuntevansa, huusi
hirvittävän voimakkaasti, ikäänkuin puhetorven kautta: "Varo itseäsi,
Pietari Sunenpoika! Varo itseäsi, Orlamünden Albert!"
Samassa he huomasivat kapeiden rappusien olevan savua täynnä. He
kiirehtivät askeleitaan, ja tiheämpi melkein tukahduttava savu hulmusi
heitä vastaan. Kun he olivat ehtineet tornirappusten alapäähän,
oli Albertin makuuhuoneen salaovi lukittu. Kreivi särki rajusti
potkaisemalla oven, ja voimakkaat liekit leimahtivat heitä vastaan
savun ja liekkien täyttämästä makuuhuoneesta. Takaisin palajaminen
olisi ollut heidän varma kuolemansa. Heidän täytyi tunkeutua liekkien
läpi päästäkseen käytävän ovelle, ja se onnistuikin. Mutta oven oli
piispa teljennyt niin lujasti, että he olivat tukehtua ennenkuin he
saivat sen avatuksi, ja nyt heillä oli vielä kolme pitkää käytävää
ja viimeiset, jyrkät portaat edessään. Käytävät olivat täynnä savua.
Liekit ahdistivat heitä takaapäin. Palavia lautoja ja hirsiä putoili
heidän ympärillään, ja kun he viimeinkin olivat päässeet noille
kuuluisille portaille, olivat ne ilmiliekissä.
"Seuratkaa minua!" huusi piispa. "Jumalan ja kaikkien pyhimysten
nimessä, meidän täytyy päästä läpi." Hän piteli ristiinnaulitun
kuvaa edessään ja kiiruhti rukoillen eteenpäin. Kun he viimeinkin
hiukset ja vaatteet kärventyneinä seisoivat suurella myllynkivellä
rappujen alapäässä, romahtivat palavat portaat hirveällä jyskeellä
alas. He riensivät pihalle ja hengittivät taas. Nyt he näkivät koko
kylkirakennuksen loimuavan yhtenä liekkinä. Kamalasti rytisten luhistui
torni maahan. Tulen levittämässä voimakkaassa valossa huomasi Kaarlo
suuren joukon papereita lentelevän luhistuvan tornin liekeistä, ja hän
luuli näkevänsä ihmisolennon kokoavan niitä ja katoavan savuun.
"Kiitetty olkoon Kaikkivaltias! Hän auttoi meidät vaarasta!" sanoi
Pietari-piispa, ja hän seurasi nyt rauhallisena kreivi Albertia ja
Kaarloa herättämään ja pelastamaan nukkuvia. Pian oli koko talonväki
koolla, ja yleinen pelko asettui sen mukaan kuin nähtiin ettei tuli
levinnyt, vaan tyytyi hävittämään ainoastaan koko itäisen, asumattoman
sivurakennuksen.
Helena-rouva oli alussa hyvin säikähtynyt. Voimakas tuli oli muutamissa
silmänräpäyksissä polttanut tornin ja sivurakennuksen tuhaksi, niin
että hän ei voinut käsittää miten hänen vieraansa olivat ehtineet
pelastua. Hänen ilonsa nähdessään heidät vahingoittumattomina
oli myöskin niin tulinen ja sydämellinen, että hän, välittämättä
sukupuolestaan ja ulkonaisista tavoista, keveässä, epäjärjestykseen
joutuneessa yöpuvussaan, liehuvat, ruskeat kiharat paljaalla kaulalla,
syleili heitä sydämellisesti ja pyysi heitä suomaan hänelle anteeksi,
että hän niin kevytmielisesti oli saattanut heidän henkensä vaaraan
alttiiksi. "Enpä olisi uskonut viisaan Mustan olevan niin vihaisen!"
sanoi hän. "Tai ehkä te ärsytitte häntä? Minä luulen kuulleeni kamalan
huudon, ei suinkaan tuo raukka itse liene joutunut liekkien uhriksi!"
Kreivi uskoi hänen puhuvan näin pelon hämmentämällä. Selvittyään
pelästyksestä ja huomattuaan huolimattoman pukunsa, hän painoi kädet
rintaansa vasten ja riensi selittämättä sen lähemmin asiaa, punottavin
poskin makuuhuoneeseensa.
Tultuaan taas ulos, hän oli matkapukimissa. Hänen kauniissa, iloisissa
kasvoissaan ei ollut jälkeäkään levottomuudesta eikä tuskasta. Hän
tunsi itsensä nyt oikein iloiseksi voidessaan viipymättä jättää paikan,
missä hän ei sanonut voivansa enää nukkua rauhassa ainoatakaan yötä.
Ei kukaan enää vastustellut hänen matkaansa. Sillä välin oli päivä
valjennut. Myöskin Ingeborg ja Cecilia olivat matkalle valmiit.
Hevoset olivat satuloituina oven edessä, ja koko lukuisa seurue nousi
hevosten selkään, paitsi Rigmor ja hänen kasvatusäitinsä, jotka ajoivat
vaunuissa piispan vanhan Martin ja Riisen Kaarlon kanssa.
Kaarlo piti velvollisuutenaan osoittaa pienelle, oikulliselle
Rigmorille yhtä suurta huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta, kuin
hän näki herransa ja jalojen ritarien osoittavan heidän seurassaan
ratsastaville naisille. Pieninkin tytön lapsellisista toiveista oli
hänelle käsky. Tuodakseen pienelle neitoselleen pudonneen höyhenen tai
kimpun kaunista viheriätä sammalta, mihin tyttö oli viitannut, tai
lausunut toivovansa, Kaarlo hyppäsi usein vaunuista, hevosten juostessa
kovinta vauhtia, ja hän saavutti heidät kuitenkin taas vähintäkään
viivytystä aikaansaamatta. Kauniin lapsen ilo ja ystävällinen kiitos
palkitsivat hänet runsaasti, ja ehkä vieläkin enemmän tytön pelko
nähdessään hänen uhkarohkeasti hyppäävän vaunuista ja hänen ihailunsa
kun Kaarlo niin hyvin ja taitavasti pääsi takaisin.
Kun matkaseurue pysähtyi lepäämään ja virkistymään, huolehti Kaarlo
aina ensiksi siitä, että Rigmor oli turvassa, vaunujen ja hevosten
mylläkästä. Sitten hän kiirehti herraansa palvelemaan, auttoi
matkaviitan hänen yltään, vei hänen hevosensa talliin ja toimitti
reippaasti kaikki herransa käskyt.
Ensimäisenä iltana majatalossa oltaessa katseli Pietari-piispa
tarkkaavasti reipasta, vilkasta poikaa, joka tarjoili illallispöydässä
saavuttaen tuhansilla pikkupalveluksilla kaikkien suosion. Nyt vasta
piispa tunsi Kaarlon ja muisti hänet samaksi kauniiksi pojaksi, joka
oli tullut hänen luokseen isä Saxon kanssa, ja jonka vanhus vähää
ennen kuolemaansa oli uskonut hänen huostaansa. Piispa syleili poikaa
sydämellisesti ja valitteli ettei ollut ennemmin ajatellut häntä
ja pitänyt huolta hänestä. "Sinä olit oikeassa poikani!" sanoi hän
liikutettuna. "Taivaallinen isä piti sinusta paremman huolen kuin
Pietari-piispa, ja sen parempaa herraa ja mestaria kuin sinulla nyt on,
sinä et olisi voinut saada koko maailmasta."
"Kyllä kuninkaan!" arveli Kaarlo, mutta sen hän sanoi niin hiljaa ettei
kukaan sitä kuullut, ja piispa taputti häntä poskelle ja antoi hänen
mennä.
Huonojen ja mutkaisten teiden vuoksi matka kesti useampia päiviä, ja
suuri seurue ehti harvoin pitemmältä päivässä kuin kolme tai neljä
peninkulmaa. Matkustettiin Stagelsen ja Korsörin kautta Nyborgiin.
Slagelsessa vallitsi niinä päivinä yleisesti syvä suru. Hämmästyksellä
Pietari-piispa ja kreivi Albert kuulivat, että kuuluisa pappi Antero,
jota pidettiin pyhänä miehenä, oli kuollut. He kyselivät tarkasti
aikaa ja tuntia, ja luostariveli, joka oli ollut saapuvilla hänen
kuollessaan, ilmoitti heille hänen jättäneen tämän maailman kuin
pyhimys, keskiyön aikana, tammikuun ensimäisen ja toisen päivän välillä.
"Tuo sana oli sittenkin tosi!" sanoi kreivi Albert miettiväisesti
piispalle, heidän ratsastaessaan ulos Slagelsen portista. "Oli hyvä,
että me emme lukeneet enempää tuosta ihmeellisestä kirjasta. Minä
uskon, että olisin tullut siitä hulluksi. Nyt en minä jätä kuningasta
muuta kuin välttämättömimmästä pakosta."
"En minäkään!" vastasi piispa. "Tanskan tulevaisuus riippuu nyt,
lähinnä kaikkivaltiaan Jumalan apua ja kansassa herännyttä kristillistä
henkeä, tämän merkillisen kuninkaan elämästä ja onnesta."
Äsken kuolleesta Slagelsen papista kertoi kansa mitä ihmeellisimpiä
asioita. Hän oli ollut harvinaisen lahjakas mies ja suuri kansanpuhuja.
Vaikka paavi ei koskaan ollut julistanut häntä pyhäksi, niin hänen
nimensä säilyi kansan muistossa myöhäisimpiin aikoihin asti. Tämän
hurskaan papin puheilla ja käytöksellä oli ihmeteltävä vaikutus itse
nuoreen, iloiseen kuningas Valdemariinkin. Kerrottiinpa kuninkaan
Själlandin matkallaan kahta vuotta aikaisemmin olleen pakoitetun
luovuttamaan Slagelsen kaupungille ne laajat maa-alueet, joiden ympäri
pyhä Antero ehti ratsastaa varsallaan kuninkaan ollessa kylpemässä.
Tuota tunnettua tapausta pitivät monet leikinlaskuna Valdemarin
puolelta ja Anteron keksimänä viekkaana keinotteluna. Mutta kuningas
oli osoittanut monesti, ettei Antero hänen mielestään ollut vain
haaveellinen narri tai tekopyhä petturi. Hän kutsui tuon tapahtuman
jälkeen tämän omituisen papin luokseen ja keskusteli hänen kanssaan
kauan salakammiossaan, jopa käytti häntä tärkeänä ja salaisena
lähettiläänä. Kun sitten hovissa juteltiin tästä ihmemiehestä,
ei kuningas suvainnut kyttyräselkäisen hovinarrin tai kenenkään
iloisista, nuorista hovimiehistä pilkata häntä, vaan muuttui kuningas
useasti silloin, iloisimmillaankin ollessaan, hyvin totiseksi ja
harvapuheiseksi, niin että monet arvelivat pyhän Anteron uskoneen
hänelle tärkeitä salaisuuksia. Senvuoksi kutsuttiinkin tätä merkillistä
pappia sekä kansantaruissa että kirjoituksissa "kuninkaan uskotuksi."
Osanottavasti matkustajat katselivat erikoisena ajan merkkinä
pyhän Anteron muistoksi pystytettyä ristiä "Hvilehöjn" ylängöllä,
Slagelsen ja Korsörin välillä. Vaikka kukin heistä uskoi mitä tahtoi
ihmeestä, jonka sanottiin siellä tapahtuneen, niin ei kuitenkaan
kukaan uskaltanut ääneen siitä ivailla. Helena-rouva vain arveli
kestävän kauan ennenkuin hän tulisi niin pyhäksi, että voisi matkustaa
ulkomaille pyhän Anteron mukavalla tavalla, mutta samanlaisia taikoja
voisi tehdä toisellakin lailla. Ja tässä myönsivät Pietari-piispa ja
kreivi Albert hänen olevan aivan oikeassa. Ritarien joukossa oli kyllä
useampiakin, jotka mielellään tässä tilaisuudessa olisivat tahtoneet
sydämen pohjasta valittaa papiston enenevää valtaa ja vaikutusta.
Erittäinkin marsalkka Juhana ja Absalon Belg olivat tyytymättömiä
niiden suurten tilusten menettämisestä, joilla heidän esi-isänsä olivat
rikastuttaneet kirkkoa ja luostareita. -- Heillä oli jo katkerat sanat
pappisvallasta huulillaan, mutta arvoisan Pietari-piispan läsnäolo
sai heidät hillitsemään itsensä. Myöskin ankaran kreivi Albertin
tunnettu kunnioitus hengellistä säätyä kohtaan esti heitä lausumasta
minkäänlaisia loukkaavia ja sopimattomia sanoja.
Helena-rouvan huono maine ja se huomio, minkä komea matkaseurue hänen
kauttaan herätti kaikissa kaupungeissa, oli piispa Pietarille hänen
hengellisen arvonsa tähden hyvin vastenmielinen. Mutta kun hän seuraa
loukkaamatta ei voinut sitä jättää eikä myöskään valitella harmillista
asemaansa, niin kohdistui usein hänen kiivautensa siihen harmaaseen
oriiseen, jolla hän ratsasti, ja joka ei koskaan osannut kävellä
hänen mielikseen. Siten tuli hän usein ratsastaneeksi vinhemmin kuin
tahtoi, ja kun hän näin kiivaudessaan, tuikki liehuen ympärillä,
joutui seurueen edelle, ja silloin tällöin huojui hiukan kömpelösti
levottoman oriinsa selässä, nauroi Helena-rouva sydämensä pohjasta,
eikä paljoakaan välittänyt kreivi Albertin totisesta katseesta.
Oli kova myrsky heidän purjehtiessaan Suuren-Bältin yli, ja
silloin laivaväki jotenkin ääneen ja raa'oilla sanoilla mutisi
tyytymättömyyttään siitä, että kuninkaan jalkavaimo oli laivassa.
Kreivi Albert luuli ettei sitä ollut kuullut kukaan muu kuin hän ja
koetti senvuoksi hillitä suuttumustaan, muuten pahenisi asia vieläkin
pahemmaksi. Merimiesten kanssa hän ei olisi kuitenkaan voinut miekkaa
mitellä Helena-rouvan kunnian puolesta, jonka käytös ei myöskään
ollut kreivin mielestä niin hiljainen ja kunniallinen kuin hän
vaati. Sen lisäksi hän huomasi Ingeborg-neidon olevan hyvin kalpean
ja hätääntyneen näköisen, ja hiljainen Cecilia vuodatti kyyneleitä.
Hän arvasi silloin jonkun merimiesten törkeän sanan heidän äidistään
tulleen heidän korviinsa, mutta hän jätti heidän lohduttamisensa
hellien sulhasmiesten toimeksi. Helena-rouva oli myöskin nyreissään,
mutta hän syytti siitä meri-ilmaa ja kovaa pakkasta. Pian hän
kuitenkin oli yhtä iloinen ja puhelias kuin ennenkin. Kun he olivat
päässeet maalle, ilahdutti hän taas koko seuraa leikkipuheillaan ja
hyvätuulisuudellaan, niin ettei kreivi Albert tiennyt ihmettelisikö
enemmän sitä sielunvoimaa, millä hän näytti uhmailevan ainakin osaksi
hänelle tuttua yleistä, solvaisevaa mielipidettä itsestään, vai sitä
häikäilemätöntä kevytmielisyyttä, millä hän näytti halveksivan noita
huhuja, antaessaan tällä matkallaan pahoille kielille uutta panettelun
aihetta.
Nyborgissa linnanpäällysmies vastaanotti ylhäisen seuran suurella
kunnioituksella. Vanhalle, yksikätiselle Ludolf-herralle olivat kreivi
Albertin ja Pietari-piispan nimet parhaana suosituksena, ja hän
tervehti Esbern Snaren kolmea poikaa heidän kuuluisan isänsä vanhana
ystävänä. Vanha, jäykkä linnanherra osoitti myöskin Helena-rouvalle
kaikkea sitä kunnioitusta, mihin hän luuli tämän korkean ruhtinaallisen
syntyperän häntä velvoittavan, mutta hänen kohteliaisuutensa
oli kylmää ja jäykkää ja näytti vaativan häneltä silminnähtävää
itsensähillitsemistä. Hän saattoi vanhalla kimollaan, jolla hän,
kiitollisena sen nuoruuden ansioille, aina ratsasti, seuraa Odenseen,
missä heillä oli aikomus levätä ja virkistyä.
Odenseen portilla valitteli vanha herra olevansa onneton siitä, ettei
löytänyt kaupungista soveliasta majataloa, joka voisi vastaanottaa näin
suuren ja ylhäisen seuran. Mutta marsalkka Juhana tiesi siihen neuvon.
Hän kysyi eikö Pyhän Knuutin seuran huoneusto ollut kyllin suuri
majoittamaan heitä. Ludolf-herran vakuutettua sen olevan suurimman
huoneen kaupungissa, oli säästäväisen marsalkan mielestä parasta
asettua sinne ja antaa seuran veljesten ilmaiseksi kestitä heitä.
"Onhan kuningas hiljakkoin vahvistanut heille liiankin suuret oikeudet
ja vapaudet!" sanoi hän. "Minun mielestäni saisi ennemmin karkoittaa
maasta tuollaiset tekopyhät teeskentelijät. Rauhanrikkojia he ovat, ja
salaisia kapinaan kiihoittajia, jotka eivät pelkää ottaa kuningasta
hengiltä, jos hänen nenänsä ei käänny heidän päänsä mukaan. Mutta nyt
on heidän laatimilleen seuran säännöille annettu lain voima. Sensijaan
että heidät olisi hirtetty, täytyy Silden saarelaisten antaa heille
kymmenen hopeamarkkaa vaatteiksi; myöskin heillä on oikeus jauhattaa
jyvät koko Odenseen kaupungille. He ovat siten pohjattoman rikkaita.
Mutta senvuoksi onkin näiden aasien velvollisuus ihmisrakkaudesta
kestitä kaikkia matkustavaisia."
"Minä olen itse pyhän Knuutin seuran jäsen!" vastasi vanha Ludolf
rauhallisesti. "Minä suon teille anteeksi äskeisen loukkauksenne
kuninkaan parhaimpia ja uskollisimpia alamaisia vastaan. Seuramme
ulkopuolella oleva mies ei voi loukata todellisen kiltaveljen
kunniaa. Kuitenkin, jos te voitte olla vakuutettu siitä, että meidän
veljeskuntamme ei tahdo vahingoittaa kuningasta eikä isänmaata, niin
minä pyydän teitä vastaanottamaan sen vieraanvaraisuuden, jonka
me rakkaudenvelvollisuudestamme osoitamme kaikille varattomille
matkustaville, mutta jota minä en uskaltanut esittää näin rikkaalle ja
ylhäiselle seuralle!"
Yleinen hämmästys kuvastui kaikkien kasvoilta. Erittäinkin Niilo Male
oli aivan vimmoissaan, sillä pieninkin sovinnaisuussääntöjen rikkominen
loukkasi häntä. Hän alkoi äkkiä yskiä ja puhua ilmasta ja tuulesta,
joka oli koko hänen viisautensa silloin kun hovissa tapahtui jotakin
sopimatonta.
"Kuinka?" änkytti marsalkka Juhana, "Arvoisa herra Ludolf! Kuinka
voitte te, ritari ja linnanherra, olla jäsenenä seurassa, johon minä
luulin kuuluvan vain lahtareita ja kaupustelijoita?"
"Minä en häpeä kuulua Nyborgin uljaaseen porvaristoon!" vastasi herra
Ludolf. "Minun yhdistymiseni veljeskuntaan oli kyllä poikkeus yleisestä
tavasta, mutta te näette myöskin, että minä olen luopunut oikeudestani
vaatia teiltä ritarina hyvitystä miekallani ja vasemmalla kädelläni.
Mutta minä voin siltä puolustaa itseäni."
Kreivi Albert koetti niin hyvin kuin taisi sovittaa riitaa, ja
osoittaakseen kunnioitustaan Pyhän Knuutin mahtavaa ja ehkä
vaarallistakin veljeskuntaa kohtaan, jolle kuningas kuitenkin
äskettäin oli antanut näytteen luottamuksestaan ja kuninkaallisesta
suosiostaan, hän hyväksyi matkaseuransa puolesta herra Ludolfin
kutsun seuran taloon, mutta sillä ehdolla, että he saisivat korvata
palvelevien veljien vaivan ja menot. Kreivi Albert käytti sitäpaitsi
mielellään hyväkseen tätä tilaisuutta tutustuakseen näiden, nyt jo
sangen lukuisien veljeskuntien henkeen ja toimintaan, joita moni piti
vaarallisina maan turvallisuudelle.
Vanha kreivi piti kunnianaan ja ilonaan tutustuttaa kreivi Albert
seuran sääntöihin ja lupauksiin, mitkä eivät nyt enää olleet salaisia,
ja joiden tarkoituksena oli tukea maan yhteistä puolustusta ja
turvallisuutta näinä rauhattomuuden aikoina. Hän tahtoi erityisesti
saada tälle kuninkaan uskolliselle ja hartaalle ystävälle selvitetyksi,
ettei seuralla ollut minkäänlaista valtiollista tarkoitusta, ja että
sen jäsenet olivat kuninkaan uskollisia ja lainkuuliaisia alamaisia.
Tämä onnistuikin vanhalle, innokkaalle herralle niin hyvästi, että
kreivi Albert selitti haluavansa sopivassa tilaisuudessa itse yhtyä
veljeskuntaan, koska sen säännöt ja lupaukset eivät sulkeneet siitä
ketään isänmaanystävää, olkoon hän sotilas tai porvari. Sillä hän
ymmärsi hyvästi näiden veljeskuntien voivan olla isänmaan turvana
näinä onnettomina ja rauhattomina aikoina, varsinkin, jos kuninkaan
ja maan etevimmät miehet yhtyivät niihin. Kun todellakin isänmaan
parhaat ystävät kuuluivat näihin liittoihin, niin oli siten olemassa
yhtymäkohta silloin, kun riita ja eripuraisuus eroittivat sydämet.
Kiltaveljesten suuressa talossa vastaanotettiin vieraat ystävällisesti
ja porvarillisella vierasvaraisuudella. Kaksi vanhempaa porvaria,
yllään kiltaveljesten viitat, vastaanottivat vieraat, tekemättä heille
minkäänlaisia kysymyksiä heidän säädystään ja nimestään. "Kuka on
Tanskan laillinen kuningas Jumalan ja ihmisten edessä?" kysyi vain
vanhempi heistä jokaiselta sisäänastuvalta vieraalta, ja kun he
olivat vastanneet: "Valdemar Valdemarin poika", päästettiin heidät
heti ylimpään, avaraan vierastupaan, missä oli useampia kiltaveljiä,
ja missä heitä kestittiin oluella, simalla ja isolla annoksella
lihakeittoa. Ennen ja jälkeen aterian laulettiin lyhyt messu, ja
pöydässä juotiin Pyhän Knuutin, Neitsyt Marian ja kuninkaan maljat.
Minkäänlaisia kiltaveljesten tapoja tai menoja eivät matkustajat
nähneet, ja ollen vieraita seuran ulkopuolelta, he eivät päässeet
veljeskunnan suureen kokoussaliin.
Aterian jälkeen kreivi Albert linnanherran salaisesta viittauksesta
seurasi häntä muiden huomaamatta viereiseen huoneeseen.
"Jos te ette pidä minua liian uteliaana tai tunkeilevana, jalo
kreivi", sanoi vanha, jäykkä herra, luoden kreivi Albertiin terävän,
läpitunkevan katseen, "niin vastatkaa minulle yhteen kysymykseen
kaikessa tuttavallisuudessa. Mitenkä te, kuninkaan ja maan uskollinen
ystävä, saatatte yleisesti tunnettua Helena-rouvaa Riibehuusiin aikana,
jolloin kansa on pettynyt toiveissaan saada Valdemarien valtaistuimelle
kunnioitettu ja kunniallinen kuningatar. Ettekö te tunne paremmin
kuninkaan ainoata heikkoutta, ja tämän naisen kauas tähtääviä aikeita?
Tai olisiko kreivi Albert alentunut tukemaan syntiä ja alhaisia
pyyteitä?"
"Tällä kysymyksellänne te ette loukkaa ainoastaan minua", vastasi
kreivi Albert, jonka itsetunto oli loukattu -- "vaan myös minun
kuningastani ja sitä jalosukuista naista, jonka suojelija ja saattaja
minä nyt olen. Mutta minä luulen tietäväni teidän kysymyksenne syyn,
ja minä kunnioitan teidän hyväätarkoittavaa, vaikkakin oikeudetonta
intoanne kuninkaan ja maan parhaaksi, mikä on johtanut teidät harhaan.
Kuningas itse hallitsee mieltään ja sydäntään. Jos kuninkaalla
olisi tuo niinkutsuttu heikkous, te voisitte kutsua paremminkin
sitä paheeksi, mistä kuninkaita ja suuria miehiä tuomitaan liiankin
lievästi, ja mistä te, ja moni kunnon tanskalainen mies, syytätte
meidän nuorta kuningastamme, niin minä ylenkatsoisin sitä yhtähyvin
hänessä kuin kenessä tahansa, jos hänellä se olisi. Mutta minä
tunnen sydämessäni hänen olevan aivan vapaan siitä. Helena-rouvan
epäilyttävät aikeet ovat minulle tuntemattomat. Minä olen kyllä
kuullut panettelijoiden puheet hänestä ja kuninkaasta, mutta Jumala
varjelkoon minua koskaan niitä uskomasta. Minä paheksun hänen matkaansa
Ribehusiin, siinä hän on tehnyt mitä suurimman varomattomuuden. Mutta
minulla ei ollut voimaa eikä oikeutta sitä estää. Sattumuksesta, ja
yksinkertaisesti ritarikohteliaisuudesta, minä olen tarjoutunut hänen
saattajakseen. Niin kauan kuin hän on minun suojeltavanani en minä
salli kenenkään kunniallisen miehen lausua rankaisematta hänestä
ainoatakaan loukkaavaa sanaa. Teidän kätenne, arvoisa herra Ludolf,
sallii minun tällä kertaa teidän suhteenne tehdä siitä poikkeuksen."
"Uljas, uskollinen, nuori mies!" huudahti Ludolf-herra ja tarttui
lämmöllä hänen käteensä. "Minä näen teidän rakkautenne kuninkaaseen,
sekä teidän ritarillisen kunnioituksenne naista kohtaan, soaisseen
teidän silmänne. Mutta minä en voi moittia teitä siitä. Suokaa minulle
anteeksi, että minä hetkenkään olin epätietoinen teidän suhteenne.
Enkä minä myöskään kiitä teitä siitä ettette tahtonut taistella vanhan
toiskätisen miehen kanssa senvuoksi että hän tahtoi puhua teille kahden
kesken; se olisi ollut naurettavaa, ja näin on tämä asia selvitetty.
Kuitenkin minä neuvoisin teitä lähtemään täältä tämän naisen kanssa
niin pian kuin suinkin voitte! Nyt pari sanaa minun ja veljeskunnan
puolesta! Jos joskus koittaa aika -- mistä Jumala meitä varjelkoon --
että kuninkaan paras ystävä ja neuvonantaja olisi pakoitettu kysymään,
mistä vielä löytyisi tanskalaisia miehiä, jotka olisivat valmiit
uhraamaan elämänsä ja tavaransa isänmaalle, niin silloin avatkaa tämä
kirja, ja jokaiseen nimeen, jonka siitä luette, te voitte luottaa kuin
itseenne!" Näin sanottuaan hän ojensi kreiville suuren, punaisilla
vahasineteillä suljetun kirjeen, mihin Knuut kuninkaan kuva ynnä hänen
miekkansa ja valtikkansa olivat painetut. "Tämä on hätäraha!" lisäsi
hän. -- "Jumala suokoon, ettei sitä hetkeä milloinkaan tule, jolloin
te olette sen tarpeessa. Mutta jos se kerran tulee, ja vanha Ludolf
kenties jo silloin makaa sotalipun alla Nyborgin kirkossa, ruostunut
miekka kirstullaan, niin ajatelkaa silloin minua, uljas, nuori herra,
älkääkä antako tämän meidän kohtauksemme jäädä turhaksi!"
Vastausta odottamatta vanha herra poistui nopeasti, suoden liikutetulle
kreivi Albertille aikaa tointua ja panna tähteen poveensa avaamattoman
uskollisuuskirjeen.
Hänen palatessaan seuraan ei vanhaa linnanherraa enää näkynyt siellä.
Kadulta kuului kavioiden kapsetta, ja hänen nähtiin ratsastavan kylästä
niin nopeaan kuin hänen ontuva, kankea kimonsa suinkin jaksoi.
Kreivi Albert huomasi kiltaveljesten katselevan Helena-rouvaa
epäluuloisin katsein ja antavan toisilleen salaisia ja merkitseviä
viittauksia. Hän muisti vanhan linnanherran neuvon ja kiirehti
lähtöä. Marsalkka Juhanan suureksi harmiksi piispa ja kreivi
Albert eivät unohtaneet lähtiessään pistää runsasta lahjaa
kiltaveljesten säästökassaan, ja Helena-rouva näytti oikein iloitsevan
saadessaan kiusata isällistä ja kitsasta herra poikaansa suurella
anteliaisuudellaan. Absalon Belg, joka oli eniten ahminut hilloja ja
liharuokaa, lausui lähtiessään jotenkin ääneen olevansa aivan samaa
mieltä kuin järkevä Juhana veljensä, ja jos hyvät kiltaveljet olivat
oikeita myllärejä, niin he kyllä osasivat jauhaa jyvänsä ja saada
jauhosäkeillään rakkaudentyönsä palkituiksi.
"Minä en tunne Esbern Snarea hänen pojissaan!" sanoi piispa Pietari
kreivi Albertille tiellä, heidän ratsastettuaan vähän edelle muista.
"Urhokas Esbern jakeli jalomielisesti lahjoja ja antimia kirkoille
ja luostareille; mutta nämä ryöstäisivät ne kernaasti takaisin, jos
voisivat. Tiedättehän te heidän yhä kantavan veroa Sorön luostarilta;
mutta sitä he vielä kuolinpäivänään katuvat!"
"Siinä kohden minä en ainakaan rohkene puolustaa heitä!" sanoi kreivi
Albert. "Mutta sen minä kuitenkin tiedän, että jos kuningas tarvitsee
heidän käsivarttaan, niin se on voimakas ja valmis häntä auttamaan, ja
jos hän tarvitsee heidän kukkaroaan niin se on myöskin aina hänelle
avoin."
"Mitä käsivarteen tulee niin te voitte olla oikeassa, mutta ei kukkaron
suhteen, kukkaron suhteen, Jumal'auta ei!" intti piispa kiihkeästi.
"Sen he pitävät kiinni ja lukittuna kädessään aivan kuin Judas Iskariot
meidän alttaritaulussamme."
"Silloin ainakin Helena-rouva osaa sen sitä paremmin aukaista. Hän ei
pidä liika tiukalla taalareitaan", ivaili kreivi Albert, keskeyttäen
hänet.
"Hänessä ei mikään ole lujassa!" mutisi Pietari-piispa kiukkuisesti.
Nuo sanat suututtivat kreivi Albertia. "Jos te olisitte ritari,
ettekä piispa", vastasi hän kiivaasti, "niin minä vaatisin teidät
keihäsmittelyyn tämän jalosukuisen naisen hyveiden ja kunnian puolesta."
"Uskallanko kysyä, mistä jalot herrat kiistelevät?" kysyi Helena-rouva,
joka samassa ratsasti hyvällä juoksijallaan heidän luokseen. "Minusta
te tunnuitte hiukan kovaäänisiltä, ja luulenpa teidän puhelleen
keihäiden mittelystä."
Pietari-piispa vaikeni nolona ja antoi hevosensa tuntea suuttumustaan,
mutta kreivi Albert ei joutunut hämilleen. "On puhe eräästä
jalosukuisesta naisesta, jonka käytös ainakin minun tietääkseni on
moitteeton", vastasi hän. "Hän on hiukan varomaton, kevytmielinen
ja vaihtelevainen, sen kyllä myönnän, ja se saattaa hänet usein
unohtamaan tuon kultaisen säännön, että ei ole kylliksi naiselle
_olla_ moitteeton, vaan hänen täytyy myöskin osoittaa se ulkonaisessa
esiintymisessään. Minä pyydän teitä, jalo rouva, olemaan riitani
välittäjänä. Luuletteko te tuollaisen heikkouden ja siitä seuraavan
yleisen mielipiteen oikeuttavan ainoatakaan ritaria kulkemaan pilkaten
hänen linnansa ohi ja piirtämään häpeämerkkiä hänen porttiinsa?"
"Kuka ritari voisi olla niin häpeämätön ", kysyi Helena hämmästyneenä,
"että hän ryhtyisi sellaiseen vääryyden tekoon?"
"En ainakaan minä, jalo rouva, sen minä voin vakuuttaa teille. Mutta
eikö teidän mielestänne ole yhtä oikeudetonta ja väärin, jos jonkun
häpeämättömän käden jätettyä merkkinsä tuon kysymyksessä olevan naisen
portille, Herran palvelija astuu ohi ylenkatseellisesti ja julistaa
kiroukseen tuon talon!"
"Totisesti, totisesti, te olette oikeassa, jalo ritari!" huudahti
Pietari-piispa kiihkeästi. "Ja minä olen väärässä, häpeällisen
väärässä! Ulkokuori voi usein pettää, ja jos se ei pettäisikään, niin
olkoon kaukana minusta, että minä heittäisin ensimäisen kiven syntisen
päälle!"
"Te olette siis sopineet ilman minun välitystäni!" vastasi
Helena-rouva, ja hänen katseessaan ja kasvonilmeissään ilmeni syvästi
loukattu ylpeys, hänen koettaessaan turhaan salata katkeria kyyneleitä,
mitkä vierivät hänen kauniille, kalpeille poskilleen.
Tämä näky haihdutti kreivi Albertin mielestä viimeisenkin epäilyksen
hänen viattomuudestaan, sekä hänen käytöksensä moitteettomuudesta.
"Kyllä, varmasti, jalo rouva", sanoi hän lämmöllä "meidän riitamme on
sovittu, ja minä vannon Jumalan ja pyhän Mikaelin kautta puolustavani
tämän naisen kunniaa jokaista hyökkääjää vastaan, niinkuin minä tahdon
puolustaa herrani ja kuninkaani kunniaa, sanoin ja miekalla, hengelläni
ja verelläni." Ja hetken kuluttua hän lisäsi: "Jos te, jalo rouva,
tahdotte tämän naisen puolesta antaa minulle pantin, niin minä kannan
sitä povellani muistuttamassa minua valastani, niin kauan kuin minä
elän."
Lempeämmin liikutettuna Helena-rouva otti valkoisen hansikkaan
kädestään, jolle hänen kyyneleensä olivat vuotaneet, ojensi sen
ääneti kreivi Albertille, ja pudisti kiitollisena jalon ritarinsa ja
suojelijansa kättä; sillä hän ymmärsi hänet niin hyvin. Hän ratsasti
ajatuksissaan kappaleen matkaa eteenpäin ja pysäytti äkkiä hevosensa
niinkuin epäillen ratsastaisiko edelleen, vai kääntyisikö takaisin.
Mutta samassa saavutti muu seurue nauraen ja ilakoiden hänet, ja hän
voitti nopeasti kaikki epäilykset.