Tietämättä mihin ryhtyisi tai mihin lähtisi vaeltamaan tässä oudossa
maailmassa, astui Kaarlo nyt vanhuksen neuvoa seuraten tietään suoraan
eteenpäin, eikä oikeastaan katsellut vasemmalle eikä oikealle. Hän
astui piispankartanon ja kapituli-rakennuksen ohi, missä näinä surun
päivinä kukaan muu ei ollut erityisemmin välittänyt hänestä kuin vanha
Martti, joka oli huolehtinut hänen jokapäiväisistä elintarpeistaan,
sekä eräs nuori kaniikki, joka oli lainannut hänelle hänen yllään
olevan mustan viitan. Annettuaan kapitulirakennuksen luona lupauksensa
mukaan viitan portin vahdille, ja väristen kylmästä lyhyessä, sinisessä
nutussaan hän astui edelleen suuren, oudon kaupungin katuja, mutta
sen hälinä ja komeus eivät enää ilahduttaneet häntä niinkuin ennen.
Sumu oli hälvennyt, ja ilma alkoi kirkastua ja pakastua. Suuren,
valkoisen, kahdentoista apostolin kuvan koristaman talon vieressä,
aivan vastapäätä kaupungin vaakunalla varustettua neuvoshuonetta,
jonka hän heti tullessaan oli huomannut, hän näki kivirappusilla
pienen, komeasti puetun tytön. Tämän silmät olivat tummansiniset, ja
keltaisenruskeat kiharat näkyivät kullalla kirjaillun päähineen alta.
Tyttö ei näyttänyt neljää vuotta vanhemmalta, ja hänen ihonsa oli niin
valkoinen ja pukunsa niin komea, että Kaarlo pysähtyi, luullen tyttöä
varmasti prinsessaksi. Vanha vaimo, yllään yksinkertainen, harmaa
nuttu, näytti olevan ylhäisen lapsen kasvatusäiti tai imettäjä. Hän
seisoi ovella pyytäen hyvin lempeällä äänellä tyttöä tulemaan sisään
eikä enää istumaan kylmillä portailla tuulessa. Mutta pieni tyttönen
oli niin innostunut leikkiinsä, ettei huomannut sitä. Hän istui hiljaa
ja iloisena, pieni kultakankainen esiliinansa täynnä puksipuunlehtiä ja
havunoksia, jotka hän oli koonnut kadulta, jota pitkin ruumissaattue
oli kulkenut. Hän ei tuntenut kylmää, sillä hänen purppuranpunainen
päällysnuttunsa oli hienoilla näädännahoilla sisustettu. Pienet
merikivisydämet lapsen kaulassa, ja kultasolkiset kengät hänen pienissä
somissa jaloissaan olivat koonneet joukon uteliaita kerjäläislapsia
hänen ympärilleen. Tyttönen jakeli heille puksipuunlehdistä ja havuista
sitomiaan seppeleitä, mutta kun hän alkoi jakaa heille myöskin helmiään
ja koristeitaan, uhkasi kasvatusäiti ilmoittaa asian hänen isälleen.
"Ei vanha-isä siitä vihastu, kyllä hän antaa minulle sijaan toisia
leikkikaluja!" sanoi pieni tyttö.
"Mutta sinun uusi isäsi, sinun oikea isäsi", väitti kasvatusäiti.
"Ei hänkään suutu!" keskeytti lapsi, "hän ei ole niin paha!" ja nyt hän
näytti aikovan irroittaa kultasoljet kengistään, antaakseen ne pienelle
kerjäläistytölle, joka niitä ihaili. Mutta samassa hän huomasi Kaarlon,
ja kun tuo kaunis poika oli niin itkeneen ja surullisen näköinen, niin
hän unohti kaikki muut lapset hänen tähtensä. Tyttö ojensi hänelle heti
viimeisen kiehkuransa, ja pyysi häntä tulemaan mukanaan hänen isänsä
luo, siellä hän saisi kaikki mitä vain tahtoisi, eikä hänen tarvinnut
enää koskaan itkeä.
"Voitko sinä toimittaa minulle isäni takaisin?" kysyi Kaarlo
surullisena.
"Jos sinulla ei ole yhtään isää, poika parka", vastasi lapsi, "niin
tule sitten minun mukaani, sillä minulla on kaksi, mutta mikä sinun
nimesi on?"
"Kaarlo!"
"No, tule sitten Kaarlo!" näin sanoen hän hypähti ylös ja vei hänet
mukanaan portaita myöten sisään.
"Mitä sinä ajattelet, lapseni. Anna vieraan pojan olla! Ole
nyt järkevä, pikku Rigmor neito!" sanoi kasvatusäiti. Mutta
kuulematta häntä, pieni Rigmor juoksi, pitäen Kaarloa kädestä,
suuren hovikattoiseen huoneeseen, minkä liuskakivilattiaa
peittivät punakukkaiset matot, ja minne takkavalkean loimuava tuli
levitti miellyttävää lämpöä. Kaksi ylhäistä herraa istui siellä
avarassa ikkunakomerossa vakavasti keskustellen. Toinen heistä,
vanhemmanpuoleinen, paksu ja tyytyväisen näköinen herra, yllään komea
porvaripuku, oli hyvinvoipa pormestari Yvald. Hän istu mukavasti
kultanahalla päällystetyssä, punaiseksi maalatussa nojatuolissa
pyöreän pöydän ääressä, jolle oli asetettu kaksi raskasta hopeapikaria
ja viinikannu. Häntä vastapäätä, istui kookas, vakava ritari,
jolla oli mustat tuuheat viikset, ja jonka kasvoilla oli hiukan
raskasmielinen, mutta rohkea ja sotaisa ilme. Ritari oli pienen
Rigmorin isä, Pohjoisalbingin kreivi Albert, kuninkaan sisarenpoika
ja ylin sotapäällikkö. Hän oli vielä aivan nuori, vain vähän ylin
kahdenkymmenenneljän, mutta näytti kolmeakymmentä vanhemmalta. Vasta
kaksi vuota sitten kuninkaan kruunauksessa hänet oli lyöty ritariksi.
Syvä sydänsuru oli aikaisin uurtanut vaon hänen korkeaan otsaansa ja
kalventanut tummahaivenisen posken. Neljä vuotta sitten, Rigmorin
syntyessä, oli hänen nuori vaimonsa, kaunis Hedvig kreivitär, kuollut.
Hän oli ollut Thyringin markkreivin Hermannin tytär, ja vuoden ajan
nuori kreivi Albert oli ollut maailman onnellisin aviomies. Hänen
kuoltuaan ei kreivi Albertissa enää ollut entistä nuoruuden hilpeyttä,
perhe-onnea hän ei enää ajatellut. Äidittömän tyttärensä hän oli
antanut täysihoitoon isänsä vanhan ystävän Roskilden pormestarin,
eli varakonsuli Yvaldin luo, joksi tämä mieluummin tahtoi itseään
kutsuttavan. Kreivi Albert oli asettanut elämänsä ainoaksi päämääräksi
sotilaskunnian ja uskollisuuden maalle ja kuninkaalle. Kuningas
Valdemarin sukulaisena ja asetoverina hän oli pian saavuttanut
kuuluisan nimen. Häntä sanottiin Tanskan urhoollisimmaksi ritariksi,
ja hänet oli myös nimitetty äsken valloitetun Lövenborgin (Lauenburg)
kreiviksi, ja senjälkeenkun kreivi Adolf oli kukistettu, oli hänet
määrätty Pohjoisalbingin maaherraksi. Isänsä sukuun katsoen hän oli
ennen myöskin kutsunut itseään Orlamünden kreiviksi, sillä hänen
isänsä oli ollut vanha Orlamünden kreivi Siegfried. Mutta kun kreivi
Albertissa äidin puolelta virtasi puhdasta tanskalaista kuningasverta,
näytti hän myöskin kokonaan omistaneen uljaan sydämensä Tanskalle. Hän
oli luovuttanut vanhemmalle veljelleen kaikki oikeutensa Orlamünden
kreivikuntaan, ja vastaanotettuaan ritarilyönnin enonsa kädestä hän oli
kokonaan liittynyt äitinsä syntymämaahan ja sen sankarikuninkaaseen.
Jos hän ei ollut sotaretkillä tai kuninkaan luona Riibehuusissa, niin
hän tavallisesti oleskeli Rendsborgin linnassa vartioiden siellä
Tanskan rajoja. Nyt hän aikoi viedä tyttärensä Riiben hovin, missä
hänen tätinsä, prinsessa Regitza, vielä eli naimattomana ja voi
ottaa huolehtiakseen lapsen kasvatuksesta ja siten hän itse useammin
sai tilaisuuden nähdä kaivatun Hedviiginsä rakkaan kuvan. Tämä ei
kuitenkaan ollut tärkein syy hänen Roskildessa käyntiinsä. Hän oli näet
siellä kuninkaan lähettiläänä kiiruhtamassa sotaretken valmistusta
Pommerin herttua Ladislausta vastaan.
Sekä kotonaan että matkoillaan kreivi Albert eli ruhtinaallisen
komeasti; ja paitsi lukuisia aseenkantajia ja palvelijoita oli hänellä
kirjurinsa, drotsinsa, juomanlaskijansa ja kamariherransa mukanaan, ja
siitä saakka kun Roskilde oli lakannut olemasta kuningaskaupunki, ei
oltu nähty komeampaa seuruetta kaupungissa.
Yhdessä pormestari Yvaldin ja Roskilden arvokkaimpien porvarien,
ammattikuntien esimiesten, Niilo Gvadersonin ja Styrmer Jensenin
kanssa, oli kreivi Albert mahtavan vaikutusvaltansa kautta saanut
toimitetuksi sen minkä tahtoi ja oli sopinut heidän kanssaan
tarpeellisesta sotaverosta, sekä laivojen ja miehistön varustamisesta.
Nyt hän tyhjensi jäähyväismaljan vieraanvaraisen isäntänsä kanssa,
sillä seuraavana päivänä hän aikoi matkustaa Roskildesta tyttärineen.
Kun pieni Rigmor juoksi huoneeseen vetäen Kaarloa kädestä, keskeytti
Albert kreivi sen kuninkaan valloitushalua ja suuria aikeita koskevan
valtiollisen keskustelun, mihin kunnon, utelias pormestari oli kietonut
hänet syvemmälle kuin hän toivoi, mutta jossa kreivi kuitenkin aina
osasi välttää jokaisen kysymyksen, mihin hän ei katsonut olevansa
oikeutettu vastaamaan.
"Siitä me voimme puhua lähemmin kymmenen vuoden kuluttua!" sanoi hän
keskeyttäen -- ja katseli nyt tarkkaavaisesti kaunista, ujoa poikaa,
jonka hänen tyttärensä veti hänen eteensä. Nähdessään tuon kookkaan,
uljaan ritarin, valtasi Kaarlon tavallinen reippaus ja virkeys. "Tuo
mies on varmaankin kuningas itse tai hänen paras ritarinsa", ajatteli
hän ja kumarsi nöyrästi vieraalle herralle. Hän muisti nyt Saxon
kuvauksen kuninkaasta ja hänen etevimmistä miehistään ja sanoi ääneen
ja varmasti: "Te olette varmasti kreivi Albert, jalo herra, sillä
teidän kaltaiseksenne on minulle kuninkaan paras ritari kuvattu." Tämän
sanoessaan hän sävähti hehkuvan punaiseksi ja loi katseensa ujona
lattiaa kohti.
"Jos minä en sitä vielä ole, niin minä toivon Jumalan ja pyhän
Mikaelin avulla kerran tulevani siksi!" vastasi kreivi nöyrällä
itseluottamuksella. "Kyllä minä muuten olen kreivi Albert. Mitä asiaa
sinulla on minulle, kaunis poikani?"
"Ettekö te tarvitse uskollista soihdunkantajaa, jalo herra?" alkoi
poika taas puhua, ja hänen ujoudessaan oli jotakin kreivin vakavuudesta
ja varmuudesta "Minä toivoisin pääseväni teidän kaltaisenne jalon
herran ja taitavan asemestarin palvelukseen", jatkoi hän yhä
rohkeammin, "jonka luona minusta voisi tulla hyvä aseenkantaja, ja, jos
Jumala ja pyhä Mikael suo, ajan mukaan kuninkaan palvelija ja ritari."
"Kenen luona sinä olet käynyt koulusi, poika?" kysyi kreivi ihmetellen
ja hymyili, "sinä asettelet sanojasi jo aika taitavasti ja käyttäydyt
kuin olisit puoleksi ritari."
"Jos minä en osaa käyttäytyä kunnollisesti, ankara herra", -- vastasi
Kaarlo, "niin syy ei ole opettajani, sillä minun opettajanani oli isä
Saxo, eikä teillä itsellännekään ole ollut sen parempaa opettajaa",
-- tässä kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. -- "Hän oli luvannut viedä
minut teidän luoksenne ja pyytää teitä ottamaan minut palvelukseenne,
mutta sen sijaan on minun tänään täytynyt saattaa hänet tuonne kirkon
mustaan hautaan."
Kaarlo vaikeni nyt ja antoi kyynelten vapaasti vuotaa.
"Jos sinulla oli sellainen mies opettajana, ja jos sinä rakastit häntä
niin kuin näen", sanoi kreivi taputtaen häntä poskelle, "niin sinä
myöskin varmasti tahdot palvella herraasi ja asemestariasi uskollisesti
ja kuuliaisesti." -- Nyt hän kysyi Kaarlolta hänen nimeänsä ja
sukuansa, ja kuullessaan pojan olevan hyvää sukua ja nähdessään hänen
palavan halunsa ritarisäätyyn, sekä hänen omituisen kiintymyksensä
kuninkaaseen, jota hän ei koskaan ollut nähnyt, toivoi kreivi hänestä
paljonkin ja otti hänet enempää arvelematta palvelukseensa.
"Olenko minä nyt siis todellakin teidän soihtupalvelijanne, jalo
herra?" kysyi Kaarlo sydämellisesti iloiten, ja suuteli ritarin kättä.
Kun kreivi Albert vakuutti sen todeksi ja pani hänet heti työhön
kamariherraa auttamaan matkavalmistuksissa, taputti pieni Rigmor
riemuissaan käsiään. "Katsoppas vain Kaarlo!" huusi hän iloisena
pojalle, joka kiirehti täyttämään herransa, ensimäistä käskyä. "Nyt on
sinullakin isä niinkuin minulla, -- mutta minulla on kaksi!" jatkoi
hän, ja juoksi herra Yvaldin syliin.
Hyvä, ystävällinen pormestari, jolla itsellään ei ollut lapsia, mutta
joka rakasti Rigmoria kuin omaa tytärtään, ja hyvin vastenmielisesti
luopui somasta tyttölapsesta, painoi hänet hellästi rintaansa vasten
vasemmalla kädellään, ja pyyhkäisi oikealla kädellään tuuheita,
harmaita silmäripsiään. "Kiitos tästä ajasta, jona lapsen sain pitää
luonani, jalo ritari!" sanoi hän liikutettuna isälle ja tarttui toiseen
suureen hopeapikariin, "Jumala suokoon hänen menestyvän yhtä hyvästi
suuressa hovissa kuin tähän asti täällä halvemman väen parissa!"
"Kiitos hellyydestänne ja rakkaudestanne pientä, itsepäistä tyttöäni
kohtaan!" vastasi kreivi Albert ja kilisti pikarillaan, viitaten
samalla kasvatusäidille, että hän veisi lapsen pois. Tähän ei
kuitenkaan lapsi ollut taipuvainen, eivätkä kasvatusäidinkään
hyväilemiset olisi mitään auttaneet, jos ei niitä olisi tukenut kreivi
Albertin ankara katse.
Hämmästyneenä tyttö katseli uuden isänsä synkkiä kasvoja eikä hän
näkynyt itsekään käsittävän, mitenkä hän äkkiä vaikeni ja hiljaa
totteli.
"Olettepa tainnut hyvyydellänne hemmotella pienen tölleröni, rakas
herra varakonsuli!" jatkoi Albert, kun lapsi oli poistunut. --
"Te olette liian lempeä ja helläsydäminen. Rigmorilla on äitinsä
kasvot, mutta hänen luonteessaan minä tunnen itseni. Eipä näy hyvä
Martta-äitikään osaavan pitää häntä kurissa. Minun täytyy kai itse
opettaa häntä tottelevaisuuteen, muuten hänestä paisuu pieni,
itsepäinen sankaritar. Vahinko vain, että tuo hänen pahankurisuutensa
sopii hänelle niin mainiosti!"
"Uskokaa minua, ankara herra ritari!" vastasi Yvald. "Tyttö on siunatun
hurskas lapsi, hän on pehmeä kuin vaha, kun vain antaa hänelle aikaa
tutkia itseään ja vapaaehtoisesti antaa hänen tunnustaa erehdyksensä.
Mutta jos koettaa kovuudella häntä taivuttaa niin hän on -- suoraan
puhuen -- itsepäinen kuin nuori sotavarsa, joka ei koskaan ole tuntenut
päitsiä eikä kuolaimia."
"Kyllä hän asettuu aikaa myöten", vastasi kreivi Albert varmasti ja
totisena, ja rupeamatta sen enempää selvittelemään kasvatusopillisia
periaatteitaan, hän vietti lopun päivästä kirjoittamalla kirjeitä
ja panemalla sinetit niihin asiakirjoihin, mitkä koskivat tulevaa
sotaretkeä.
Illalla hän vastaanotti Pietari-piispan, joka äkkiä oli päättänyt
matkustaa Riibehuusiin, niinkuin näytti tärkeiden, mutta salaisien
syiden takia. Hän mainitsi vain pitävänsä velvollisuutenaan pysytellä
niin lähellä kuningasta kuin hänen piispallinen virkansa salli,
ja ettei kuninkaan ympärillä koskaan ollut, liiaksi uskollisia ja
luotettavia alamaisia. Saxosta hän puheli rakkaudella ja surumielin:
"Mutta kyllä on harmillista", lisäsi hän kiihkeästi, tuntiessaan
mielensä heltyvän, "ettei koko kapitulitalossa ole kahta kaniikkia,
jotka ymmärtäisivät niin paljon latinaa, että minä olisin suuttumatta
voinut uskoa heille tämän klassillisen mestariteoksen jäljentämisen."
Seuraavana aamuna aikaisin ratsasti kreivi Albert ulos Roskilden
portista, ympärillään lukuisa joukko aseenkantajia ja palvelijoita,
seurassaan kirjuri, marski ja kamarimestari, jotka olivat puettuina
komeihin oravannahkalla reunustettuihin matkaviittoihin, joihin oli
hopealla kirjailtu heidän herransa vaakuna ja kreivillinen kruunu.
Kreivin oikealla puolella ratsasti Pietari piispa, suuri ruskea
turkki mustan arkipukunsa yllä, ja istuessaan korkealla, rauhallisia
liinakollaan hän näytti melkein kookkaammalta ja komeammalta kuin tuo
solakka, tummaverinen ritari, joka päässä korpinhöyhenillä koristettu
hattu ja hartioilla oravannahoilla sisustettu musta viitta, tyynnytteli
hurjaa, tulista sotaorittaan. Sillä hänen nuoren vaimonsa kuolemasta
asti olivat haudan värit kreivi Albertin tunnusväreinä. Viimeisenä
seurueessa, aseenkantajien ympäröimänä, ajoivat komeissa matkavaunuissa
kreivin tytär, hänen kasvatusäitinsä ja piispan vanha Martti. Kaarlo
istui ajopojan vieressä ja katseli surumielisesti taakseen kaupunkiin,
jonne hän jätti rakkaan Saxo-isän haudan. Pieni Rigmor, iloitessaan
komeista vaunuista ja suuresta matkaseurasta unohti pian ikävän
erohetken hyvän Yvald-isän luona. Pian elpyi Kaarlonkin iloinen ja
lapsellinen hilpeys ja hän iloitsi jo siitä uudesta, ihanasta elämästä,
jota kohti hän nyt kulki, suojellen samalla uskollisesti nahkasäkkiä,
missä hänen uuden herransa kalleudet ja vaatteet säilytettiin.
Matkustettiin ensin Seebyn kartanoon, missä Esbern Snaren leski,
kuuluisan kaunis Helena-rouva, asui.
Tähän isoon mutkaan oli kreivi Albert suurella vaivalla saanut piispan
suostumaan, joka hyvin epäili käydä tervehtimässä tätä kansan suuren
enemmistön niin ankarasti tuomitsemaa ritarirouvaa.
Seebyn kartanossa elettiin hyvin komeasti ja suurellisesti.
Linnanportilla seisoi koreasti puettu, rehentelevä linnanvouti,
hopeapäinen sauva kädessään, aivan kuin ruhtinaallisessa linnassa.
Linna oli ihanalla paikalla, suuren Tis-järven rannalla, ja se
oli melkein kokonaan sitä ympäröivän tammimetsän peitossa. Sitä
koristivat korkeat tornit, yhdessä niistä leijui lipunmuotoinen
kullattu tuuliviiri, mihin oli leikattu Esbern Snaren vaakuna:
mahtava kotkankynsi. Ritarirouvan arvoa eivät ilmaisseet vain portin
yläpuolella oleva kypäri, sekä asuinrakennuksen edessä olevat
rautavitjat, vaan myöskin portaiden luona olevan oven yläpuolella
kimalteleva outo kuninkaallinen tai herttuallinen vaakuna: Kultainen
kruunu kahden käärmeen päällä.
Korkeilla kiviportailla vastaanotti viisi ritarillista herraa kreivi
Albertin ja hänen seurueensa.
"Minun äitipuoleni lausuu teidät tervetulleeksi, jalo herra! Hän
on vastaanottanut teidän arvoisan kirjeenne ja odottaa teitä minun
sisarieni kanssa ritarisalissa." Näin tervehti kreivi Albertia vanhin
näistä ritareista, pitkä, vanhanpuoleinen herra, joka esiintyen
hyvin kohteliaasti ja arvokkaasti oli kuitenkin liikkeissään ja
kohteliaisuuksissaan jotenkin hidas ja jäykkä. Ritari oli herra
Niilo Mule, Esbern Snaren ja hänen ensimäisen vaimonsa Hulfridin
vanhin poika. Hän oli ollut Valdemar I:sen tallimestari ja eli nyt
aikansa palvelleena hoviherrana enimmäkseen hiljaa ja eristettynä
läänitystiluksillaan.
Hänen veljensä marsalkka Juhana ojensi tuttavallisemmin ja
yksinkertaisemmin kreivi Albertille kätensä, ja pyysi hänen ja piispan
tyytymään talon halpaan asuntoon. Hän oli myöskin pitkä ja kookas
mies, mutta teräväpiirteinen ja jotensakin vanhan näköinen. Hänen
ulkonainen esiintymisensä oli silmiinpistävän yksinkertaista, joten
hänen ulkomuotonsa teki melkein köyhtyneen ritarin vaikutuksen, vaikka
hän omisti suunnattomat tilukset ja oli yksi maansa rikkaimpia miehiä.
Kuninkaan marsalkkana hän oleskeli tavallisesti Riiben hovissa, mutta
kaksinkertainen perhejuhla oli koonnut kaikki Esbern Snaren pojat
Seebyn kartanoon, missä Helena-rouva vietti tyttärensä Ingeborgin
ja tytärpuolensa Cecilian kihlajaisia nuorten ritarien Pietari
Strangenpojan ja Antero Gronpojan kanssa.
Nämä molemmat nuoret ritarit vastaanottivat myöskin hyvin kohteliaasti
ylhäiset vieraat. Esbern Snaren kolmas poika pieni, paksu Absalon
Belg, nosti Rigmorin vaunuista ja vei hänet muun seurueen mukana
parvekesaliin.
Siellä astui Helena-rouva tyttärensä ja tytärpuolensa kanssa vieraita
vastaan. Hän oli koristettu kuin ruhtinatar, tummanruskeilla
hiuksilla oli otsakoriste kimaltelevista jalokivistä. Hänellä oli
yllään tulipunainen, avokaulainen silkkipuku, joka oli kultatähdillä
kirjailtu. Hän oli melkein yhtä nuoren näköinen kuin hänen
viisitoistavuotias tyttärensä hänen oikealla puolellaan. Ingeborg-neito
oli hyvin äitinsä näköinen, hänellä oli vain vaaleampi tukka ja
hieman hienommat kasvonpiirteet. Hän näytti myöskin vähemmän tietävän
kauneudestaan kuin äiti; yksinkertaiseen pukuunsa, joka tuskin oli
hänen itsensä valitsema, näytti hän kuitenkin pukeutuneen erityisen
huolellisesti. Hänen korkeakauluksisessa ruskeassa nutussaan ei ollut
kultakoristeita, ja hänen yksinkertainen hopeahuntunsa oli kiinnitetty
hiuksiin ilman helmiä tai kalliita kiviä eikä hän ensi katsannolta
vaikuttanut suinkaan yhtä häikäisevästi kuin äitinsä. Mutta pulskan
Pietari Strangenpojan säteilevistä silmistä voi kuitenkin heti nähdä,
että tyttö oli hänen sydämensä valittu.
Vielä vähemmän koristeltuna ja ilman kaikkia kauneuden vaatimuksia
esiintyi tytärpuoli, hiljainen, vaatimaton Cecilia, yllään
teräksenharmaa, mustareunainen puku, ja hän näytti aivan häviävän
loistavan äitipuolen rinnalla. Hänen rauhalliset, siniset silmänsä
ja tasainen, miellyttävä olentonsa näytti kuitenkin tehneen
vastustamattoman vaikutuksen suoraan ja rehelliseen, mutta hiukan
yksinkertaiseen ja kömpelöön Antero Gronpoikaan.
Helena-rouva vastaanotti kreivi Albertin ja Pietari-piispan hyvin
lempeästi ja ystävällisesti, mutta kuitenkin jonkinlaisella itsensä
alentavalla kohteliaisuudella, mikä on ylhäisille ominaista, ja mikä
paremmin olisi sopinut kuningattarelle kuin ritarirouvalle. Hän ei
koskaan voinut unohtaa olevansa ruhtinaallista verta; ja sille, joka
ei tätä tiennyt tai joka näytti sen unohtaneen, osasi hän hienolla
viittauksella huomauttaa olevansa herttua Guttormin tytär Ruotsista.
Seitsemäntoistavuotiaana hän oli isänsä tahtoa noudattaen mennyt
naimisiin urhoollisen ja kuuluisan, mutta jo silloin harmaapäisen
Esbern Snaren kanssa, joka siihen aikaan oli Tanskan mahtavimpia
miehiä, ja joka Absalonin ja ritari Sunon kanssa oikeastaan hallitsi
maata alaikäisen Knuut kuudennen holhoojana. Helena oli Esbernin
kolmas vaimo ja oli hänen vanhoilla päivillään lisännyt tämän
lukuisaa perhettä Ingeborg-tyttärellä. Vielä vanhana säilytti Esbern
iloisuutensa ja vilkkautensa, mutta ensimäisen puolisonsa kuoltua
hän muutti pois rakkaasta Kallundborgista ja asettui asumaan Seebyn
kartanoon, missä eivät mitkään muistot onnellisimmista päivistä hänen
mieltään samentaneet. Se ruhtinaallisen loistava elämä, jota hänen
vaimonsa siellä ylläpiti, näytti myöskin huvittavan ja tyydyttävän
häntä. Suuret herrat ja ruhtinaat olivat siellä usein kunnioittaneet
häntä läsnäolollaan, ja nuori Valdemar kuningas, joka silloin oli
Eteläjyllannin herttua, oli usein viipynyt muutamia päiviä hänen
talossaan ja huvitellut hänen kanssaan metsästyksellä. Nuorta,
kaunista ritarinrouvaa oli salaisesti miellyttänyt se huomaavaisuus ja
ritarillinen kohteliaisuus, jolla iloinen herttua oli häntä kohdellut,
-- Helena-rouvan ystävät uskoivat hänen itsensä varomattomilla
puheillaan olleen syypään siihen loukkaavaan huhuun, joka senjälkeen
levisi hänen salaisesta ja luvattomasta yhteydestään herttua Valdemarin
kanssa. Tämä huhu sai vielä lisävirikettä senkautta, että vähän sen
jälkeen kun Esbern Snare niin onnettomasti oli pudonnut portaista ja
siten päättänyt uljaan sankari-elämänsä, hänen nuori vaimonsa oli
synnyttänyt poikansa Knuutin, jonka moni sanoi olevan huomattavasti
nuoren herttuan näköisen. Olipa niitäkin, jotka väittivät hänen vanhan
aviomiehensä rapuista putoamisen olleen keksityn onnettomuustapauksen,
joka peitti kammottavan rikoksen, minkä suhteen ei uskottu nuoren
lesken olevan kovinkaan tietämättömän. Pian alettiin kansan kesken
jutella, Seebyssä kummittelevan vanhan herran kuoltua, sekä paholaisen
olleen osallisen hänen äkilliseen kuolemaansa tai ehkä oli omassa
persoonassaan vienyt hänet sieltä. Näistä puheista, jotka olivat
niin alentavia urhoollisen sankarin muistolle, syytettiin myöskin
Helena-rouvaa, ja sanottiin hänen itsensä levittäneen ne, muka siten
salatakseen oman rikoksensa kuuluisan miehensä häpeällä. Huhut hänen
salaisesta yhteydestään Valdemarin kanssa, tulivat viimeinkin monelle
epäämättömän varmoiksi, kun Valdemar, vähän valtaistuimelle nousunsa
jälkeen, ei ollut epäillyt kuningasmatkallaan Själlannissa pikimältään
poiketa vierailemaan Seebyn kartanon nuoren lesken luo. Täällä hän
kiitollisena muistellen Esbern Snaren isänmaalle tekemiä suuria
palveluksia, oli antanut Helena-rouvalle kuninkaallisen lupauksen,
että hänen pienelle pojalleen, joka silloin vielä lepäsi kehdossa,
annettaisiin aikaa myöten herttuakunta läänitykseksi.
Kreivi Albert tiesi kyllä, mitä yleisesti puhuttiin Helena-rouvasta
ja kuninkaasta. Mutta hän oli niin vakuutettu näiden huhujen
perättömyydestä, että hän juuri häväistylle rouvalle osoittamallaan
huomaavaisuudella tahtoi masentaa panettelun voiman. Jos ei hänellä
olisi ollut tätä varmaa vakaumusta, niin hän olisi ankarana ja
kunniallisena ritarina ylenkatseellisesti ratsastanut hänen linnansa
ohitse ja ehkä liidulla vetäissyt häpeämerkin portin päälle,
niinkuin ankarimpien ritarien oli tapana tehdä, ratsastaessaan
huonomaineisen paikan ohi. Mutta tämän hänen käyntinsä tarkoituksena
oli etupäässä uhmailla tuota väärää huhua ja hän tahtoi samalla näyttää
tanskalaisille ritareille olevansa valmis taistelemaan kenen kanssa
hyvänsä, sekä kuninkaansa ja jalon Helena-rouvan kunnian, että myöskin
sen kuuluisan ritarisuvun tahraamattoman nimen puolesta, johon Helena
kuului. Sinne matkustaessaan hänellä oli ollut tämän johdosta kiivas
väittely Pietari-piispan kanssa, joka Helena-rouvan käytöksen johdosta,
kuitenkaan uskomatta häntä syylliseksi niihin julmuuksiin joista häntä
syytettiin, oli lausunut tuon vanhan, niin usein käytetyn sananparren:
ei savua ilman tulta.
Kun ensimäiset, jotensakin jäykät kohteliaisuustervehdykset olivat
suoritetut, allekirjoitti Helena-rouva myötäjäissopimuksen, jonka
muutamat läsnäolevat nimikirjoituksillaan todistivat ja vahvistivat
sinettisormustensa vahasineteillä. Siinä rikas leskirouva luovutti
rikkaan Kallundborgin linnan kaikkine komeuksineen tyttärellensä
Ingeborgille ja hänen tulevalle miehelleen, sekä Terslosen kartanon
tytärpuolelleen Cecilialle ja hänen sulhaselleen. Senjälkeen tämä
nuorten kihlaus vahvistettiin juhlallisesti linnankappelissa, missä
sormukset vaihdettiin ja pidettiin lyhyt rukous.
Kun näin perhejuhlan tärkein osa oli suoritettu, vei ritarinrouva
ylhäiset vieraansa ruokasaliin, missä naiset ja herrat järjestyivät
parittain arvonsa mukaan. Siellä juhlallinen mieliala ja jäykät
hovitavat unohtuivat iloisessa ja vapaassa seurustelussa. Täällä
Helena-rouva loisti tiedoillaan ja virkeydellään. Herkkä Pietari-piispa
unohti iloisessa seurassa sekä surunsa rakkaan Saxon kuolemasta, että
epäsuotuisan ajatuksensa kauniista emännästä. Itse ankara, totinen
kreivi Albert näytti olevan harvinaisen iloisella tuulella.
"Tehän olette hiljan käynyt Riibehuusissa, kreivi Albert!" sanoi Helena
kääntyen vierustoverinsa puoleen, kun vihdoinkin yleinen, vilkas
keskustelu oli hetkeksi hiljennyt. -- "Mitenkä kuningas siellä voi
puolileskeydessään? Ei suinkaan hän allapäin sure morsianta, jonka on
vain muiden silmillä nähnyt? Hänen viimeksi täällä käydessään", jatkoi
kreivitär, oikasten itsensä vieläkin suoremmaksi, "näytti keisarillinen
lankous olevan hänelle vain valtioasia, mihin ei pää eikä sydän
olleet osallisia. Prinsessa Marian kuolema oli vain pettymys hänen
valtiollisissa laskelmissaan."
"Minä en ole pitkiin aikoihin nähnyt kuningasta tyytyväisempänä",
vastasi kreivi, joka viinin ja iloisen seurustelun vaikutuksesta
oli vähemmän varovainen ja umpimielinen kuninkaasta puhuessaan
kuin tavallisesti. "Tuo kihlaus oli varmasti uhri, jonka hän solmi
valtiotaidon pakottamana, ja tanskalaisten aivan kohtuudella vaatiessa
kuningatarta. Mutta tuo uhraus on hänen kuitenkin kerran tehtävä, ja se
vapaus, josta hän nyt luultavasti iloitsee, ei kestäne kovinkaan kauan.
Valitettavaa on", lisäsi hän, "ettei näin rakastettava herra voi antaa
sydämensä äänen määrätä tulevaa kuningatarta valitessaan."
Itserakas hymyily Helena-rouvan kasvoilla näytti kreivi Albertin
mielestä ilmaisevan, ettei tämä pitänyt kovinkaan mahdottomana kerran
itse päästä Tanskan kuningattareksi. Ja äkkiä hänelle selvisi mistä
nuo solvaisevat huhut olivat johtuneet. Vaikka hän huomasikin, ettei
Helena-rouva ollut vapaa ylpeistä ja turhista unelmista, niin hän uskoi
kuitenkin täysin varmasti hänen olevan syyttömän kaikkeen siihen mistä
häntä soimattiin.
Helena käänsi kuitenkin äkkiä keskustelun toisiin asioihin, kysymällä
olivatko uudet sotahuhut tosia. Puhumatta sen enempää uudesta
sotaretkestä, kuin minkä siellä kaikki jo tiesivät, osasi kreivi Albert
pian innostuttaa kaikki ritarit heidän nuoren kuninkaansa rohkeista
aikeista. Tämän mielialan vallitessa hän kehoitti jalon Esbern Snaren
poikia ja heidän tulevia lankojansa seuraamaan häntä Riibeen, minne
kuningas oli koonnut urhoollisimmat miehensä ympärilleen.
"Ankara herra ritari!" keskeytti Helena-rouva hänet. "Tahdotteko
pelottaa minut ja minun tyttäreni kuoliaiksi, ryöstämällä yhtaikaa
täältä meidän kaikki miehekkäät ritarisuojelijamme. Luulenpa Teidän ja
kuninkaan aikovan valloittaa koko maailman, ja silloin saavat naiset
täällä Tanskassa puolustaa itse itseään. Tosin meillä sukupuolemme
puolustukseksi on Inge-rouvan ja ylpeän Ingfridin uljas esimerkki
muistossamme. Kyllä me tyttärieni kanssa uskallamme porata muutaman
laivan upoksiin, jos siten voisimme auttaa maata ja kuningasta. Mutta
me emme myöskään ole amatsooneja [naissotureja], ja jos ei taloon jää
ainoatakaan miestä niin me kuolemme, jos ei juuri pelosta niin ainakin
ikävästä."
"Te suotte meidän sukupuolellemme liian suuren kunnian, jalo rouva!"
vastasi kreivi Albert "Lähinnä velvollisuuttaan isänmaata ja
kuningasta kohtaan, varmaankin jokainen kohtelias tanskalainen ritari
pitää suurimpana kunnianaan voida ilahduttaa teitä ja teidän jaloja
tyttäriänne naistuvassa, varsinkin palatessaan voittajana taistelusta",
mihin hän lisäsi hiukan terävästi, "ja osoitettuaan ansainneensa
kaunottarensa kunnioituksen."
"Minä seuraan teitä Riibeen" sanoi ritari toisensa jälkeen.
Helena rouva huomasi asiasta tulevan toden ja hän näki Esbern Snaren
sankariveren alkavan kiehua pojissaan, mutta tyttäret istuivat
hiljaa kyynelsilmin. Hän keikahutti ylenkatseellisesti niskojaan.
"Hyvä on!" sanoi hän hetken mietittyään. -- "Me matkustamme siinä
tapauksessa kaikki hoviin! Minulla on syytä toivoa, sekä kuninkaan
että Regitza-prinsessan vastaanottavan meidät tervetulleina vieraina,
katsoen siihen, että prinsessa jo kauan sitten on kutsunut minut
luokseen Riibeen. Minä toivon kuitenkin, ettei meidän urhoollisilla
ritareillamme ja suojelijoillamme ole niin kiire pakanoita tappamaan,
että he eivät voisi ottaa mukaansa ja turviinsa meitä kolmea
kristittyä, kaikkien hylkäämää naista. Nyt ei ole pieni Knuut poikani
edes kotona, hän ratsastelee isoisänsä polvella. Minun vanha isäni,
herttua, ei laske häntä luotaan, eikä hän tiedä tyttärensä olevan
Tanskassa niin ilman ritarillista suojaa."
Kun kreivi Albert kuuli Helena-rouvan äkillisen päätöksen, tulivat
hänen totiset kasvonsa tavallistakin synkemmiksi ja ankariksi. Hän
luuli myös lukevansa Pietari-piispan kasvonilmeistä, että tämä nyt
uskoi epäedullisen arvelunsa kauniin rouvan kevytmielisyydestä, tai
vieläkin moitittavammista suhteista ja tarkoituksista todetuiksi.
Kuitenkin olivat molemmat vaiti ja ajattelivat vain keinoja millä
saisivat tämän äkkinäisen päätöksen estetyksi.
Helena-rouvan suunnitelma ei näkynyt olevan myöskään hänen
poikapuoltensa mieleen, mutta aivan toisenlaisista syistä. Niilo
Mule punnitsi levottomana sopiko ritarirouvan noin vain suoraapäätä
lähteä vierailemaan prinsessan luo jonkun epämääräisen, ehkä kauan
sitten unohtuneen kutsun perusteella. Marsalkka Juhana, joka oli
paljoa nuoremman äitinsä rahastonhoitaja, pelkäsi niitä turhia menoja
joiden välttämättä täytyi aiheutua matkasta ja oleskelusta hovissa.
Pieni, paksu Absalon Belg, jolta ei puuttunut rohkeutta silloin kun
oli kysymyksessä vedonlyönti, kunniapalkinto tai vieraiden naisten
suosioon pääseminen, ei olisi huolinut turhaan kuluttaa matkalla
kohteliaisuuttaan sisarilleen ja äitipuolelleen, ja koetti sen vuoksi
pelotella heitä puhumalla vuodenajan ankaruudesta ja huonoista
teistä. Mutta ei kukaan veljeksistä tuntenut tuota häpeällistä huhua
kuninkaan suhteesta kauniiseen leskeen, eikä sen vuoksi kukaan heistä
tullut ajatelleeksi miten sopimaton hänen matkansa hoviin oli näiden
olosuhteiden vallitessa.
Kaikki vastaväitteet saivat Helena-rouvan vain itsepäisemmin pysymään
päätöksessään, ja kun sekä Pietari Strangenpoika että Antero
Gronpoika saadessaan morsiamensa mukaansa olivat mieltyneet hänen
oikulliseen päähänpistoonsa, niin hylättiin kaikki kreivi Albertin
ja Pietari-piispan ehdotukset kaunottarien suojelemisesta Seebyn
kartanossa. Kreivi Albert näet tarjosi heille suojelusväeksi niin
monta parhaista aseenkantajistaan kuin hänen kaunis emäntänsä katsoi
tarpeelliseksi, ja Pietari-piispa arveli Niilo Mulen jo saavuttaneen
siksi paljon sotilaskunniaa, että voi kunniallisesti jäädä kotiin
naisten luo. He olivat sillävälin nousseet pöydästä ja keskustelivat
tästä kiivaasti.
"Minä voisin melkein luulla", yhtyi Helena-rouva heidän puheeseensa,
"että uljas kreivi Albert ja kunnianarvoisa Pietari-piispa pelkäävät
minun ja tyttärieni haluavan valloittaa Riiben väkirynnäköllä, koska
he niin suuresti huolehtivat saadakseen meidät jäämään tänne Seebyn
kartanoon vankeina vartioitaviksi."
"Pelkoni ei ole kovinkaan aiheeton, jalo rouva!" vastasi kreivi
kohteliaasti. "Joskin voimme olla levollisia Riiben tyynien porvarien
suhteen, niin emme voi taata Riibehuusin ritarillisia sankareita, ja
kuningas tarvitsee nyt vapaita, uljaita sotureita, jotka eivät saa
kantaa minkäänlaisia kahleita -- ei edes kauneuden."
Tästä kohteliaisuudesta Helena-rouvan kasvot muuttuivat taas lempeiksi
ja ystävällisiksi, ja hän kuiskasi tyttärilleen että kreivi Albert,
huolimatta liian kauan kestäneestä surustaan vaimonsa kuoleman
johdosta, vielä kuitenkin osasi olla kohtelias ja miellyttävä kun vain
tahtoi.
"On olemassa vieläkin eräs tärkeä seikka", hän kääntyi hiukan
ivallisesti kreiviin, "minkävuoksi minä välttämättä haluan poistua
Seebyn kartanosta, ellei talo ole täynnä rohkeita ja uljaita ritareita.
Onhan hyvinkin tunnettua, että täällä kummittelee aivan kamalasti, ja
onhan meillä vakavat todisteet siitä, että täällä portaissa ei voi
pimeän aikana kulkea turvallisesti."
Kaikkien kasvot muuttuivat äkkiä totisiksi. Kreivi loi hämmästyneen
katseen kauniiseen emäntäänsä eikä tiennyt ottaisiko hänen puheensa
todeksi vaiko leikiksi. Mutta viittaus hänen miehensä onnettomaan
kuolemaan esti hänen pitämästä sitä leikkinä.
"Olkaa aivan rauhassa, jalo rouva!" sanoi hän samanlaisella,
puoleksi vakavalla, puoleksi leikillisellä äänellä. "Täällä ei
varmaankaan ole pitkiin aikoihin käynyt piispaa talossa. Hänen asiansa
oikeastaan on vapauttaa teidät kaikista toiseen maailmaan kuuluvista
epämiellyttävistä vieraista. Hyvällä miekallani minä muuten olen valmis
hankkimaan teille kotirauhan, jos se on tarpeen. Sallikaa vain minun
nukkua siinä huoneessa, missä pahimmin kummittelee! Jos Pietari-piispa
haluaa tulla seuralaisekseni, niin on se minulle rakasta, muuten
rohkenen kyllä yksinkin antautua tähän seikkailuun."
"Hyvä on jalo ritari! Teidät pannaan koetukselle!" vastasi
Helena-rouva, ja käski heti järjestää "viheriän huoneen" kreiviä
varten. "Herra piispa saa viereisen huoneen!" lisäsi hän, "ja jos
arvoisat herrat haluavat olla yhdessä, niin saa väliovi olla auki.
-- Jos teidän mielestänne vielä huomennakin talo on rauhallinen ja
turvallinen, niin minä tahdon luopua päätöksestäni ja jäädä tänne."
"Jumalan nimeen!" huudahti Pietari-piispa. "Antakaa minulle minkä
huoneen te vain tahdotte, korkea-arvoisa rouva! Minä en pelkää hyviä
henkiä, ja pahat henget eivät kajoa kristittyihin."
"Jos tahdotte nukkua rauhassa, jalot herrat", sanoi Absalon Belg, "niin
jättäkää se koetus. Viheriässä huoneessa ja linnan koko itäisessä
kylkirakennuksessa ei kukaan järkevä ihminen enää nuku. Minä itse
puolestani luulen, että kaikki mitä siellä on kuultu ja nähty, on vain
luulottelua ja mielikuvittelua. Kun minun rohkea isäni tahtoi tehdä
lopun siitä jaarittelusta, sai hän sen maksaa hengellään, mennessään
pimeässä yksin sinne ylös. Siitä ajasta lähtien me olemme pysytelleet
poissa sieltä."
"Minun pyylevä poikapuoleni viihtyy parhaiten siellä missä eivät vaarat
väijy", ivaili Helena-rouva hymyillen. Mutta hän lisäsi lempeämmin
huomatessaan suututtaneensa hänet: "Tavallisesti hän mieluummin säästää
rohkeutensa ja voimansa vihollisille, joihin hän voi tarttua kiinni."
Siinä hän olikin mielestään oikeassa, arveli marsalkka Juhana: "sillä
yhtä turhaa oli tuhlata terveyttä ja voimia, ja kiusata Jumalaa
hyödyttömällä tyhmänrohkeudella kuin menettää omaisuutensa tyhjän
tähden."
Sekä tämän enemmän isällisen kuin pojallisen neuvon, että sen
syyn, joka ilman erinäistä yhteyttä oli sen aiheuttanut, sivuutti
Helena-rouva leikkiä laskemalla, ja tuo äskeinen puhe näytti nyt vain
viattomalta pilalta, jolla kaunis emäntä tahtoi panna urhoollisen
kreivi Albertin rohkeuden koetukselle.
Ritarien matka Riibeen oli kuitenkin päätetty. Tulisivatko Helena-rouva
ja hänen tyttärensä mukaan, näkyi pääasiallisesti riippuvan siitä,
millä tuulella kaunis rouva oli seuraavana päivänä. Hän pani salaa
kaikki palvelijat liikkeelle matkavalmistuksia tekemään ja piti
sill'aikaa itse vieraanvaraisella ja miellyttävällä kohteliaisuudella
huolen vieraittensa hauskuudesta. Pelipöydät ja lautapelit tuotiin
esiin, ja illalla joivat ritarit iloisina ja kovaäänisesti uljaan
kuningas Valdemarin maljan hänen rohkeitten yritystensä menestymiseksi.
Kreivi Albert ja piispa tyhjentelivät varovaisesti pikareitaan ja
tulivat huomattavasti totisemmiksi maatamenon lähestyessä. Viimeinkin
Helena-rouva ja hänen tyttärensä ottivat pienen Rigmorin mukaansa
ja toivottivat herroille hyvää yötä. Kun juhlallisesti koristetut
soihtupojat Kaarlon kanssa astuivat sisään, valaistakseen vieraille
tien heidän makuuhuoneisiinsa, katsahtivat kreivi Albert ja
Pietari-piispa totisina toisiinsa ja päättivät olla varuillaan. Sillä
heidän veitikkamaisen emäntänsä ivallinen hymyily hänen toivottaessaan
heille hyvää yötä, oli saanut heidät epäilemään hänellä itsellään ehkä
olevan osansa siinä kummittelussa, millä hän näkyi haluavan heitä
pelotella.