Oli kirkas, iloinen talvipäivä. Aurinko kimalteli kuuraisten puiden
oksilla, pyörät narisivat vasta jäätyneellä tiellä, ja hevoset
hirnahtelivat raittiissa aamuilmassa. Kaarlo istui iloisena ajopojan
vieressä. Vanha Saxo muisteli onnellista nuoruuttaan, jolloin hän
niin usein oli ratsastanut tätä tuttujen järvien ja metsien välistä
tietä, reippaan Absalonin rinnalla. Kuitenkaan hän ei unohtanut
kääntyä nuoren seuralaisensa puoleen kiinnittääkseen tämän huomiota
niihin moniin uusiin maalaiskirkkoihin, joiden ohi he ajoivat tai
jotka näkyivät etempää. Suuri Valdemar ja hänen hurskaat miehensä
olivat rakennuttaneet ne suurista vyörykivistä ja poltetuista
tiilistä, sekä varustuttaneet ne kallisarvoisilla lyijykatoilla. Hän
kertoi tarkkaavaiselle oppilaalleen mitenkä kolmesataa vuotta sitten
hurskaat herrat ja ruhtinaat olivat rakennuttaneet kirkkoja maahan, ja
että Knuut suuri oli rakentanut hyvin monta, mutta ne olivat olleet
useimmat puusta, ja pakanalliset vendit olivat, ne polttaneet. Kun hän
tienvieressä huomasi hautakummun tai vanhan pakanallisen uhrilehdon,
pyysi hän ajopojan pysähtymään ja kävi Kaarlon kanssa katselemassa
näitä merkillisiä muinaisajan jäännöksiä. Kun Bjerneden kirkko näkyi
etempää vasemmalta puolen tietä, kiinnitti hän pojan huomion sen
omituiseen piispanhattumuotoon, kertoen hänelle Absalonin sedän Ebbe
Skjalmsonin ja tämän hurskaan vaimon Ragnildin ensin rakennuttaneen
paikalle puukirkon, mutta merirosvot olivat sen ryöstäneet. Nykyiseen
muotoonsa sen oli rakentanut arkkipiispa Anteron ja piispa Pietarin
isä, kuuluisa Knardrupin Suno Ebbeson, jonka hän oli hyvin hyvästi
tuntenut nuoruudessaan, ja hän tiesi paljon kertoa tämän suurista ja
merkillisistä töistä.
Tie kulki Slaglillen ja Fjenielöflillen kautta. Tässä viimemainitussa
kylässä Saxo kävi aivan hiljaiseksi ja surumieliseksi vanhoja aikoja
muistellessaan. Hän meni Kaarlon kanssa kirkkoon ja näytti hänelle ne
kaksi kuuluisaa tornia, jotka olivat pojalle niin tuttuja tuon Axelin
ja Esbernin ihmeellisen kauniin syntymä-tarinan kautta.
Kun he sitten saapuivat Sigesrstediin, ja Kaarlo kuuli tämän olevan
hänen rakkaan "Hagbarth ja Sigrid" tarunsa tapahtumapaikan, alkoi
hän liikutuksesta itkeä ja pyysi Saxon näyttämään hänelle puun,
millä Hagbarthin viitta oli riippunut, sekä paikan, missä Sigridin
neitsytkammio oli liekkinä leimunut. Mutta nyt näytettiin enää vain
lähdettä, jota kutsuttiin Signen lähteeksi joten Kaarlo sai tyytyä
ainoastaan tuesta vanhasta tarusta johtuviin epävarmoihin arveluihin.
Hän antoi Saxon olla rauhassa Ringstediin asti ja kertoi itse
ajopojalle tarinan Hagbarthista ja Signestä.
Ringstedissä Saxo kävi Kaarlon kanssa Pyhän Pentin ja Marian kirkoissa,
näyttäen hänelle siellä herttua Knuutin kullatun kirstun, sekä Valdemar
suuren, kuningatar Sofian ja Knuut kuudennen haudat. "Jokaisella
askeleellani", sanoi vanhus liikutettuna --"jonka minä nyt otan, näen
minä vain niiden hautoja, jotka olivat minulle rakkaita elämässä.
Jumala suojelkoon Tanskaa ja antakoon sille miehiä, jotka ovat minun
vuosisatani suurten vainajien kaltaisia!"
Poistuessaan kirkosta hän loi vielä kerran surumielisen katseen
Knuut kuudennen hautaan ja hämmästyksekseen hän huomasi siinä
jonkinlainen muutoksen. "Onko hauta ollut avattuna?" kysyi hän vanhalta
kirkonpalvelijalta ja kuuli nyt salaisuutena, että kolme vierasta
herraa Riibestä, joita johti mestari Harpesträng Roskildestä, oli viime
keväänä kuninkaallisesta käskystä avanneet haudan ja panneet toimeen
kuningasruumiin salaisen tutkimisen.
Lopun matkaa Saxo istui ääneti ja syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta
sellainen rauha ja kirkkaus oli levinnyt hänen arvokkaille kasvoilleen,
ettei Kaarlo uskaltanut häiritä häntä ainoallakaan kysymyksellä.
Iloinen poika käytti sensijaan tilaisuutta hyväkseen opettaakseen
ajopojalle hevosten ja vaunujen ohjaamistaitoa. Saxo huomasi nyt niin
vähän ympäristöään, että hän vasta silloin muistamissa oli, kun vaunut
vierivät sisään Roskilden kaupunginportista, ja hän näki pyhän Lucian
tutun tornin kimaltelevan ilta-auringonvalossa.
Kaarlo taputteli riemuissaan käsiään nähdessään ensi kerran tuon
suuren kaupungin, jonka vallit ja haudat ja 27 kirkkoa ja luostaria
olivat hänen edessään. Tuomiokirkko oli vielä samanlainen, joksi sen
Knuut Toinen pyhä 120 vuotta sitten oli uudelleen rakennuttanut.
Kaupunki ei tosin enää ollut mahtavimmillaan, sillä uusi Axelhus oli
jo vaurastumassa, Riibe oli kuninkaan asuinpaikkana Roskilde oli
kuningaskaupungista muuttunut piispankaupungiksi, mutta kuitenkin se
oli vielä maan suurin ja, mahtavin kaupunki. Sen uhkeat rakennukset
ulottuivat melkein Issevuonoon, jonka rannalta Haraldsborg mahtavan
komeana kohosi. Satama oli täynnä laivoja, hyvinvoivat porvarit
kävelivät komeilla kaduilla. Kirjavassa väentungoksessa liikkui
peitsimiehiä, aseenkantajia, ritareita ja hengellisiä herroja. Kun
lukemattomat kellot soittivat iltamessuun, jättivät päivätyöläiset ja
kuorma-ajurit työnsä, ja hurskasten vanhusten ja lasten kanssa astuivat
avokkaat porvarisnaiset, mustat hunnut ja vaipat yllään, tyttäriään
kädestä pidellen kirkkoon.
Kaarlo katseli kaikkea mitä suurimmalla uteliaisuudella, ja hän
ahdisteli ajopoikaa niin taajaan kysymyksillä, ettei tämä ehtinyt
kaikkiin vastata, sillähän oli talonpoikaispoika, joka ei tiennyt juuri
sen enempää kuin missä rikkaimmat kauppamiehet asuivat, ne olivat
kaikki muuten olutkapakoiden omistajia, ja heille etempääkin olevat
talonpojat kernaimmin toivat ruokatavaransa. Parvekkeilla varustetun,
kaksikerroksisen, suuren, synkän puurakennuksen portin yläpuolella,
jonka pilareihin oli veistetty korkokuvia raamatun historiasta, näki
Kaarlo puuhun veistetyn vaakunan: Suuren kotkan valkealla pohjalla.
"Kenen ritarin vaakuna tuo on?" kysyi hän ja sai tietää sen olevan
kaupunginvaakunan, joka oli raatihuoneen portin yläpuolella.
"Tuossa viereisessä suuressa, valkoisessa, talossa, jonka pilareita
meidän Herramme ja kahdentoista apostolin kuvat koristavat, asuu rikas
pormestari Yvald", lisäsi ajopoika, "nuo kaksi pulskaa porvaria, jotka
astuvat ylös portaita, pitkät siniset kauhtanat yllään, ja pitkät kepit
kädessään, ovat Niilo Gvaderson ja perämies Jenson, jotka te varmaankin
tunnette. -- Jos oikein näen, niin luulenpa herra Yvaldilla olevan
ylhäisiä vieraita, koska noin suunnaton joukko palvelijoita vetelehtii
portilla."
Nyt vierivät vaunut aivan tuomiokirkon ja suuren kapitulirakennuksen
vieressä olevaan piispantaloon, ja pysähtyivät koristeellisesti
taotuilla rautakaiteilla varustettujen portaiden eteen.
"Tervetuloa, isä Saxo, tervetuloa!" kaikui vaunujen ympäriltä, ja
joukko nuoria kaniikkeja [kaniikki = papinkokelas], lyhyet, mustat
kaaput yllään, hääräili hänen ympärillään, auttaakseen häntä vaunuista.
"Voi, miten me olemme ikävöineet teitä! -- Miten iloiseksi Pietari
piispa tulee, kun hän näkee teidät! Hän ei ele puhunut muusta pitkään
aikaan -- mutta me emme saa teitä luoksemme kapitulirakennukseen, --
te saatte asua piispan parhaimmassa huoneessa." Nämä nuoret kaniikit,
jotka näin ottivat hänet vastaan, olivat kaikki ennen olleet hänen
oppilaitaan. He melkein käsillään kantoivat hänet ylös rappusia, ja
Saxo syleili heitä kaikkia, siunasi heitä liikutettuna kutsuen heitä
rakkaiksi, nuoriksi ystävikseen.
Eteisessä tuli Pietari piispa avosylin häntä vastaan. Piispan
oravannahkainen viitta liehui huolimattomasti hänen ympärillään, ja
musta kangaskalotti oli vinosti päässä. Tuota kookasta, kaunista ja
vilkasliikkeistä miestä, jolla oli tummat, säihkyvät silmät, olisi
luullut nuorukaiseksi ellei hänen melkein lumivalkea tukkansa olisi
tehnyt häntä vanhemman näköiseksi kuin mitä hän oikeastaan oli,
sillä Pietari piispa ei ollut paljoa yli neljänkymmenen. Hän syleili
kiihkeästi Saxoa, estäen vilkkailla ystävyydenosoituksillaan häntä
puhumasta, kunnes hän kesken iloaan huomasi Saxon olevan kuolonkalpean
ja vaivoin pitelevän kiinni pöydästä ettei kaatuisi.
"Istuhan toki! Istu, Jumalan nimessä! Oletko sinä sairas?" huusi nyt
Pietari piispa, vetäen nopeasti esiin nojatuolin. "Miten voit? Onko
matka sinua rasittanut?"
"Onpa kyllä, arvoisa herra!" vastasi Saxo, vaipuen tuoliin. "Luulenpa
elämän taipaleen minua väsyttäneen, ja minä olen levon tarpeessa.
Mutta nyt minä olenkin saavuttanut päämääräni: Minä olen täyttänyt
herrani tahdon, ja hän on kutsunut palvelijansa luokseen. -- Kaarlo,
otitko kirjat vaununlaatikosta?" tämän sanoessaan hän taas nousi
puolihorroksistaan.
Kaarlo seisoi kyynelsilmin hänen vieressään ja laski nyt tämän hänelle
uskotun tärkeän kirjakäärön hänen syliinsä, polvistuen samalla itse
hänen jalkoihinsa ja suudellen häntä ääneti kädelle.
Silloin Saxo taputti häntä lempeästi ja rauhallisesti poskelle:
"Kiitos!" sanoi hän. "Sinä olet minun uskollinen, huolehtiva poikani.
Elä itke, lapseni! Kyllä sinua onni seuraa maailmassa, sillä sinulla
on hurskas ja rakastava sydän. Kyllä hyvä Pietari piispa pitää huolen
sinusta silloin kun minua ei enää ole -- ja kun kreivi Albert tulee --"
"Oi rakas isä", huokaili poika, "kyllä Jumala minusta huolen pitää,
kunhan vain te ette tule sairaaksi ja kuole pois minulta."
"Hän on sairas, vaarallisesti sairas", sanoi Pietari piispa, astellen
edestakaisin huoneessa -- "ja mestari Harpesträng on poissa, -- emmekä
me nyt voi turvautua keneenkään muuhun kuin tuohon saunakadulla
asuvaan saksalaiseen lihankaupustelijaan. Mutta ei ole muutakaan
neuvoa, meidän täytyy hakea hänet!" Hän lähetti nyt yhden papin ja
papinkokelaan toisen jälkeen etsimään Yrjö mestaria kaikista kaupungin
kapakoista, joissa he tiesivät hänen tavallisesti oleskelevan, ja
käski sitten palvelijoittensa valmistaa vuoteen. Kaikki säälittelivät,
mutta tarpeettomat nuoret papit hän ajoi ulos huoneesta, etteivät he
osanotollaan häiritsisi hänen rakasta, sairasta vierastaan.
"Lepo on nyt minulle paras lääke!" sanoi Saxo uupuneena, "mutta
ennenkuin minä rauhallisesti voin paneutua levolle, arvoisa herra",
jatkoi hän vaivaloisesti ja ojensi piispalle raskaan kirjakäärön,
"tahdon minä jättää teidän käteenne tämän minun perintöni Tanskan
kansalle ja sen kuninkaalle. Se on minun Tanskan historiani. Minä
olisin vielä kerran tahtonut lukea sen ja tasoittaa epätasaisuudet
antaakseni sen sitten kuninkaalle. Mutta jos minä tulisin siitä
estetyksi, niin ojentakaa te minun sijastani tämä kirja kuninkaalle
semmoisena kuin se on, ja mieluimmin onnellisena hetkenä, jolloin
te selvästi tunnette Herran hengen lepäävän kuninkaan ja isänmaan
yllä. Toimittakaa kuitenkin siitä ensiksi kaksi jäljennöstä, toinen
veljellenne arkkipiispalle, ja toinen teille itsellenne ystävälliseksi
muistoksi minulta, sekä vakuudeksi siitä, ettei minun elämäntyöni
minkään onnettomuuden kautta joutuisi hukkaan. Jos ei minun vähäinen
omaisuuteni riittäisi jäljennöspalkkioksi, niin minä tiedän varmasti
teidän kernaasti lisäävän sen mikä puuttuu."
"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän; minä täytän varmasti sinun
toivomuksesi!" vastasi piispa, koettaen parhaansa mukaan peittää
pelkonsa ja levottomuutensa. "Minä toivon kuitenkin, että sinä et ole
tullut tänne vartavasten testamenttiasi tekemään!" lisäsi hän melkein
vihaisesti. "Jumala siunatkoon sinua iankaikkisesti tästä työstäsi!"
lisäsi hän syvästi liikutettuna katsellessaan kirjaa, "se ilahduttaa
tanskalaisia sydämiä niinkauan kuin tanskalaisia miehiä on olemassa."
Sen sanottuaan hän nopeasti pani kirjan pyhien jäännöskaappiinsa ja
lukitsi sen tarkasti. "Ja nyt vuoteeseen, ei täällä ole aikaa ruveta
hentomieliseksi". Nyt hän itse otti sairaan syliinsä, nosti hänet
tuolilta ja enemmän kantoi kuin saattoi hänet pikaisesti valmistetulle
vuoteelle.
Suurimmalla kiireellä oli saksalainen Yrjö-mestarikin saapunut. Hän
oli pieni vikkelä mies, puettuna suurilla ulkonevilla sivutaskuilla
varustettuun, jäykkään, tulipunaiseen kauhtanaan. Hän tutki hyvin
merkitsevän näköisenä sairaan valtimoa ja pudisteli arveluttavasti
päätään. Sitten hän, laverrellen latinalaisia tiedesanoja ja
saksansekaista tanskaa, veti taskustaan kojeensa väittäen suonenlyönnin
oleva välttämätömän. Sairaudestaan huolimatta täytyi Saxon
kyllästyneenä pudistaa päätään joka kerran kun latinalainen kielivirhe
surahti hänen korvaansa. Kun Yrjö mestari yhä puserteli oppiansa
suonenlyöntitaidosta ja näytti senvuoksi kokonaan unohtavan sairaan,
kiihotti hän pian Pietari piispan kärsimättömyyden ja levottomuuden
ylimmilleen.
"Jos suonenlyönti välttämättömästi heti on tehtävä", tiuskasi piispa,
"niin niiksi te kulutatte kallista aikaa lörpöttelyllä, ja tapatte sekä
minut että hyvän Saxo-isän raa'alla ja jumalattomalla latinallanne?"
Viimeinkin oli sairaan suonta lyöty ja sidottu, ja hän vaipui syvään ja
rauhalliseen uneen. Yrjö mestari sanoi hänen varmasti paranevan, jos
hän, tietysti silloin vasta kun heräsi ja häntä lähestyttiin Verbena
tai rautayrtti kädessä, ensimäiseen kysymykseen hänen voimistaan
vastaisi voivansa hyvin; mutta jos sairas vastaisi voivansa huonosti,
niin oli hyvin vähän toivoa hänen toipumisestaan, vakuutti oppinut
parturi.
"Turhaa puhetta ja taikauskoa!" sanoi piispa suuttuneena. "Jos
vain Jumala auttaa, niin minä en välitä teidän Verbenastanne enkä
taikayrteistänne."
Turhaan Yrjö mestari vetosi esimiehensä luotettavaisuuteen
selittämällä, että niin seisoi mestari Harpesträngin "Oppikirjassa."
Mutta piispan mielestä voi mestari Harpesträng tässä suhteessa olla
yhtä suuri narri kuin moni muu, ja saadakseen sairaalle rauhan, hän ajoi
kovaäänisen Yrjö-mestarin pois sairashuoneesta, jättäen sinne vain
vanhan uskollisen palvelijansa Martin Riisen Kaarlon kanssa, jota ei
saatu lähtemään sairasvuoteen luota, mutta joka lupasi olla hiljaa kuin
hiiri.
Poika tukahuttikin heti kiihkeän ja äänekkään itkunsa. Hän istuutui
hiljaa lattialle vuoteen jalkopäähän ja uskalsi tuskin itse hengittää,
voidakseen kuulla hengittikö sairas. Yhä enenevällä tuskalla hän luuli
huomaavansa nukkuvan hengityksen heikkenemistään heikkenevän, ja
sill'aikaa kun vanha Martti ääneti rukoili ja huokaili uunin luona,
itki poika hiljaa ja katkerasti vuodeuudinten takana.
Saxon nukkuessa, asteli Pietari piispa edestakaisin viereisen huoneen
lattialla, kiivaasti väitellen Yrjö-mestarin kanssa, jota hän syytti
siitä, että tämä suonenlyönnillään oli liiaksi uuvuttanut heikon
vanhuksen voimia. Hän päivitteli samalla mestari Harpesträngin
poissaoloa, loukaten hänen sijaistaan siinä määrin, että mestari Yrjö
läksi suuttuneena pois, käskien piispan itsensä olemaan lääkärinä,
koska hän oli ymmärtävillään taidon paremmin.
Pietari-piispa melkein aina suuttui ja kiivastui silloin kun hänellä
oli voitettavana suru, mihin hän ei tahtonut alistua ja silloin se aina
kohdistui keneen tahansa, joka ensimäisenä hänen tielleen osui. Mutta
pian hän katui kiivauttaan, ja se, jota hän tällaisessa tilaisuudessa
oli loukannut, oli aina varma saavansa pian nähdä osoituksen hänen
sydämensä hyvyydestä ja rakastavasta mielenlaadustaan.
Sill'aikaa kun Pietari-piispan levottomuus Saxon takia pulpahti esiin
vihaisissa sanoissa poistuneesta Yrjö-mestarista astui vanha Martti
sisään ja pyysi häntä tulemaan sairaan luokse, joka oli herännyt
levottomana ja pyytänyt rippiä ja ehtoollista.
Suurimmalla kiireellä piispa pukeutui virkapukuunsa, otti pyhät
armonvälikappaleet käteensä, ja syvää surua tuntien hän meni rakkaan
sairaan luo, käskettyään ensiksi Martin jäämään ulkopuolelle pitämään
huolta siitä, ettei kukaan päässyt sisään.
Piispan astuessa sairashuoneeseen vallitsi siellä haudanhiljaisuus;
Saxo näytti taas vaipuneen uneen. Pietari-piispa astui hämärään
alkooviin, istuutui päänalaisen puoleen, eikä huomannut Kaarloa, joka
istui vuodeverhojen peitossa, vuoteen jalkapäässä kädet ristissä
rukoillen ja hiljaisia kyyneleitä vuodattaen.
Saxo avasi silmänsä ja tunsi piispan. "Minun tuntilasini on kohta
tyhjiin juossut", alkoi hän. "Ei mikään raskaampi synti paina minun
sydäntäni. Mutta rukoilkaa laupeuden Jumalaa että hän ristiinnaulitun
poikansa ja iankaikkisen rakkautensa tähden antaisi minulle anteeksi
sen, mitä minä inhimillisestä heikkoudesta olen rikkonut tässä
maailmassa! Kalvava epäluulo painaa vielä raskaana mieltäni. -- Minä en
voi kuolla rauhassa ennenkuin olen uskonut sen teille, kirkon pyhään
ja rikkomattomaan vaitiolosinettiin luottaen." Näin sanoessaan hän
nousi puoleksi vuoteellaan ja loi katseensa huoneeseen. Mutta kun hän
ei nähnyt siellä ainoatakaan ihmistä, painautui hän rauhoittuneena
vuoteelleen. "Ehkä tämä epäluulo itsessään on syntinen ja kirottu
ajatus", jatkoi hän, "mutta, jos se on väärä, niin suokoon Jumala
sen minulle anteeksi rakkauteni tähden kuninkaaseen ja isänmaahan.
Maailmalta minä olen sen salannut, mutta nyt kuolinhetkelläni minä
haastan kirkon pyhän tuomioistuimen eteen Knuut kuudennen salaisen
murhaajan ja meidän nuoren Valdemar kuninkaamme myrkyllisimmän
verivihollisen." -- -- Hän vaikeni hetkeksi, jääden tuijottamaan
jäykästi eteensä. "Minä tahdon haastaa syytteeseen miehen, jota minä
en milloinkaan ole nähnyt ruumiini pettävillä silmillä, mutta äsken
hän seisoi selvästi sisäisen erehtymättömän silmäni edessä -- ja
minä luulen varmasti voivani tuntea hänet ja todistaa häntä vastaan
viimeisenä tuomion päivänä, silloin kuin tuo jumalaton salaisuus on
minulle selvänä, jonka minä nyt näen vain häämöittävän pelottavassa
hämärässä -- mutta joka uhkaa Tanskaa ja suuren Valdemarin sukua
perikadolla." --
"Te kauhistutatte minua!" keskeytti piispa hänet. "Jos teidän
epäluulonne eivät ole todistetut, niin älkää niitä tuoko esiin ja
älkää raskauttako minun sieluani salaisuudella, joka on jätettävä vain
kaikkitietävän tuomarin tutkittavaksi!"
"Jos Tanskan onni ja meidän nuoren kuninkaamme elämä en teille
kallis", jatkoi Saxo -- "niin älkää pelätkö kuulla ja vastaanottaa
säilytettäväksi salaisuutta, joka, niin hämärä ja epävarma kuin onkin,
kuitenkin voi olla teille valonkipinänä pimeydessä ja Tanskan hyvän
hengettären viittauksena silloin kun hätä on suurin ja sydän neuvoton!"
Nyt hänen äänensä yhä heikkeni. Pietari piispa ei aina kuullut hyvästi,
ja hän ponnisti turhaan voidakseen kuulla ja ymmärtää jokaisen
sanan. Kohta oli kuoleva menettänyt puhekykynsä ja osoitti nyt vain
viittaamalla haluavansa vastaanottaa sakramentit ja viimeisen voitelun.
Kun Pietari piispa oli täyttänyt tämän surullisen velvollisuuden,
vaipui Saxo rauhallisesti hymyillen hänen syliinsä ja heitti henkensä.
Syvän surun valtaamana ja epätietoisena siitä oliko hän ymmärtänyt
oikein Saxon viimeiset merkilliset sanat, poistui piispa
ystävä-vainajansa luota ja sulkeutui salakammioonsa.
Vanha Martti ei voinut nyt enää kauemmin pidättää kaniikkeja ja Saxon
lukuisasti kokoontuneita ystäviä. He riensivät huolestuneina alkooviin,
missä näkivät Kaarlon itkien polvistuneen rakkaan opettajansa ruumiin
ääreen. Vanha Martti sääli poikaa ja sai vaivoin pakotetuksi hänet
poistumaan ruumiin luota ja vei hänet lepäämään huoneeseensa. Kun poika
oli toipunut, huomasi Martti ihmeekseen hänen kasvoillaan totisen ja
melkein miehekkään vakavan ilmeen, jota hän ei ollut huomannut tuntia
aikaisemmin. Hän kyseli pojalta yhtä ja toista tämän perheoloista ja
tulevaisuuden aikeista, ja Kaarlo vastasi hänelle lyhyesti ja jyrkästi,
mutta näytti kuitenkin ajattelevan aivan toista, kuin mitä häneltä
kyseltiin.
"Mitenkä vanha sinä olet?" kysyi Martti lopulta. "Minusta sinä tunnut
paljon vanhemmalta kuin ulkomuodostasi voisi luulla!"
"Minä olen jo kyllä niin vanha", vastasi Kaarlo, "ettei minua enää
tarvitse pitää lapsena, ja osaan kyllä vaieta siitä, jota en tahdo enkä
saa sanoa."
"Tahdotko sinä salata ikäsi?" kysyi Martti ihmetellen.
"Se ei ollut minun tarkoitukseni!" vastasi Kaarlo. "Minä olen kohta
yhdentoista vuoden vanha, mutta minä olen huomannut, että tunnissa voi
vanheta enemmän kuin kymmenessä vuodessa, ja sinä et saa enää toista
kertaa kysyä minun ikääni! Vaikka sinä oletkin jo vanha, niin minä
tiedän asioita, joista sinä et ole uneksinutkaan, ja joista ehkä ei
kukaan muu Tanskassa tiedä kuin minä. Sanoppas minulle, kuuleeko sinun
isäntäsi hyvin?"
"Hän on joskus vähäkuuloinen. -- Mutta luulenpa melkein sinun olevan
hiukan päästäsi vialla, poikani! Mitä tietoja sinulla voisi olla,
joista ei kenelläkään muulla olisi tietoa kuin sinulla? Ja mitä sinuun
kuuluu, vaikka minun piispani olisikin hieman vähäkuuloinen. Kai hän
ajoi sinut ulos kuunnellessaan sinun herrasi rippiä? Et suinkaan sinä
ole ollut niin häpeämätön ja jumalaton, että olet pettänyt herrasi
hänen viimeisellä hetkellään?"
Poika purskahti itkuun nämä Martin sanat kuultuaan; mutta pian hän taas
hillitsi itsensä. "Hyvä Saxo-isä ei ainakaan voi sentähden olla minulle
vihainen!" sanoi hän. "Mitä minä sille voin. Enhän minä istunut siellä
kuuntelemassa, eikä kukaan sanonut minulle, että se oli syntiä ja
Jumalan tahdon rikkomista. Mutta kun minä tapaan Saxo-isän taivaallisen
isämme luona, niin hän saa nähdä, että olen osannut vaieta yhtä hyvin
kuin piispa."
"Ole varuillasi, poikani!" huudahti Martti pelästyneenä. "Jos sinä olet
ollut rippitunnustuksen todistajana, ja jos siinä, niinkuin näyttää,
on ollut maata ja valtakuntaa koskevia salaisuuksia, niin voi yksi
ainoa sana siitä tulla sinulle kalliiksi. Kirkon kanssa ei ole leikkiä
laskeminen, ja jos minun herrani saa tämän kuulla, niin hän kenties on
pakotettu sulkemaan sinut luostarivankilaan, kunnes sinulla on yhtä
harmaat hapset ja parta kuin nyt minulla."
"Ethän sinä kuitenkaan ilmaise minua?" kysyi Kaarlo, katsellen
rehellistä Marttia rauhallisin ja tutkivin katsein. "Elä tee sitä!"
lisäsi hän reippaasti ja varmasti. "Minä osaan vaieta, mutta se, minkä
minä tiedän, voi olla hyödyksi meille kaikille, kunhan taivaallinen isä
antaa minulle ymmärrystä ja onnea."
Martti katseli ihmetellen reipasta, totista poikaa, joka näkyi kasvavan
hänen silmiensä edessä jokaista sanaa lausuessaan. Vaikka vanhus
olikin utelias kuulemaan tuota tärkeää salaisuutta, jonka poika joko
tiesi tai oli tietävinään, niin hän ei kuitenkaan uskaltanut panna
Kaarlon vaikenevaisuutta koetukselle, sillä hän pelkäsi itse tulevansa
osalliseksi salaisuudesta, joka oli kirkolle kuuluva, ja jonka
uteleminen ei ollut maallikolle luvallista.
"Mene levolle", sanoi hän huolestuneena, "ja rukoile Kristusta ja
Neitsyt Mariaa varjelemaan järkeäsi ja kieltäsi! Koeta unohtaa mitä
nyt ajattelet, ja tule jälleen samaksi lapseksi kuin eilen olit. Jos
lapset jo kehdossa saavat harmaan parran, niin ei ole pitkältä maailman
loppuun."
Sen sanottuaan Martti poistui huoneesta ja jätti pojan itsekseen.
Suru rakkaan opettajan kuolemasta ja ne tärkeät, vakavat ajatukset,
jotka niin äkkiä olivat täyttäneet hänen mielensä oudostuttivat ja
pelottivat Kaarloa. Hänestä tuntui kuluneen monta vuotta viime yöstä,
jonka hän oli valvonut Absalonin haudalla. Hän oli nyt yksin ja
hyljättynä ventovieraiden ihmisten joukossa, mutta hän tunsi samalla
vaurastuneensa ja viisastuneensa niin, että saattaisi huolehtia
itsestään. Kuitenkin hänen mielensä oli alakuloinen ja huolestunut.
Viimein hän sydämellisellä hartaudella luki iltarukouksensa ja
vaipui uneen. Hänen herätessään muistui tuo salaperäinen asia hänen
lapselliseen mieleensä kuin hämärä tuskallinen uni, ja hän tunsi vain
hyvin elävästi surun rakkaan opetusmestarinsa kuolemasta, sen huojensi
ainoastaan ajatus siitä uudesta elämästä, jota hän nyt omin neuvoin sai
alkaa.
Pietari piispa oli sulkeutunut moneksi päivää salakammioonsa, eikä
nähnyt muita ihmisiä kuin vanhan palvelijansa, jota hän ei syvässä
surussaan vastustellut eikä torunut.
Rehellistä Marttia, joka tunsi herransa luonteen, alkoi pelottaa
tämän harvinainen hiljaisuus ja surumielisyys, ja hän usein tahallaan
teki erehdyksiä toimissaan, mutta hänen ei onnistunut silläkään saada
nuhdesaarnaa isännältään.
"Tänään siis tuo vanha Sorön pappi haudataan!" sanoi Martti
kahdeksantena päivänä Saxon kuolemasta, tuodessaan aamulla piispalle
olutkeiton. -- "Kaikki nuoret kaniikit tahtoisivat olla kantajina.
Pitkin katua on sirotettu puksipuun lehtiä ja havuja, ja kaikkialla
valmistaudutaan yhtä komeasti kuin jonkun piispan hautajaisiin -- ja
kuitenkin hän oli vain halpa kirjuri ja pappi."
"Sinä typerä, hölmö ihminen!" huudahti nyt piispa kiivastuen ja työnsi
olutkeittovadin kumoon. "Jos sinä et vieläkään käsitä mikä mies hän
oli, ja että hänen laisensa kirjuri on enemmän arvoinen kuin kymmenen
piispaa, niin voithan sinä nähdä minusta ja kaikista tämän kaupungin
kirjallisesti sivistyneistä miehistä, että me olemme kadottaneet isän
ja että me suremme häntä kuin arkkipiispaa tai kuningasta."
"Vai niin!" jatkoi Martti iloisena, nähdessään rakkaan isäntänsä taas
virkeänä ja voimakkaana, ja hän koetti tarkasti nostaa lattialta
tinavadin, pelastaakseen mitä taisi sen sisällöstä. -- "Vai niin! Te
surette nyt paljon enemmän, herra piispa, kuin silloin kun se entinen
arkkipiispa kuoli siellä Sorössa -- mikä hänen nimensä olikaan?"
"Absalon, suuri Absalon!" huusi Pietari piispa polkaisten jalallaan
-- "Kylmä, tunteeton pölkkypää, oletko sinä jo unohtanut niin suuren
nimen? Jos ei kansa paremmin muista suurten miestensä nimiä niin,
Jumala paratkoon, nukkukoon silloin ikiunta."
"Aivan oikein, arkkipiispa Absalon", -- vastasi Martti rauhallisesti,
vaikka kyynelsilmin, pyyhkiessään hihallaan pöydälle kaatunutta
olutta. "Hänen kuoltuaan te jo ensimäisenä päivänä kutsuitte minua
pölkkypääksi, ja nyt hänen kirjurinsa kuoltua kului kokonaista
kahdeksan päivää ennenkuin te voitte huomata, miten kovasydäminen kollo
minä olen."
"Vanha, rehellinen Martti!" sanoi piispa liikutettuna ja puristi hänen
kättään. -- "Minä kyllä huomaan mihin sinä pyrit, sinä tunnet minut,
ja tahdot mieluummin nähdä minun mellastavan kuin surevan. Kutsuessani
sinua typeräksi ja tunteettomaksi, tein häpeämättömän väärin. No,
olkoon niin! sinä olet oikeassa. Minä en tahdo enää kauemmin istua
täällä pää nuokuksissa ja antaa ahdistavan, kuolettavan surun masentaa
itseäni. Minä tahdon kohottaa pääni, ja hellittää sydämeni tunteet
hänen haudallaan. Tuo tänne juhlapukuni. Minä tahdon puhua Tanskan
kansalle suuren Saxon haudalla! Minä tahdon kiittää Jumalaa siitä,
minkä hän antoi meille; hänessä, enkä tahdo istua täällä toimetonna! --
Herra antoi, Herra otti -- kiitetty olkoon Hänen nimensä --!"
Oli vuoden viimeinen päivä. Tiheä hallasumu leijaili kaupungin
yläpuolella, ja päivällisen aikaan oli melkein yhtä pimeää kuin
illalla. Tuomiokirkon suuri hautajaiskello alkoi soida. Piispankartanon
portti avattiin, ja käyräsauva kädessään Pietari-piispa astui hitaasti
ja juhlallisesti Roskilden kaupungin kaikkien pappien ja veljeskunnan
jäsenten etunenässä, johtaen suurta ruumissaattoa kirkkoon. Naiset ja
lapset kurkistelivat uteliaina ikkunoista ja ovista. Monet katsojat
valittelivat sumun peittävän heiltä koko loiston ja komeuden, sekä
himmentävän soihtujen valon, mutta monen vieraan silmä kostui
nähdessään nuorten kaniikkien ja Pietari piispan syvän surun. Nuoret
kilpailivat keskenään, päästäkseen kukin vuorostaan kantamaan rakasta
taakkaa, ja moni jalon Saxon ystävistä kulki paaria kantaessaan
enemmän kumarassa surusta kuin taakan painosta. Kirkon pääalttarilta
Pietari-piispa puhui voimakkaita sanoja rakkaan vainajan muistoksi ja
kunniaksi, mutta pian tukahuttivat kyyneleet hänen voimakkaan äänensä,
ja hän viittasi piispansauvallaan kuoripojille, että he alkaisivat
tavallisen Reqviemin [Sielumessun].
Ruumisarkku laskettiin kirkonkäytävän alle, ja haudan päälle
asetettiin kivi, johon Pietari piispa oli laatinut latinalaisen
muistokirjoituksen. Hiljaisen surun valtaamana ruumissaattue poistui
kirkosta, uteliaat ja osanottavat katselijat hajaantuivat. Kirkon
pimeällä käytävällä seisoi vielä puolikasvuinen, keltakiharainen
poika, yllään pitkä, musta vaippa ja sammutettu soihtu kädessä. Poika
oli Riisen Kaarlo, joka vielä itki ääneti ja hiljaa Saxon haudalla.
Hän pyyhki kyyneleet suurista, sinisistä silmistään, polvistui haudan
ääreen ja kevensi sydämensä ääneen rukoillen. Hän tunsi sydämensä
saaneen vahvistusta ja kevennystä; sammuneen soihdun hän jätti kirkon
lattialle ja kääntyi sitten lähteäkseen kirkosta. Silloin hän säpsähti
ja näki hämmästyksekseen, ettei ollut yksin. Hänen edessään seisoi
vanha, kumara mies, kainalosauvaan nojaten, ja puettuna oudonnäköiseen,
mustaan pukuun, pieni sarvilyhty riippuen vyöstä. Hänen kasvonsa olivat
harmaat ja ryppyiset, ja hänen tuijottavat silmänsä olivat yhtä himmeät
kuin sarvi hänen lyhdyssänsä.
"Ole varuillasi, poika, silloinkin kun rukoilet!" kuiskasi hän
uhkaavasti ja piteli sormea suullaan. "Se mitä tuo, joka tuolla
makaa", hän viittasi hautaan, "ei uskaltanut kirjoittaa kirjaansa, se
on nyt kirjoitettu suurempaan kirjaan, mutta sitä ei avata, ennenkuin
haudat aukeavat tuomiopasuunani soidessa. Astu sinä suoraan tietäsi,
elä katso oikeaan, elä vasempaan! Ole ääneti kuolleitten luona ja
pysy uskollisena eläville! -- Tapahtunut on tapahtunutta, ja mikä on
kirjoitettu tähtiin, sitä eivät voi elävät eikä kuolleet estää."
Kauhistuneena luuli Kaarlo tuntevansa uhkailevan vanhuksen samaksi
omituiseksi vuorimieheksi, josta Saxo oli puhunut arkkipiispalle ja
veli Gunnarille tuona iltana, jolloin poika istui pöydän alla olevalla
rukousjakkaralla Saxon kammiossa. Se minkä hän silloin vain ohimennen
oli huomannut, oli äskettäin esiintynyt paljon selvemmin ja näkyvämmin
hänen sielunsa silmille, kun hän alkooviverhojen takana oli kuullut
tuon salaisen ripin. Hän loi silmänsä maahan, vanhuksen tuijottavaa
katsetta peläten. Käheä, sopertava ääni kaikui vielä hänen korvissaan;
mutta kun hän taas kohotti silmänsä katsoakseen oliko vanhus vielä
siellä, näki hän tämän kompuroivan kainalosauvoineen ulos kirkonovesta.
Kaarlo rohkaisi nyt mielensä ja astui itsekin ulos kirkosta, koettaen
saavuttaa vanhuksen, mutta sankassa sumussa hän ei voinut enää eroittaa
häntä mistään, ja hänen mielensä tuntui kevenevän kun ei enää tarvinnut
nähdä häntä. Kaarlosta tuntui nyt myöskin siltä kuin olisivat vanhuksen
sanat siirtäneet kiven hänen sydämeltään, ja hän voi nyt vapaana lähteä
maailmalle ja unohtaa tuon salaisuuden, mikä niin häiritsevänä oli
tunkeutunut hänen huolettomaan lapsuuselämäänsä.