Heti kun Saxo oli saanut vieraansa saatetuksi ovelle ja oli palannut
takaisin lukukammioonsa, alkoi hänen vilkas oppilaansa ahdistella häntä
kysymyksillä ei ainoastaan pyhän Anteron ihmeistä, vaan kaikkien niiden
satujen ja seikkailujen todenperäisyydestä, jotka poika oli kuullut
isoisältään.
Sensijaan että olisi ryhtynyt tiedonhaluisen oppilaansa kanssa
kylmästi ja laajasti tutkimaan noiden kertomusten todenperäisyyttä,
vanha Saxo sai itse halun kuulla jonkun niistä monista ihmeellisistä
kertomuksista, joita lapsen pää oli täynnä. Hän iloitsi sydämellisesti
kuullessaan vilkkaan pojan kertovan tuoreella tavallaan nuo tunnetut
lapsuusajan tarinat. Hän kirjoitti yhtä ja toista muistiin Kaarlon
kertomusten mukaan, verratakseen ne vanhempiin satuihin ja tarinoihin.
Palkinnoksi hän lupasi kertoa iloiselle oppilaalleen monta kaunista
ja ihmeellistä tarinaa tanskalaisista sotureista, kuninkaista ja
sankareista.
Oli jo melkein aamu ennenkuin Saxo ja Kaarlo joutuivat levolle. Kun
luostarissa soitettiin aamumessuun, heräsi Saxo keveästä unestaan ja
meni messukirjoineen kappeliin, mutta hän ei herättänyt poikaa, jolle
hän oli valmistanut vuoteen penkillä olevien paperien väliin.
Palattuaan takaisin, hän istuutui työnsä ääreen eikä hän muistanut
muuta, kuin että hän, niinkuin tavallista, oli yksin kammiossaan. Mutta
kun hän päivälliskellon soidessa aikoi mennä refektorioon, näki hän
hämmästyksekseen pojan istuvan penkillä hieroen unta silmistään.
"Mitä tämä on? Niin, sehän on totta. Sinähän siinä olet. -- Mikä sinun
nimesi nyt olikaan?"
"Kaarlo", vastasi poika suruissaan, "ettekö te enää tunne minua, hyvä
herra. Ja kuitenkin te illalla lupasitte kertoa minulle niin monta
kaunista kertomusta kuninkaista ja sankareista."
"Kyllä minä sinut tunnen Riisen Karolus! Sinä olet terävä poika, joka
haluat mielelläsi kuulla kertomuksia ja oppia jotakin. Mutta tule nyt
minun mukaani, on päivällisen aika."
Saxo otti uutta oppilastaan kädestä ja vei hänet ensin tutustumaan
luostariveljien oivalliseen pöytään. Veli Gaufred ja muut veljet
vastaanottivat hyvin ystävällisesti arkkipiispan iloisen ja vilkkaan
kasvatin.
Ensi päivinä hänen ei tarvinnut olla läsnä muuta kuin
jumalanpalveluksissa ja hartausharjoituksissa. Hän sai vapaasti
katsella luostaria ja leikkiä paikkakunnan nuorten kanssa.
Apotti Thorkildin ja veli Gunnarin esimerkkiä seuraten toimelias
apotti Gaufred oli myöskin Soröhön perustanut jonkinlaisen
koulun, etupäässä rikkaiden aatelismiesten lapsille, jotka olivat
joko määrätyt hengelliseen säätyyn, tai jotka, saatuaan lyhyen
opetuksen kristinopissa ja kirjallisissa tiedoissa, voivat päästä
tulisoihdunkantajiksi tai hovipalvelijoiksi ja ritarien tai ruhtinasten
aseenkantajiksi. Kaarlo liittyi etupäässä näihin viimemainittuihin
oppilaihin, ja hänen harras halunsa ritarisäätyyn, sekä hänen rohkea,
seikkailunhaluinen luontonsa ilmeni pian kaikissa hänen leikeissään
ja toimissaan. Hän oli tarkkaavainen oppilas, mutta kyseli hurskailta
veljiltä enemmän maailmasta ja sen asioista kuin he osasivat vastata,
ja usein hän huimapäisyydellään ja vallattomuudellaan pani vakavien
isien kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Illoin hän sitävastoin
unohti mielellään kaikki vallattomat leikit ja istui hiljaa ja
tarkkaavaisena isä Saxon lukukammiossa, kun vanhus lupauksensa mukaan
kertoi hänelle Pohjolan sankaritaruja ja vanhoja, ihmeellisiä satuja
kuninkaista ja sankareista. Erityisen valtavasti vaikuttivat pojan
hellään ja herkkään mieleen kertomukset Hagbartista ja Signestä, sekä
Rolf Krakesta ja hänen urhoistaan. Vähitellen Saxo tutustutti hänet
Tanskan vanhimpaan ja uusimpaan historiaan, sekä raamatunhistoriaan
ja yleiseen maailmanhistoriaan. Kun hän viimein eräänä iltana kertoi
pojalle, miten kuuluisa ja rohkea mies Valdemar toinen jo oli, ja että
hän oli suuren Valdemarin poika, jonka urotyöt ja elämän Saxo mitä
voimakkaimmin ja kirkasvärisesti oli kuvannut hänelle, niin silloin
ei poika enää kauemmin voinut tukahuttaa innostustaan, hän hypähti
paikaltaan ja huusi: "Minä tahdon palvella kuningasta! Minä tahdon
palvella häntä samoin kuin Hjalte ja Wiggo palvelivat Rolf kuningasta.
Mutta jos minä olen vielä liian nuori siihen, niin anna minun ensiksi
mennä jonkun oivallisen ritarin oppiin. Kuka on urhoollisin kaikista
kuninkaan miehistä, hyvä isä?"
"Kuninkaalla ei ole Axelia eikä Esberniä", vastasi Saxo, taputtaen
innostuneen pojan punaista poskea, "mutta hänellä on monta
uljasta miestä ympärillään ja vaikeaa on sanoa sinulle, kuka
heistä on parhain; mutta luulenpa, ettei heistä hevillä kukaan
vedä vertoja Pohjoisalbingin kreivi Albertille. Jos sinun mielesi
palaa sotilassäätyyn, niin eipä taida kannattaa pakoittaa sinua
kirjatoukaksi. Minä kirjoitan tästä arkkipiispalle ja koetan saada
hänet siihen suostumaan. Joka tapauksessa sinä voit seurata jouluna
minua Roskildeen. Piispa Pietari on lähettänyt minulle viestin, että
hän odottaa minua. Siellä me ehkä saamme nähdä myöskin kreivi Albertin,
sillä häntä odotetaan sinne joulun ja pääsiäisen välisenä aikana, ja
silloin me voimme puhua lähemmin asiasta."
Kukaan ei nyt ollut iloisempi kuin pieni Riisen Kaarlo, ja kun Saxo
lähetti arkkipiispalle ystävällisen kiitoksensa hänen latinalaisesta
runostaan, niin hän pyysi samalla hänen suostumustaan siihen, että
poika saisi seurata taipumuksiaan.
Joulu läheni lähenemistään, eikä Kaarlo nyt puhunut mistään muusta kuin
siitä, miten mahtava ja uljas ritari hänestä pian tulisi.
"Se, joka ikävöi kultaista hevosta, pitelee aina sen suitsia
kädessään!" sanoi Saxo reippaalle oppilaalleen lähtöpäivän edellisenä
iltana. "Mutta ole kärsivällinen, ei ole niinkään helppoa voittaa
kultaisia kannuksia kuin sinä ajattelet. Jos sinä pääset kreivi
Albertin luo niinkuin toivon, niin sinä saat asemestarin, joka itse
on käynyt ritarikoulunsa vieraalla maalla, eikä hän päästä sinua
ennen aikoja opista. Neljäntoista vuotiseen asti sinä opettelet
kantamaan soihtua ritarin tuolin takana ja palvelet häntä nöyrästi
hänen aterioidessaan ja maata mennessään. Kun sinä sitten seitsemän
vuotta olet kantanut hänen kilpeänsä ja keihästänsä, ruokkinut hänen
sotaratsuansa ja vartioinut hänen vankejansa, ja sitäpaitsi osoittanut
olevasi oiva ja uskollinen aseenkantaja, ja itsekin ottanut vankeja
sodassa, -- niin sitten vasta punnitaan voitko päästä ensimäiseen
asevartioon Herran huoneeseen."
"Asevartio? Mikä se on, isä Saxo?" kysyi poika, ja kun Saxo nyt selitti
hänelle tämän tavan, johon aseenkantajan täytyi alistua ennenkuin hänet
lyötiin ritariksi, tuntui Kaarlosta ettei ollut niinkään ihmeellinen
asia valvoa yö kirkossa kilpeä vartioiden. "Minä tahtoisin tehdä sen
jo tänä yönä", sanoi hän kehuskellen, "jos sinä vain lupaat, että pian
pääsen aseenkantajaksi, enkä tarvitse liian kauan pöytää kattaa ja
vuodetta valmistaa."
"Ei kehuminen eikä ylpeys vielä ole tehneet yhtään miestä suureksi!"
vastasi Saxo harvinaisen ankarasti. "Jos sinä vielä joskus aiot
muuksikin kuin lörpöttelijäksi, niin täytyy sinun olla nöyrä ja
hurskas, eikä rehennellä suurilla sanoilla. Ritari lyö kovaa ja puhuu
hiljaa, sanoo sananparsi. Mutta minä huomaan tyhjien nelikoiden
kolisevan yhtä kovaa kuin tyhjien tynnyrien."
Nämä hänen rakkaan opettajansa kovat sanat kohottivat kyyneleet Kaarlon
silmiin, vaikka hän omasta mielestään ei ollut sanonut muuta kuin minkä
hän kyllä uskaltaisi tehdä, jos vain saisi luvan siihen.
Nyt nousi Saxo totisena sytyttämään sarvilyhtynsä, jonka hän antoi
pojalle käteen. Itse hän otti nurkasta uunin luota isoisänsä vanhan
miekan ja kilven, ja pyyhki niistä tomun vaippansa liepeellä. "Kule
edelläni!" sanoi hän Kaarlolle, "ja näytä minulle tietä kappeliin!
Siellä, missä Tanskan suurimmat urhot lepäävät, minä tahdon nähdä
oletko sinä yhtä rohkea teoissasi kuin sanoissasi."
Kaarlo katui nyt sydämessään mitä äsken oli sanonut ja muisti nyt vasta
että paljon kuolleita oli haudattu kappeliin. Mutta häntä hävetti
näyttää minkäänlaista pelkoa, ja hän astui senvuoksi aivan ääneti
lyhtyä kantaen edeltä pimeitä luostarikäytäviä pitkin.
Kun he astuivat holvattuun kivikappeliin, pudotti Saxo
hajamielisyydessään kilven kivilattialle, mikä synnytti oudon kaiun
autioissa, pimeissä holveissa ja avonaisissa haudoissa. Kaarlo
säpsähti, mutta ei näyttänyt pelkoansa, vaan nosti kilven näennäisen
rauhallisesti.
"Minä tahdon nyt näyttää sinulle minkälaisessa seurassa me olemme!"
sanoi Saxo juhlallisesti, ja hän tunsi itsekin olevansa omituisessa
mielentilassa lähestyessään näin öiseen aikaan suurten vainajien
hautoja. -- "Katsoppas tänne", jatkoi hän, seisahtuessaan erään
muurissa olevan syvennyksen viereen, "tässä lepäävät Tanskan suurimman
sankarisuvun esi-isät. Vähän ennen kuolemaansa, kolme vuotta sitten,
arkkipiispa Absalon muurautti tänne iso-isänsä Skalm Hviden ja urhean
Tykon sankariluut, -- ne olivat sitä ennen Fjenislöflillessä. Elä
unohda mitä minä olen kertonut sinulle heistä, ja rukoile Kristusta
ja pyhää äitiä auttamaan sinua niin, että kerran vielä voit minun
ikäisekseni tultuasi seisoa täällä tarvitsematta peittää kasvojasi ja
hävetä!"
Kaarlo tuijotti muuriin, ja hänestä tuntui kuin haluaisivat ankarat
sankarit astua esiin kysymään mitä hänellä oli tekemistä heidän
joukossaan. Hän tukahutti hiljaisen huokauksensa ja seurasi ääneti
Saxoa kuoriin lyhtyä kantaen. Siellä osoitti Saxo-isä Asker-Rygen ja
Inge-rouvan, Esbern Snaren ja mahtavan Sunen hautoja, muistuttaen
Kaarlolle heidän hurskasta elämäänsä ja mainetöitänsä. Viimein hän
pysähtyi Absalonin haudan ääreen. "Katso tätä!" sanoi hän liikutettuna,
kyynelten kohotessa hänen silmiinsä. -- "Tässä lepää mies, jonka
kaltaista sinä et koskaan saa nähdä, ja Tanskassa ei vuosisatoihin ole
ilmestyvä hänen vertaistaan." Ja nyt hän luki ja selitti pojalle sen
kiittävän hautakirjoituksen, jonka hän oli panettanut sinne suuren
arkkipiispan muistoksi, ja sitten he yhdessä polvistuivat haudan ääreen
rukoukseen.
He viettivät näin hetken hautojen ääressä hartaasti rukoillen,
ja Kaarlo alkoi vähitellen tottua paikkaan ja sen vakavaan
juhlallisuuteen. Vielä uudestaan toisti Saxo hänelle sen, minkä hän
niin usein oli koettanut painaa oppilaansa mieleen, että tulevan
ritarin tuli rakastaa Jumalaa ennen kaikkea ja häntä ainoata pelätä,
eikä senvuoksi saanut vavista elävien eikä kuolleiden edessä. "Tohditko
sinä nyt valvoa yksinäsi täällä kappelissa kukonkiekunaan asti?" kysyi
hän lopuksi.
"Tohdin toki!" sanoi Kaarlo, vaikka hänen äänensä vapisi, eikä hän
voinut kokonaan salata pelkoansa. Sitten Saxo antoi miekan hänen
käteensä, asetti kilven lyhdyn viereen Absalonin haudalle ja pyysi
häntä vartioimaan sitä tarkasti. Hän kehoitti poikaa ahkerasti
rukoilemaan, ettei joutuisi pelon valtaan tai kiusaukseen paeta ja
häpeällisesti jättää asevartionsa. "Mutta jos sinä et ole kyllin
voimakas ja rohkea jäämään tänne", lisäsi hän, "niin on kappelin ovi
avoin, ja sinä tunnet tien minun kammiooni."
Tämä viimeinen pilkallinen huomautus palautti taas Kaarlon rohkeuden,
sillä hän pelkäsi eniten tulla lukituksi koko yöksi kuolleitten luo.
Mutta nyt kun hän tiesi pääsevänsä pois silloin kun tahtoi, päätti
hän rohkeasti jäädä puolustamaan paikkaansa, tapahtukoon sitten mitä
tahansa.
Kun Saxo huomasi pojan vakavasti aikovan kelpo aseenkantajan tavoin
kestää asevartion, iloitsi hän suuresti hänen rohkeudestaan, ja hänen
mielestään oli tämä koetus jo kyllin suuri Kaarlon ikäiselle pojalle,
joka ei vielä koskaan ollut käyttänyt aseita, ja jonka pää oli täynnä
seikkailutarinoita ja kummitusjuttuja. Hän tahtoi senvuoksi vapauttaa
Kaarlon enemmistä rohkeudenkoetuksista ja tahtoi ottaa hänet mukanaan
takaisin kammioonsa; mutta Kaarloa hävetti, että häntä kohdeltiin kuin
pelkuria, epävakaista lasta, ja hän väitti tahtovansa täyttää minkä oli
luvannut. Saxoa arvelutti loukata epäluottamuksella tämän lapsellisen
mielen varhain herännyttä itsetuntoa ja estääkseen kaikkia vaarallisia
seurauksia, jotka aika, paikka sekä pojan vilkas mielikuvitus voisivat
aikaansaada, hän päätti salaisesti jäädä sinne läheisyyteen, ja
poistuttuaan kappelista hän palasi takaisin erään sivuoven kautta,
piilottautuen pimeään ristikäytävään, josta hän, haudalle asetetun
lyhdyn ja nousevan kuun valossa, voi huomata kaikki nuoren sankarin
liikkeet.
Hän näki nyt piilopaikastaan pojan uskollisesti kävelevän edestakaisin
alttarilla, suuri miekka kädessään. Mutta kun sitten liitävien
pilvien lomasta kuu paistoi sisään pienien ruutujen läpi, valaisten
hautapatsaisiin uurretut kuvat, tai kun tuulen synnyttämä veto
autioissa holveissa liikutteli vanhoja lippuja, silloin huomasi Saxo
huolestuneena pojan tuijottavan tuskallisesti ympärilleen. Mutta
samalla hän myöskin sydämelliseksi ilokseen näki hurskaan oppilaansa
polvistuvan ja rukoilevan kunnes hänen rohkeutensa taas palasi, ja hän
alkoi uudelleen kävellä edestakaisin.
"Oikein, Kaarlo!" ajatteli vanhus -- ja, tietämättään, hän tapansa
mukaan lausui ääneen ajatuksensa.
Hämmästyen kuuli Kaarlo nimeään mainittavan, saamatta selville mistä
tuo ääni tuli, joka näytti haluavan vahvistaa ja rohkaista häntä,
täyttäen samalla hänet syvällä pelolla. Tosin koko hänen ruumiinsa
vapisi ajatellessaan, että hän oli yksin yön aikana täällä hautojen
keskellä, ja ehkä kuolleiden sankarien näkymättömien henkien
ympäröimänä, mutta ystävällisestä äänestä päättäen, hän luuli varmasti
heidän tarkoittavan hänen parastaan.
Saxo itsekin joutui omituisen mielialan valtaan. Paikka ja aika
vaikuttivat myöskin häneen vastustamattomalla voimalla, ja hän oli
valvovan unessa näkevinään ystävä vainajansa, suuren Absalonin,
nousevan haudastaan ja astuvan piispallisessa juhla-asussa alttarin
eteen, käyräsauva ja monstranssi [ehtoollisrasia] käsissään ja lukevan
siunauksen maalle ja kansalle, niinkuin hän niin usein oli nähnyt hänen
eläessään tekevän. "Herra olkoon teidän kanssanne" oli hän vihdoin
selvästi kuulevinansa Absalonin voimallisen äänen laulavan latinaksi,
ja tietämättään hän polvistui ja lauloi latinaksi hiljaisella äänellä,
mutta kuitenkin niin kovaa, että Kaarlo selvästi sen kuuli: "Niin myös
sinun henkesi kanssa!"
Silloin hiukset nousivat kauhusta pystyyn Kaarlon päässä -- hän pudotti
miekan kädestään ja aikoi paeta. Mutta hänestä tuntui kuin hänen
jalkansa olisivat kasvaneet kiinni lattiaan, ja hän jäi liikkumattomana
seisomaan paikalleen, sillä miekka oli pudotessaan kaatanut lyhdyn ja
sammuttanut valon. Silmänräpäyksen ajan oli hänen ympärillään pilkkosen
pimeää, ja kuun valossa, joka äkkiä valaisi kappelin, näki hän selvästi
kookkaan, valkoisen olennon liikkuvan pimeästä ristikäytävästä häntä
kohti. Hän horjahti kauhistuneena taapäin ja piteli kiinni kuorinoven
enkelikuvasta, ettei kaatuisi lattialle.
Valkoinen olento oli Saxo sistersiläismunkin-vaipassaan. Pudonneen
miekan helinä oli herättänyt hänet unelmistaan, ja Saxo lähestyi
nyt hakemaan Kaarloa kotiin, vapauttaakseen heidät molemmat tästä
sieluatärisyttävästä yövalvonnasta.
"Tule, poikani!" sanoi hän. "Kyllä jo riittää! Sinä olet uskollisesti
valvonut ja rukoillut sekä luottanut enemmän kaikkivaltiaan Jumalan
voimaan kuin itseesi. Ota nyt aseesi ja seuraa minua, puoliyön aika on
jo kulunut."
Kaarlo tunsi isällisen opettajansa ja heittäytyi iloisena hänen
syliinsä: "Jumalalle kiitos, että tulit, hyvä isä!" sanoi hän
hengittäen taas vapaammin -- "ei ollut niinkään helppoa olla
asevartiana, enkä minä enää toista kertaa kehu rohkeuttani. Minä olisin
kyllä jo ennemmin juossut tieheni, mutta en voinut liikuttaa jalkaani."
"Mitä sinä pelkäsit, poikani?" kysyi Saxo rauhallisesti, mutta
juhlallisen vakavasti, ja hänen kunnianarvoisat kasvonsa olivat
kuolonkalpeat. "Jos hurskaat ajatukset liikkuvat meidän mielessämme,
niin silloin täällä pyhässä Herran huoneessa vain hyvät henget ovat
meidän lähellämme, ja niitä ei meidän koskaan tarvitse pelätä."
"Niin minustakin tuntuu", vastasi poika painautuen lähemmäksi häntä,
"mutta minua alkoi niin pelottaa, sillä minusta tuntui kuin kuolleet
olisivat polvistuneet täällä ympärillä ja messunneet."
"Minäkin luulin nähneeni rakkaan vainajan", vastasi Saxo hiljaa, ja
hänen katseensa kiintyi vielä alttariin -- "mutta minä en pelännyt,
sillä minä kuulin autuaan herrani äänen, joka siunaten kutsui minua
luokseen. Ja totisesti, minä tunnen, ettei hän ole minua turhaan
kutsunut. Ehkä me olemme molemmat uneksineet", lisäsi hän -- "mutta
unetkin voivat olla Herran lähettämiä."
Hänen näin puhuessaan suhisi omituisesti hänen päänsä päällä, ja vanhat
liput Absalonin haudan yläpuolella liikahtelivat.
Ääneti astuivat nyt Saxo ja hänen oppilaansa ulos kappelista, poika
kantaen kilpeä ja miekkaa, ja Saxo sammunutta lyhtyä. Molemmat olivat
omituisen juhlallisella mielellä ja ikäänkuin korkeampien olentojen
vihkimiä suureen ja tärkeään kutsumukseen. Vanhus uneksi kiikastetusta
ystävästään, joka kutsui häntä luokseen Jumalan iäiseen valtakuntaan.
Poika ei enää pelännyt, vaan uneksi sankaritöistä ja ritariretkistä,
iloisista seikkailuista ja kauniista naisista. Se minkä hän äsken kuuli
haudoilla, oli hänestä nyt kuin enkelien laulua. Se oli sankarihenkien
kehoitus hänelle pyrkiä yhtä suureksi ja ihanaksi kuin he.
Kappelin ja luostarin välisessä pimeässä käytävässä paloi yksinäinen
lamppu Marian-kuvan alla. Siinä Saxo sytytti kynttilänsä -- sillä kuu
oli lumipilvien peitossa -- ja häiritsemättä toistensa niin kovin
erilaista, mutta kuitenkin niin onnellista tunnelmaa, johon yöllinen
seikkailu oli heidät saattanut, palasivat molemmat hiljaa takaisin
kammioon ja paneutuivat levolle.
Seuraavana aamuna tunsi Saxo itsensä tavallista heikommaksi ja pelkäsi
lähteä matkalle. Mutta kun Kaarlo jo seisoi matkaan valmiina hänen
makuupenkkinsä vieressä, nousi hän vaivaloisesti, rukoili hiljaa
aamurukouksensa ja pukeutui lammasnahkaiseen matkapukuunsa. Palattuaan
Kaarlon kanssa messusta hän sanoi hyvästi apotti Gaufredille ja hyville
munkeille, joiden kunnianarvoisena vieraana hän nyt oli ollut kolme
vuotta. Kainalossaan hän kantoi kahta kirjaa, jotka hän oli lainannut
Absalonilta, ja jotka tämä testamentissaan oli määrännyt annettaviksi
takaisin Sorön luostarille. Toinen oli pergamenttinidos Justinuksesta,
ja toinen Valerius Maximus (per manum Absalonis [Absalonin kädestä]).
Hänen oli hyvin vaikea erota näistä kirjoista. "Ottakaa ne!" sanoi
hän apotille. "Ottakaa ne pian, etten minä joudu kiusaukseen viedä
niitä mukaani ja riko herrani viimeistä toivomusta vastaan, jonka te
itse olette kuullut ja kirjoittanut. Ne puolikolmatta hopeamarkkaa,
jotka hän anteliaisuudessaan minulle jätti, olisi minun kyllä ollut
vaikea hankkia; mutta tämän lainan takaisinantaminen on minulle melkein
vaikeampi. Sillä katsokaa, arvoisat herrat, tässä on Absalonin lampun
kalliit jäljet."
"Me säilytämme tämän perinnön pyhästi luostarimme pyhien jäännösten
joukossa!" sanoi apotti Gaufred ja asetti huolellisesti kirjat erilleen.
Hyvästi jättäessään Saxo syleili häntä ja kaikkia veljiä. "Mielelläni",
sanoi hän lopuksi, "minä olisin laskenut luuni lepoon tänne hurskaan
herra-vainajani jalkojen juureen, mutta hyvä Pietari piispa haluaa
nyt minua luokseen. Ehkä minä saan vastaanottaa viimeisen voitelun
hänen kädestään, ja siellä missä Tanskan vanhimmat kuninkaat lepäävät
on ehkä minut määrätty viittaamaan tulevalle sukupolvelle tietä
kuningashaudalle."
Apotti ja kaikki veljet olivat suruissaan hurskaan Saxo-isän
poismenosta, sillä heistä tuntui hyvin todennäköiseltä, että he nyt
näkivät hänet viimeisen kerran. Omaisuutta ei hänellä ollut paljoa
mukaansa ottaa ja rahoja vieläkin vähemmän, mutta hän tarvitsikin
niin vähän, ja yhdellä hopeamarkalla hän tuli toimeen kauan. Kaikkein
huolellisimmin hän oli käärinyt tavaroihinsa arkkipiispa Absalonin
kirjoitukset, sekä molemmat häneltä muistiksi saamansa hopeapikarit.
Tarkasti hän myöskin oli kietonut vuode-peitteeseensä pergamentille
sirosti kirjoitetun ajantietonsa, jonka hän toivoi vielä kerran
saavansa lukea Roskildessa.
Saxo oli liian vanha ratsastamaan, senvuoksi apotti oli lainannut
hänelle vaunut Pedersborgin aatelisrouvalta. Näissä mukavissa
ajoneuvoissa hän voi häiriytymättä antautua ajatuksiinsa ja jättää
suitsien ja hevosen hoidon ajopojan huostaan.