"Sanokaa minulle nyt ensiksi, rakas isä Saxo, miten edistyy teidän
suuri teoksenne, _Historia danica_ [Tanskan historia], joka on niin
rakas minulle?" kysyi arkkipiispa ja laski pikarin pöydälle. Mutta
kun Saxo samassa silmänräpäyksessä osanottavasti kysyi eikö hänen
_Hexaëmeroninsa_ [oppinut runoelma luomisen kuudesta päivästä]
vielä ollut valmis, vetäsi hyvä arkkipiispa, vaatimatta vastausta
kysymykseensä ison, latinalaisen käsikirjoituksen esiin kauhtanansa
silkkitaskusta. "Kas tässä!" sanoi hän iloisesti. "Täällä tuon
teille sen kolme viimeistä osaa, minä olen kutsunut ne nimellä
_Distinctiones_. Niinkuin minä edellisissä, kuten tiedätte, olen
laulanut luomisesta, syntiinlankeemuksesta ja Aadamin kautta
johtuvasta kuolemasta, niin minä olen tässä päättänyt teokseni
kuvailemalla totisen ja iäisen elämän lahjaa toisen Aadamin kautta,
ja olen koettanut selittää jumal-ihmisen kaksinaista luonnetta.
Tästä kappaleesta te luultavasti sanotte saman, minkä lausuitte
minun selityksestäni toisessa osassa olevan _Mysterium Trinitatisin_
[Kolminaisuuden salaisuus] johdosta, sekä kymmenestä käskysanasta: että
minä niissä olen osoittanut olevan enemmän _theologus ja dialecticus_
[jumaluusoppinut ja väittelijä] kuin runoilija. Olkoon niin! Kukaan
ei voi lisätä kyynärääkään kasvuunsa. Ehkä teitä miellyttää enemmän
loppuosa ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä -- item
iankaikkisesta kuolemasta. -- Toivon että te ette pidä sopimattomana
minun sanojani kymmenennessä osassa:
"Utilitas opris, oculis inspecta serenis
Vix patietur opus a justo judice sperni."
[Teoksen hyötyä katsottuna selvin, ystävällisin silmin,
halpana tuskin oikea tuomari pitäisi.]
"En totisesti!" vastasi Saxo lämmöllä ja puristi arkkipiispan kättä.
"Senverran kuin minä tunnen teidän kristillistä runoelmaanne, niin ei
tunnollinen arvostelija voi muuta kuin kunnioittaa sitä hurskasta,
jumalallista mieltä sekä tieteellistä selvänäköisyyttä, mikä siinä
ilmenee. Minä olen, arvoisa herra, tosin jo aikaisemmin lausunut sen
mielipiteen, että moni ajatus siellä minun mielestäni on enemmän
jumaluusopillista tutkimista kuin runoa, mutta minä tiedän myöskin
teidän sallivan minun lausua ajatukseni suoraan. Sallikaa minun vielä
kuitenkin lausua yksi vastaväite, sen rakkauden nojalla, jolla minä
tiedän teidän katselevan minun elämääni ja työtäni tässä maailmassa:
Te olette lausunut sanan, joka on loukannut minua, ja jossa minä
luulen teidän erehtyneen. Te moititte Esipuheessa maallista runoutta
ja niinkutsuttuja satuja, jotka teidän mielestänne ovat erityisen
vaarallisia nuorisolle. Jos ei minulla olisi jätteitä meidän
vanhasta maallisesta runoudestamme ja meidän aivan merkillisistä
muinaistaruistamme, joita monet tahtovat leimata vain saduiksi ja
runoiksi, niin minä tietäisin kertoa sangen vähän meidän isiemme
hengestä ja ajatustavasta, eikä meidän nuorisomme turmellu omien
esi-isiensä tuntemisesta."
"Rakas Saxo isä!" vastasi arkkipiispa taputtaen häntä rauhoittavasti
olalle -- "Tiedättehän te millä ilolla minä olen lukenut teidän
erinomaisen historianne kymmenen ensimäistä kirjaa, ja niinmuodoin
eivät minun mielipiteeni mukaan maallinen runous ja ne merkilliset
tarut, jotka te olette säilyttänyt unholaan joutumasta, ole lorua eikä
mitättömiä satuja. Minun tarkoitukseni on vain, että kaikki tämänlainen
on varovaisesti esitettävä nuorisolle, ettei se synnyttäisi heissä
epäkristillisiä ennakkoluuloja ja pakanallista taikauskoa, niinkuin
esimerkiksi tuo nykyään niin yleinen usko tähtien vaikutuksesta
ihmiselämään, josta ei meidän nuori, urhokas kuninkaammekaan kuulu
aivan vapautuneen:
"Qualiter ex astro, sensu vitaque carente,
Dependeret Homo, rationis dote beatus".
[Tähdestä tunteettomasta riippuisko ihmisen onni
Jolle järjen lahja on suotu.]
"Sitä minä en uskalla ratkaista!" vastasi Saxo miettiväisenä, ja
arkkipiispan viimeiset sanat antoivat hänen ajatuksilleen toisen
suunnan. -- "Mutta ainakin on varma", jatkoi hän, "että meidän nuori
kuninkaamme on syntynyt hyvin merkillisien _Auspicioiden_ [Merkkien]
alla, ja uskallanpa sanoa erityisen eriskummallisen ja oudon tähden
alla. Ja uskokaa minua, hänellä on sekä pahat että hyvät enkelit
luonaan; molemmat ovat hyvin voimakkaita. Jumala suokoon hyvän
saada kunniakkaan voiton. Silloin vasta voivat totuutta rakastavat
jälkeentulevaiset oikeudenmukaisesti kutsua häntä sillä nimellä minkä
hänen ihailevat aikalaisensa jo ovat hänelle antaneet: Valdemarus
victoriosus." [Valdemar voittaja.]
"Oikein, rakas, hurskas ystävä!" vastasi arkkipiispa kiertäen auki
käsikirjoituksensa. -- "Tuo totuus ei sovellu vain meidän nuoreen
kuninkaaseemme, vaan jokaiseen voimakkaaseen ja jaloon ihmissieluun
maailmassa. Täytyyhän minun myöntää se teille, sillä ovathan ne minun
omia sanojani, runoelmani ensimäisessä kirjassa:
"Omni semper adest honimi specialiter unus
Augelus, ut vexet, ac ut custodiet, alter."
[Vaivaamassa aina jok' ihmistä ompi
enkeli, ja varjelemassa on toinen.]
Kunnon Antero-herra oli nyt päässyt puhumaan runoteoksestaan ja näytti
aikovan ruveta lukemaan sitä alusta asti. Mutta veli Gunnar, joka jo
hyvin tunsi tämän laajan skolastisen runon ja pelkäsi taas saavansa
kuulla sen, sensijaan että saisi tutustua Saxoon, uudisti äkkiä
arkkipiispan äskeisen kysymyksen Saxon historian valmistumisesta.
Samalla hän leikillisesti huomautti arkkipiispalle puolen yötä olevan
liian lyhyen ruveta alkamaan maailman luomisesta asti, vaikkei se
olisi puoleksikaan niin tieteellistä ja perusteellista, kuin hänen
filosofisessa runoelmassaan.
Hyvä Antero-herra, joka kyllä tunsi tuon yleisen kirjailijaheikkouden,
jota hän ei voinut sietää muissa ja vaivoin hillitsi itsessänsä,
voitti nyt kokonaan esittämishalunsa, kääri kärsivällisesti kokoon
käsikirjoituksensa, laski sen nyt Saxon hyllylle muinaiskalujen
joukkoon ja pyysi häntä lukemaan sen toiste sopivammassa tilaisuudessa.
Hän pyysi Saxon tyydyttämään hänen ja Gunnar-veljen suuren halun kuulla
paljon tärkeämpää teosta, mistä he toivoivat niin paljon itselleen ja
isänmaalle.
"Todellako, jalot herrat!" vastasi Saxo ujosti. "Minua hävettää
teidän suuri luottamuksenne minun kykyyni ja kuntooni. Minä tunnen
liiankin hyvin ryhtyneeni tehtävään, jota minä en kykene suorittamaan.
Minä en myöskään olisi uskaltanut ryhtyä siihen, jos eivät minun
hurskaan herrani, Absalonin, alituiset rukoukset ja kehoitukset
olisi melkein puoleksi pakoittaneet minua siihen. Mutta sellaisen
herran käsky on suuri, jalot herrat. Ja jos minä tunnenkin olevani
liian halpa tähän vaikeaan ja tärkeään työhön, ja minun rohkeuteni
havaittaisiin kunnollisuuttani suuremmaksi, niin olkoon kuitenkin minun
hurskaan herra vainajani ankara käsky minun järkeni ja ymmärrykseni
puutteellisuuksien puolustuksena, sekä teille että jälkimaailmalle.
Tämän kaiken minä olenkin sanonut kirjani lukijalle jo etukäteen; sillä
esipuhe ei synnytä riitaa."
"Teiltä me opimme vaatimattomuutta ja nöyryyttä, hurskas Saxo-isä!"
keskeytti hänet hurskas vanhus. "Te katsotte itsenne liian halvaksi
kirjoittamaan mitättömän kansan historiaa, jota vastoin minä paljon
vähemmillä edellytyksillä olen uskaltanut laulaa suurimman Herran
suurinta työtä. Senvuoksi, vaikka tuo iloinen veli Gunnar kehuukin
minun oppineisuuttani ja viisauttani, antaa hän minun niellä niiden
johdosta monta kullattua pilleriä, jotka ovat karvaammat kuin kaikki
mestari Harpesträngin yrtit."
"Te vastaanotatte kuitenkin paljon kärsivällisemmin veli Gunnarin
karvaat pillerit kuin minun viattomat yrttini, korkea-arvoisa herra!"
yhtyi mestari Harpesträng puheeseen. "Ja jos te olisitte yhtä
terve ruumiin kuin sielun puolesta, niin te ette tarvitsisi minua
seurueessanne."
Saxon osanottavasti kysyessä arkkipiispan terveydentilaa, vakuutti
hurskas Antero tuntevansa itsensä kyllin voimakkaaksi voidakseen
seurata kuningasta ristiretkelle Liivinmaahan, jonka hän pian
toivoi toteutuvan. "Mutta tuskin minun sielunvoimani silti ovat
niinkään suuret, kuin hyvä mestari Harpesträng arvelee", lisäsi hän
syvään huokaisten -- "sillä jos minä todellakin tarvitsen kaikki ne
vertapuhdistavat juomat, jotka hän hyvyydessään minulle valmistaa, ja
jos minun Uhassani ja veressäni todellakin on niin paljon saastaista,
niin minä paremmin uskon sen tulevan sisempää. Oi, jospa voisin,
niinkuin hartaasti toivon, tulla yhtä pyhäksi Jumalan mieheksi kuin
minun hurskas kaimani Slagelseessa todella on, ja niinkuin apotti
Vilhelm oli, niin silloin minäkin olisin maailman tervein mies."
Mestari Harpesträng hymyili rauhallisesti hurskaan arkkipiispan
jumaluusopilliselle lääketieteelle, eikä vastustanut sanallakaan tätä
hänen lempiajatustaan. Arkkipiispan kanssa seurustellessaan hän oli
tottunut mukautumaan tämän mielipiteisiin, kehuipa hän usein itsekin
uskollisen mielen ja hurskaan elämän olevan parhaan sielun ja ruumiin
lääkkeen.
Mutta nyt johtivat Antero ja veli Gunnar keskeytyneen keskustelun
takaisin Tanskanmaan historiaan, ja he innostuttivat vanhan
Saxon kertomaan siitä mitä hän itse oli nähnyt ja kokenut suuren
Valdemarin päivinä seurustellessaan Absalonin, Esbern Snaren,
Wettemanin ja mahtavan Sunon kanssa. Vanhuksen silmät säkenöivät,
ja hän näytti tulevan uudelleen nuoreksi muistellessaan ihmeellistä
nuoruudenaikaansa, ja senvuoksi hän myöskin unohti, mitä hän äsken oli
aikonut sanoa historiastaan, ja mitenkä hän juhlallisesti oli aikonut
jättää sen arkkipiispalle, jolle se myöskin oli omistettu.
"Mutta rakas isä Saxo!" huudahti Gunnar katsellessaan ihmeissään
niitä lukemattomia käsikirjoituksia, jotka olivat ladotut pöydälle --
"mitenkä oli mahdollista, että teistä tuli noin rauhallinen kirjamies,
ja mitenkä te tyydyitte hiljaiseen kammioelämään ja kynää käyttämään
sotaisan arkkipiispan luona?"
"Sitähän minä itsekin ihmettelen!" vastasi Saxo, katsahtaen
surumielisesti uunin luona riippuvaan haarniskaan, -- "Vaikea minun
oli olla tarttumatta miekkaan ja lähtemättä sotaretkelle Absalonin
rinnalla, nähdessäni ympärilläni nuo miehekkään ihanat urhot. Minun
autuas isäni ja isoisäni palvelivat kuitenkin Tanskan kuningasta
kunniakkaasti sodissa ja ritariretkillä, ja minäkin tunsin usein
sotaisen halun kuohahtavan suonissani, kuullessani torvien ja
kilpien voimakkaan helinän. Mutta minun kehtoni ääressä, rauhaisassa
Herthalaaksossa, on laulettu minun palvelevan maatani ja kuningastani
rauhallisilla mainetöillä, enkä minä koskaan ole ymmärtänyt käyttää
muita aseita ja puolustuskeinoja kun kynää ja rihveliä. Varhainen
luostarielämä ja minun ainainen askartelemiseni käsikirjoitusten
ja kirjojen kanssa on myöskin vähitellen painanut ulkomuotooni ja
esiintymiseeni maailmassa jonkinlaisen avuttomuuden ja kirjatoukan
leiman, mikä ei sovellu ritarille eikä sankarille. Vieläpä sanotaan
mieltymykseni jaloon roomalaiskieleen nuoruudessani ilmenneen
erityisesti puhetavassani ja ääntämisessäni. Luulenpa kuitenkin, jalot
herrat, vieroittaneeni itseni ainakin osasta näitä omituisuuksia,
joille ritarit nauroivat, ja nyt vanhoilla päivilläni minä puhun,
kuten kuulette, hyvää tanskaamme melkein puhtaasti, ja samalla innolla
ja ilolla kuin olisi se klassillista latinaa. Opin kyllä istumaan
vakavasti hevosen selässä. Mutta ei minusta koskaan olisi tullut
ritaria eikä sankaria, ja minä saan tyytyä siihen kunniaan, että minut
katsottiin kelvolliseksi kirjoittamaan niistä urotöistä, joita näin
muiden suorittavan. Te saatte nyt lukea tässä siitä, mikä on ollut
minulle ilo muistella, -- ja paljosta muusta, jonka olisin mielelläni
toivonut jäävän unohdukseen, ellei se olisi ollut totuutta, ja
Tanskalle kalliisti ostettua totuutta."
Tässä hän otti historiateoksensa käteensä; katsellessaan vielä kerran
osanotolla ja rakkaudella tätä elämänsä rakasta ja tärkeää työtä, hän
mietti samalla mitenkä saisi sanotuksi arkkipiispalle teoksen olevan
omistetun hänelle.
"Tuoko siis on teidän teoksenne!" huudahti Gunnar-veli iloisesti ja
ojensi kätensä kirjaa kohti. -- "Sallitteko, arvoisa isä, minun ottaa
kirja käteeni. Se on aarre, jota minä olen kauan ikävöinyt: Enkä
minä jätä teitä kovinkaan pitkäksi aikaa rauhaan, sillä minä lähetän
piakkoin teidän luoksenne joukon kirjureita jäljentämään kirjan
Thorhild-apotille, itselleni ja omin luostariveljille."
Näin sanoen hän otti kirjan ja selaili uteliaasti sitä, sillä
aikaa kun mestari Harpesträng aukaisi lääkekirstunsa ja valmisti
vertapuhdistavan juoman arkkipiispalle, joka Saxon kanssa syventyi
oppineeseen keskusteluun pakanallisten Pohjolan asukkaiden
tuhkauurnista ja hautaustavoista. Siihen antoivat hänelle aiheen
hyllyllä makuulavitsan yläpuolella olevat muinaiskalut. Sillä hänen
asetettuaan käsikirjoituksensa tuhkauurnien joukkoon, hänen katseensa
osui usein tahtomattaankin sinnepäin. Pian osui myös Saxon katse
käsikirjoitukseen, ja -- muistamatta miten se oli sinne joutunut,
hän otti sen halukkaasti alas ja syventyi sitä lukemaan pöydän
ääressä, joten hän pian unhoitti sekä ajantiedon, arkkipiispan että
vainajien uurnat. Hyvä Antero ei suinkaan pahastunut tästä hänen
hajamielisyydestään ja syventymisestään runoteokseen, vaan työnsi
lampun entistä lähemmäksi nojatuolia, johon Saxo itse ajatuksiinsa
vaipuneena oli istuutunut, ja hän iloitsi sydämessään siitä
huomaavaisuudesta, jota rehellinen Saxo osoitti hänen runolleen hänen
persoonansa kustannuksella. Itse hän istui puolihämärään penkille
selailemaan muutamia papereita, mutta piti kuitenkin salaisesti
silmällä Saxon kasvojen ilmeitä hänen lukiessaan.
Mutta nyt keskeytti Gunnar yleisen vaitiolon. "Jos te sallitte, arvoisa
isä", sanoi hän Saxolle, vilkaisten ystävällisesti arkkipiispaan, "niin
minä luen pari sanaa teidän esipuheestanne, joka koskee erästä täällä
läsnäolevista lähemmin kuin mitä hän ehkä itse uskookaan."
Saxo nyökäytti koneellisesti päätään, kuulematta mitä hän sanoi, ja
keskeyttämättä lukemistaan. Välittämättä arkkipiispan suuttumuksesta
alkoi Gunnar-veli senjälkeen lukea ääneen latinankielellä seuraavaa
kohtaa esipuheesta:
"Mutta koska Jumala kaikkivaltias on nyt kutsunut pois hänet (nimittäin
arkkipiispa Absalonin) ennenkuin minun historiani on valmis, niin ei
minulla ole ketään muuta jonka puoleen kääntyisin kuin te, arvoisa
arkkipiispa Antero, joka olette hänen sijaansa kansan suostumuksella
valittu ja asetettu -- --"
"Mitä? Mitenkä? Minäkö?" kysyi arkkipiispa hämmästyneenä.
Veli Gunnar hymyili ystävällisesti ja jatkoi lukemistaan. Ja nyt
seurasi sanasta sanaan tuo kaunis ylistyspuhe hurskaan arkkipiispan
oppineisuudesta ja suurista tiedoista. Siinä mainittiin hänen matkansa
Ranskaan, Italiaan ja Englantiin, ja mitenkä hän oli luennoinut ja
saavuttanut kunniaa vieraissa yliopistoissa ja kouluissa. Siinä
kerrottiin mitenkä hän vanhurskaassa anteliaisuudessaan oli käyttänyt
rikkautensa kirkkojen uudistuksiin ja ylläpitoon, -- ja niistä jaloista
ja hyödyllisistä kirjoista, jotka hän oli kirjoittanut -- hänen
ahkeroimisestaan kristinuskon levittämisessä -- lyhyesti, koko se
kuolematon muisto, jonka uskollinen Saxo ajantietonsa esipuheessa oli
valmistanut arkkipiispa Anterolle.
Hänen kuullessaan tätä kaunista ylistyspuhetta, jonka Gunnar
sydämellisellä ilolla luki, vierivät ilon ja kiitollisuuden kyyneleet
hiljaa hurskaan arkkipiispan parralle, ja -- muistamatta runojansa ja
välittämättä siitä, että hän häiritsi Saxoa tämän luvussa, hypähti
Antero herra äkkiä paikaltaan heittäytyen hämmästyneen Saxon kaulaan.
"Mitä nyt, arvoisa herra?" kysyi Saxo. "Miksi te syleilette minua
niin kiivaasti ja kyynelsilmin, aivan niinkuin Knuut kuningas syleili
Valdemaria Roskilden verisessä temmellyksessä?"
"Teidän ylistyspuheenne on saattanut minut hämille, rakas, uskollinen
ystävä!" sanoi arkkipiispa liikutettuna. "Minä en ole läheskään
sellaista kiitosta ansainnut, -- Jumala sen parhaiten tietää. Minun
sieluni ei ole säilynyt tämän maailman himojen ja turhuuksien kurjalta
tartunnalta. Kysykää vain mestari Harpesträngilta, -- tuossa hän taas
istuu ja sekoittelee lääkkeitäni. Hän voi todistaa, että minulla on
kuuma veri, jota hänen kaikki viilentävät yrttijuomansa tuskin saavat
pidätetyksi ihon luonnollisissa rajoissa. Vielä tänäkin hetkenä,
jolloin minä kuulen teidän kuolemattoman kynänne kiittävän itseäni
jälkimaailmalle jumalisuuden ja itsekieltäytymisen esikuvana, istun
minä täällä häpeällisesti ja salaa iloiten katoamattomasta kunniasta,
sekä siitä mitä jälkimaailma on sanova tuosta runosta, jota te äsken
luitte, ja joka ehkä on koin syömä ja ruosteen raiskaama silloin kun
teidän ajantietonne ansaitsemattomana kunniana mainitsee minun nimeni
kuningasten ja ruhtinaiden rinnalla."
"Sen totisempaa sanaa ei ole minun ajantiedossani, kuin minkä minä
rohkeassa esipuheessani olen sanonut teistä, arvoisa herra!" vastasi
Saxo miettiväisenä. "Mutta miten ajatuksissani olenkaan", jatkoi hän
hämmentyneenä ja nousi, "olenhan minä tässä istunut itse ja antanut
teidän seisoa. --"
Sitten kun arkkipiispa oli suostunut hänen pyyntöönsä ja istuutunut
uudelleen nojatuoliin, johtui vanha Saxo taas siihen, minkä hän niin
monasti oli alottanut ja taas unohtanut. Hän toisti nyt suullisesti
sen minkä veli Gunnar äsken oli lukenut, pyytäen arkkipiispaa
vastaanottamaan historian autuaan Absalon herran sijasta, sekä olemaan
tietojensa ja korkean arvonsa nojalla hänen apunaan ja turvanaan sitä
kateutta ja panettelua vastaan, joiden hän sanoi useimmiten seuraavan
kaikkia erikoisempia ja tavallisuudesta poikkeavia yrityksiä.
Vielä kerran arkkipiispa syleili ja suuteli häntä liikutettuna, ja otti
sitten kirjan veli Gunnarilta, saadakseen itse katsella sitä ja iloita
siitä. Vaatimattomuudessaan hän ei uskaltanut silmäillä esipuhetta,
mutta selaili kirjaa ilolla. Katsellessaan viimeistä lehteä hän näytti
hyvin hämmästyvän ja kysyi Saxolta, minkävuoksi tämä ei ollut maininnut
viimeisiä merkillisiä tapahtumia, ja eikö hän aikonut lopettaa
kirjaansa silmäilemällä sitä onnellista tähteä, joka uuden vuosisadan
alkaessa näkyi kohonneen Tanskan yläpuolelle nuoren Valdemar Seierin
noustessa valtaistuimelle.
"Ettehän te itsekään usko onneatuottaviin tähtiin, jalo herra!" vastasi
Saxo surumielisesti hymyillen. "Sitäpaitsi minä kuulun menneeseen
vuosisataan, enkä minä uskalla ennustaa sitä, mitä uusi tuo kilvessään.
Minun ei ole tarvinnut kertoa sitä, minkä kaikki muistavat. Annulla ei
myöskään ollut sydäntä mainita jalon Knut kuudennen kuolemaa. Sillä
totisesti, hän ei kuollut luonnollisen kuoleman kautta: Hän ei kuollut
ruttoon niinkuin on sanottu, vaan hänet myrkytettiin."
"Myrkytettiin?" toisti arkkipiispa säpsähtäen, "Olisiko niin kamala
kuningasmurha tapahtunut Tanskassa tulematta ilmi ja ilman rankaisua.
Mistä olette saanut tuon kammottavan arvelun, isä Saxo?"
Vanhus pudisti vaieten päätään.
"Minä olen kauan kuullut siitä kuiskailtavan", -- sanoi Gunnar, --
"mutta minä olen aina ajatellut sen turhaksi, perättömäksi puheeksi.
Minä olen myöskin kuullut pahojen kielten tahraavan Tanskanmaan
suurinta ja jalointa nimeä epäluulolla, joka varmasti on yhtä
perätön kuin mahdotonkin. Minä seisoin meidän nuoren kuninkaamme
vieressä silloin kun suruviesti hänen veljensä äkillisestä kuolemasta
kauhistutti häntä ja kutsui hänet valtaistuimelle, ja -- taivaan
Jumalan nimessä -- hän suri kuin rakkain, hellin veli, eikä Tanskan
kruunu korvannut hänelle sitä, minkä hän kadotti."
"Siinäpä juuri onkin tämän kauhistavan salaisen rikoksen
kaksinkertainen kirous", -- sanoi Saxo, "että se heittää epäilyttävän
varjonsa kaikkien puhtaimpaan ja ylevimpäänkin olentoon. Jumala
varjelkoon jokaista kristittyä sielua uskomasta veljeskäden tai
tanskalaisen sydämen olleen osallisena tähän konnantyöhön! Mutta Jumala
varjelkoon kieleni lausumasta sitä nimeä, jota minä nyt ajattelen,
muuta kuin sille, joka kirkon pyhän vaitiolon nojalla kuulee minun
viimeisen ja salaisimman ajatukseni!"
"Jumalan tähden, isä Saxo", sanoi Gunnar --, "jos teillä on
todennäköinen todistus epäluuloihinne, niin älkää sitä salatko, vaan
johtakaa meidät kuninkaan murhaajan jäljille, olkoon hän täällä tai
kaukaisimmissa maissa. Ja totisesti, meidän nuori, oikeutta rakastava
kuninkaamme ei lepää yöllä eikä päivällä ennenkuin hänen veljensä
häpeällinen kuolema on kostettu."
"Minulla on oma epäilykseni", vastasi Saxo, "jonka minä uskon melkein
todeksi. Mutta se voisi kuitenkin olla väärä, ja johtaisi pian nuoren
kiivaan kuninkaamme ryhtymään jumalattomiin vääryyksiin. Maailmassa
on ehkä vain kaksi ihmistä, jotka voisivat varmasti todistaa tässä
asiassa. Toisen nimeä en uskalla mainita muuta kuin rippituolissa, ja
hän taitaa itsekin vaieta tuomiopäivään asti. Toinen heistä on mies,
jonka nimi ja olinpaikka ovat minulle tuntemattomat, mutta sen verran
minä tiedän: hän on enemmän yliluonnollisen olennon kuin ihmisen
näköinen. Minä olen vain kerran nähnyt hänet, mutta minä en unohda
häntä koskaan!"
"Minkä näköinen hän oli? Missä te näitte hänet? Mitä hän sanoi?" kysyi
Gunnar kiihkeästi.
"Sepä oli eriskummainen tapaus!" sanoi arkkipiispa. -- "Kertokaa meille
se, minkä voitte ilmoittaa tästä tärkeästä asiasta!"
"Minä kerron teille kaiken minkä tässä voin ja uskallan sanoa", alkoi
Saxo taas. "Sinä yönä, jona kuningas niin äkkiä kuoli, istuin minä
täällä yksin ajantietoni ääressä, kuvaillen Valdemar piispan ja herttua
Adolfin vankeusaikaa, ja taisin minä silloin innostuessani Knuut
kuudennen ansiotöistä sanoa toisenkin sanan, jota rauhallisemmalla
mielellä ollessani olisin punninnut. Silloin minä tulin äkkiä
levottomaksi, tuskallinen ahdistus täytti mieleni, ja minä pyyhin pois
kaiken sen, minkä sitä ennen olin kirjoittanut. Mieleeni muistuivat
kaikki lapsena kuulemani kertomukset aavistuksista, näyistä ja
yliluonnollisista ilmestyksistä. Tässä omituisessa mielentilassa
ollessani minä näin lampunliekin lepattelevan levottomasti niinkuin
äsken teidän tullessanne odottamatta tänne, jalot herrat, ja minä
olin samalla kuulevinani oven avautuvan takanani, sillä minä istuin
tapani mukaan selin oveen. Minä en katsonut taakseni, sillä omituinen
kauhuntunne oli vallannut minun sieluni tänä yksinäisenä keskiyön
hetkenä. Mutta silloin minä huomasin selvästi, että minä en enää ollut
yksin, vaan että joku seisoi aivan tuolini takana, sillä minä tunsin
kuin kylmän hengityksen hivelevän niskaani, ja minä näin vieraan varjon
liikkuvan seinällä. Minä rohkaisin lopultakin itseni, otin lampun
käteeni ja käännyin äkkiä katsomaan, mikä minua häiritsi näin myöhään
-- ja minä olin pelästyksestä pudottaa lampun kädestäni: Kellertävät
kurttuiset ukonkasvot tuijottivat minuun hurjistunein ilmein. Ja minun
edessäni seisoi pieni kumara olento, musta vuorimiehenpuku yllään,
kainalosauvaan nojaten: 'inkävuoksi sinä et kirjoita? Kirjoita!'
-- sanoi hän käheällä, sopertavalla äänellä --. 'Tänä yönä kuolee
suuren Valdemarin ensimäinen poika, mistä hän kuolee, sen tiedän
vain minä, ja eräs toinen maailmassa.' Nyt hän väänteli itseään mitä
kamalimmin niinkuin suonenvetoon kuoleva ja soperteli nimen, jonka
minä kyllä kuulin ja ymmärsin, mutta jota minä en vielä uskalla
mainita ainoallekaan maalliselle oikeudelle. Minä olisin tahtonut
kysyä mistä hän sen tiesi, mutta minä en kyennyt saamaan ainoatakaan
sanaa suustani. Vanhuksen kasvot muuttuivat taas äkkiä rauhallisiksi,
ja niiden ilme oli jalo, melkein profeetallinen. 'Uusi valo koittaa
Tanskanmaalle, paljoa kirkkaampi kuin se, joka tänä yönä sammuu!'
sanoi hän. 'Leijonan silmässä on kirkas tähti, mutta jousimies
ja neitsyt uhkaavat sitä.' -- Tässä taas hänen kasvojensa ilme
pelottavasti synkkeni. 'Pitäkää kiinni onnesta, silloin kun se teillä
on; musta silmä katsoo vielä karsaasti Wolmarrunkoon, eikä se käsi ole
vielä turpeen alla, joka taittoi siitä ensimäisen haaran.' -- Näin
sanottuaan hän oikaisi köyristyneen vartalonsa, ja minun hämmästyneistä
silmistäni näytti siltä kuin olisi pieni, kumara mies kasvanut sankarin
mittaiseksi. Minä vaivuin tiedottomana istuimelleni. Kun minä avasin
silmäni, olin yksin, eikä ihmeellistä yövierastani enää näkynyt eikä
kuulunut."
"Mies lienee ollut jokin mielipuoli", sanoi veli Gunnar, "tai te olette
uneksinut, rakas veli Saxo, ja ottanut kiihoittuneen mielikuvituksenne
vaikutuksen todelliseksi kokemukseksi."
"Olkoon miten tahansa", vastasi Saxo, "mutta, se minkä minä nyt kerroin
teille, jääköön meidän keskiseksi asiaksemme. Kutsukaa sitä harhanäöksi
tai uneksi, jos niin tahdotte, mutta älköön se tulko vahingoksi
ainoallekaan ihmissielulle."
Jotensakin pitkä äänettömyys seurasi.
"Ajatelkaamme nyt vain sitä, mikä meille on päivänselvää!" alkoi Saxo
viimeinkin puhua. "Tanskan tila näyttää teistä ihanalta ja loistavalta.
Mutta uskokaa kuitenkin minua, rakkaat herrat, pelko ja heikkous
ovat vaarallisempia vihollisia kuin rohkeus ja voima: Petolliset ja
myrkylliset viholliset vaanivat Tanskan laajennetuilla rajoilla,
katsellen karsain silmin kansan kasvavaa valtaa ja kunniaa. Vendiläiset
ja slaavilaiset pikkuruhtinaat ystävineen katsovat pelokkaasti ja
myrkyllisin katsein Tanskan valtaistuimella olevaan Valdemarien sukuun,
ja niinkauan vain voi luottaa saksalaisen keisarin ystävyyteen, kun hän
on meidän apumme tarpeessa."
Nyt alkoivat arkkipiispa, Saxo ja veli Gunnar innokkaasti keskustella
Tanskan oloista ja mitä oli toivottava ja pelättävä tulevaisuudelta.
Mestari Harpesträng ei sekaantunut keskusteluun, millä ei ollut
minkäänlaista varsinaista yhteyttä hänen teologiansa ja lääketieteensä
kanssa, sillä hän oli jotensakin yksipuolinen eikä hän puhunut
mielellään muusta kuin siitä, mikä välittömästi koski näitä hänen
molempia rakkaita tieteitään. Sitävastoin hän oli tarkasti pannut
mieleensä äsken puheena olleen myrkytyksen, ja välittämättä sen
enempää kaikista epämääräisistä arveluista ja unennäyistä, joita
hänen mielestään Saxon kertomukset vuorimiehestä olivat, ajatteli
hän vain oliko vielä mahdollista päästä varmuuteen tuon konnantyön
todenperäisyydestä, tutkimalla kuningasvainajan ruumis, joka jo kolme
vuotta oli ollut haudattuna.
Veli Gunnar otti sensijaan innolla osaa keskusteluun. Hän oli
rohkea ja innokas isänmaanystävä, ja hän innostui helposti puhumaan
liian kovaäänisesti. Hän ei enää malttanut istua penkillä, vaan
nousi kiivaasti ja alkoi puhua laajasti loistavassa ylistyspuheessa
nykyisestä kultaisesta ajasta ja nuoren Valdemarin voimakkaasta ja
viisaasta hallituksesta. Hän kutsui häntä suuren isän suureksi pojaksi,
toivoen hänen kohottavan Tanskan niin korkealle, ettei itse suuri
Valdemar milloinkaan ollut sellaista uneksinut. Vieläpä kuninkaan
nuoria sisarenpoikiakin Pohjoisalbingin kreivi Albertia, ja Lüneburgin
kreivi Ottoa, hän ylisti sankaripariksi, Axel ja Esbern Snaren
kaltaisiksi.
"Aivan oikein, veli Gunnar!" sanoi Saxo päätään nyökäyttäen. "Te
ette ainakaan säästele suuria sanoja. Onhan kreivi Otto vielä
poika. Te osaatte minun luullakseni puhua yhtähyvin käräjillä kuin
Ömin veljeksille, ja osaksi te olette oikeassa: suuren Valdemarin
elämäntyö, kansan voimakas henkinen herääminen ei näy pysähtyneen hänen
haudalleen. Mutta muistakaa koiraa, joka tarun mukaan varjokuvaan
taittuessaan pudotti sen minkä suussaan säilytti, niin silloin ehkä
myönnätte minulle --"
"Myöntäkää minulle ensiksi, arvoisa isä", keskeytti hänet Gunnar
lämmöllä -- "että me elämme onnellisena aikana! Te olette menneen
vuosisadan mies ja katselette mieluummin taaksenne kuin eteenpäin,
onhan se luonnollista. Teidän nuoruudessanne sarasti ensimäkien
päivänvalo Tanskanmaalle sen herättyä kamalimmasta yöstä, ja nyt te
ylistätte tuota menneisyyden aamuruskoa valitellen sen katoamista,
jotavastoin minä näen auringon korkealla taivaallamme, ja minä iloitsen
ihanasta satavuotispäivästä, joka on koittanut. Teidän ensimäisen
suuren Valdemarinne ja hänen sankariensa kera ei Tanskan henkinen voima
ole kuollut ja haudattu. Jalon Kuuut kuudennen kuolema, miten hänen
päivänsä he päättyneetkin, ei saa lannistaa meitä. Vielä vanhuuden
päivinänne tekin olette ollut meidän nuoren Valdemarimme loistavien
urotöiden todistajana. Sillä silmäillessäni teidän kirjanne esipuhetta,
minä näin että te ette ole unohtanut kiittää hänen rohkeuttaan ja
intoansa niin kunniakkaasti kuin hän on sen ansainnut. Siis ottakaa
osaa minun ilooni siitä suuresta, mikä meille on annettu, ja minun
vamman toivooni sen ihanan ajan saapumisesta, joka on tuleva!
Sähiskööt vain Tanskan viholliset ja kadehtijat. He saavat vapisten
oppia tuntemaan suuren Valdemarin pojan vielä istuvan Tanskan
valtaistuimella, ja he tulevat huomaamaan että täällä on kohonnut nuori
sukupolvi, jossa Axelin ja Esbernin, Wettemannin ja Sunon henki elää ja
liikkuu voimakkaana."
Gunnar veli puhui voimakkaalla ja kauniilla äänellään ehkä hiukan
teennäisesti, mutta hänen esitystapansa oli kuitenkin luonnollista ja
todellakin henkevää, sekä näytti herättävän mielenkiintoa itse mestari
Harpesträngin muuten niin jäykissä kasvoissa. Äkkiä outo aseiden helinä
uunin luota käänsi kaikkien katseet innokkaasta puhujasta kammion
nurkkaan, ja suureksi ihmeekseen he näkivät nyt hiekkakellohyllyn alla
olevan ison kirkkaan haarniskan, sekä kilven ja sotakirveen, liikkuvan
puolipimeässä ja lähenevän heitä.
"Mitä ihmettä?" sanoi Saxo vakavasti. "Liikkuvatko minun isoisäni
sankarivarustukset tuolla nurkassa, tai näkevätkö vanhat silmäni
valhekuvia?"
Arkkipiispa otti heti lampun käteensä, kuitenkin hiukan arastellen ja
varoen, mennäkseen lähempää tarkastamaan epäilyksen alaista nurkkaa.
Samassa putosi haarniska kovasti kolisten lattiaan, ja pieni Riisen
Kaarlo juoksi ulos siitä kuin tynnyristä.
Gunnar-veljen, joka näin äkkiä oli tullut temmatuksi juhlallisesta
tunnelmastaan, täytyi kuitenkin nauraa toisten hämmästyneille
kasvoille, ja hän unohti siten tuon vastenmielisen keskeytyksen.
"Elkää suuttuko, hyvä herra piispa!" pyysi poika hätääntyneenä. "Minun
teki vain mieleni koettaa, miten tuo rautapaita soveltuisi minulle.
Enkä minä myöskään olisi kolissut niin kovaa, että joku teistä olisi
sen huomannut, mutta kun isä Gunnar puhui niin kauniisti kaikista tämän
maan urhoollisista ritareista, niin minäkin tahdoin koittaa voisiko
minustakin tulla ritari, ja silloin minä liikuin voimakkaasti niinkuin
hän sanoi, ja silloin --"
"Sinäpä olet veitikka!" sanoi arkkipiispa. -- "Joko sinä alat täälläkin
kujeilla? Pane haarniska sinne, missä se oli, ja ole hiljaa!"
Nyt hän samalla esitti pojan Saxolle, jolle hän ilmoitti Kaarlon
nimen ja suvun, ja miten tärkeää pojan tulevaisuudelle olisi latinan
oppiminen, jos hän ajan mukaan kieltäytyisi maailmasta mennäkseen
luostariin. Kun pojalla ei ollut omaisuutta eikä perintöjä,
niin ei arkkipiispan mielestä ainakaan aluksi pitänyt välittää
hänen lapsellisesta halustaan ritarisäätyyn. Hän jätti hänet,
kasvatuspoikanaan hyvän isä Saxon huomaan, jonka luostarissa hänet
kasvatettaisiin jumalanpelossa, ja jossa hän saisi kirjallisen
sivistyksen, johon hän luuli Kaarlolla olevan taipumuksia, vaikka hän
vielä olikin hillitön villikissa.
"Jos vanha Riisen herra oli hänen isoisänsä." vastasi Saxo katsellen
ystävällisesti poikaa -- "niin kyllä hänestä vielä Jumalan avulla tulee
jotakin. Minä pidän kyllä huolen siitä ettei hän jää oppia vaille.
Mene refektorioon [munkkien ruokailuhuone], poikani, niin saat jotakin
syötävää, -- mutta ei, sinä saat odottaa huomiseen, nyt taitaa olla
melkein puoliyö."
"Kyllä nyt on enemmän aamu kuin puoliyö!" huomautti mestari Harpesträng
ja kiirehti matkaan.
Vielä kerran kiitti arkkipiispa Saxoa tuosta rakkaasta omistuksesta
hänen historiansa esipuheessa, mutta pyysi samalla ettei hän suinkaan
vielä laskisi kynää kädestään, ja kehoitti häntä tuomaan itse
valmistuneen teoksensa keväällä kuninkaalle. Sen ohella hän pyysi
aivan piakkoin saada kirjeellisesti lausua hänelle käsityksensä
luomisrunojensa kolmesta viimeisestä osasta; mutta tämän hän kuiskasi
hänen korvaansa, sillä hän ei tahtonut että veli Gunnar sen kuulisi.
Mutta Gunnar näki ja kuuli vain Saxoa. Hän olisi mielellään viipynyt
kauemmin hänen luonaan ja sanoi leikillisesti heidän kyllä ehtivän
Riibeen kädenkäänteessä, jos he Slagelseessa voisivat lainata pyhän
Anteron kuuluisan varsan, tai ne ilma-ajoneuvot, jotka olivat tuoneet
hänet Jopesta.
Iloinen luostariveli sai arkkipiispalta ankarat nuhteet ivallisen
lausuntonsa takia, joka koski Slagelseen pyhyydestään kuuluisaa
pappia, sillä hän oli Gunnarin mielestä petturi ja mielipuoli
haaveilija. Vaikka hyvä Antero-herra kiivaasti vastusti tähdistä
ennustamista ja kaikkea uskomista yliluonnollisiin ilmestyksiin
maallisissa asioissa, niin hän ei kuitenkaan epäillyt pyhän Anteron
ihmeiden todenperäisyyttä, vaan puolusti aina mitä innokkaimmin tämän
eriskummallisen papin jumalanpelkoa ja rehellisyyttä.
Kun matkalle lähtevät pukeutuivat matkavaippoihinsa ja sanoivat hyvästi
Saxolle, seisoi Riisen Kaarlo syviin ajatuksiin vaipuneena miettien
mitä äsken oli kuullut. Häntä hämmästytti, että vielä oli olemassa
ihmisiä, jotka osasivat tehdä ihmeitä, ja se saattoi hänet unohtamaan
erohetken surun ja senkin, että hänen täytyi antaa arkkipiispalle
takaisin hänen miekkansa ja Gunnar veljelle hänen komean vyönsä.