Tähtikirkkaana syysyönä, vuonna 1204, loisti puoleksi lehtensä
karistaneiden niinipuiden lomitse pienestä kaari-ikkunasta, Sorön
luostarin eteläisestä kylkirakennuksesta, hiljainen yksinäinen valo
merelle. Siellä sisällä, korkeassa holvikattoisessa, niinkutsutussa
piispantuvassa istui mustalla nahkatuolilla, erään kiviseinään naulatun
tammipöydän ääressä, kunnianarvoinen, valkopartainen vanhus, edessään
suuri pergamenttinidos. Pöytä oli sullottu täyteen käsinkirjoitettuja
aikakirjoja ja kronikoita, siellä oli joukko jäljennöksiä ikivanhoista
tanskalaisista lauluista ja kansansaduista, sekä riimukirjoituksia ja
piirustuksia pakanuuden aikuisista hautakummuista. Siellä oli myöskin
jäljennöksiä vanhojen kreikkalaisten ja roomalaisten kirjailijoiden
teoksista, sekä saarna- ja rukouskirjoja, jotka osaksi olivat
suuren, avatun raamatun peitossa. Kirjojen keskellä oli kupannen
lamppu, jonka kotitekoisena, varjostimena oli moneen kertaan ristiin
rastiin kirjoitettu ja raaputeltu pergamenttilehti. Sen valo loisti
voimakkaimpana kirjaan, valaisten vain joskus vanhuksen pään hänen
kumartuessaan kirjan ylitse. Lampun valojuova, yhtyneenä nousevan kuun
himmeään hohteeseen, valaisi niukasti pimeän lukukammion. Seiniltä
riippui vanhoja, ruostuneita miekkoja ja piilukeihäitä, teräskypäriä,
peitsiä ja haarniskoita, sekä haudoista kaivettuja piikivisiä kiiloja
ja uhriveitsiä. Nurkassa olevalla hyllyllä, makuulavitsan yläpuolella,
oli tuhkauurnien kappaleita, raskaita pääkalloja, tavattoman suurien
selkänikamien ja kuolleitten luiden keskellä, sekä nurkkahyllyllä,
hiekkakellon alla, suuri, kiiltävä ritarihaarniska, keihäs ja
sotakirves, jotka niiden muodosta päättäen eivät olleet vanhempia kuin
yhdenneltätoista vuosisadalta.
Vanhan muinaistutkijan mustan papinkauhtanan ylle oli huolimattomasti
kiinnitetty hiukan kulunut sistersiläismunkin viitta, jonka revityistä
hihanreijistä pitkät, mustat kaniikkihihat riippuivat. Viitta oli
hänelle aivan liian lyhyt eikä näyttänyt olevan hänen omansa.
Hän oli pitkä ja laiha, ja vaikka hän oli rauhallinen tiedemies,
osoittivat kuitenkin sekä hänen jalojen kasvojensa suuret, voimakkaat
piirteet, että hänen kumartunut sankarivartalonsa hänen olleen
mahtavaa sotilasheimoa ja ylhäistä sukua. Älykäs, syvällinen henki
loisti hänen tummista syvälle painuneista silmistään hänen näin
istuessaan syventyneenä työhönsä, nojaten poskeaan käteensä, pieni,
musta kangaspatalakki paljaan päälaen suojana, ja valkoinen parta
valahtaneena kirjalle. Kaikki oli hiljaista hänen ympärillään, ja
tuntui siltä kuin hän näkisi ja kuulisi entisaikojen suurten henkien
puhuvan. Hän näytti kuuluvan toiseen maailmaan ja aikaan kuin siihen,
missä hän nyt niin väsymättömänä valvoi ja työskenteli.
Kunnianarvoisa vanhus oli Saxo Grammaticus. Arkkipiispa Absalonin
käsikirjurina ja eroittamattomana ystävänä hän oli kolme vuotta
sitten painanut umpeen tämän jalon herran silmät Sorön luostarissa,
ja harvoin hän sen jälkeen oli poistunut kammiosta, missä hän oli
kuullut Absalonin lausuvan viimeiset unohtumattomat sanansa. Hänen
kotinsa oli oikeastaan Roskilden tuomiokapitulissa, mutta hän oli
erityisellä rakkaudella kiintynyt Sorön luostariin, missä hän ennenkin
niin usein oli oleskellut, ja missä hän nyt vieraili uuden herransa,
piispa Pietari Sunenpojan suostumuksella, viimeistellen ihmeellistä
Tanskanmaan historiaansa.
Hän kirjoitti ahkerasti kirjaansa, mutta laski aina vähän päästä kynän
pois selaillakseen vanhoja käsikirjoituksia. Usein hän loi katseensa
pöydän päässä olevaan pergamenttinidokseen, joka oli ollut Absalonin
oma, ja sen viimeiselle avatulle lehdelle oli latinaksi kirjoitettu:
Sorön pyhän Marian kirja, Hra Arkkipiispa Absalonin kädestä. Sen
vieressä oli Absalonin toimittama jäljennös Vitherlakioikeudesta, ja
själlantilaisesta kirkkolaista, sekä uudempi, siro käsikirjoitus, jonka
nahkakansiin oli piirretty suurin kiemurakirjaimin: _Testamentum Dni
Absalonis_.
Vanhus huokasi syvään, ja vanhojen ihmisten tapaan hän puhui
tietämättään ja ääneen mitä ajatteli. "Oi, jospa minä jo pian olisin
sinun luonasi, hurskas herrani ja isäni!" sanoi hän. "Kaksi pitkää
talvea on kulunut, nyt alkaa jo kolmas, -- kauemmin ei kynä enää
luista." -- "Tuolla me viimeksi tapasimme toisemme", jatkoi hän, luoden
katseen nurkassa olevaan makuulavitsaan, -- "no niin, hänen suuri
elämäntyönsä on loppuunsuoritettu, -- hän lepää autuaana Herrassa.
Hänen palvelijansa on nyt kohta saanut hänen tahtonsa täytetyksi, ja
Tanskan urhot, vanhat paremmin kuin nuoretkaan, eivät jää unohduksiin.
Ja nyt vain pari suosiollista sanaa meidän nuorelle kuninkaallemme
ja kunnon Anterolle -- aivan niin, nyt on kaikki hyvin." Nyt hän
taas oli pitkän aikaa ääneti ja kirjoitti uutterasti. "Kunpa vanha
Arnold Islantilainen voisi nousta haudastaan", alkoi hän taas puhella,
luettuaan mielihyvällä muutamia latinalaisia runoja -- "Mitähän hän
sanoisi siitä mitä minä täällä olen tehnyt hänen ihanista saduistansa
ja lauluistansa? Varmaankin hän pudistaisi erämiehenpartaansa ja
mutisisi: ne soivat toki ihanammin meidän omalla kielellämme! --
Maltappas vanhus! Samanlaisina kuin ne tuossa ovat sanasta sanaan sinun
suustasi kuultuina, ja jollaisina ne vielä elävinä kaikuvat kansan
keskessä, ne myös Jumalan avulla säilyvät ja elävät Tanskan viimeiseen
päivään asti. Mutta, jos maailman pitää oppia tuntemaan Tanskaa ja sen
henkeä, niin minä tahdon olla sen tulkkina vieraille sieluille. Hm, hm.
Taas saapuvat vanhat epäilykset! Jos sivistynyt tanskalainen tuntee
kansansa kuvan vieraassa puvussa, niin minkävuoksi minua yhä vielä
arveluttaa tuo kirjava vaatetus? Vielä sekin aika koittaa, jolloin
rehellinen sukulainen maksaa minun velkani, antamalla kansalle kuvan
takaisin sellaisena kuin minä sen otin. Jumalan nimeen, vielä vain pari
sanaa, ja minä olen tehnyt tehtäväni maailmassa. Sinä kerkesit minun
edelleni, veli Sven!" jatkoi hän hyväntahtoisesti hymyillen taas hetken
aikaa kirjoitettuaan, ja kumartui vaivoin nostamaan jalkavaatteelta
lattialta pienen soman jäljennöksen Swen Åkenpojan historiasta. --
"Sinä et kuitenkaan tehnyt minun työtäni turhaksi: sinä annoit meille
pienen, supistetun ajantiedon; mutta mitä Tanska oli ja miksi se Herran
avulla voi tulla, sitä sinä et koskaan nähnyt. Kuitenkin, sinä teit
rehellisesti tehtäväsi, eikä sinun kirjasi saa virua tomussa minun
jaloissani!"
Tarkasti hän puhalsi pois kaiken tomun Swen Åkenpojan pienen kirjan
yltä ja laski sen arkkipiispa Absalonin kirjoitusten viereen.
Silloin avattiin ovi, ja kolme hengellistä herraa astui sisään, pieni
poikanen keskessään. Hengellisillä herroilla oli kaikilla matkapuvut
yllään, ja heillä oli nahalla sisustetut vaipat virkapukujensa
suojana. Yksi heistä oli kookas, vanhanpuoleinen mies, tukka ja parta
harmahtava, muuten hän oli sairaloisen näköinen. Mutta koko hänen
ulkonäkönsä ja käytöksensä oli niin ylevä ja arvokas, että vaikka
hänellä ei ollut käyräsauvaa eikä piispanhiippaa, niin ei kuitenkaan
yksikään, joka hänet näki, voinut epäillä hänen olevan jonkun
ylhäisimmistä papeista. Hän oli oppinut, hurskas Lundin arkkipiispa,
Antero Sunenpoika. Hänen seuralaisinaan oli kaksi nuorempaa,
voimakasta miestä. Toisella heistä oli pyöreät, iloiset ja hyvin
vilkkaat kasvot, ja hänellä oli yllään valkoinen sistersiläismunkin
viitta kalliin, oravannahoilla sisustetun matkaviittansa alla. Hän
oli kuuluisa Gunnar-veli Jyllannista, omin luostarista. Arkkipiispan
toinen seuralainen oli eräs nuori kaniikki Roskildesta, yllään ruskea,
lammasnahalla sisustettu sarkaviitta. Kainalossa tämä hyvin varoen
kantoi pientä kirstua, missä hän säilytti harvinaisia ja kalliita
lääkkeitä. Selässään hänellä sitäpaitsi oli kuivilla yrteillä ja
ryydeillä täytetty pussi, josta levisi väkevä tuoksu hänen ympärilleen.
Hänen älykkäät, vakavat kasvonsa herättivät mieltymystä ja luottamusta;
hän oli käytökseltään hiljainen ja vakava, ja hän näytti olevan mies,
joka tunsi maailman ja luotti itseensä ja kokemuksiinsa. Hän oli
aikansa etevimpiä lääkäreitä ollen kirjailijana alallaan tunnettu
nimellä mestari Henrik Harpesträng. He olivat Gunnar-veljen kanssa
tavanneet toisensa Lundissa, ollessaan virka-asioilla arkkipiispan
luona, jota he kumpikin nyt seurasivat Ribehusiin, missä nuoren
kuningas Valdemar toisen hovi oli.
Mutta kunnon Antero herra ei voinut kiireisestä matkasta huolimatta
kulkea Själlannin kautta käymättä isä Saxoa tervehtimässä kuullakseen
miten pitkälle hän oli ehtinyt Tanskan historiansa kirjoittamisessa.
Vaikka mestari Harpesträngilla oli paljon väittelemistä sitä vastaan
"että sopimaton ja epäterveellinen yö" otettiin avuksi, ei arkkipiispa
kuitenkaan luopunut päätöksestään veli Gunnarin suureksi iloksi.
Hän oli kuullut niin paljon puhuttavan Saxo Grammaticuksesta, mutta
ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä. Hänen mielestään puolentunnin
keskustelun takia Tanskan suurimman historioitsijan kanssa kannatti
kyllä kärsiä puolen vuoden nuha näin veljesten kesken.
Pieni kymmenvuotias Kaarlo, joka seurasi hengellisiä herroja, oli
entisen Kaarisen linnanherran poika. Tämä herra oli ollut arkkipiispan
vanha ystävä, ja hän oli kaatunut tuossa onnettomassa kansalaissodassa
Sven Grathen puolesta. Kaarise-kartanon oli Valdemar ensimäinen
läänityksenä siirtänyt eräälle urhoollisimmista sotilaistaan
Radulfille. Pientä, isätöntä Riisen Kaarloa, joksi poikaa kutsuttiin,
sekä hänen äitiänsä ja kahta sisartaan auttoivat sekä vanha, urhokas
Radulf, jonka luona he asuivat, että hyvänsuopa Lundin arkkipiispa.
Mutta kun Radulfilla itsellään oli kolme poikaa, ei Kaarlolla ollut
vähääkään toivoa päästä tulevaisuudessa esi-isiensä perintötilan
omistajaksi. Oppinut Antero tahtoi senvuoksi tehdä Kaarlosta
tiedemiehen sekä tulevaisuudessa papin, huolimatta siitä että pojalla
oli vastustamaton halu ritarisäätyyn. Senvuoksi toikin arkkipiispa
hänet mukaansa, pannakseen hänet Sorön oppineiden Bernhardiinimunkkien
kouluun, Saxo-isän erityisen valvonnan alle. Riisen Kaarlo oli kaunis
poika, jonka kullankellertävien kiharoiden alta tummansiniset silmät
rohkeasti katselivat ympärilleen. Lyhyen, sinisen nuttunsa ympäri hän
oli kiinnittänyt Gunnar-veljen komean vyön; pieni lakki oli koristettu
kirjavalla kukonhöyhenellä, ja hän oli hyvin iloinen saadessaan kantaa
suurta sotamiekkaa, joka arkkipiispalla aina oli mukana matkoillaan.
Hän oli myöskin tullut ratsain ja oli melkein ollut paras ratsastaja
koko seurueessa. Vaikka matkustavien tulon näin öisen rauhan vallitessa
olisi luullut herättävän Saxon huomion, istui hän kuitenkin niin
syviin ajatuksiin vaipuneena ja ajantietoihinsa syventyneenä, ettei
hän ollenkaan huomannut heidän tuloaan. Hän istui näet selin oveen ja
huomasi vain valon lankeavan epätasaisesti kirjalle, kun lampunliekki
ovelta käyvästä vedosta ja matkamiesten liikkeestä alkoi lepatella
epätasaisesti.
"Katsokaa, veli Gunnar!" kuiskasi Antero, -- "tuossa näette miehen.
Hän taitaa juuri kirjoittaa historiaansa, ja me saisimme kyllä
hajoittaa luostarin hänen päälleen ennenkuin hän huomaisi jonkun
olevan täällä läsnä. Me voisimme nyt kaikessa hiljaisuudessa tuolta
penkiltä tarkastella miestä, hänen istuessaan työlamppunsa ääressä
salakammiossaan, ja ehkä kuulla hänen puhuvan ääneen itsekseen ja
suurien ystävä-vainajiensa kanssa, niinkuin apotti Gaufred on kertonut
minulle hänen tekevän. Mutta on paha väijyä ystäväänsä hänen ollessaan
parhaimmassa ja kiitettävimmässäkin työssään, eikä meilläkään ole aikaa
liiaksi."
"Jumalan rauhaa, arvoisa herra veli ja ystävä!" sanoi hän nyt ääneen ja
laski kätensä Saxon olkapäälle.
Saxo katsoi taakseen rauhallisesti, mutta omituisen juhlallisen
näköisenä, niinkuin se, joka pikemmin odotti tulijaa henkien maailmasta
kuin vieraita Lundista, Roskildesta ja Ömista. Heti arkkipiispan
tunnettuaan hän tuli iloisesti yllätetyksi. Niin nopeaan kuin hänelle
oli mahdollista hän työntäsi tuolin syrjään ja vastaanotti rakastetun
arkkipiispan syleilyn sydämellisellä ilolla. Mutta nähdessään nuo kaksi
outoa herraa, ja kun Gunnar-veli heti tervehti häntä hänen hartaana
ihailijanaan, -- tämä oli kauan ilolla toivonut saavansa nähdä hänet
--, silloin lempeä Grammaticus aivan tyrmistyi; hän kumarsi jäykästi
pari kertaa ja pyysi arvoisia vieraita pitämään hyvänään hänen halvan
ja köyhän asuntonsa. Mutta kuultuaan heti arkkipiispalta Gunnarin ja
Henrik Harpesträngin nimet, eivät nämät kunnon herrat enää olleet
hänelle vieraita; sillä hän oli kyllä kuullut puhuttavan veli Gunnarin
erinomaisesta puhujalahjasta, ja hänen rikkaista tiedoistaan sekä
maallisen että henkisen lain tuntijana, ja mestari Harpesträngin hän
oli ennen nähnyt Roskildessa. Nuoren lääkärin uudesta lääkekirjasta hän
oli äskettäin saanut jäljennöksen, jonka hän mielihyvällä oli lukenut,
kuitenkaan järjestämättä ravinto-ohjettaan ja elintapojaan siinä
annettujen neuvojen mukaan.
Saatuaan nyt pian vieraansa istumaan Saxo otti seinäkaapista esille
kannun hyvää, vanhaa luostariviiniä, sekä kaksi kallisarvoista,
vendiläisten epäjumalien kuvilla koristettua hopeapikaria, jotka
Absalon oli antanut hänelle Arkonan sotasaaliista, ja joista hän
tarkasti pyyhki tomun viittansa helmuksella, asettaen ne sitten
pöydän kulmalle. Hän näytti aivan unohtaneen tieteelliset työnsä
kestittäessään ja virkistäessään kunnianarvoisia vieraitaan.
Arkkipiispan oli täytynyt istua suureen nojatuoliin ja toisien
penkille, joka oli puoleksi käsikirjoitusten ja vanhojen vaatteiden
peitossa. Poika, jota ei kukaan näkynyt huomaavan, oli istuutunut
rukousjakkaralle, melkein pöydän alle, arkkipiispan jalkoihin, koettaen
katsella lampun sinne heittämässä niukassa valossa muutamia sirosti
piirrettyjä ritarikuvia vanhan sankarilaulukokoelman nimilehdellä.