"Saan luvan esitellä -- neiti Hellin Toivonen -- tohtori Autio
-- -- -- hahahaa kuin kaikuvat sopivilta nuo nimet, sangen sattuvilta
tässä tilaisuudessa."
Hän otti tytön kädestä kiinni ja vei hänet tuolin luo -- Hellin seurasi
vähän vastahakoisesti ja hymyili heikosti, katsahtaen ikäänkuin
baarillansa Erikiin, tietämätönnä vielä miten tässä pitäisi käyttäidä.
Niin istuttiin alas, Hellin tuolille salin-pöydän ääressä, Ödeberg
pitäen edelleen Hellinin kättä.
"Näet, Hellin, tuo Autio on selvä kuva nimestään, onnensa hautapatsas
-- koko hänen elämänsä on autio, -- etkö häntä vähän hellisi, Hellin."
Ödeberg naurahti, Hellin hymyili heikosti eikä vastannut mitään. Tuo
nyreissään nököttävä Erik ei näyttänyt häntä ollenkaan miellyttävän.
"Tule pois tänne, Erik Autio, niin istutaan tässä oikein '_en
familie_'" [perheellisesti], sanoi Ödeberg; "älähän ole noin
epäkohtelias, mitä Hellin sinusta ajattelee. --"
"Hän on saanut rukkaset", kuiskasi hän Hellinille, vilaisten ilkuisesti
Erikiin.
Hellin naurahti hellästi.
Erikin otsa rypistyi yhä ankarammaksi, hän kääntyi pöytään päin ja
nojasi päätä molempiin käsiin.
"Kuule Hellin, tuohan kellarista pari pulloa Ausbruch'ia, viini on
siunattu neste mielipahassa -- kolme lasia, Hellin --"
"Kolme lasia?" toisti Hellin.
"Niin, emme suinkaan ilman sinua huoli täällä juoda juhnustella. Tytöt
ja viini kuuluvat yhteen kuin -- hm! -- Viini menettää tulensa, kun
tyttö on pois ja tytöllä on kaksinkertainen viehätysvoima, kun hän on
Hebe'nä -- niin, Hellin."
Hellin hymyili, nousi tuoliltaan ja meni käskyä täyttämään.
"No, mitä nyt muuta sanot?" alkoi Ödeberg taas.
-- "Eikö se ole helkkarin hempunen tuo Hellin -- paljon parempi kuin
koko Hedvig?"
"Voi pilkkaa, kurjaa pilkkaa", huoahti Erik, nyökyttäen päätänsä.
"Hahhahaa -- pelkäänpä että jo alat ajatella vaan paratiisin 'houria',
ei meidän maalliset immet sinulle enää kelpaa."
"Minä en voi häntä nähdä --" alkoi Erik äkkiä.
"Ketä -- Helliniä?" kysäsi Ödeberg.
"Hedvig'iä en voi nähdä enää -- se on sanomaton tuska nähdä hänet
toisen rinnalla -- sentähden pakenin tänne -- sentähden pyydän täällä
vierasvaraisuutta vähäksi aikaa -- -- en minä kauan taida sitä tarvita."
"Hyvin mielelläni -- ole niin kauan kuin vaan tahdot. Kyllä sinusta
vielä miestä tulee, eihän ihminen niin rutihulluksi voi mennä."
Hellin astui sisään, tuoden tarjottimella viinipullon ja kolme lasia.
"Saanko kaataa?" kysyi hän matalalla, vilpittömällä äänellään.
"No mitenkäs", vastasi Ödeberg, seuraten ihantelevilla silmillä kaikkia
hänen liikuntojansa.
Lasit olivat täytetyt.
"Eläköön ilo vielä viimeiseen asti, kunnes hajoaa tää lahoava pallo",
Ödeberg kohotti lasinsa. "Ilon malja!"
Ödeberg ja Hellin kilistivät ja joivat. Erik tietysti ei yhtynyt
maljaan, hän istui paikoillaan ja valju pilkka-irvistys vivahti hänen
huulillansa.
"Ja iloisten ihmisten malja!" Ödeberg kohotti uudelleen lasinsa
vilaisten Erikiin. "Olkoon vielä viimeiseen asti oikeitakin ihmisiä
tässä vanhassa, hassunsekaisessa yhteiskunnassa!"
"Ja Tuonelaan tuskaantuneet! Siihen juon", kavahti Erik vastaan,
tyhjensi lasinsa yhdessä kulauksessa, tempasi hattunsa ja meni ulos.
Hellin nyrpisti nenäänsä ja heitti vallan vähän imartelevan katseen
Erikin jälkeen.
"Koituva lappviikkiläinen", naurahti Ödeberg.
"Ei se kumma ole, että hän sai rukkaset", virkkoi Hellin. "Kuka hänen
morsiamensa oli?"
"No olipa yksi, toiste kerron", vastasi Ödeberg ja veti nyt tytön
viereensä istumaan sohvaan.
"Kilkkis! Hellin. Me kaksi tiedämme käyttää hyväksemme elämän harvoja
ilon hetkiä, eikö niin -- voi kun tillä on nätti tuu", siperteli
Ödeberg ja suuteli Helliniä.
Heliin hymyili heikosti.
* * * * *
Ulkona Erik marssi mäet ja männiköt.
Hän oli paennut Ödeberg'in turviin. Mutta Ödeberg tuntuikin nyt hänen
mielestänsä melkein kuin ventovieraita, viholliselta. Vihollisia
olivat kaikki ihmiset. Parhaalle entiselle ystävälle, isälle, äidille,
hänellä ei olisi ollut muuta kuin tuima, torjuva käytös. Hänen surunsa,
se oli ainoa kelvollinen kumppani, sitä hän kuljetti kanssaan joka
paikkaan, sitä hän hoiti ja ravitsi, sitä hän kyseli ja tutkiskeli,
sitä hän toisinaan tuuditti kuolonmietteillä, herättääksensä sen
heti taas, tunkeaksensa taas sen sisimpiin sopukkoihin, alkaaksensa
alusta taas. Ja itsensä-syyttämiset saattivat häntä toisinaan ääneensä
tuskittelemaan ja raastamaan tukkaansa päästä.
Toivon kipinää ei missään. Musta, lohduton tulevaisuus ammotteli häntä
vastaan. Hän oli osaton, ilman määrää, ilman yhteisyyttä minkään kanssa
mailmassa taikka taivaassa.
Eikä hän parannut täällä. Päinvastoin. Enemmän ja enemmän hän vetäytyi
pois kaikesta seuraelämästä. Useimmat atriat hän söi yksin kamarissaan.
Yksinänsä kamarissaan hän ryyppi; ja väkeviä juomia hän sai tässä
talossa runsaasti. Enimmät illat hän kellistyi täydessä puvussaan
sänkyyn; nousi kurjana aamusella taas, ei huolinut pestä itseänsä eikä
muuttaa vaatteita. Liassa ja laiskuudessa hän vietti päivänsä.
Ödeberg kartti häntä. Ei hän hulluin parissa huolinut olla, sanoi hän.
Ja talonväki todella luuli Erikiä hulluksi. Piiat kammoksuivat häntä ja
toivoivat hänen pikaista poislähtöänsä.
Nousevalla viikolla oli Ödeberg'in nimipäivä, jota aina vietettiin
kestillä. Siitä ilmoitti Ödeberg Erikille, ja tämä päätti siksi mennä
matkoihinsa.
* * * * *
"Hyvää päivää, Hedi!" tervehti Ödeberg, astuen sisä-ovesta Hedvig'in
kamariin, pani pöydälle silkkihattunsa, koppa alaspäin, veti hansikkaan
oikeasta kädestään ja kätteli Hedvig'iä.
Hedvig, joka hänen tullessansa lojotellen sohvannurkassa luki
romaanikirjaa, mikä kuluneista kulmista ja ränstyneistä siteistä
päättäen oli joku Zolan taikka Kock'in lainakirjastosta, laski kirjan
syliinsä, nyykähytti päätään ja ojensi verkkaan kättänsä Ödeberg'ille.
"Mitenkä voit, 'ikävät on ajat ja päivät on pitkät', kai?" kysyi
Ödeberg.
"Ikävä, ikävä -- mitenkä muuten", vastasi Hedvig ja haukotteli.
"Mammasi ei ole kotona, kuulemma; missähän se vanha tarhapöllö
pöyhistelee taas?"
"Hän meni esplanaadiin kävelemään. Olisitteko tahtoneet tavata häntä?"
"En, en minä sentähden kysynyt. -- Parempi vaan ett'ei hän ollut kotona."
"Teillä on uusi piika taas, näemmä. Mistä tuommoisen löntterön
löysitte?"
"En minä tiedä mistä hän lienee -- en minä ole pestannut häntä."
"Hm! Useimpa niitä täällä vaihetetaan."
"No, sinä olet rikkonut välisi Aution kanssa", virkkoi Ödeberg jälleen
ja istuutui, pannen kyynäspäät pöydälle ja katsellen kadulla kulkijoita.
"Niin", vastasi Hedvig naurahtaen, "ja mitä siihen sanotte?"
"Mitäs minä siihen sanoisin", vastasi Ödeberg välinpitämättömästi; "en
siihen sano mitään. Ihmettelen vaan että niin kauan kesti ystävyytenne."
"Sitäpä nyt ihmettelen joka päivä itsekin."
"Ei hän juuri kovin miellyttävä mies ole, se täytyy tunnustaa."
"No ei, se olisi synti sanoa. Minä petyin hänen suhteensa ihan peräti.
Mutta tavallisestihan kumminkin tuommoiset tyyneennäköiset, ujomaiset
luonteet ovat kuin sammumattomat tulivuoret, kun viimein voittavat
alaa. Tämä sitä vastoin oli sama tokero alusta loppuun asti."
"Ja nyt sinulla on luutnantti Juroff ongessasi", virkahti Ödeberg.
"Mistä sen tiedätte?" kysyi kohta Hedvig hiukan punehtuen, ja rupesi
oikeimmin istumaan.
"Hm tottahan minä tyttärestäni sen verran huolta pidän, että hankin
tietoja hänen elostansa ja olostansa", vastasi Ödeberg. "Juroff kuuluu
olevan rikas, ei hän hulluimpia rakastajia ole sinulle."
"Ja kaunis mies, vaikka pienenläntä. Oletko häntä nähnyt?"
"En, enkä ole utelias häntä näkemäänkään. Hoida sinä sitä asiaa yksin,
se taitaakin olla viimeisiä täällä."
"Viimeisiä? Ettäkö minä menisin hänelle vaimoksi, sitäkö tarkoitat?"
"Ph, ethän todella niin hassuksi minua luule. Mennä vihille -- ja
kahdeksantoista ikäisenä, kun ihanin ilon-aika avautuu -- sepä olisi
verraton hairaus."
"Minä tarkoitin sitä, että ensi vuonna ehkä muutamme tykkänään pois
tästä puuro-maasta. Kunhan voin välttää pakko-konkurssia vielä vähän
aikaa, niin olen ajatellut keväällä myydä, vaikka polkuhinnastakin,
kaikki nämä kiusalliset laitokset. Niiden kanssa en olisi pitänyt alkaa
ollenkaan, en niinä sovellu semmoiseen ijankaikkiseen hommailemiseen
kuin minkä ne vaativat antaaksensa täyden tulon. Sitten siirrymme
suureen mailinaan, siellä saat kreiviä ja parooneja ja miljoonamiehiä
-- heh! ylioppilasten ja luutnanttein sijaan. Siellä meille koittaa
kultanen aika -- ja mamma jääköön --"
"Tänne, no se nyt tosin olisi hyvä", tokasi Hedvig. "Sitä juuri aioin
ehdotella."
"Niin, ei hänestä kohta ole kuin varisten-peloittimeksi. -- No mitä
muuten pidät minun tuumistani?"
"En vielä tiedä. Voivathan olla kyllä hyvät."
"Niin no, sitä minäkin", Ödeberg nousi ylös. "Ja nyt ehkä sietäisi
lähteä taas -- on asioita kaupungissa parissa paikoin --" hän otti
hattunsa ja kätteli kylmästi Hedvigiä -- "terveisiä mammalle -- eläkää
iloisesti."
Hän meni ulos, seisoi vähän aikaa kadunkulmassa, heiluttaen keppiään ja
käydä keikaili sitten tiehensä.
16.
Lämmin päivä oli päättynyt. Auertavalla taivaalla uiskenteli heleästi
hohtavia pilven haituvia. Luonto lähti levolle, vereksenä ja tuoksuvana
se oli kohta kasteen peitosta heräjävä uuteen ihanuuteen taas.
Maantietä pääkaupunkiin vaelsi Erik Autio. Surkeasti muuttunut oli
tämä mies. Hänen käyntinsä oli pikemmin vaapustelevan vanhuksen kuin
parhaassa ijässään olevan miehen. Usein hän seisahtui ja tuijotti
tylsästi eteensä. Kaunis hän ei ollut milloinkaan ollut, mutta nyt
olivat hänen kasvonsa vieläkin vähemmän miellyttävät.
Rappiolle joutunut, ruma äijä, ajattelivat nuotkin iloiset parit, jotka
häntä vastaan tulivat, ja joitten iloiset puheet hetkiseksi vaikenivat,
kun heidän silmänsä kohtasivat tuon vaalean, velton henkilön
siivottomalla parransängellään ja huolimattomalla vaatetuksellaan.
"Korviani leikkaa ihmisten ilo", mutisi Erik ja istuutui väsyneenä
kivelle maantien varrella.
"Voi katalaa, tätä onnetonta elämää, tätä onnetonta elämää", huokaili
hän. "Tämä onneton elämä. Kun tulisi sille loppu --"
Hän nojasi päätänsä käsiin ja ajatteli -- ajatteli sitä samaa, mitä hän
tuhannesti oli ajatellut ja punniskellut.
Huokauksia ja kirouksia puhkesi hänen suustaan vuorotellen.
Viimein nosti hän päänsä.
"Niin semmoista viisautta siis olen hankkinut kirjoista ja elämästä,
että nyt vaimon tähden menehdyn. Ph! Ödeberg'in viisaudet --
ojennusnuoranani -- mitä nyt siitäkään on. -- Pois mielestäni kirottu
nainen!"
Hän pyyhkäsi otsaansa. Hänen hattunsa putosi maahan. Hän katsoi siihen
väliäpitämättömästi ja sitten maantiehen kaupunkiin päin, arvellen
menisikö eteenpäin vai pakenisiko metsiin kuin riivattu, pois ihmisten
silmistä. Hänen katseensa verhottui, kääntyi kääntymistään taas
sisäänpäin.
"Niin tällainen ihana oli sekin ilta, onneni viimeinen ilta, viimeinen
ilta hänen kanssansa -- sitten minua odotti korkeimmat rakkauden ilot;
-- kaunihimman kukkasen olisin saanut poimia -- ja minä hylkäsin sen,
ja heitin toiselle.
"Voi hullu, voi mikä ääretön hullu olit, Erik!!
"Voi jos olisi kauhea unen-näkö vaan kaikki -- mutta niin ei ole, se on
todellisuus, taipumaton, armoton todellisuus, jota mitkään kyyneleet,
mitkään tuskan huudot eivät liikuta. Voi jos vuosilla jälellä olevasta
elämästäsi voisit ostaa tuon yhden ainoan päivän uudesta elettäväksi
-- mutta niin ei käy, se on vajonnut jo aikojen hautaan, mistä mikään
voima mailmassa sitä enää ei saa takasin.
"Kadu nyt kun on myöhäistä, kadu nyt kun olet auttamattomasti hukannut
onnesi. Elä nyt kurjuuttasi, parempaa et ole ansainnut. Punniskele
uudelleen ja uudelleen miten sinun olisi pitänyt tehdä ja miten teit;
elä uudelleen ja uudelleen mielessäsi koko tuon ihanan ajan, minkä
hänen kanssansa vietit, tuo uudelleen ja uudelleen nuo tuhannet muistot
raatelemaan sydäntäsi; vertaile millainen on elämäsi nyt ja millainen
se olisi voinut olla, jos et itse -- _itse_, tahallasi, olisi sitä
hävittänyt; ajattele sitä autuutta, mitä nyt toinen nauttii, koska sinä
raukka et osannut sitä arvostella -- Voih, Herra laupias Jumala, tee
loppu tästä tuskasta kohta, kohta --" hän löi epätoivossaan otsaansa.
"Hah hahaa, johan nyt lapsettamaankin rupeaa tietoviisasta. Pane kädet
ristiin ja rukoile, silmät taivasta kohti, Jumalaan päin muka -- ehkä
selkeästä taivaasta saat salaman lentämään päähääsi, -- Niin tuo Jumala
ohjaa muka asiat kaikki hyvään päin lapsukaisillensa. Hän laittoi tuon
raju-ilman, mikä minun elämäni hävitti. No miks'ei hän täytä tointansa
salamalla, mikä naulaisi minut tähän paikkaan -- ha? -- Ei, kyllä se
lähemmältä on tuleva."
Hän nousi ylös veltosti, otti hattunsa ja alkoi astua eteenpäin.
"Tee työtä", höpisi hän taas itsekseen, "ahkera työ haihduttaa surut,
niin neuvovat muutamat houkkiot, joitten koko elämä ja sielu on
kiintynyt näihin kurjiin jokapäiväisiin toimiin. Hyvähän niitten on
sanoa, heitä ei ole vaivannut tämä helvetti sielussa, tämä kalvava
mato, joka ei kuole, tämä tuli, joka ei sammu. Työ ilettää minua,
sekavat aivoni eivät pysty vastaanottamaan mitään opintoa. Ruumiin
ja sielun voimat ovat rauenneet. Kolmenkymmenen ijällä olen väsynyt,
elämäänsä kyllästynyt ukko. Rauhaan, ikuiseen rauhaan, mullassa
mätänemään, sinne toivon -- siinä unhotan, ja olen unhotettu, tyhjään
mennyt, mistä milloinkaan en olisi pitänyt ilmaantua -- -- Upota
viinaan surusi, sanovat toiset; no sitä neuvoa olen kyllä noudattanut,
siksi kuin käteni vapisevat kuin vanhan akan ja koko mies on mennyt
vielä kahta kurjemmaksi raadoksi kuin ennen. Ja olenko siitä iloisempi
-- hah -- -- Ja onhan naisia mailmassa, muka. Yhden menetit, ota
toinen. Niin, ota toinen hahhaa! Sinua Hedvig olen rakastanut kaikesta
sielustani ja mielestäni, sinä olet ollut koko mailmani, sinä olet
täyttänyt kaikki ajatukseni, sinun tähtesi olen unhottanut kaikki työt
ja toimet, vanhemmat, ystävät, kaikki -- -- -- kauan, kauan epäilin,
häälyin vuoroin pelossa ja toivossa, kadehdin, vartioitsin, koetin
kaikella tavoin varjella itselleni kukastani, jännitin kaikki sieluni
voimat miellyttääkseni sitä -- ja kas! palkinto oli lähellä, palkinto
mikä voitti korkeimmatkin toiveeni -- jo avautui taivaan, seitsemännen
taivaan portit -- ja miten loppui minun romaanini -- voi minua kurjaa,
onnetonta elävätä --"
Ohkuen ja purren hammasta hän astui kaupunkiin, kävellen nyt
kiivaammin. Sivu-menijöistä moni melkein seisahtui, kun tämä kulkija
näytti niin kummalliselta. Hän heitti katsojaan kirouksen ja vihaavan
silmäyksen, ja riensi eteenpäin.
Vihdoin hän pääsi kortteerinsa eteen, veti syvästi henkeänsä ja koetti
antaa muodollensa tyyneen näön. Sitten aukasi hän kyökin oven.
"No Herra Jumala siunatkoon!" huusi Anna, joka askaroitsi hellin
edessä, pyyhkäsi pikimmältä käsiään ja löi ne yhteen. "Viimeinkin näkee
tohtorin taas. Mutta missä te näin kauan olette olleet -- ettehän toki
ennen viikkokausia olleet poissa meiltä. Ja me kuin rouvan kanssa
olemme kummastelleet ja arvelleet sinne tänne, -- Mutta oletteko olleet
kipeänä, te olette todella oikein huonon näköinen --"
"En minä ole kipeä", katkaisi Erik ja koetti naurahtaa, mutta hänen
naurunsa kaikui kuin hahatus haudasta. "Tuttavain luona kävin -- maalla
-- en tullut siitä teille sanoneeksi. Olkaa niin hyvä ja antakaa minun
kamarini avain."
"Kyllä, kyllä", sanoi Anna, päästäen likaisen kyökki-esiliinan
päältään. "Avaimen otimme korjuusen, kun ei teitä kuulunut. No nyt
rouva ihmettelee ja ihastuu, kun saa kuulla, että viimein olette
tulleet --"
Hän meni edellä, avasi Erikin kamarin oven ja astui hänen kanssansa
sisään.
"Rouva on maalla hänkin", jatkoi Anna, "hän lähti Malm'iin asioille
ja lupasi huomenna hyvissä ajoin aamupuolella olla kotona jälleen. Ja
minä olin juuri menossa pois kotoa minäkin, kun tulitte -- tokko nyt
tarvitsette mitään, tahdotteko illallista taikka teevettä taikka --"
"En tarvitse mitään", kiiruhti Erik keskeyttämään; "menkää vaan, hyvä
Anna, niihin vaan tahdotte. Hyvästi vaan!"
"No mutta pitäähän kumminkin tehdä sija teille ennenkuin menen. Te
näytätte kovin väsyneeltä."
"No tehkää, tehkää", joudutti Erik.
Ennen hän mielelläänkin oli puhellut ja laskenut leikkiä Annan kanssa,
nyt hän olisi halusta nyrkillään lyönyt hänet lattiaan, niin kiusasivat
häntä Annan pakinat.
"Mutta missä junassa tulitte, eihän se Pietarin juna vielä tullut"
kyseli Anna.
"Tulin jalan."
"No Herrasen aika, jalan -- ja mistä asti?"
"Ei se kovin pitkä matka ollut."
"Vai jalan -- no ei se kumma ole, että olette väsynyt."
Erik rykäsi vihasesti.
"No nyt toki viihdytte täällä vähän aikaa taas -- eiköhän niin?"
"Niin, niin."
Anna katsahti tutkivasti tohtoriin, tämä tyly harvasanaisuus oudoksutti
häntä. Mutta olipa tohtori jo jonkun aikaa ollut vähän kummallinen
-- isoon aikaan hän ei ollut sellainen ollut kuin ennen -- ei niin
nöyrä, -- ei niin puhelijas. Niin, se on aivan tosi. Ja mikä hänet on
muuttanut? Melkeinpä arvaan -- olenhan kuullut yhtä ja toista. --
Anna pudisteli päätään ja jatkoi, nyt itsekseen puhuen, tointaan.
Erik viskausi raskaasti kiikkutuoliin. "No nyt olisi valmista", sanoi
Anna ääneen. "Ja kosk'ei tohtori sano tahtovansa mitään illallista,
niin sanon sitten hyvästi." --
"Hyvästi, hyvästi!" Anna meni ulos.
"Mene hiiteen!" mutisi Erik puhaten.
Hänen väsynyt silmäyksensä lensi ympäri huonetta. Siinä oli kaikki
hyvässä järjestyksessä. Erik oli ollut järjestystä rakastava
mies. Kirjat hyllyllä, kirjoitusneuvot pöydällä, pienet rihkamat
toaletti-hyllyllä -- kaikki olivat somasti järjestetyt. Vaatteita oli
tosin jäänyt esille viimeisiin aikoihin enemmän kuin tarpeen oli --
mutta ne oli Anna huolellisesti kääntänyt kokoon ja pannut päälletysten
tuolille.
Erik huokasi. Se aika, jolloin hänellä oli halua työhön ja
säännölliseen päivä-järjestykseen, se aika oli kuin vuosikausien takana.
Hän nousi nyt ylös ja meni sängyn luo, jonka yläpuolella seinällä
riippui hänen ampuma-aseensa.
Hän katsoi niihin vähän aikaa miettivästi.
Ristiin riippui siinä hirvensarven haaroissa haulikko ja luotipyssy,
keskellä revolveri, ja kaikenlaisia jahti-tarpeita ympärillä.
Hän otti revolverin alas, palasi pöydän luokse ja tarkasteli pistuolia
ikkunan edessä. Hänen kätensä vapisivat ja värähtivät, kiroten viskasi
hän aseen pöydälle.
Hän hoiperteli piironkinsa luo, veti ulos laatikon toisensa perästä,
haki ja kaiveli niissä, kiroili ja pyyhki hien otsastaan. Viimein
hän löysi mitä tarvitsi, pienen patruunilaatikon. Sen hän taas toi
pöydälle, -- vaipui tuolille ja nojasi päätänsä käsiin.
"Mitä on tämä elämä", kuiskasi hän; "mitä on tämä elämä, että
silmänräpäystäkään sitä säälisin. Mitä se tarkoittaa, tämä kummallinen
olemus maan päällä. Ei mitään, ei niin mitään -- --
"Ja tuo leikkikuva, ihminen, olisi paras luonnossa, olemusten ydin!
-- Kurjin hän on, sanon minä -- hän on osaksensa saanut sielun
kärsimysten kalkin, tyhjennettäväksi viimeiseen pisaraan asti. -- Mato
musertuu jalkani alla. Mutta kuka minut musertaa? Mitä vahinkoa minun
kuolemastani olisi enemmän kuin tuon madon, minkä limaista raatoa
tuskin huomataankaan? Onhan mailmassa matoja, onhan hulluja. Yksi
enemmän taikka vähemmän, se on aivan yhdentekevää. -- -- Äkkikuolema
on paras; miks'en minäkin sitä saisi? Ja miks'en itse saisi lopettaa
olemusta, jonka olen havainnut erhetykseksi. Miksi tuomitsisin itseni
odottamaan tiesi kuinka pitkällistä kamppausta tautivuoteella -- taikka
hulluinhuonetta? Vai olisiko täällä enää mitään minua pidättämässä? Ei
-- mennyttä on kaikki, apua en saa mistään -- korvausta en voi löytää
siihen minkä hukkasin --"
Hän ummisti silmänsä ja harhaili vielä kerran kuvittelujen ilmoissa.
Hän näki Hedvigin, rakastettuna, jumaloittuna morsiamenansa, hän palasi
kotipitäjääsensä, syleili ilomielin vanhempiansa, joita hän viimeisiin
aikoihin niin oli halveksinut, riemuiten esitteli hän heille ja
siskoillensa ihanan Hedvig'insä, sopu ja ilo vallitsi ja oli nyt pysyvä
ijäksi, kymmenkertaisella ahkeruudella hän ryhtyi opintoihin, muutaman
vuoden perästä olivat tutkinnot suoritetut Jumalan avulla -- hm -- taas
Jumala! Mutta eiköhän onnellisella ihmisellä ole Jumala -- hänen täytyy
kiittää ja ylistää suuresta onnestaan. --
Kolkutus ovella.
Hän kavahti seisaalleen ja työntäytyi kiikkutuolin ja pöydän väliin
peittääkseen pistuolin.
Anna taas astui sisään, ja jäi ensimmältä ääneti töllistämään tohtorin
julmiin, vääntyneisiin kasvoihin.
"Suokaa anteeksi. Poissa ollessanne tuli teille tämä kirje; minä
tapasin postiljoonin kadulla, hän antoi kirjeen ja minä pistin sen
tämän hameen taskuun, ja sinne se olisi ihan unohtunut, ellen nyt olisi
ottanut päälleni tätä hametta taas. Antakaa anteeksi."
Erik vastaanotti kirjeen, ja Anna meni tiellensä.
Kirje oli isältä, sen hän kohta näki.
Hän heitti sen avaamatta pöydälle. Mitähän siitä paremmaksi tulisi, jos
sen lukisikin, joutavia loruja kotitaloudesta -- ja varoitus-saarnoja
noitten vanhain yksinkertaiselta kannalta. Heikkona kajastuksena nousi
hänen muistiinsa, että isä jossakin kirjeessään oli maininnut äidin
olevan sairaana. Rakkauden hurmauksissa tämä tieto ei ollut liikuttanut
häntä enempää kuin muutkaan asiat, mitkä Hedvigin kanssa eivät
olleet yhteydessä -- niin, tämän edellinenkin kirje taisi vielä olla
pöytä-laatikossa avaamatta, lukematta -- nyt hän muisti.
Verkalleen, ikäänkuin unessa kävijä otti hän kuitenkin kirjeen käteensä
taas, ratkoi kuvertin ja silmäili sisällystä, -- jäähyväisiksi
kodistansa.
Se oli sanoma, että hänen äitinsä oli kuollut. Edellinen kirje oli
kutsunut häntä äidin tautivuoteelle, saamaan viimeiset jäähyväiset,
viimeiset siunaukset. "Mutta sinä et tullut, sinä luonnoton lapsi",
kirjoitti isä. "Sinä vaellat jumalattomain tiellä, sinä olet paatunut
tylsäksi lihallisuuden orjaksi niinkuin opettajasi. Voi surua
yhtäkaikki, että oma veljeni on viekotellut poikani, ei ainoastaan
hänen vanhemmiltansa pois -- vaan pois Jumalasta; ja saattanut
tielle, mikä vie iankaikkiseen kadotukseen. Eikö ole hitustakaan
enää lapsellista rakkautta sinun sydämessäsi, hiventäkään enää
jalompia tunteita. Käänny, käänny pois, poikani, jota minä ja autuas
vainajani niin hellästi olemme rakastaneet. Se on minun viimeinen
pyyntöni, se oli äitisi viimeinen huokaus. Niin, hän pääsi pois tästä
murheen-laaksosta, missä hänen suurin, viimeinen katkera murheensa
oli se, että ainoa poikamme meiltä meni hukkumaan mailman ja synnin
pyörteisiin Jos et nytkään tule, jos et huoli osoittaa äidillesi
viimeistäkään kunniaa -- niin mene, mene omia teitäsi, niinä kauhistun
sinua."
Enemmän ja enemmän jäykistyivät Erikin silmät. Kirje putosi lattiaan.
Liikkumatta, tunnottomana seisoi hän paikallaan. --
"Aah, ainoa auttajani --" puhkesi viimein tuskallinen huoahdus hänen
suustansa; hän laskeutui tuolille, tempasi revolverin, latasi hirveällä
kiireellä käänsi aseen kohti ohimoansa --
Pamaus, ja itse-murhaaja sortui kuin vyhti lattiaan, vetäen tuolin
kumoon kanssansa.
Suonenvetojen käännähdys -- silmät aukenivat luonnottomasti --
viimeinen värähdys -- --