Kyökin ovi se olikin, ja se jäi pikkuiselle raolle.
"Tokko tuo Martta homsu on huomannut minun ja nyt pitää minua silmällä.
Joko hänkin tässä poliisiksi rupeaa -- -- luulee minua varkaaksi,
ehkä -- -- hän kai jo eilen näki minun täällä, ja ilmoittaa vielä
herrasväelleen näitä hulluuksia!"
Hänen täytyi hiipsahtaa vähän edemmäs, ja alkoi sitten taas
vartioimistaan -- täältä nähden oli verannan ovi melkein puun-oksien
peitossa, selvässä sitävastoin Elsa Karjalaisen huoneus, etenkin
tämänpuoleinen akkuna, jota paitsi valkoset kartiinit peitti vielä
puoliväliin nouseva punanen esirippu.
"Täältä ei Martta minua näe enään", kuiskasi hän itsekseen katsottuansa
vielä kerran aitausta pitkin, ja käänsi nyt huomionsa eteensä taas;
hänen silmänsä tarkasti tuota akkunaa -- kas! esirippu oli pudonnut --
"Mitä, mitä -- ah! käsi sieppasi sen ylös taas -- nainen se oli, nainen
-- --" hän katsoa muljotteli että silmät olivat tungeta kuopistaan --
turhaan, esirippu oli paikoillaan; tyyntä ja hiljaista oli kaikkialla,
paitsi Erikin rinnassa, missä yhä hassummin riehui.
"Hedvig, Hedvig!" hän väänteli käsiään.
"No mutta hillitse itsesi hiidessä! Elsahan se oli, Elsan kamari se on,
hänen veljensä asuu toisella puolella -- Et sitä tiedä -- ja oliko se
tuon laihan Elsan käsi -- -- mitä tässä nyt teen --" Hän juoksi tontin
toiselle puolelle nähdäkseen toisen puolen akkunaa, mutta sieltä oli
väli pitempi ja epäselvempi, hänen olisi pitänyt tunkea pihaan ensin ja
sieltä kuului vihaisen koiran uhkaava murina -- housut retkuina pääset
poliisin helmoihin sinä, ajatteli hän ajoissa ja muisti taas isänsä
murhe-ilveilystä.
Epätoivossa tuli Erik tänä yönä kotiin.
Hän heittäytyi vaatteissaan vuoteelle, puhkasi ja kiroili. Hänen
kiihoittunut mielikuvituksensa loihti esiin kiusaavia näkyjä. Milloin
karkasi hän ylös ja käveli pitkillä askeleilla kamarissaan, milloin
oli hän mennä ulos kaupunkiin, milloin koetti hän tyyntyä ja viskautui
levolle taas, vaan alkoi kohta jälleen samaa elämätä.
Kurjana, uuvuksissa vastaanotti hän uuden päivän.
11.
Martta ihan huudahti säikähdyksestä, kun hän seuraavana aamupäivänä
yht'äkkiä näki Erik Aution vaaleat, riutuneet kasvot kyökin ovessa.
"Hsh!" kuiskasi Erik, "onko neiti Karjalainen käynyt täällä iltasilla
myöhään -- toissa iltana ja illalla -- noin yhdentoista aikana mennyt
pois -- tiedättekö?"
"En minä varmaan --" alkoi ääneensä Martta.
"Hsh, hiljemmin", keskeytti Erik.
"En minä varmaan tiedä", koetti nyt Marttakin kuiskailla, "eiköpä hän
käynne myöhälläkin, yhtenään hän täällä juoksee."
Erik pistäytyi pois.
"Visseyttä, visseyttä minua _täytyy_ saada!" huoahti hän, mennessään
paraatirapulle.
Hän astui sisään.
Hedvig ja rouva Helding istuivat tavallisilla paikoillaan.
Jos Hedvig eilen oli ollut liian punanen, oli hän sitävastoin tänään
melkein liian vaalea; hän näytti tosiaankin raukealta.
Vilaukselta vaan hän nosti silmänsä Erikiin.
Erikin sydämeen pisti kuin puukolla olisi isketty.
"Eikö neiti Hedvig ole terve tänään", sanoi hän karkealla,
läähättävällä äänellä, "te olette niin kipeän näköinen?"
Itse hän oli paljon kipeämmän näköinen.
"Terve minä olen", vastasi Hedvig sukkelaan, punehtui pikkusen ja loi
nyt Erikiin vähän pitemmän, lempeän silmäyksen.
Mutta Erik nyt ei hurmaantunut; noissa silmissä oli omituinen
vesikiilto, ne olivat kuin rakkaudesta juopuneet, vaan niiden lempi ei
kuulunut hänelle, niskoitteli hän.
"Onko -- neiti Karjalainen näinä iltoina käynyt täällä?" sai hän nyt
vaivalla kysytyksi.
"On", vastasi Hedvig kohta, "hänellä kai on vähän ikävä, kun veljensä
meni -- ja hänellä oli vielä sitten eräs asia, josta mamma ehkä --"
"Onko William Karjalainen mennyt -- milloinka?" keskeytti Erik
erinomaisen hartaasti.
"On -- jo aikoja -- toissa päivänä, luullakseni", vastasi Hedvig taas
kohta, ja näytti sitten sangen tyyneeltä.
Rouva Helding tällävälin valmisteli puhumaan, hymyili ja huokasi.
Erik oli kuin pahasta unesta havahtunut; painajainen, satanaulainen,
vierähti hänen rinnastansa -- tuskat, pelot pakenivat, katosivat kuin
sumuihin, ja silmänräpäyksessä sai hän ilon ja onnen takasin, hänelle
tuli kuin pakko nauraa, hän olisi tahtonut syleillä koko mailmaa, hän
oli vapautettu kaikista epäluuloista -- nyt hän, hullu, oli ollut
melkein varma asiastaan ja nyt yksi ainoa sana puhalsi pois epäluulot,
ei ainoastansa viimeiset vaan samalla entisetkin, kaikki -- yksi ainoa
sana tuon enkelin suusta, jota kohtaan hän oli ollut niin hirveän
väärä --
Rouva Helding'in ääni kutsui hänet takasin todellisuuteen:
"Ei se ole kumma jos Hedvig raukka olisikin kipeä ja pahoittuneen
näköinen, meitä kun uhkaa köyhyys ja häviö. Nuoren mieli on arempi
onnettomuudelle. Niin minäkin olen hyvin suruissani."
"Uhkaako teitä köyhyys?" kysyi Erik kummastellen -- "siitä en ole
tiennyt mitään, siitä ette ole milloinkaan mitään maininneet."
"No ei", vastasi rouva Helding haikeasti hymyillen. "Me emme tahdo niin
tuoda esiin taloudellisia murheitamme -- mutta nyt kun niistä tuli puhe
-- niin mitenkä ne tulivatkaan puheeksi -- -- niin, Elsa Karjalaisen
käynnistä, se ei ollut mikään tervetullut käynti -- hänen isänsä ei voi
lainata meille mitään."
Erikin silmät kiilsivät ilosta, riemusta. Ei siinä kyllä, että kaikki
epäluulot poistuivat perättöminä, nyt tuli hän vielä tilaisuuteen
ojentaa auttavan käden Hedvig'ille ja hänen äidillensä, mitä
Karjalainen -- William Karjalaisen isä, huomaa se! -- ei ollut tehnyt.
-- William Karjalaisen saa nyt tyyten jättää laskusta pois -- hänet ja
kaikki kilpaveljet. Minä olen suurta, puolustamatonta vääryyttä tehnyt
sinulle Hedvig -- Hän katsoi Hedvig'iin anteeksi pyytävästi, miltei
vesissä silmin. Sitten hän kääntyi rouva Helding'iin, lausuen:
"Miks'ette ennen ole minulle mitään sanoneet noista raha-murheista,
minä tosin en ole niin rikas, että minun avustani voisi olla kehumista,
mutta ehkä vähän kuitenkin voisin tässä auttaa; onko velkoja teillä, ja
--"
"Te olette aina niin hyvä, herra Autio", keskeytti rouva Helding,
siirtyi istumaan likemmäksi Erikiä, otti hänen kätensä ja pudisti sitä
sydämellisesti.
"No eihän siitä mitään --" mutisi Erik vetäytyen vähän edemmäksi. "Onko
teillä --"
"Se olisi pitkä kertomus, jos alusta alkaisin", alkoi nyt rouva
Helding, "enkä minä tahdo sillä vaivata teidän korvianne. Lyhyesti
sanoen, kaikki mitä näissä huoneissa näette, on velaksi vaan meille
annettu, niukimmallakaan taloudella emme ole voineet välttää
velkaantumista, minä olen koettanut -- Hedvig'in tähden -- pitää
asioitamme jokseenkin auttavalla kannalla niin kauan kuin mahdollista
-- kuulkaahan vielä! -- Nyt rupeevat kuitenkin velkojat niin
ahdistamaan ett'en tiedä mikä tässä tulee eteen. Ödeberg, meidän
vanha hyvä tuttavamme, on luvannut lunastaa meille tarpeellisimmat
huonekalut, mutta hän ei ole enää rikas, hänellä on ollut tappioita
vaan tehtaistaan --"
"Antakaa anteeksi että keskeytän! Millä summalla, noin umpimäärin,
voisi saada velkojat tyydytetyiksi?"
"Niin, en voi ihan varmaan sanoa", arveli rouva Helding, "mutta kyllä
vaan pelkään että saan arvata velat noin viiteentuhanteen markkaan."
Hedvig ei ottanut tähän puheluun osaa ollenkaan. Hän veti nyt
nenäliinansa esille, ja ken sen taakse olisi kurkistanut, olisi nähnyt
hänen purevan huulta naurun estämiseksi.
"Viisituhatta markkaa, niin", toisti Erik -- "viisituhatta markkaa no,
kyllä minä ne teille hankin, jos saan luvan tarjoa apuani."
"Ja te voisitte hankkia meille koko summan!" huudahti rouva Adelheid;
"te tahtoisitte ja voisitte niin suurella lainalla auttaa meitä, hyvä,
hyvä herra Autio! Me olemme teille sydämen pohjasta kiitolliset, mutta
niin suurta hyvyyttä emme voi vastaanottaa --"
"Olkaa huoleti vaan -- mutta yksi seikka tässä on ikävä --"
"Niin, mikä? --"
"Taitaa mennä melkein viikko aikaa ennenkuin rahat saan."
"No, eihän se pitkä aika ole -- mutta kuinka voimme vastaanottaa --
takasin-maksu tosin on varma, minulla on perintö toivossa, mutta sinne
asti --"
"Olkaa huoletta vaan! Älkäämme siitä enää puhuko, se on minulle suuri
ilo, suuri ilo, minä vakuutan, olla teille avuksi, missä vaan voin."
Erik oli oikein ylevällä mielellä.
Hän käänsi nyt puhelun toisiin aineisin, mutta se ei tahtonut niissä
oikein sujua, tuo laina-asia oli painanut erinomaisia jaloja ja
kiitollisia tunteita tähän seuraan, joihin jokapäiväiset asiat aivan
upposivat. Rouva Adelheid palasi kiitollisuuteensa niin useasti, että
Erik ei luullut sovelijaaksi sitä sen pitemmältä kuulla, hän meni siis
pois vähän tavallista aikasemmin.
Tuskin olivat hänen askeleensa katuvierustan paasilla kajahtaneet, niin
purskahtivat äiti ja tytär yht'aikaa nauruun. Rouva Helding herkesi
kuitenkin kohta ja sanoi nuhtelevasti Hedvigille:
"Ei saa nauraa! Näet nyt, eikö se ole niin hyvä poika tuo Erik, niin
hyvä ja siivo poika, ett'ei toista ole semmoista!"
"Kyllä te umpimäärin tokasittekin koko summan", nauroi vaan Hedvig.
"No, täysin kourin pitää ottaa silloin kun saa; hän on rikkaan pohatan
ainoa poika, ja minä luulen että _meille_ hän hankkisi kymmenenkin
tuhatta. -- Mutta kyllä hän nyt kosii sinua."
"Se asia on omassa vallassamme. En minä vielä vie häntä sinulta."
Hedvig naurahti taas. "Älkäämme jättäkö häntä kahdenkesken minun
kanssani, ja voinhan minä olla vähän ynseä vielä, sen verran vaan kuin
kiitollisuuden-velka sietää, hahaha." -- -- --
Erik oli kuin uusi ihminen.
Hän oli tullut tuimilla, vaaleilla kasvoilla, hätäisellä, epävakaisella
käynnillä; hän meni iloa loistavilla silmillä, vapaalla, kepeällä
käynnillä.
Niin, ilon päiväksi oli muuttunut tämä päivä, joka niin raskaalla
tuskalla alkoi. Ja taas oli Hedvig se armas aurinko, jonka säteiden
tieltä mustimmatkin pilvet poistuivat.
"Hahhaa, Karjalaisen olen useat kerrat toivonut meren syvyyteen
jollakin purjematkallaan, ja Hultencranz'in samaten hiiteen tavalla tai
toisella. Olkoot he nyt rauhassa, kosk'eivät sen vahingollisempia ole!
Mutta itse ansaitsisin kovan rangaistuksen, kun minun ihanaa tyttöäni
niin olen epäillyt, niin loukannut ja pahoittanut. Nyt ymmärrän
minkätähden hän näinä päivinä on ollut toisellainen sekä näöltään että
käytöksessään! Häntä on tosin surettanut tuo heidän rahapulansa, mutta
paljon enemmän ehkä minun kelvoton käytökseni, mikä on pannut kiviä
kuormaan vielä. Hän on arvannut minun epäluuloni -- niin, huomannut ne
selvään; tyhmästi ja törkeästihän minä olen ne esiin tuonut. Hän on
hävennyt, syvästi hävennyt minun epäluulojani, toisinaan koettanut
nauraa niille, mutta viimein suuttunut. Niin, melkein näytti kuin olisi
hän itkenytkin tänä aamuna. Voi minua ilkiötä! Kumma kun hän viitsi
vastata ollenkaan mitään minun häijyyn kuulusteluuni, mutta hyvin
lyhyeitä, harmistuneita vastauksia hän tosin antoikin. Ei se olisi
kumma jos hän antaisi minulle rukkaset että roiskaa, kun niin olen
käyttänyt itseni häntä kohtaan. En nyt vielä vähään aikaan uskalla
kosia ja se on minun oma syyni taas, itse olen esteitä nostanut
tielleni -- en uskalla kosia ennen kuin vähän saan pois noita pahoja
muistoja paremmalla, jalolla ja luottavalla käytöksellä. Koetappas
vielä varoa häntä, niin pilaat asiasi ijäksi päiviksi!
"Hahaha, mitä luulinkaan illalla kun tuohon akkunaan niin ahneesti
tirkistin! -- Ihmeellistä ihan, kuinka luuleva silmä saa kaikki näkymään
aivan toisessa valossa, semmoisessa valossa, mikä vahvistaa varomiset;
se tahtoo nähdä mitä pahimmin pelkää -- hahaha, mitä puhun, eihän
sekään lause taas oikein sovellu! --"
Hän tuli kotiin ja astui kamariinsa.
"Ja nyt raha-asioihin! Vaikka olisi kymmenen tuhatta kysymyksessä, niin
hankkisin ne ilolla ja suurimmalla kiitollisuudella, kun vaan Hedvig
voisi kohta unhottaa ja anteeksi antaa minun häijyyteni ja sitten
suostua pyyntöihini."
Hän istuutui kirjoittamaan.
Aina siitä asti kun hänen isänsä teki tuon onnettoman matkansa
pääkaupunkiin, ei ollut Erik huolinut kirjoittaa kotiinsa ainoata
sanaakaan, ei vaikka kirjeitä kotoa oli tullut useitakin sitte.
Ensimäisessä oli isä selvitellyt tuota ikävää tapausta, puolustellut
itseänsä niin hyvin kuin taisi ja pyytänyt poikaansa antamaan
anteeksi, jos hän sen kautta oli saanut kärsiä pilkkaa ja pahoja
puheita, sekä lopullisesti toivonut ett'ei tämä asia suinkaan olisi
vahingoittava vanhempien ja heidän lapsensa väliä. -- Tähän kun
vastausta ei kuulunut, kirjoitti isä toisen kerran ja pitemmältä.
Ikäviksensä oli hän havainnut, kirjoitti hän, että tuo tapaus oli
harmittanut hänen poikaansa enemmän kuin hän ensimmältä luuli, mutta
suureksi suruksi ja mielikarvaudeksi oli vielä ikävä muuttuva, jos
hänen poikansa sentähden, niin yhtäkaikki vähäpätöisen asian tähden,
katkaisisi yhteyden kodin ja vanhempain kanssa, jotka aina olivat häntä
rakastaneet ja hänen parastansa tarkoittaneet. Tuolla onnettomalla
matkallakin oli ollut hyvä tarkoitus, ja nyt seurasi pitkä kertomus
Ödeberg'istä, hänen itsekkäästä, sydämettömästä luonnostaan, hänen
kuleskelemisestansa ympäri mailmaa, hänen rikkauksiensa epäiltävästä
alusta, vaan etenkin hänen jumalattomuudestansa, jumalattomasta ja
ilkeästä elämästänsä, hänen siivottomuuksistansa ja riettaudestansa.
Hän asui nyt aivan pääkaupungin lähistössä, mutta häntä tuli Erikin
karttaa, kuin myrkkyä. Hänestä ei voisi mitenkään olla seuraksi
alkavalle papille. "Pysy Jumalassa, poikani, äläkä istu siinä, missä
pilkkaajat istuvat; sovi myös vanhempiesi kanssa, äläkä paaduta
sydäntäsi, sitä pyydän hartaasti, sitä pyydämme ja rukoilemme äitisi
kanssa joka päivä, joka hetki sydämessämme. Kirjoita vastaus ja kohta,
että saisimme rauhan taas mielellemme." -- Vaan ei vastausta seurannut,
ei minkäännäköistä. Tuli sitten kolmas kirja, missä isällinen valta
toden todella tahtoi päästä voimaan, niinikään neljäs yhä ankarammalla
sisällyksellä. -- Mutta Erik ei hiiskunut, hän oli kuin kuollut.
Nyt viimein päätti Erik kirjoittaa ja sopia isänsä kanssa, saadaksensa
nuo 5.000 markkaa Hedvig'ille ja hänen äidillensä:
Hän alkoi ilmoittamalla syvän mielikarvautensa tuosta isänsä
käytöksestä. Hänen oli täytynyt paeta pois koko kaupungista,
päästäksensä kuulemasta tuota ijankaikkista naurua ja pistelemistä.
Sentähden isän ensimäiset kirjeet vasta myöhemmin olivat saapuneet
hänen käteensä. Hän ei ollut pitkävillainen, tahtoi kernaasti unhottaa
kaikki, vaan vaati vastavuoroa ett'ei isä sekaantuisi hänen tuumiinsa
ja elämän tarkoituksensa. Hän oli enemmän nähnyt ja tullut tuntemaan
mailmaa kuin vanhempansa keski-Suomen korpiloissa, kyllä hän voisi
itse sekä paraiten valita seuransa että paraiten punnita millä uralla
hän taitaisi enimmin hyödyttää. Hän aikoi nyt lukea lääkäriksi, mutta
tämä muutos veti paljon pitemmän opinto-ajan ja sen johdosta enemmän
rahaa, ja monenkaltaisia kustannuksia oli heti alussa. Hänellä oli myös
vanhastaan joitakuita velkoja suoritettavina. Päästäksensä kerrassaan
vapaasti alkamaan ja huoletta katsomaan kohti tulevaisuutta, pyysi hän
nyt isänsä hyväksymään viidentuhannen markan vekselin. Sitte hän ei
vaivaisi häntä enää isoon aikaan. --
Tätä kirjettä kirjoittaessaan astuivat muistot kodista ja vanhempien
hyvyydestä ja huolenpidosta kerran vielä kirkkaasti hänen mieleensä.
Mutta kas! sekin oli Hedvig'in ansio, ilman hänettä hän ei olisi tullut
kirjoittaneeksi tätä sovinnollista kirjettä, ilman hänettä lapsellinen
rakkaus ei olisi palannut hänen sydämeensä. "Oi Hedvig, sinä olet minun
hyvä henkeni!" huudahti hän, tietämättä ihastuksissaan, mikä iva näissä
sanoissa piili. Hedvig, joka vierautti pois hänet vanhemmista, joka
veti pois hänet ahkeruudesta ja toimellisuudesta, joka kehnonti hänen
luonnettaan, joka mursi hänen henkistä ja aineellista tarmoansa --
Hedvig oli hänen hyvä henkensä.
Harvoin oli Erik ollut niin itsehensä tyytyväinen kuin tämän päivän
iltana. Hän oli katunut ja tehnyt parannuksen, hän oli tehnyt hyvän
työn ja ollut jalomielinen kaikin puolin, hän oli juhlallisesti
itsellensä luvannut tästäpuolen pysyä kaukana kaikista varomisista ja
turhista peloista, ja toivolla, uudella kirkastetulla toivolla hän nyt
katseli tulevaisuuteen.
12.
Joitakuita päiviä oli kulunut, rauhallisia päiviä. Erik ei ollut saanut
syytä mitään mustasukkaisuuteen taas. Yhtenä päivänä olivat rouva
Helding ja Hedvig olleet poissa matkalla. He kävivät Savion kartanossa,
tervehtimässä kotimaalaista, inspehtori Svenssonia. -- Mikä ja
millainen mies Svensson Saviolla on? tiedusteli Erik kohta kaupungissa.
Herran-tapainen näöltään, naimaton, mutta viidenkymmenen ikäinen jo,
sanottiin, eikä Erik huolinut hänestä sen enempää. "Ei hänestä vaaraa,
paitsi Adelheid'ille ehkä. Ja hyvä vaan, jos tämä häneen rakastuisi,
niin pääsisin minä tuon vanhan virnakan suosituksista. Sangen
mielelläni suon ne toiselle!" sanoi Erik itsekseen ja naurahti.
Kuudentena päivänä siitä, kun tuosta rahanpulasta tuli kysymys, jätti
Erik rouva Helding'ille 5,000 markkaa ja vastaanotti sydämellisimmät
kiitokset mainitun rouvan ja Hedvig'inkin puolelta. Hedvig'kin
likisti hänen kättänsä ja oli niin herttainen, ettei Erik tiennyt
oliko taivaassa jo vai maan päälläkö vielä. Kielellä kieppui hehkuva
rakkauden-tunnustus, mutta hän pidätti sitä vielä, se ei olisi ollut
ollenkaan paikallansa tässä tilaisuudessa, hän olisi ikäänkuin
turvannut tuohon rahasummaan saadaksensa Hedvig'in. Pois se! -- ja
hän katsahti kaikkeen maalliseen tavaraan ylevällä halveksimisella.
-- Vapaan piti Hedvig'in suostumuksen oleman, aivan vapaan
kiitollisuuden-velasta, lausui hän juhlallisesti itseksensä; mutta
kuitenkin piili sydämessä toivo, että tuo laina koko joukon lähentäisi
häntä päämääräänsä.
Muodon vuoksi vastaanotettu velkakirja taskussa astui Erik Helding'in
porstuasta ulos aivan samalla kun toinen vieras tuli rappusia ylös,
nimittäin Ödeberg.
Ödeberg pysähtyi ja tutkasi pikipäisin Erikin mielihyvästä loistavia
kasvoja, ja pikipäisin lensi häijynlainen hymy hänen huulillensa.
"Hyvää päivää", tervehti hän sitten sangen ystävällisesti. "Joko menet,
ja juuri kun niinä tulen -- tule pois sisään takasin, me emme ole
olleet Helding'issä yhdessä sittenkuin ensi käynnilläsi."
Erik arveli kotvasen. Hän olisi todella halusta tahtonut olla vielä
Ödeberg'in kanssa täällä, hän olisi tahtonut tulla tuntemaan mitä
Hedvig oikeastaan piti Ödeberg'in omituisista ajatuksista kaikissa
asioissa -- ensi käynnillä näitä ajatuksia ei ollut juuri esille
tullutkaan -- mutta hän pelkäsi ett'ei rouva Helding kiitolliselta
sydämeltään saisi oltua ilmoittamatta hänen lainaansa, jos hän
Ödeberg'in, heidän toisen auttajansa, kanssa kääntyisi takasin; hän
aivan kuin pyrkisi väärään valoon, rahoja kolistavaan kosijan; ehkä
epähuomiossa vielä hänen isästänsäkin tulisi puhe. -- Ei, parempi mennä
pois. -- Paha, kun en kieltänyt heitä puhumasta koko lainasta, mutta
ehk'eivät nyt puhukkaan, jott'ei Ödeberg epuuttaisi apujansa!
"Ei nyt sovellu", vastasi hän, "olisihan se ollut hauskaa, mutta
minulla on vähän toimittamista kotona. Hyvästi vaan!"
"No, hyvästi sitten!" sanoi Ödeberg ja astui sisään.
"Onnittelen, onnittelen! Vihonviimein taitaa olla teillä rahat
kourassa. Pitkällistä peliä te pidättekin tuon Aution kanssa."
"Älä sano Autiosta mitään, Autio on hyvä mies!" lausui rouva Helding.
"Jaaha, -- no se on iloista kuulla että hänestä niin pidät", vastasi
Ödeberg ja nauroi. "No, entä Hedvig, oletko hyvin mustasukkainen
sentähden?"
Hedvig naurahti.
"En tiedä, jahka nyt vielä vähän aikaa kilpailemme."
"Niin, hyvä, hyvä!" virkkoi siihen Ödeberg. "Taitaapa hän vaan olla
enemmän sinun mieleisesi kuin entiset rakastelijat."
"Ei ensinkään, ph!" vastasi Hedvig. "Hän on hiljainen mies, sentähden
hänen kanssansa niin kauan viipyy, hahaha! -- Kylläpä hän saa
'apskietin' aikanansa; nyt ihan kohta se ei käy laatuun."
"Ei, ei!" lisäsi rouva Adelheid. "Ei vielä isoon aikaan."
"No en suinkaan minä kiiruhtele! Mutta nyt", jatkoi Ödeberg
vilkkaammin, "palkinto minulle, joka tuon kultakukon teille toin."
"Kyllä me vaan yksin tahtoisimme pitää --"
"Hahhah! Pitäkää vaan yksin! Pitäköön kumpikin omansa! Mutta kolme
tuhattahan sinä sanoit pyytäneesi, Ade; kolmas siinä on liikaa, se
pois, muuten ei teidän jakonne luonnistu. Vedä siis tänne tuhat
minulle, ja ole kiitollinen että tyydyn."
Verkastellen meni Adelheid piirongin luokse ja veti laatikon auki, sen
verran vaan että sai sisään kätensä. Ödeberg oli näet noussut ylös ja
lähestyi piironkia hänkin.
"Tuossa taitaa olla tuhat", Adelheid pisti hänelle joitakuita seteliä.
Ödeberg luki.
"Oikein! Kas kun osasit ottaa umpimähkään", sanoi hän sitten, terävästi
katsoen Adelheid'iin.
"Noh, mitä teille nyt muuta kuuluu?" virkkoi Ödeberg, kun he kaikki
taas istuivat. "Missä te huvittelette tänä kuivana kesä-aikana?"
"Ei juuri muualla kuin kotona", vastasi Hedvig ja naurahti.
"Ja--a, aivan kuin minäkin!" sanoi Ödeberg, naurahtaen hänkin.
"Savilassa kävimme kerran", virkkoi Adelheid; "siinä on inspehtorina
kotimaalainen, Sven Svensson."
"Ahaa! Niin tosiaan, olenhan minä jossakussa, seurassa tavannut hänet,
en nyt muista -- Hm! -- se on iloista kuulla, viljele vaan väliäsi tuon
Svennin kanssa, hahaha!"
"Hän on hyvin kohtelias, liukaspuheinen mies", ilmoitti Adelheid,
"toisellainen kuin suomalaiset jöröt."
"Niin kohtelias kuin sinäkin. -- No, iloista kuulla, että liukkaasti
käy teidän kesken, hahaha. -- Mutta en jouda nyt pitemmältä
naljailemaan, vaikka kyllä olisi lystiä. -- Hyvästi Ade, hyvästi Hedi!
Arpajaistanssit tulee ensi viikolla, sinne kai menette -- Hyvästi,
eläkää iloisesti vaan!"
* * * * *
Erik otti pöytälaatikosta avonaisen kirjeen ja silmäili sitä
loppupuolelta:
"Kuusi kuukautta tästä päivästä --"
"Niin, viime keskiviikosta -- on vekseli lunastettava, ja se sattuu
aivan pahimmoilleen, ajalla, jolloin maamiehellä on monenlaiset
rahanmenot muutenkin. Kyllä se vekseli vaan on uudistettava silloin, ja
koeta siihen hankkia rahaa itse --"
"Nyt hän on köyhä olevinaan!" mutisi Erik. "No sinne on pitkältä vielä
-- ja mitäs tässä muuta on?" hän käänsi paperin ja silmäili ensimäistä
sivua:
"Hm --, hm --"
"Niin raskaasti on meitä surettanut sinun kirjeesi. Sinä olet muuttanut
opintosi, kun olit jo aivan lähellä valmistua jaloon, pyhään virkaan --
se oli hyvin, hyvin katkeraa kuulla; mutta sinun mielesi mahtaa, olla
aivan muuttunut sekin -- luulen ymmärtäväni, mitä et suoraan sano --
luulen tapahtuneen, mitä aavistin ja pelkäsin --"
"Ah! Eikö nyt enää ihminen saisi vapaata tahtoaan käyttää -- ei,
pitäisi aina vaan kulkea yksinkertaisten vanhempain talutus-nuorassa,
kyllä kai -- no enempi semmoista:"
"Minä sanon sen oikein toden teolla, että _minä_ en olisi suostunut
tuohon ihan hämmästyttävään laina-asiaan. Äitiäsi tulee sinun kiittää,
hellän äitisi pyyntöjä -- että saat tuon summan. Mutta sen ehdon panen
minä sinulle: käy täällä kotona niin pian kuin mahdollista, että voimme
vielä yksissä neuvoin tuumailla kaikkia näitä niin tärkeitä asioita.
Paitsi sitä on äitisi kipeä ja halajaa sinua nähdä" --
"Noh", virkahti Erik, "tavallisia vanhuuden kipuja -- Ei, ei nyt sovi
lähteä, hyvät ihmiset! Kyllä vielä saatte odottaa. Olkoon nyt ukko
julma, kylläpähän aikanansa asettuu taas -- hyvä vaan kun sain tuon
vekseli-asian toimeen."
Hän pisti kirjeen laatikkoon takasin:
"Nuo kirjeet kodista saattavat vaan pahalle mielelle -- aina ovat
siellä tyytymättömiä, aina nuhteita, saarnoja -- melkein parempi kun en
lukisi niitä ensinkään."
Ja niin tekikin Erik. Ensi kerta kun kirje tuli, oli hän juuri menossa
Helding'iin. Hän pisti kirjeen semmoisenaan pöytälaatikkoon ja sinne se
jäi, unhotuksiin. --
Kului aikaa, viikko vieri loppuun ja toista alettiin, vaan Erik ei
tullut lähemmäksi määräänsä; päinvastoin melkein. Tosin! Yksi edistys
tuli hänen osaksensa, mutta sen vastapainona oli taas toinen, ikävä
tapaus. Edellisestä ensiksi puhuen: Hedvig'in albumia katsellessa
yhtenä päivänä, rohkaisi Erik mieltänsä ja pyysi Hedvig'in muotokuvaa.
Hedvig vastasi, hänellä ei olevan ainoatakaan jälellä viimeisestä
tusinasta, vaan lupasi niinpian kuin hän taas otattaa, antaa yhden
Erik'ille. Tämän johdosta pyydettiin sitten Erikin kuvaa vastavuoroksi.
Hänellä oli, hän toi ja sai ilon nähdä sen sitte Hedvig'insä albumissa.
Mutta päivästä päivään odotti ja halusi hän tuota luvattua kuvaa, --
turhaan. -- Hedvig ei ollut vielä käynyt valokuvaajalla, Erik ei vielä
päässyt suuteloilla peittelemään tuota kallista kuvaa. -- Ja toinen
ikävä sattui. Nuo arpajais-tanssit. Hedvig oli sanonut monastikin,
ett'ei hän huoli sinne mennä, hänellä oli niin vähän tuttuja, oli niin
kuuma aika ja väkeä kun kaiketi kokoontuisi paljon, eihän siinä ilkeisi
pyöriä punasena ja hikisenä. No! Erik ei mennyt hänkään, ainahan hänen
päätöksensä riippuivat Hedvig'in päätöksistä. Arpajais-ilta tuli ja
meni, Erik oli kotona ja hänen luottavaiseksi muuttunut mielensä ei
aavistanutkaan muuta kuin että Hedvig'kin oli kotona. Mutta seuraavana
päivänä ilmoitti Hedvig olleensa kuitenkin noissa tanssiaisissa ja
siellä olleen erinomaisen hauska.
Se koski kipeästi, tämä sanoma! Hedvig oli saanut uusia ihastelijoita,
tuo karvas kateuden-aika oli alkava taas -- Erik huokasi surumielin
-- ja mikä salatarkoitus takana oli; näytti aivan kuin olisi Hedvig
tahtonut viekotella häntä jäämään pois, päästäksensä huvitteleimaan
hänestä vapaana.
Ja valitettavasti taisi Erik ollakin oikeassa. Hedvig'in käytös
häntä kohtaan oli taas tuntuvasti kylmempi. -- Erik oli loukattu
tuosta petoksesta eikä voinut sitä salata. Hedvig kyllä huomasi
hänen mielipahansa, vaan ei huolinut häntä vähääkään lohduttaa. Erik
ajatteli uskollista rakkauttansa ja tuota suurta apuansa heidän
rahamurheissansa, ja hänen sairaassa sydämessänsä nousi nyt syytöksiä
Hedvig'iä vastaan kovuudesta ja kiittämättömyydestä. Hän suututteli
yhä enemmän, kävi harvasanaiseksi ja ikäväksi. Kotiin tultuansa
kuitenkin, kun oli yksin taas -- kaipauksensa vaan kumppalina,
tukehutti hän kaikki nuo pahat syytökset. Hän itse oli vikapää, hän
oli ollut loukattu ja kylmä ilman syytä. Muutu ajoissa! -- hän vaaleni
ajatellessansa että hän voisi menettää Hedvig'in. Hän pelkäsi miten
Hedvig huomenna häntä vastaanottaisi.
Niin oli, sen havaitsi hän suruksensa, heidän välinsä oli melkein vaan
samalla kannalla kuin ensi alussa. Nytkään hän ei ollut sen varmempi
kuin että hän vieläkin pelolla ja vapistuksella tuli Helding'iin,
epätietoisena mikä hänen kohtalonsa viimein oli oleva.
Tuli sitten päiviä, jolloin Hedvig oli ystävällisempi, ja taas virkosi
Erikin toivo.
"Nuo kirotut arpajais-tanssit, ne ovat syynä kaikkeen!" huudahti Erik
aina ajatustensa päätteeksi. Hän ei tullut selville, oliko hän itse
matkaansaattanut tuon kylmyyden Hedvig'in käytöksessä, vai olivatko
toiset, ihastelijat tunkeneet hänet pois tieltään. Ja nyt hän ei
edes tuntenutkaan heitä. Muodottomina mörköinä he häälyivät hänen
ympärillänsä.
"Oi, kun tulisi muutos, minä ihan menehdyn! Nuo kauheat luulot nostavat
päänsä taas, taas olen epäilevä ja loukkaava olentoa, jota ylinnä
rakastan, taas hän on harmistuva ja itkevä, ja syystä, sillä hän on
viaton nyt ja aina, ja -- huomaa se! -- millä oikeudella minä häntä
vartioitsen? Ei millään. Mitä minulla on sanomista, vaikka hänellä
olisi sulhasia kymmenkunta! Mitä se teihin kuuluu, voisi hän sanoa
minulle vasten silmiä. -- Ei! muutos täytyy tulla, oikeutta täytyy
saada! Minun morsiamenani, minun kihlattuna morsiamenani tulee hän
minun varjelukseni alaiseksi -- ja syyttäköön itseänsä ken sitten
uskaltaa, häneen edes kurkistaakaan!"
Jopa pidettiinkin Hedvig hänen morsiamenansa, sen sai hän kylliksensä
kuulla toverein parissa, kun soitanto-iltoina tapasi heidät
Kaivopuistossa. Hän suuttui heihin, vaan suuttui myös itseensä, hän oli
samanlainen itse, hän oli ennen aikojaan anastanut sulhasen oikeudet.
Ja Erik päätti kun päättikin kerran rohkaista mielensä, ilmoittaa
rakkautensa ja kosia, vaikka rouva Adelheid'inkin läsnä ollessa, koska
hänestä ei voinut päästä.
Adelheid oli muuttunut toisin kuin Hedvig. Hän kävi yhä makeammaksi
päivästä päivään. Ja Erikin, täytyi kun täytyikin olla mielinkielin,
koska hänen läsnäollessaan aikoi kosia. Niin lähenivät toisiansa,
ulkoapäin päättäen, paremmin Adelheid ja Erik kuin Hedvig ja Erik. Ja
Adelheid tarjoeli virvoituksia mitä vaan voi keksiä, simaa, viiniä,
hilloa y.m. y.m.
* * * * *
Istuttiin salissa.
Hedvig oli viimeiset pari päivää ollut hyvinkin suopea taas, tosin
enemmän pintapuolisella, huolettomalla tavallaan, Ja Erikin kielellä
oli kieppunut kosinta, mutta sen lausuminen ei ollut helppo asia, --
se lykättiin päivästä päivään. -- No kerrankin meni Adelheid kyökkiin.
Erikin sydäntä ahdisti. Hän siirtyi vähän likemmäksi Hedvig'iä, silmien
edessä alkoi hämärtää, hän aukasi suutaan, änkytelläksensä esille mitä
niin hänen sydämensä täytti --
"Kuulkaa, herra Autio", alkoi samassa Hedvig vapaasti.
Aution muodon täytyi tasaantua taas tavallisen näköiseksi, hän rykäsi
hämillään ja katseli odottavasti Hedvig'iin. Hedvig oli kotvaseksi
keskeytynyt, nyt hän jatkoi:
"Näinä ihanina iltoina olen kaukaa kuullut satakielen laulua. Kuuluu
kuin löisi se liirujaan aivan ison lehtokujan tienoissa, rantapuolen
pensastoissa kai."
"Niin", sanoi Erik tyhjällä hymyllä; "mitä hän välitti satakielistä, ei
tuhatkielikään häntä huvittaisi."
"Kohta sen laulu-aika loppu ja minä en ole saanut koskaan kuunnella
sitä likemmältä. Olisin mennyt, pääseehän suoraan ryytimaasta
lehtokujalle -- mutta mamma ei viitsi tulla kanssani ja minä pelkään
juopuneita ja muita pahoja ihmisiä -- saisinko vaivata teitä olemaan
minun seuraajani vähäisellä kävelyllä huomis-iltana."
Erik ensimmältä ei uskonut korviaan.
Mikä arvaamaton, mikä ihmeen onnellinen käänne tuosta
satakielenlaulusta!
"Varsin mielelläni -- sydämen pohjasta mielelläni!" vastasi hän, hän
oli lisätä vakuutuksia vielä, hehkuvia vakuutuksia sydämensä riemusta,
tulisen tunnustuksen --
Mutta rouva Adelheid palasi.
Erik katsahti Hedvig'iin, Hedvig virkkasi ahkerasti oka puhunut sen
koommin satakielestä eikä kävelystä.
Tahtoiko hän salata sitä äidiltänsä? -- "Oi! suloinen salaisuus! No
viimeinkin, viimeinkin saan tilaisuuden -- ehkä montakin tilaisuutta
vielä -- ja minä tyhmä, tässä jo olin päästää suustani hätäisen
tunnustuksen, se olisi penkin alle mennyt ja rouva Helding'istä
en olisi vaan päässyt. Nyt saan rauhassa tehdä tunnustukseni
kahdenkesken Hedvigin kanssa -- mutta onko se mahdollista! Kummallista,
kummallista!" Hän Katseli Hedvig'iä pitkään. Tunsiko hän Hedvig'iä
sittenkään? Eikö hän ollut liian araksi arvannut häntä? Eikö hän jo
monasti ennenkin olisi saanut kävellä kahden hänen kanssansa, jos vaan
olisi tahtonut? Hän punastui, kun ajatteli tyhmyyttänsä. Mutta ei,
eihän siitä näyttänyt olevan toivomistakaan, sellainen oli Hedvig'in
käytös tähän asti ollut; hän olisi voinut vannoa sen että Hedvig,
kummastellen katsoen häneen, kohta olisi antanut kieltävän vastauksen.
Mutta mikä nyt hänen päähänsä pisti? Oikku -- siunattu oikku! Kerran
siunasi hän Hedvig'in oikullisuutta.
"Tulkaa verannalle, on niin erittäin ihana ilta -- saanko luvan tarjota
limonaadia, vaapukka-limonaadia --"
Vai onko se oikku ollenkaan? Erik istui vaan pää pyörryksissä, katseli
Hedvig'iä ja mietti. Ei -- se on rakkaus, se on rakkaus --
"-- sepä taitaa olla paras virvoke näin kuumassa. Olkaa niin hyvä!"
Rouva Helding teki kutsuvan liikkeen kädellänsä.
Erik nousi loistavin silmin.
Ja Hedvig nousi, vaan aivan tavallisena näöltään.
Oli tosiaankin mitä ihanin ilta. Ilma väreili lämmöstä, tuoksuja
lemahti puistosta.
Limonaadia maisteltiin vähän väliin, vaan vallan harvaan puheltiin.
Erik katsoi Hedvig'in tyveniin kasvoihin ja mietiskeli: onko se rakkaus
vai onko se oikku? Hedvig virkkasi ja ajatteli hänkin, kai satakieltä
-- muisteli ehkä myöskin: parempi käkönen kädessä kuin kymmenen
metsässä. Ja mitä rouva Adelheid ajatteli? Ei tiedä, hän vaan tirkisti
Erikiin.
Erik huomasi tämän ja rypisti kulmiaan, nyt hän ei huolinut peittää
harmiansa tuosta vaivaavasta kohtelijaisuudesta.
Ilta kului, limonaadi juotiin, Erik nousi ja heitti hyvästi.
Hedvig, joka samalla meni käskemään Marttaa korjaamaan lasit pois,
saatti Erikkiä tampurin ovelle.
"Niin, se kävely huomena", sanoi Erik matalalla äänellä, "milloin
ja miten saan luvan -- No tapaammehan me toisemme aamupäivällä
tavallisella ajalla."
"Tulkaa yhdentoista aikana -- hyvästi, hyvästi vaan!"
* * * * *
"Milloin yhdentoista aikana?" kysyi rouva Helding, joka oli astunut
saliin.
"Aamupäivällä huomenna, tietysti -- hän on ruvennut tulemaan niin
aikaseen, että täytyi sitä sanoa. Aamusilla on aina niin kiire saada
päällensä."
Erik tuli kotiin.
Nyt oli ratkaiseva hetki tiettävissä; ja miten äkkiä se tulikaan! Juuri
kun hän oli arvellut, että he olivat vielä melkein samalla kannalla
kuin alussa. Mutta eiköhän se melkein niin ole -- en tiedä sittenkään
Hedvig'in sydäntä ja minä, minä olen ujo ja pelkääväinen nyt niinkuin
ensikerralla. Nyt ei ole enää pakko käsissä, jokohan huomenna kosin,
ehkä toisena iltana vasta --
Hän käveli edestakasin.
"Mutta mitenkä hän päättäisi tämän kävelyn? Eikö hän ajattele, eikö
hänen melkein pitäisi tietää, mitä minä olen hänelle sanova? Eikö hän
pelkää -- Vai olisko hän toinen kuin se puhdas enkeli -- Ei, joka
kerta ovat kaikki minun luuloni tyhjään rauenneet, häpeään tulleet!
Hän luottaa minuun -- hän rakastaa minua tyyneesti vaan syvästi --
Oi Hedvig, hyvä tyttö luota minuun, ota vastaan minun uskollinen
varjellukseni elinkaudeksikin --" hänen tuli kyyneleet silmiin.
Niin, Hedvig oli jo melkein hänen morsiamensa, ja sitä ajatteli Hedvig
itsekin -- siinä mielessä Erik tänä yönä nukkui.
13.
Oli yhdentoista tienoissa aamu-päivällä.
Helding'in verannalla istui tuo tavallinen seura:: rouva Adelheid,
Hedvig ja Erik Autio.
Viimeksimainittu oli vast'ikään tullut, ja tuonut Hedvig'ille sievän
ruusu-vihkosen.
Hedvig oli tapansa mukaan huolimattomasti ystävällinen. Hän pisti
vihkosen vesi-lasiin ja sanoi pari sanaa sen kauneudesta.
Enemmän sitä kiitteli rouva Adelheid, Kerta toisensa perästä hän otti
lasin käteensä, pisti nenänsä ruusujen sisään ja kurkisti herkeämättä
Erikiin.
Erik oli vähän vaivautuneen näköinen ja alkoi puhella niitä näitä,
arvottomia asioita, jokapäiväistä uutta.
Rouva Helding mennä lylleröi sitten sisään, ja kuului kohta
kyökin-puolella puuhailevan ja tiuskivan piialle.
"Mamma aikoo meille taas jotakin erinomaista kestitystä, saatte nähdä!"
virkkoi Hedvig naurahtaen.
"Hm! jassoo --" vastasi Erik väliäpitämättömästi ja jatkoi sitten
vilkkaasti: "No tänä iltana siis saan luvan -- sen suuren ilon, olla
teidän kavaljeerinanne viehättävällä kävelyllä luonnon helmassa?"
"Ni--in", vastasi Hedvig hymyillen.
"Tänä iltana ja vielä monena iltana", jatkoi Erik, ja katsoi
innoissansa Hedvig'iin.
Hedvig nousi äkkiä ylös. Porstuan ovessa kulki joku. Piti mennä
katsomaan.
"Onko se siis sovittu?" ennätti Erik kysyä.
"Oo--n", vastasi Hedvig pikimmältänsä kääntyen.
Hän tuli pian takasin, pistäen poveensa jotakin.
Samassa tuli rouva Helding'kin ja Martta tarjottimella ja pöydillä.
Hyvää, vaahtoavaa suklaata tuotiin tarjolle.
"Tuliko etehiseen kukaan?" kysäsi rouva Helding, kaataen suklaata
kuppeihin.
"Ei siinä ketään näkynyt", vastasi Hedvig.
"Olkaa niin hyvä, herra Autio, olkaa niin hyvä!" kehoitti rouva
Adelheid simasuin.
Suklaata juotiin, ja väliin pakinoittiin.
Erik oli tavallista puheljaampi, vaan sai melkein kaiken aikaa
vastauksia ainoastaan Adelheid'ilta.
Hedvig oli hajamielinen, haaveileva. Toisinaan pyöri kuin naurun halu
hänen huulillansa, vaan sitä eivät muut huomanneet, hän peitti sen
sukkelaan, nostaen suklaa-kuppinsa huulilleen.
Hän rakastaa minua! riemuitsi Erikin sydämessä. Minkätähden hän on noin
totinen tänään? Hän rakastaa minua, hän ajattelee tulevaisuutta, hän
tahtoo palkita minun harrasta rakkauttani, hän tahtoo myöntyä olemaan
minun -- _minun_ jumaloittu Hedvig'ini. Oi, jos se olisi totta vaan!!
Niin kului tuntia pari. Erik otti hattunsa ja keppinsä ja jätti
hyvästi. Hän likisti hellästi Hedvig'in kättä -- rouva Adelheid likisti
lujasti _hänen_ kättänsä.
Nyt korjasivat rouva ja Martta kupit ja kasarit pois.
Hedvig ei auttanut sormellakaan. Hän meni saliin, seisahtui
ruukku-kukkain edessä akkunan luona ja kiskoeli niistä lehtiä, mitkä
hän sitten miettien kiersi ja käänsi sormissaan.
"No menetkö tänä iltana Savioon?" kysyi hän, kun rouva Helding tuli
sisään.
"Menen, menen vallan varmaan -- kuuden junassa", vastasi rouva Helding
vaipuen nojatuoliin ja puhaltaen.
"Kuuden aikana tulee tänne vieras -- herra", Hedvig veti arvellen
povestaan käyntikortin taitetulla kulmalla. "Mutta ei se estä sinun
matkaasi, minä kutsun jonkun naistuttavistani tänne."
"Kuka? -- annappas tänne!"
Hedvig viskasi kortin äitinsä syliin. Rouva Helding otti sen ja luki:
"_Feodor Juroff, luutnantti_." -- "Ja mitä siinä on lyijykynällä
kirjoitettu: Saan -- saan kunnian käydä kello 6 j.p. -- Niin, jaha,
hän, jonka kanssa sinä tansseit toisen fransseesin arpajaisissa?"
"Hän."
"Jaha! ja sitä sinä siis kävit etehisessä äsken?"
"Sattui pahasti. Olisin minäkin tahtonut tulla tutuksi hänen kanssansa
-- vähänpä meillä muutenkin on tuttuja herroja -- mutta ei tätä
matkaa kävisi jättäminenkään. Ja kyllä sinun täytyy saada joku nainen
kolmanneksi, ei se muuten käy laatuun."
"Niinpä vaan, valitettavasti", vastasi Hedvig pilkallisella
naurahduksella. "Nuo vanhat piiat, jotka täällä vastapäätä asuvat,
nostasivat hiiden hälinän. -- Kyllä se on sitä ilkeintä tapaa tuo
'esiliina-komento.' Nuoren tytön ei sovi missään iloita ja olla vapaa,
aina jonkun louhikäärmeen silmät seurana."
"Kylläpä sinä olet kohtelias -- minäkin kai olen noita louhikärmeitä."
"En minä sitä ole sanonut", vastasi Hedvig nauraen, "Sinä olet huvissa
itsesi tähden, sinä olet vielä niin nuori, että itse huvittelet."
"Niin no -- ja näöstä minua ei luulisi niinkään vanhaksi kuin olen",
sanoi rouva Helding heti leppyen. "Niin, ja enemmän pilalla minä
muistutinkin. -- Mutta ihmisten tähden, ihmisten tähden täytyy olla
varoillansa, sentähden --"
"Minä kutsun Elsa Karjalaisen luokseni täksi illaksi", täytti Hedvig.
"No tee niin, tee niin. En muistanut mainita matkastani Autiolle. Jos
nyt hänkin tulee."
"Ei hän tule."
"Mistä sen tiedät?"
"Muuten vaan luulen", vastasi Hedvig poiskääntyen. "Olihan hän illalla,
ei hän joka ilta tule."
"Sattui pahasti -- Teillä voi olla hyvinkin hauskaa kaiken iltaa, ja
vielä Autio seurassa. Mutta ei kävisi minun heittäminen menoani, minua
--"
"Ei teidän tarvitse sitä heittää, ei suinkaan", keskeytti Hedvig
kiivaasti. "Mitä hauskaa meillä olisi, -- Autio ei tule nyt taas, se on
varma, ja luutnantti menee puolen tunnin perästä pois -- ensimmäinen
käyntihän se on. Ja puistossa Varieté-ilta vielä sitten. Sinnehän tuon
Elviran kintut vetävät kaikki nuoret miehet."
Martta käski päivälliselle.
* * * * *
Helteinen, kuuma kesä-ilta oli houkutellut hyvin paljon kansaa
kaivopuiston varjoa ja meri-tuulahduksia nautitsemaan.
Ja olipa siinä tarjona myös soittoa ja kaikenlaista näytelmää, muun
muassa yleisön suosikin Elvira Delmár'in nuora-tanssia.
Pöytäin ääret sekä verannalla että lakealla olivat täynnänsä
herroja ja naisia, ja käytävillä käveli toisia, naiset viuhutellen
varjostimillaan, herrat vähäväliin pyyhkien otsaansa ja hatun
sisä-reunaa. Soitto-paviljongista kajahteli "Kerjäläis-ylioppilaan"
hilpeitä säveliä.
Erik Autiokin nyt näkyi, ohjelma kädessä, lähestyvän näyttämöä. Hänen
muotonsa oli iloinen, hänen ryhtinsä reipas, miltei ylpeä.
Hän seisahtui ja katsahti ympärilleen, missä tuttuja löytäisi.
Niin! siinä istuu yksi parvi!
He olivat huomanneet hänen, hän nyykähytti heille ja läksi tulemaan
heidän luoksensa. Hän risteili ja tunki tuolien välitse -- "anteeksi!"
jonkun joukossa täytyi toisinaan väistyä vähäsen -- viimein hän oli
perillä.
"No siinähän se onnen poika tulee", tervehti eräs pöydän ääressä
istujoista, "kauniimman tytön suosittu sulhanen."
"Vai niin! no _gratulor, gratulor_!" [onnittelen], sanoi pari muuta.
Toiset naureskelivat salakähmäisesti.
"Älkää joutavia puhuko", vastasi Erik teeskennellen totiseksi ja hakien
tuolia itselleen. "Ja teillä on, näemmä, tuutingit jo edessänne. -- St!
viinuri --"
"Paikalla, paikalla", sanoi sivutse rientävä viinuri.
Erik katseli malttamattomasti ympärilleen, ja nakutti kepin-nupilla
pöytään.
Toinen viinuri ilmaantui, pyyhinliina kainalossa, ja noudatti hänen
käskyänsä.
"Totia tänne minullekin!"
"Kyllä!" viinuri riensi pois.
"Montako numeroa mennyt?" kysyi Erik.
"Kolmas menemässä", vastasi tuo ensimäinen puhuja. "Vähätpä muista,
minä ainakin tulin Elviran tähden vaan."
"Vähät hänestäkään!" sanoi Erik. "Mutta jossakin aikaansa pitää
viettää, sentähden _minä_ tulin."
"Harvoinpa sinua näkee nyt enää ulkona, Autio", virkkoi joku
kumppaneista.
"No kummako se on", ilmoitti ensimäinen puhuja hiljemmin. "Hedvig,
Hedvig pitää häntä ruusu-siteissään -- siinä hänen on hyvä olla, muusta
hän vähät huolii."
"Taas!" sanoi Erik, iskien puhujaan silmäyksen, mikä oli olevinaan
vihainen, ja kääntyi maksamaan totinsa, mikä samassa tuotiin.
Häntä lähinnä istuvan ylioppilaan silmät sattuivat kukkaron
sisällykseen. Toisten naureskellessa Hedvig'in ruusu-siteille, töykkäsi
hän hiljaa Erikiä kylkeen ja kuiskasi! "Voitko 'vipata' kymmenmarkkasen
huomiseen -- huomenna saat takasin."
Vastaamatta aukasi Erik pöydän suojassa kukkaronsa taas, otti
kymmenmarkkasen ja pisti pyytäjälle.
"No etkö ole katunut kauppojasi, että jumaluusopin jätit?" kysyi sitten
joku.
"Vielä mitä! meneehän muita yltäkyllin tuohon mustaan veljehistöön",
vastasi Erik.
"Niin mutta sillä uralla pikemmin pääsee leipään."
"Ja ruumiin lihavuuteen, se on totta."
Naurettiin.
"Ja pikemmin pääsee vaimoon, etkö sitä ole ajatellut, Erik", virkahti
taas joku.
"Ei sillä kiirettä", vastasi Erik, huolimatta seuran ilkkuisista
silmistä, "ja voipihan opintoajallakin mennä naimiseen, jos niin
tahtoo."
"Ja varoja löytyy."
"No ei niistä Autiolla puutetta ole", arveli äskeinen lainaaja.
"Meillä varattomilla olisi ainoana neuvona etsiä joku rikas
vanhapiika", sanoi ensimäinen puhuja.
"Niin", myönsi toinen, "ehkä sanomalehtien kautta: 'tällä tätä nykyä
ei enää oudolla tavalla' -- ja niin edespäin. Etkö luule siitä apua
olevan?"
"Luulen, luulen. Vastauksia ja valokuvia tulisi tulvana. Se on viljanen
vissi."
"Kauneuden-kilpailu sekin, alempaa arvoa -- ei siihen Hedvig'it kuulu",
ivaili kolmas.
Erik jo rypisti kulmiaan.
"Hyvähän se että vanhat piiatkin kerran kunniaan pääsevät. Vai eikö
_tässä_ jurymies katsoisikaan ihmisen muotoon?" puuttui puheesen neljäs.
"Mitä joutavia, 'ei vanhasta tule konkaria' -- pelehtyköön rauhassa
kunhan rahansa antaa", vastasi ensimäinen.
Naurettiin.
"Puh! kun on lämmin. Eiköhän siitä viimeinkin ukkosta ja sadetta tule",
arveli taas joku.
"Tokkohan!" virkahti Erik hiukan huolestuen ja katsahti taivasta.
"Hajapilviähän nuo ovat."
"Ylemmällä niin, mutta taivaan rantaa et näe, puut peittävät. --
Kylläpä sitä poutaa on kestänytkin -- tämän kuukauden."
Näyttämön esirippu soljui syrjään. Muuan ilve-laulaja esiintyi, ja veti
vähäksi aikaa huomion puoleensa.
Pöytä eteenpäin Erikin seurasta istui toinen, käytöksessään hiljaisempi
seura. Kohtuullisesti maisteltiin punssia tässä seurassa. Puheen johti
pitkä, parrakas mies, jonka silmistä loisti korkea äly ja samalla jalo
vakavuus. Nuoremmat seurassa eivät näyttäneet olevan lähemmin tuttuja
hänen kanssansa; usein siis mainittiin hänen nimensä: lehtori Lönnbom.
"Niin! Te olette siis savokarjalaisia kaikki", sanoi Lönnbom.
"Osakunta-tovereja! Minäkin näette, kuuluin savokarjalais-osakuntaan,
ja minut vetää vielä puoleensa paremmin tämä heimolaisuus, vaikka
halusta olen nuorien seurassa ylipäätään. Nuorien seura virvoittaa,
siitä saapi raittiita herätyksiä elämään ja isänmaalliseen työhön. --
Muista osakunnista en tunne juuri monta -- niin on tuossa yksi tuttu
sentään, Erik Autio."
"Tohtori, kuten häntä jo pilalla mainitaan", sanoi nuoremmista yksi.
"Niin tosin! Hän on kääntynyt äkkiä toiselle uralle", sanoi Lönnbom.
"Kuinkahan oikein tehty se sitten lienee tuommoinen pyörähdys toiselle
satulalle, kun on mies jo melkein valmis virkaansa. Ainakaan hänen
vanhempansa eivät ole siitä kovin iloissaan."
"Hän on Hämeen puolelta kotoisin", arveli joku.
"Niin, Hämeestä", vastasi Lönnbom. "Ylioppilaana olin konditioonilla
hänen kotipitäjässään -- rovastin poikain opettajana. Tämä Erik tuli
sitten, isänsä pyynnöstä, myöskin minun kouluuni. Hiljainen, hyvä
poika, erinomaisen hellätuntoinen talonpojan lapseksi."
"Eikö hän ole jo vanhanpuoleinen poika -- hän on myöhään alkanut
varmaankin."
"Hän oli kuudentoista vanha silloin, eikä hänelle alkujaan aiottukaan
sen enempää kouluttamista kuin mitä minä voin hänelle antaa. Sitten
muuttuivat mielet hänen kodissansa. -- Talonpojat tavallisesti alkavat
myöhään -- Matti Myöhäisiä ovat, meidän hyvät suomalaiset."
"Nyt hän on tietoviisas, ateisti vai mikä nihilisti hän lieneekään",
sanoi Lönnbom'in vieruskumppanit. "Isottelee ihmistuntemisella ja
elämän-viisaudella -- hah! Sen miehen kanssa minä en kauan sopisi."
"Aivan; hän on kokonaan muuttunut, niinkuin sanotte, Wellanen", myönsi
Lönnbom ja katsoi miettivästi eteensä pöytään. "Mutta minä, joka ehkä
tunnen hänet paremmin kuin te muut, ainakin enemmän aikaa kuin te
muut -- toivon että pohjalla hänen luonteessansa piilee paljon hyvää
vielä. Hän uskoo hyvään, vaikk'ei tahdo sitä myöntää. Hän on noita
kaksinaisluonteita, joista meidän aikakausi on niin rikas. Se kuuluu
muka hyvään käytöstapaan tuo vapaa olento, tuo kyynillinen hyveitten
halveksiminen, tuo uskonnon ylenkatse, tuo alituinen yhteisjärjestyksen
moittiminen. Mutta useimmissa nuoremmissa on onneksi vielä
pintapuolinen tämä mielenlaatu. Varotkoon itsensä nuorimies, ett'ei
tämä vale-luonne pääse valtaan, ett'ei se tukehduta hänen alkuperäistä,
Jumalan antamaa luonnettansa. Hillitköön ajoissa ylimielisyytensä.
Katsahtakoon meidän suurten miestemme elämäkertaan, ja hävetköön, kun
röyhkeydessään luulee olevansa viisaampi kuin he. Heidän kunniarikkaan
elämäntyönsä kulmakiviä tahtoo hän kukistaa. Mikä niille antoi lujuutta
elämässä ja uskallusta kuolemassa, tahtoo hän tehdä naurettavaksi.
Naurettava hän on itse -- kääpiö --, naurettava ja samalla surkeat
hänen yrityksensä."
"Mitä tuohon Autioon tulee, niin ei hänestä suinkaan olisi miksikään
uskonpuhdistajaksi" sanoi Wellanen; "peräti horjuvia ovat hänen omat
mielipiteensä. Ensimmältä hän oli harras raittiuden-ystävä, nyt hän on
aika juomari."
"Ei enää", virkahti nuoremmista yksi, "sittekuin hän on rakastunut
erääsen kauniisen tyttöön. Rakkaus jalostuttaa."
"Rakkaus jalostuttaa", toisti Lönnbom. Tosin! mutta se riippuu
sangen paljon siitä, millaista tyttöä rakastaa. Rakkaus siveään,
hyväntapaiseen tyttöön, johon voipi huoletta luottaa, jonka
vastarakkaus ei hämmenny oikkuihin ja keikaroimisiin, vaan vahvistuu
ja ylentyy päivä päivältä -- se jalostaa. Mutta ken huikentelevaista
tyttöä rakastaa, hän päinvastoin kehnostuu, hän joutuu pian kateuden,
vihan ja halpamielisyyden saaliiksi. Ja Aution rakkaus-asiasta en voi
hyvää aavistaa -- te näytte kummastelevan mitä minulla lienee tekemistä
tämän yksityisen asian kanssa. -- No, viime vuonna, kun Ruotsissa
olin, saatti sattuma minut samaan kartanoon asumaan, missä rouva
Heldingkin tyttärineen asui; tahtomattanikin tuli minun tietooni yhtä
ja toista heistä -- sitten sain kuulla Aution rakkaudesta -- Autio on
ollut ystäväni ja opetettavani -- hänen vanhempansa ovat kunniallisia
ihmisiä, -- "sentähden pidän melkein velvollisuutenani varoittaa,
kosk'ei hän itse saa silmiänsä auki. Vielä odotan yhtä tietoa, sitten
käyn hänen luonansa. Hän on vierautunut minusta, hän kai vihastuu
minuun, mutta ainakin on tuntoni sitten surutta."
"Ei Helding'in rouva, eikä neiti ole hyvässä huudossa täälläkään,
enää", sanoi Wellanen; "ei niitä oikein hyviin seuroihin päästetä
ensinkään."
"Ja tuo ihmis-tuntija Autio näkee heidät yhäti haaveellisessa
loistossa", Lönnbom hymyili -- "hän ei tunne itseänsä ja vielä vähemmin
toisia. Tunne itsesi! käski kreikkalainen viisas, ja hyvä sen, joka
sitä käskyä muistaa."
Hän kuuli jonkun lähestyvän ja kääntyi. Autio seisoi hänen edessänsä.
Hän nousi ylös iloisesti. Wellanen murti suuta.
Oli äkkiä ruvennut tuulemaan. Aikaväliin pyyhkäsi tuuliaispää lakeata,
niin että pöytäliinat löyhähtivät ilmaan ja naisten iso-reunaiset
hatut pyrkivät lentämään päästä. Lakealla istujain joukko sentähden
harveni harvenemistaan, naiset etenkin pyrkivät verannan ja salongin
suojaan. Senkin pöydän luota, joka oli Erikin ja Lönnbom'in seurain
välillä, olivat melkein kaikki kadonneet. Erikin ja Lönnbom'in silmät
olivat jo kohdanneet toisensa, vaan ensinmainittu oli aina sukkelaan
katsahtanut toisaalle päin. Mutta arvellen, ett'ei koko illan kävisi
näin teeskenteleminen tuntemattomaksi, päätti hän viimein nousta
tervehtimään entistä opettajaansa.
"Monen ajan perästä näkee sinun taas", sanoi Lönnbom pudistaen hänen
kättänsä. Mitä kuuluu? Miten ovat mieliisi uudet opintosi?
"Olen niin vasta-alkavainen vielä, ett'en varmaan saata sanoa", vastasi
Autio. "Sen vaan tiedän, että olen iloinen, kun käännyin takasin
tieltä, millä läksin pettämään sekä itseäni että muita."
"Älähän kovin iloitse", sanoi Lönnbom kepeällä pilkalla, "sitä tietä,
on moni sinua etevämpi kulkenut katumatta."
Autio häpesi hieman.
Wellanen naurahti.
"Pitäisihän todistajiksi minun sanoilleni oleman yllinkyllin taivaaseen
mulkoilevia mammonan-orjia", sanoi nyt Autio vähän närkästyneenä.
"Älähän tuomitse omilla todistuksilla", vastasi Lönnbom kuivasti, --
"ett'ei viimeinen eksytys tule ensimäistä pahemmaksi."
Ukkosen jyrähdys kuului.
Autio rypisti kulmiaan eikä huolinut pitkittää puhelemistaan Lönnbom'in
kanssa.
"Ehkä nyt vetäydyn taas omaan seuraani", sanoi hän ja heitti hyvästi.
"Minä olen monasti jo aikonut käydä luonasi", sanoi Lönnbom, "kyllä
kohta tulen -- puhelemaan entisiä ja nykyisiä."
"No terve tullut."
Autio oli tuskin asettunut taas kumppaniensa pariin, niin alkoi
heitellä sadetta -- isoja, raskaita pisaroita.
Kansaa pakeni katoksen alle.
Ukkonen jyrähti taas entistä kovemmin. Sade tiukkeni tiukkenemistaan,
kunnes vettä loiski taivaasta kuin kaatamalla.
Joka sorkka sisään.
Viimeisinä viinurit häärivät lakealla, korjaten pois pöytäliinat, lasit
ja kupit.
Väliin välähti salamoita ja ukkonen paukahti heti perästä.
Salonkiin sijoittui nyt ihmisiä äärin vierin. Soittokunta estraadilla
alkoi koettaa voimiaan ukkosen kanssa. Uusia virvoituksia huudettiin
pöytiin. Hälinää ja kilinää oli yhtä mittaa.
Ulkona rupesi ukkosen jyrinä kuulumaan kohta heikommalta,
kaukaisemmalta, vaan sadetta tuli taukoamatta.
Autio astui verannalle ja katseli ilmaa synkeänä. Taivas oli yhtenä
harmaana, ei ollut selkenemisestä paljon toivoa. Hän puristi
nyrkkiänsä, kiroili ja meni sisään.
"Enemmän totia", käski hän; "Juokaamme sitte, koska maatakin janottaa
niin määrättömästi."
Ja juominkia jatkettiin.
Elviran tanssi ja muut näyttämöllä toimitettavat numerot jäivät
sikseen. Soittokunta koetti korvata vajaukset. Silloin tällöin läksi
parvi kuulijoita pois, pyrkimään sateenvarjojen alla ja vossikkain
avulla kotiinsa.
Ilta kului, yö oli käsissä.
Sade helpoitti toisinaan, vaan tiheni sitten taas.
Autio kävi katsastamassa ilmaa vielä pari kertaa, vaan viihtyi sitten
lasinsa luona puoleen yöhön asti. Kello kävi yhtä, kun hän viimeisinä
jätti salin ja epävakavilla askeleilla läksi pois kotiinsa päin.
Puolivälillä yhdätti hän vossikaan ja ajoi sillä asuntoonsa.
14.
Eik ei ollut juuri hyvällä mielin, kun hän seuraavan päivän
aamupuolella puki päällensä peilin edessä.
Paha onni oli noussut vastaan heti ensikerran, kun Hedvig ja hän
olisivat saaneet olla kahdenkesken.
"Kyllä se nyt tiesi tulla sade ja jumalanilma, ja ennen kesti kuivuutta
ja tyyneyttä kuukausia katkeamatta", nurisi hän taivasta vastaan.
Hänen mielensä oli oudonlaisesti painuksissa. Ja nyt juolahti muistiin
tuo sulhasten kulunut korupuhe, että menevät vaikka tulen ja tulvan
kautta kun rakastettu käskee.
"Mitä, eihän se tähän sovellu", torjui hän tuota kiusallista ajatusta.
"Enhän minä olisi voinut viedä Hedvig'iä kävelemään semmoisella
raju-ilmalla -- ja olisihan hänen äitinsä heti pannut vastaan."
"Niin, mutta jos olisit mennyt tutkaisemaan, jonkun tekosyyn nojassa --
he olisivat kutsuneet sisään, ja siellä olisit saanut ties sen kuinka
kauan puhella Hedvigisi kanssa. --"
"Mitä joutavia, eihän herrasneiti päästä sisään niin myöhällä,
siitäpä kielet liikkeelle -- ja toiseksi, ei minun sentään yhäti käy
siellä juokseminen, hän voi tuskastua ja ihan suuttua minuun vielä
viimeiseksi."
Hän huoahti. Hänen onnellisuuttansa oli himmentänyt tuo oikullisuus
Hedvig'in käytöksessä. Kuinka usein hän olikaan ollut varma voitostaan
ja samassa saanut virittää alemmaksi ylpeät ajatuksensa. Mutta
eilen hän vakaantui siitä, että Hedvig häntä rakasti -- niin, tuo
eilinen sopimus ei antanut sijaa enemmälle kuin ainoastaan yhdelle
selitykselle: Hedvig odotti rakkauden-ilmoitusta ja oli antava
autuuden hänelle -- eihän Hedvig muuten olisi oikullisuudessaankaan
yhä ylläpitänyt hänen toivoansa, ei hän muuten olisi suostunutkaan
kahdenkeskenoloon, saati sitten sitä itse ehdotellut.
"Mutta jos olisi pitänyt mennä kuitenkin -- ei tiedä, ei tiedä --"
Erikin veri rupesi sukkelammin suonissa juoksemaan -- "mitä mahdottomia
-- -- vaikka, onhan minulla ollut onnea kyllä naisväen luona --" hän
naurahti, mutta hänen naurunsa haihtui heti ja hän keskeytti itsensä
inholla: "noita ompeliattaria ilkeen ajatella samalla kertaa kuin
Hedvig'iä."
"Mitä tässä aprikoitsen", päätti hän viimein, "jos olisin päässytkin
sisään -- olisihan tuo vanha virnakka, hänen äitinsä, taas istunut
kolmantena -- hiiteen hän! mitä hän aina tirkistelee minuun niin
inhottavan imelästi -- hahhaa -- naura hyvälle, naura pahalle! täytyypä
häntä kärsiä vastaiseksi -- mutta en minä huoli hänestä huoneisiini,
sitten kun Hedvig ja minä -- ah, mutta sinne on vielä aikaa, ajattele
ensin lähempää onnea -- tänä iltana, niin tänä iltana on kaikki
seposelvänä meidän välillämme, sen takaan."
Koko joukon iloisemmalla tuulella hän kohta käveli tuota tuttua
tietä Helding'iin. Ja pian oli eilinen vastus aivan unhotettu, hänen
huomionsa tarkistin katsomaan Hedvig'iä hänen tavallisella paikallaan
akkunan luona. Niin, taisi hän siinä istua, vaikka tavallista
syrjemmässä. Hänen sydämensä tykytti tiheään, kuten aina, kun hän
Hedvig'iä lähestyi.
Hän juoksi rappusia ylös ja kävi kiinni käsiripaan ovessa. Mutta kas!
lukossahan se olikin. Miksi he eivät odottaneet häntä tänään. --
Pahoja aavistuksia rupesi nousemaan, mutta ne eivät ehtineet saada
vielä määrättyä muotoa.
Hän soitti.
Martta tuli aukasemaan, vaan hän näytti sangen suuttuneelta. Hän tuskin
tervehti tulijaa. Mutta Erik ei huolinut hänestä sen enempää, hän näki
Hedvig'insä ja kiiruhti saliin.
Hedvig istui yksin ja virkkasi.
Hän oli viehättävä kuin aina -- puhdas ja ihana kuin ruusu
aamu-kasteessa.
Kerran yksin! Erik ihastui ja tuli kättelemään.
Hedvig pisti pari sormea hänelle, katsahti häneen, mutta käänsi heti
huomionsa käsityöhön taas.
Erik istuutui häntä vastapäätä.
"Nyt on jo tilaisuus", lensi hänelle ajatus, "nyt tulee sinun puhua,
suoraan, sydämen sanoilla" -- mutta -- -- Hedvig'in katsahdus tuntui
hänestä taas niin vieraalta -- Hedvig'in huulilla vivahti kuin
ylenkatsetta.
"Mamma ei ole kotona tänään", sanoi Hedvig lyhyesti ja naurahti hiukan.
"Niin, kerran saan --" alkoi Erik hymyillen.
"Teidän siis ei olisi tarvinnut tulla", Hedvig ei ollut kuulevinaan
että Erik alkoi vastata, vaan jatkoi suuta muikistaen. "Minä joudun
vielä huonoon huutoon. Minä pyytäisin siis että menette pois --
hetikohta!"
Erikin hymyilevät kasvot hölmistyivät pilalle.
Oliko se hänen rakastettu Hedvig'insä, joka näin hänet käski pois? Ja
millä tuikealla, melkein vihaavalla äänellä, millä vaivatulla muodolla
-- aivan kuin olisi mustalainen taikka mikä maankulkuri tunkeutunut
sisään.
Huonoon huutoon! Ikäänkuin kihlauksesta ei voisi olla puhettakaan -- ja
Erik, joka luuli sitä niin läheiseksi, melkein olevaksi jo; -- huonoon
huutoon! Hänen käynnistänsä päivällä, ja kuitenkin oli hänelle luvattu
saada kävellä hänen kanssansa yöllä.
Hedvig viskasi virkkauksensa pöydälle ja nousi tuskastuneena ylös.
"Minä -- minä menen sitte --" vastasi Erik tukkeutuvalla äänellä, otti
hattunsa ja meni syvästi loukattuna ulos.
Hän hoiperteli rappusia alas ja seisahtui -- häntä pyörrytti, hän oli
kuin huimaavasta korkeudesta syösty.
Ja syösty hän olikin -- toivonsa taivaasta.
Iloisimmalla toivolla hän oli tullut -- nuopeana kuin pihalle potkastu
koira hän meni.
"Voi!" hän painoi kätensä sydäntänsä vastaan, se tykytti että oli
haljeta -- "mikä kohtelu -- ja mikä julma pilkka -- että paremmin
soveltuisin hänen äidillensä -- millä sitä olen ansainnut --"
Viha rupesi hänessä kihisemään, kuohuilemaan -- hän koetti rauhoittaa
mieltänsä -- hänen silmänsä sipaisi salin akkunaa. Siinä seisoi Hedvig
ja hymyili.
"Ja riemutset vielä! --" hän ei huolinut selvitellä ajatuksiansa, hän
kääntyi äkkiä takaisin ja juoksi taas rappusia ylös -- ovi oli vielä
auki, hän astui saliin taas.
Hedvig seisoi työpöytänsä edessä ja pisti puikkonsa kerään.
Hän katsahti Erikiin kummastellen.
Vaaleana ja vapisevin huulin Erik astui Hedvig'in eteen.
"Mitä pahaa minä olen teille tehnyt -- että minua niin kovasti
kohtelette. Minä olen rehellinen mies, joka uskollisesti -- on teitä
rakastanut -- ja palkinnoksi nyt menettelette minua kohtaan niinkuin
tunnoton -- tunnoton --"
Hedvig'kin vaaleni vähän.
"Mikä?" kysyi hän kylmäkiskoisesti.
Erik vaikeni.
"Ei teidän tarvitse tulla tänne soimaamaan minua", sanoi Hedvig,
"en minä huoli teidän soimauksistanne enempää kuin kaipaan teidän
liehakoimisiannekaan. Minä en halua mitään yhteistä teidän kanssanne.
Me emme sovellu toisillemme, se olisi ihan naurettava yhdistys."
"Ja sitä nyt vasta sanot --" Erik puri hammasta, otti Hedvig'iä
käsivarresta, lykkäsi hänet luotaan ja ärjyi:
"Ole arvossasi, mikä se sitten lieneekään --"
"Herra jesta -- hyi tuota petoa --" Hedvig vaipui nojatuoliin ja
hyrähti itkuun.
Erik heitti häneen viimeisen, epävakaisen silmäyksen ja astui pää
kekassa pois.
"Ah! Puh!" läähätti hän. "Kaikki on loppunut -- kaikki on loppunut --
nyt vihaan sinua yhtä paljon kuin ennen rakastin -- vihaan --"
Hän riensi kotiinpäin, töytäten keppiään niin kovasti kivitykseen että
se riksahti poikki. Vihaisesti viskasi hän tynkän kädestään.
* * * * *
Seposelvä nyt oli Hedvig'in ja hänen välinsä, aikaisemmin kuin hän oli
luullutkaan.
* * * * *
Lyhytmielinen ihminen! Luulet olleesi oikeassa, ja olet hullu! Luulet
voivasi vaihettaa tunteita helposti kuin vaatteita! Luulet voivasi
pyyhkiä pois muistoja, jotka ovat polttautuneet sieluusi!
"Nyt vihaan sinua", sanoi Erik -- ja tuntia myöhempään hän huomasi
rakastavansa Hedvig'iä aina vaan, rakastavansa häntä yhtä hehkuvasti
kuin ennen.
Minä en voinut toisin käyttäitä, puolusteli hän ensimmältä, ja mitä
siitä olisi ollut hyötyä -- Hedvig ei rakastanut sinua, Hedvig ei ole
milloinkaan rakastanut sinua.
Vai ei? ajatteli hän sitten. Eikö Hedvig monasti ole osoittanut
oikullisuutta sinua kohtaan -- sinä olet ollut kärsivällinen -- ja heti
jälkeenpäin hän on ollut sinulle hyvä taas, hellämielisesti sovittanut
kaikki ja katsellut sinua lempeästi, rakkaasti? Miksi _nyt_ niin
suututit?
"Voi voi, jos hänen äitinsä toki olisi ollut kotona -- ei tämä kaikki
olisi päässyt tapahtumaan.
"Mutta oliko se muuta kuin hänen tavallisia oikkujansa vaan? -- Ei
hän ollut todella suutuksissa -- hän hymyili akkunassa, aivan kuin
sovinnoksi -- ja minä suutuin siitä enemmän vaan -- olinko hullu?
Miks'en mennyt pois hiljaisuudessa -- iltapuolella olisi kaikki
ollut unhotettu, kaikki entisellään taas. -- Itse, itse olen onneni
hävittänyt."
Ja nyt tuli katumus, katkera katumus.
"Miksi, miksi en pitänyt paremmin huolta onnestani! -- Minä en ole
niin nuori enää, minä en ole etevä ruumiin enkä älyn puolesta. Se oli
tavaton, ansaitsematon onni, mikä minulle koitti, hellällä huolella
olisi minun pitänyt sitä varjella -- ja mitä tein! Raa'asti kouristin
kukkaseni -- voi onnetonta Erikiä. --
"Olisiko sovinto, olisiko anteeksi-saaminen mahdoton, aivan mahdoton?
"Olisi, olisi, auttamattomasti. Tuo kouristus jätti merkin, mikä syöpyi
sieluunkin. Älä odota armoa, sinä et sitä ansaitse, sinä et sitä saa
ikinä -- ikinä --"
Hän väänteli käsiään, hän ei saanut rauhaa sisällä eikä ulkona -- aina
vaan leijaili hänen edessänsä ne onnen osat, mitkä hän hurjuudessansa
oli hukannut.
"Hurjuudessani menin häntä solvaisemaan -- itse menin vaatimaan
rukkaset itselleni, hahaa -- Eikä siinä kyllä, käsin kävin häneen.
Askeleesta askeleesen olen murhannut kaikki toivoni, kaikki mitä
kalliinta minulla oli -- hän on nyt vieras, kuollut, -- en saa hänen
seuraansa, en saa häntä nähdä -- ja elä sitten! Kävele nyt yksinäsi
yöt, päivät! Oi nuo iltakävelyt, jotka eivät milloinkaan päässeet
toteutumaan -- mitä ne lupasivat, mitä ne merkitsivät? Eikö hänen
rakkauttansa? Hän rakasti sinua --"
Erik parka!
"Hän ei tunne itseänsäkään, vielä vähemmin toisia", sanoi Lönnbom
Kaivopuistossa. "Tunne itsesi! käski kreikkalainen viisas -- ja hyvä
sen, joka sitä käskyä maistaa." Jos Erik olisi kuullut nämä sanat,
olisivat ne ehkä nyt johtuneet hänen mieleensä. Hän ei ollut huolinut
tutkia, taisiko hän tulla aikoihin ilman tätä rakkauttansa, hän ei
ollut varoillansa, hän antoi vihalle valtaa, hän ei hillinnyt itseänsä
-- silmänräpäys käsitti koko elämän.
Seuraavana päivänä, kun Erik taas pakeni yksinäisille vaelluksilleen,
tuli Helding'in piika Martta häntä vastaan.
Erikin ajatukset olivat joskus viivähtäneet siinäkin kysymyksessä:
milläköhän mielellä Hedvig on tästä kaikesta, eiköhän Hedvig tunne
kaipausta kuitenkin?
Hän päätti vaihtaa pari sanaa Martan kanssa.
"Mitenkä voivat nyt teillä?" kysyi hän.
"Niin Helding'issä", vastasi Martta ja naurahti, "en minä heistä tiedä,
enkä huoli tietääkään mitään. Eilen minut ajettiin pois."
"Ja tiedättekö minkätähden pidätti häntä Martta. Neidin tähden! He
haukkuvat ja valehtelevat että minä olen joka yö poissa, mutta oikea
syy on se, että neiti pelkää minun tulevan tietämään hänen omat
vehkeensä. Näette! Toissa iltana olin ulkona -- veljeäni tervehtimässä
-- ja kun yöllä palasin, näin verannan oven olevan auki ja näin neiden
siellä vahtivan -- sulhasia tietysti, sillä tilaisuus oli hyvä, rouva
oli poissa, hän yksin kotona vaan. Mutta neiti äkkäsi minun ja suuttui
siitä niin että seuraavana --"
Loppua Erik ei enää kuullut, hän oli kuullut kyllin. Huumautuneena
kääntyi hän syrjemmille teille, kaivopuistoon pakoon, piiloon.
-- -- -- "Ja epäiletkö vielä että hän sinua rakasti? Hän odotti sinua
-- sinua -- -- hän odotti turhaan -- hän oli silloin jo yksin kotona --
ja sinä, tyhmä elävä, et ymmärtänyt, et mennyt -- aah!" hän heittäytyi
nurmelle, nyrkit otsaa vastaan, kiroili ja riehui -- -- -- "selvästi,
ehdottomasti hän sinä iltana sanoi: tulkaa yhdentoista aikana! --
olinko ihan mielipuoli, kun en paremmin ajatellut -- kun vaihetin tuon
sanomattoman onnen kehnoon juopumiseen --" hän nousi istualleen taas,
toivottomasti tuijottaen ilmaan.
Yhä korkeamalta, ihanammalta näytti hänen menetetty paratiisinsa, yhä
kurjemmalta, kauheammalta hänen kohtalonsa. Hän kammoksui epätoivonsa
kuiluja, mitkä hän itse oli avannut, vaan hänen täytyi niihin alas
syvemmälle, syvemmälle.
Nyt oli selvinnyt myös syy Hedvig'in käytökseen, nyt rupesi Erik häntä
paremmin tuntemaan. Oliko se oikeastaan siveän neiden käytöstä? nousi
hänessä kysymys -- mutta hän karkoitti sen kauas. Vieläkö tässä rupean
siveyden-saarnaajaksi! Siveä Erik -- vakaa, vanha Erik! pilkkaili hän.
Hän inhosi itseänsä.
Ja Hedvig oli ideaali nyt kuin ennen.
"Hedvig on niin siveä kuin kukaan muu, mutta hän rakasti sinua,
rakasti niin -- -- -- Oi kultani, lintuni! Orjana olisi pitänyt minun
ryömiä hänen jalkainsa juuressa ja rukoilla anteeksi -- ja mitä tein?
Minusta tuli halpa, ilkeä ihminen, minä roisto uskalsin käydä kourin
hentoon, viattomaan, turvattomaan tyttöön -- minä pakoitin kyyneleitä
noihin ihaniin rakkaisiin silmiin, jotka iloitsemaan ovat luodut,
eikä itkemään -- minä tuotin hänelle karvaan hetken, millaista hän ei
milloinkaan ollut kokenut, ei milloinkaan olisi pitänyt saada kokea --
oi, voi hänen kyyneleensä kuinka ne polttavat minun poloista sydäntäni,
polttavat kauheasti -- Hedvig enkelini! anna anteeksi, anna anteeksi!
Itse tahtoisin itkeä verta jos voisin -- vaan epätoivolla ei ole
kyyneleitä. Kuivettukoon myös kieli ja käsi minulta pahantekijältä,
joka elämäni surmasin -- -- Pois, pois täältä -- ihmisiä tulee -- pois
koko kaupungista -- vaikka Ödeberg'in luokse, siinä on ainakin metsä
likellä että pääsen hirttämään itseni."
Hän oli hulluuden rajalla.
Hän nousi ja läksi liikkeelle taas.
Takaa kuului iloista puhelemista -- hän säpsähti:
Hedvig'in ääni!
Hän katsahti taakseen. Niin, siinä tuli Hedvig, ja upseeri rinnalla --
kahden vaan.
Hän kiiruhti eteenpäin, poikkesi ensi käännökseen ja vakoili puun
takana.
"Kuka tuo mies on -- en ole nähnyt häntä ennen -- Hän nyt tuli minun
sijaani, hän saa mitä minulta meni -- minun onneni. Juoksenkohan esille
ja kuristan hänet siihen paikkaan -- ei vielä, ei vielä, mitä sillä
voittaisit. Ja Hedvig on iloinen, nauraa; hän _voipi_ olla iloinen ja
rakasti minua kuitenkin toissa päivänä vielä -- mutta hän huomaa minun,
hänen ilonsa on teeskennelty, hän tahtoo kostaa solvaustani -- Nyt
menivät, nyt ei niitä enää näy, nyt pois minäkin --"
Erik pettyi. Hedvig ei ollut huomannut häntä, ja oli iloinen kuitenkin.
Päivän vielä vietti Erik kaupungissa, hän tahtoi nähdä seurustelivatko
Hedvig ja upseeri taas yhdessä. Hän juoksi ja väijyi ja näkikin
ne iltapuolella taas yhdessä. Hän kiroili ja heitteli hirveimpiä
uhkauksia, otti sitten vossikan ja käski ajamaan Ödeberg'in tehtaille.
* * * * *
Joku puoli tuntia myöhempänä tuli Lönnbom Erikin asuntoon ja tahtoi
häntä tavata.
"Ei ole kotona", ilmoitti Anna,
"Milloinkahan hän tulee -- millä aikaa hänet paraiten tapaa?"
"En voi sanoa, viime aikoma hän on ollut ulkona melkein yhtä päätä --
olen tuskin pari sanaa saanut vaihtaa hänen kanssansa."
Lönnbom meni.
Hän tuli taas seuraavana päivänä, vaan sai saman vastauksen.
Sitten hän ei tullut enää.
15.
"Vai onneton sanot olevasi -- ja kyllä eivät sinun kasvosi juuri iloon
viehätä. Mutta heitä hiiteen onnettomuutesi! Etkö tiedä: 'kun suru
tulee, anna sen ilolla mennä'."
Näin sanoen Ödeberg pisti palamaan hienon hyvänhajuisen papyrossin,
nojautui mukavasti sohvankulmaan ja tirkisti savun lävitse Erikiin,
joka synkeänä seistä töllötti akkunan luona.
"Onnettomuus", jatkoi Ödeberg, "onnettomuus on yhdeksässä tapauksessa
kymmenestä ihmisen oma tekemä ja ihmisen itsensä korjattava. Mikä nyt
sinua oikeastaan vaivaa? Onko tarttunut sinuun mikään vaarallinen
tauti? Lähde sitten kohta sitä parantelemaan, ymmärräthän sen, sinä
joka itse aiot ruveta ihmisten auttajaksi -- ainakin pois tästä pahasta
mailmasta. -- Vai oletko köyhtynyt, pelissä ehkä hukannut kaikki
varasi? -- No pää pystyyn vaan, ala sinä vuorostasi peijata ihmisiä,
vedä heitä nenästä lujasti, parempaa he todella eivät ansaitse. Vai
oletko rikoksen tehnyt ja pelkäät poliisin olevan kintuillasi? No älä
sitten siinä töllötä, laita luusi toisille markkinoille, siellä olet
yhtä hyvä kuin ennenkin. Vai --"
"En ole vielä murhamies ja jos kenen murhaan, niin se on itseni",
virkkoi Erik katkeralla pilkalla.
"Itsesi -- vai niin -- hm! -- Noh, ilman omaa syytä ja tahtoa olemme
työnnetyt tähän mailmaan. --
"-- Kuka käski, en minä huoli täällä olla, sanoo elämäänsä kyllästynyt.
Ja kyllä hän on oikeassa, kyllä itsemurha siihen nähden on oikeutettu.
-- Mutta miksi olla elämäänsä kyllästynyt? Eihän se niin kovin
pitkä ole, ja onhan siinä rääppeissä vielä joitakuita herkkusiakin
haettavina."
"Minulla ainakaan ei ole mitään siinä haettavaa", vastasi Erik
synkästi. "Minä olen menettänyt kaikki -- ja omasta syystäni,
äärettömästä tyhmyydestäni."
"No mikä se on, puhu suusi puhtaaksi, mies, jos tahdot lohdutusta."
"Lohdutuksesta en huoli, lohdutusta minulla ei ole --" sanoi Erik
soinnuttomalla äänellä -- -- -- "Minulla oli onni", jatkoi hän
koroittaen äänensä, "taivaallinen onni. Minulla oli tyttö, jota rakastin
ylitse kaikkia --"