Kuiva ilmoitus vaan, mutta Hedvig'in kirjoittama!
Hän suuteli kirjoitusta ja pisti sitten lipun poveensa.
"Mistähän ne niin äkkiä purjeveneen saivat?" arveli hän tyytymättömänä.
"Minä niin mielelläni olisin hakenut ja valinnut oikein hyvän, vakavan
veneen. Kuka sen tietää, millainen se heillä nyt on, -- vuotava, pieni
pähkinänkuori. Kyllä minä sitä ainakin moitin."
Tavallista aikaisemmin tuli hän tänään Helding'iin.
"Elsa Karjalainen kävi täällä jo varhain ja sai kuulla meidän
purjehdus-tuumistamme", sanoi heti ensimäiseksi Hedvig. "Hänen veljensä
on täällä, asioissa tullut illalla, hän on taitava purje-urheilussa ja
tuntee pari kaupungin purjehdusklupin jäsentä, hän toimittaa meille
oikean pikapurjehtijan."
Erik kävi noloksi, hänen hymyilevä suunsa, mikä juuri oli puhua
kiitoksensa kirjeestä, jäi irville.
Hedvig'iä näkyi naurattavan.
Erik nielasi mielikarvautensa ja kysyi:
"Kuka hänen veljensä on?"
"William Karjalainen -- poika -- konttoristi isänsä luona, vaan mikä
hän lienee -- heidän isänsä on kauppamies Porvoossa, enköhän sitä ole
teille kertonut", vastasi Hedvig aivan penseästi.
Erik rauhoittui.
"No sehän hyvä", sanoi hän, "niin saadaan hyvä vene ja hyvä kuljettaja
-- herra Karjalainen kai tulee mukaan."
"Arvattavasti."
"Nyt ei vähään aikaan taas saa kuulla muuta kuin purjehduksista --
puh!" sanoi rouva Adelheid.
"Niin -- tosin, minun pitää lähettää nuo kirjeet tyttölöille", virkahti
Hedvig ja nousi menemään kamariinsa. -- "Martta!"
"Minä kiitän teitä tuosta kirjeestä, minkä sain omien vastaan ottaa. Se
on oleva aina --"
"No kaikesta nyt pitäisi kiittääkin", keskeytti Hedvig, huolimatta
kuulla loppua Erikin puheesta.
Hän kävi kamarissaan ja toi kaksi kirje-lippua heidän Martta-nimiselle
piialleen, joka hänen huutoansa oli noudattanut.
"Vie tämä neiti Hiltuselle, ja tämä -- älähän vaihda -- tämä neiti
Hellberg'ille; ja odota vastinta -- ainakin suullista", käski hän.
Martta meni.
Tunti kului ja se oli Erikin onnellisimpia. Hedvig oli mitä
iloisimmalla tuulella, hän oli aivan yhtä mieltä Erikin kanssa mitä
tuli matkan määräpaikkaan, huvittelemisiin perillä, paluumatkan
vaihdettavaan suuntaan y.m. Ja vähän päästä hän katsahti Erikin silmiin
niin ystävällisesti, melkein hellästi.
Mutta häiritsijät tulivat.
Vähän ennen oli Martta tuonut myöntäviä vastauksia.
Porstuasta astuivat nyt esiin neidet Hellberg ja Hiltunen, verannan
kautta tulla tuhahtivat melkein samassa neiti Karjalainen ja hänen
veljensä William.
Uteliaasti silmäili Erik viimeksimainittua.
William Karjalainen oli erinomaisen kaunis poika, noin seitsemäntoista
tai kahdeksantoista ijässä. Norea vartalo, hieno iho, tummakka tukka
ja vilkkaat silmät -- siihen vielä luonteva, hilpeä käytös, vapaat
liikkeet, ikäänkuin olisi mies kotonaan joka paikassa -- siinä Elsan
veli.
Erik huokasi ja synkistyi. Aamun päätökset alkoivat horjua.
"Mikä piru tuon poikapahasen tänne tuuli!" mutisi hän itsekseen; "ja
ihan ilkeimmäksi kiusaksi minulle. Hän hankkii veneen, hän on taitava
purjehtija, luotettava perämies, hän viepi kiitokset -- eiköhän se
loppi koeta viedä minulta vielä Hedvig'inkin."
Hän pudisti nyrkkiänsä ja kiroili sydämessään tulokasta. Hän vihasi
William Karjalaista heti ensi silmänräpäyksestä.
Ja kun hän Hedvig'iin katsahti, ei suinkaan voinut laimeta hänen
vihansa.
Hedvig'in silmät seurasivat William'ia jokseenkin uskollisesti, ja kun
William katseli häneen, hymyilivät molemmat -- niin tarkoittavasti,
kuten Erikistä näytti.
Mutta aikaa ei ollut pitkiin arveluihin. Seura läksi menemään rantaan.
Taivas näkyi suosivan tätä matkaa. Heijaisevan sinisellä laella liiteli
kauniisti kartatuita pilvenkokkia. Tuuli kävi luoteesta, tasaisesti
aaltoili avara vedenpinta, joskus vaan tuli vilppaampi tuulahdus mikä
tiellensä tuiskahti tähtiä tuhansia.
Merimiehen mielestä olisi tämä ilma tuntunut kovin tyyneltä
purjehdus-ilmaksi, vaan lystäilijä-seuralle, jossa enin osa oli naisia,
oli se sangen sopiva.
Tultiin Kaivopuiston rantaan, missä laiturista köydessä lainosilla
kiikkui sievä pursi.
Sinne nyt ensin tytöt teppailivat ja sijoittuivat. Sitten hyppäsivät
herrat venheesen. Nuorat purettiin, purjeet pullistuivat ja yhä
nopeammin läksi pursi kiitämään kimeltelevällä selällä.
Karjalainen oli kuin itsestänsä määrätty astunut perämieheksi ja
johtajaksi, ja Autio ei huolinut siihen virkaan sitten sekaantua.
Autio oli tosin hyvä urheilija hänkin, purjehtija, pyssymies ja
polkupyörällä ajaja, -- vaan hänen täytyi itseksensä tunnustaa,
ett'ei hän ensiksimainitussa urheilussa ainakaan vetänyt vertoja
tälle pojalle, joka näytti asuneen enemmän aikaa merellä kuin maalla.
Karjalainen tiesi hyväkseen käyttää pienintäkin puuskahusta, tulipa
se miltä haaralta hyvänsä saarien syrjitse, hän suikahti salmiloista
risteilemättä ja sai aluksensa menemään tällä vähällä, tuulella niin
että kuohu keulanlaidalla lensi.
Erik oli jokseenkin hyvällä mielellä sentään, sillä Hedvig oli taas
kääntynyt hänen puoleensa. Hedvig iloitsi sydämen pohjasta tästä
raittiista, virvoittavasta huvituksesta, ja kiitteli Erikiä, joka sen
oli toimeenpannut.
Erik oli kuitenkin jo katunut koko tuumaansa.
Niin tultiin ihanalle saarelle, noustiin maalle, herrat tekivät
valkean ja Elsa Karjalainen tarjoutui emännöitsijäksi ja rupesi kahvia
keittämään.
Kohta istuivat kaikki, ilomielin pakinoiden kahvipannun ääressä, ja
tulivat kaikki siihen päätökseen, ett'ei milloinkaan maistu kahvi niin
hyvältä kuin silloin, koska se keitetään ja nautitaan ulkona luonnon
helmassa.
Sitten lähdettiin kävelemään, noustiin vähän matkaa sisempänä olevalle
mäelle, josta Erik oli sanonut olevan erinomaisen kauniin näköalan
saariston yli. Niin se olikin, näköala ihastutti kaikkia, ja taas sai
Erik kiitoksia ehdotuksestaan.
Erik piti kaiken aikaa tarkalla silmällä Hedvig'in ja William
Karjalaisen käytöstä, vaan ei saanut syytä mitään kateuteen. Hedvig,
samaten kuin neidet Hellberg ja Hiltunen, näkyi pitävän Williamia
enemmän poikana, jolle ei vielä ansainnut sievistellä ja pauloja
asettaa heidän puoleltaan. Ja Elsa komensi häntä, milloin polttopuita
taikka sytykkeitä hankkimaan, milloin tietä raivaamaan vehmaissa,
milloin kukkia noukkimaan vesiperäisille paikoille, milloin juoksemaan
edelle katsastamaan parasta istumapaikkaa, milloin mihinkin, ja William
täytti käskyt kerkeästi ja ripeästi. Ei hänellä ollut aikaa eikä
näyttänyt haluakaan olevan pitkiin puheisiin naisten kanssa.
Nytkin huusi Elsa häntä, ja he menivät edelläpäin rantaan takasin.
Kun muutkin sinne saapuivat, olivat jo ruokavarat somasti laaditut
nurmelle levitetylle valkoiselle pöytäliinalle. Kävelymatkasta oli hyvä
ruokahalu jokaisella. Varat vähenivät sangen sukkelaan, ja viinillä
virutettiin ruoka alas. Naiset kehottivat Erikiä pitämään pienen
tilaisuuteen soveliaan puheen. Erik nauroi eikä myöntynyt siihen
mitenkään, sanoen ei olevansa mikään puhuja. -- Elsa Karjalainen nyt
nosti lasinsa ja lausui:
"Päättynyt on kohta tämäkin rattoisa päivä. Äsken ilossa vietetyt
hetket kuuluvat muistojen piiriin jo. -- Syystä ylistetään tällaisia
huvimatkoja niin erittäin hauskoiksi, ja minä toivon että, nyt kun
alku on tehty, tämä seura ei ole tyytyvä tähän yhteen matkaan, vaan
vast'edes vielä usein on hankkiva saman virvoituksen ruumiillensa ja
sielulleen. Meri-ilma tuopi meille terveyttä ja iloa mieleen. Mutta ei
siinä kyllä! Mitä me tunnemme erittäinkin näin luonnon helmassa, mitä
me tunnemme kun kiikumme meren aalloilla, mitä me tunnemme kun nousemme
vuoren kukkulalle? Me tunnemme vapauden hengen kohottavan meidän
rintaamme. Uljaasti me katsahdamme ympärillemme, me näemme siintäviä
selkiä, viheröitseviä saloja ja saaria, ja toinenkin tunne on nyt
valloilla sielussamme: ihastuksen, rakkauden tunne meidän luonnonihanaa
isäinmaatamme kohtaan. Niin me rakastamme tätä maata ja sen asukkaita,
me lupaamme kaikki sitä rakastaa ja palvella kuolinhetkeen saakka. Ja
olkoon kauniin muisto tästäkin matkasta, että se on opettanut meitä
rakastamaan vapautta, isänmaata ja yksimielisyyttä isänmaallisissa
toimissamme. Suomen malja!"
"Hyvä, hyvä, eläköön!" huusivat kaikki yhteen suuhun. Kilistettiin ja
juotiin pohjaan.
Itsensä tyytyväisen näköisenä rupesi Elsa nyt korjaamaan pois
ruokaloput ja astiat.
Erik oli hieman häpeissänsä. Nainen oli ollut taitavampi kuin _hän_,
lukenut mies, ajatteli tietoviisas.
Hedvig ja neidet Hellberg ja Hiltunen alkoivat sitoa kiehkuroita heidän
poimimista kukkaisistansa, ja kutsuivat Erikiä auttamaan; ja tämä oli
nyt aivan kernas siihen.
William Karjalainen meni metsikköön hakemaan hanka-tapiksi sopivaa
puuta: hän pelkäsi että paluumatkalla saisivat ryhtyä airoihin, ja
toinen hanka oli vikanainen.
Kiehkuroista oli kaksi valmista kaksi vielä tehtävää, kun Hedvig
hyppäsi ylös sanoen:
"Viini on mennyt päähäni, minun täytyy vähän kävellä; tehkää te
viimeiset kiehkurat!"
Erik synkistyi. Kävisikö hänen jättäminen työnsä, eikö se olisi
epäkohteliaisuus taas? Ja jos Hedvig ei ottaisikaan häntä
seuraajaksensa, eikö se olisi häpeällistä hänelle taas? Niin, ja
hulluahan se olisi, juosta jälkeen -- arvaisivathan kaikki hänen
mustasukkaisuutensa.
Hän istui otsa rypyissä ja käänteli taitamattomasti kukkia käsissään.
Hänen korvansa kuulo oli kiintynyt metsikköön päin.
"Kas niin! no mitenkäs -- jo kuuluu sieltä puhelemista -- naurua -- he
ovat tavanneet toisensa --"
Ja hän alkoi itsekseen kiroilla koko tätä huvimatkaa, kiroilla
itseänsä, joka sen pani toimeen, kiroilla Karjalaista -- "aah! taas
Hedvig siellä nauraa -- nauraa kitkuttaa oikein --"
Puhkuen jatkoi hän tuota ilkeätä työtä, hän olisi halusta heittänyt nuo
kiehkurat Hellberg'iä ja Hiltusta vasten silmiä.
Kohta tuli arvoin Elsakin auttamaan. Kiehkurat saatiin valmiiksi, mutta
ei kuulunut Hedvig'iä eikä William Karjalaista.
"Missähän ne niin kauan viipyvät!" kummasteli Elsa.
Erik istui liikahtamatta, puhumatta; hänen mielensä oli musta -- hän
odotti, odotti -- hän tarkkasi joka rahinata -- mutta ei tullut ketään,
William hankansa kanssa ja Hedvig viini päässä olivat yhä vaan metsässä
-- hän kiroili ja noitui. --
No viimein, nyt tulevat.
Erikin silmät koettivat tunkea ihan heidän lävitsensä.
"Oo! joko olette odottaneet? Mitä jos en olisi ollenkaan tullut! minä
olin aivan eksyä metsässä. Oi, kuinka olen juoksennellut!" ja Hedvig
vaipui väsyneenä nurmelle istumaan.
Hän oli hyvin punanen ja näytti tyytymättömältä, vaan Aution silmä ei
tahtonut uskoa tuota tyytymättömyyttä.
Aution silmät kääntyivät nyt Karjalaiseen. Tämä oli aivan samallainen
kuin ennenkin. Ja vakaasti vähänpä röyhkeästikin vastasi hän Aution
silmäystä.
"Ettekö te yhdessä olleet?" kysyi Autio vähän pilkallisesti.
"Ei --" vastasi Hedvig vapaasti.
"Niin alusta pikimmältä", selitti Karjalainen huolettomasti. "Minä jäin
hankaa tekemään -- sitten kuulin neiti Helding'in huutavan, ja menin
häntä opastamaan."
Oliko tämä totta vai valhetta -- Erik ei ollut leiskaustakaan kuullut
-- mutta mahdollista että olivat etäällä sekä täältä että toisistaan --
Karjalainen oli aivan luonnollinen -- entä Hedvig --
"Vai uskallat taas Hedvig'iä epäillä!" tällä nuhteella koetti Erik
päättää ajatuksensa asiassa, mutta ne nousivat aina jälleen. Hän ei
tullut hyvälle mielelle tänä iltana enää.
Kotiin tulo veti myöhään. Meri tyyntyi tyyntymistään, purjeet olivat
ihan löyhänä. Herrain täytyi tarttua airoihin.
Hedvig puheli nyt ainoasti tyttöjen kanssa, hän tuskin katsahtikaan
herroihin.
Viimein päästiin mantereelle. Alus kiinnitettiin laituriin, seura lähti
kävelemään kotiin. Helding'in kulmassa he erosivat toisistaan.
Erik kääntyi vielä kerran äkkiä ja luuli huomaavansa epäiltävän hymyn
Hedvig'in huulilla kun hän heitti hyvästi Karjalaisilta.
Hän ei saanut tänäkään yönä unta.
9.
"Hahhah", naurahti Erik itsekseen kävellessään edestakasin kamarissaan,
pari kolme päivää jälkeen tuon huvimatkan. "Luulevaisuus tekee ihmisen
hulluksi, hän näkee kummituksia selvällä päivälläkin, ajattelee
perättömiä päänsä halki ja hankkii unettomia öitä itselleen. Hedvig ei
välitä tuosta pojasta enemmän kuin --" hän vihelsi ja teki poistavan
liikkeen kädellään. "Eiväthän ne ole tavanneet toisiansa sitte,
sen tiedän jokseenkin varmaan, ei Hedvig'in kasvoissa kertaakaan
veret vaihdu, kun hänestä tulee puhe -- minä sitävastoin punastun
tuota loppia mainitessa, eikö se ole naurettavaa -- niin, ja varsin
halveksien hän puhui hänestä vielä viimeiseksi illalla, -- hm!"
Hän heittihe kiikkutuoliin, otti papyrossin pöydällä olevasta
laatikosta, veti tulta ja imi mielihyvällä pitkiä savuja.
"Mutta _minä_ en ole enää vieras hänen sydämellensä, minä olen
voittanut siinä sijan, monesta itsessään vähäpätöisestä seikasta olen
sen jo huomannut -- rakkaus on tarkkasilmäinen, -- ja kuitenkin sitä
sanotaan sokeaksi! -- Niin, niin Erik, mitäs sanot kun semmoisen vaimon
saat että -- yksin kuningaskin voisi sinua kadehtia, saati sitten
kaartin ja muun väen upseerit, ja kaikki muutkin ihmiset -- koko rössy
läpensä, sanon minä. Semmoinen vaimo, semmoinen vaimo! Ja vaimokseni
minä halajan häntä, avio-vaimokseni, rakastaakseni häntä myötä- ja
vastoinkäymisessä -- mitä vanhaa renkutusta käytänkään, jokapäiväisiä,
kylmiä sanoja -- minä, joka jumaloitsisin häntä, pitäisin korkeimpana
olentona mailman kaikkiudessa. Semmoinen vaimo, semmoinen vaimo! --
Mutta kohta tulee ryhtyä kosintaan, ei siinä muu auta, pois pelko ja
typeryys -- kuta vähemmin valitsen sanoja, sitä paremmin käy, sen olen
jo usein saanut kokea" -- hän huoahti -- -- "ja kun kerran pääsis
tuosta vanhasta marakatista --"
Hän sammutti tuhkakuppiin papyrossinsa, nousi ylös, veti kellonsa
taskusta ja katseli sitä kauan.
"Neljännestä enemmän tai vähemmän -- yhdentekevä. Kyllä nyt vaan menen
kultaseni luokse."
Hän otti uuden takin, puhalsi ja löi sen kauluksesta hienoimmatkin
tomun-hiukeet, veti sen sitten päällensä ja läksi aamukäynnillensä
Helding'iin.
"Nyt on taas huvimatka tekeillä", sanoi Hedvig, kun tervehdyksiä oli
vaihdettu ja istuttu; "purjehdusmatka niinkuin edellinenkin -- sama
vene -- samat henkilöt. -- Elsa Karjalainen pyysi sanomaan teille, että
olette tervetullut taas kumppaniksi."
"Jaha! Kiitoksia paljon, kyllähän minä olen siihen valmis", vastasi
Erik vähän verkallisesti -- hän ei enää pitänyt yhtään koko
purjehdus-matkoista.
"Herra Karjalainen on siis kaupungissa vielä?" virkkoi hän sitten, ja
katsoi tyyneenä olevinaan mutta, terävin silmin Hedvig'iin.
"Vielä", vastasi Hedvig ja katsahti häneen takaisin niin avonaisesti,
että Erik löi silmänsä alas.
"Herra Karjalainen on tehnyt ohjelman tälle matkalle", jatkoi Hedvig,
hän oli noussut ylös ja hakenut rihmakerän piirongilta. "Se tulee
ulotettavaksi vielä loitommalle kuin viimein. Aamulla jo pitäisi
lähdettämän, Elsalla on jouto-päivä huomenna."
"Huomenna siis", sanoi Autio.
"Niin", vastasi Hedvig levittäen ja tarkastaen virkkaustansa. -- "Minä
puolestani en tule tällä kertaa."
"Te ette tule!" huudahti Erik hämmästyen ja ihastuen samalla.
Riemuitse sydämeni! Hän ei huoli hiukkastakaan William Karjalaisesta!
"Mutta olittehan te, neiti Hedvig, niin mieltynyt purjehduksiin", alkoi
ääneensä Erik; "onko teillä estettä vai --"
"En minä esteistä huoli", vastasi Hedvig vähän naurahtaen; "en vaan
viitsi -- olihan se silloin hupaista, mutta en nyt vaan tahdo lähteä."
"Se nyt on _oikein_ päätetty kerran", virkahti rouva Helding, "mitä
noista vesimatkoista, varsin nyt kun tuo uskalikko Karjalainen aikoo
viedä heidät aivan avo-merelle. Mutta ei se minun ansiotani ole, tämä
Hedvig'in päätös -- ei ollenkaan; jos minä kieltäisin, silloin hän
juuri menisi."
Hedvig nauroi.
"Ettekö te tosiaankaan lähde?" kysyi Erik vielä.
"En."
"Mutta _te_ lähdette kai?" kysyi rouva Helding Autiolta.
"En tiedä", vastasi Erik, joka itsekseen jo vallan varmaan oli
päättänyt jäädä pois.
"Lähtekää toki! Ettehän suinkaan jää kotiin sentähden ett'en minä
tule?" sanoi Hedvig heittäen häneen viehättävän silmäyksen.
Erik hurmaantui, hän olisi tahtonut langeta polvilleen Hedvigin eteen
-- mutta tuo vanha tuossa!
Loistavin silmin meni Erik tänään Helding'istä. Yksi pelko häntä vaan
vaivasi: pysyyköhän Hedvig samalla mielellä huomiseen asti?
Iltapäivällä olisi hän sangen mielellään mennyt Hedvig'in luo,
varsinkin kun hän halusi saada vakuutuksen siitä oliko Hedvig vielä
samalla mielellä tuohon purjematkaan nähden, mutta hän oli ottanut
melkein tavaksi käydä iltakäynnillä joka toinen päivä vaan, hän oli
havainnut viisaimmaksi ja tarpeelliseksi karttaa joutumasta heille
vähimmäksikään rasitukseksi -- hän oli käynyt eilen, Hedvig ei ollut
myöskään mitään sanonut -- hän ei siis mennyt.
Hän päätti kerran pistäytyä Sundberg'in kahvilaan, siellähän
tavallisesti tapasi tuttavia. Hän oli nyt puhelijaalla tuulella, ja hän
tyhjensi nyt mielellään maljan onnensa jatkumiseksi.
Astuttuansa ravintolahuoneesen oivalsi hän vierisessä huoneessa
Ödeberg'in, joka siinä virvoitti itseänsä selterillä ja viinillä.
"Ahaa! Terve, terve!" huusi Ödeberg. "Tule tänne, niin saadaan puhua
pari sanaa, minulla ei ole aikaa kauan latkia selteriä täällä."
Erik tilasi lasin viiniä ja tuli Ödebergin luokse istumaan.
"No mitä kuuluu", sanoi Ödeberg, puristaen kättä hänen kanssansa, "ja
mitä Helding'iin kuuluu, minä ehkä pistäyn sielläkin pikimmältäni.
Mitäs pidät heistä, korea tyttö -- häh -- jaaha, vastauksen melkein
lukee sinun silmistäsi."
"Erinomainen tyttö!" vastasi Erik.
"Niinpä vaan", myönsi Ödeberg; "hänellä on vaan liian vähän tuttavia
-- pääsee liian vähän huvituksiin, vaikka eipä hän taida niitä kovin
kaivatakkaan, kosk'ei valita -- miten käynee, kun 'sesonki' oikein
alkaa."
"Neiti Hedvig näyttää olevan tyytyväinen ilman huvituksiakin, --
eivätkä ne nuorelle tytölle ole kovin hyödyksi, pikemmin vaan --"
"Mitä sinä puhut, hahhah, -- oletko taas papinkaappuun pujahtamassa?"
"Ei --", Erik naurahti vähän hämillään --"muuten vaan sattuivat sanani.
Eiköhän neiti Hedvig'illä ole ollut monta kosijaa jo?"
"No en minä sitä väliä tiedä, en minä kosijoista ole lukua pitänyt",
vastasi Ödeberg. -- "Hahhah, aiotko sinäkin ehkä kosia häntä?"
"Mitä sille nauratte -- vaikka aikoisinkin."
"Tee tahtos', tee tahtos'."
"Vai luuletteko ehkä turhaksi semmoista yritystä minulta?"
"En mitenkään, hulluksi vaan katson sitä ylipäätään. Mutta ota vaan
patentti Hedvig'iin, jos haluat elinkautis-naarasta. Minä puolestani en
saa päähäni mitä viisautta siinä on, kun sitoo itseensä toisen ihmisen;
vastukseksi sitten kun tahtoo vaihtaa."
"Ken Hedvig'in saisi, hän ei tahtoisi vaihtaa häntä vaikka olisi
tarjona taivaantäysi enkeleitä."
"Taas papillisia hourauksia! Niin sanoo alusta jokainen narri,
tuonnempana toisin. Entä jos Hedvig sinusta piankin tahtoisi päästä?"
"Ei, kyllä teidän mielipiteenne näissä asioissa eivät taida pitää
paikkaansa. Lapset, perheen-elämä, koko yhteiskunta menisivät
hunningolle."
"Päinvastoin, päinvastoin. Yhteiskunta vahvistuisi. Mutta -- _sat
sapienti_, ei muuta tällä kertaa, minun tulee mennä. -- Käy katsomassa,
jos haluttaa!" Erik jäi yksin naimisia miettimään. Hän olisi tahtonut
tiedustella yhtä ja toista Ödebergiltä, joka oli niin vanha tuttu
Helding'issä -- ja kaiketi tiesi Hedvig'istä kertoa paljonkin, jos
vaan huolisi sitä muistoonsa johtaa. Hän olisi suurimmalla hartaudella
kuunnellut vähäpätöisimpiäkin erityisyyksiä Hedvig'in koti-tavoista,
kaikista Hedvig'in tekemisistä ja jättämisistä, Hedvig'in tulosta
seura-elämään, sen vaikutuksista häneen ja toisiin, Hedvig'in
ihailijoista -- niin, eipä Ödeberg tiennytkään mitään kosijoista.
Miks'ei, jos vaan viitsisi muistella! Erikiä harmitti että Ödeberg'in
piti olla tuommoinen itsekäs, kyynillinen ihminen, jonka kanssa ei
voinut puhua mitään kunnollista.
Nuo ristiriitaisuudet, jotka alussa hänen mieltänsä kiinnittivät,
olivat saaneet astua aivan syrjään, pois Hedvig'in tieltä.
Hän istui ja odotti tuttavia, joi toisen lasin, vieläpä kolmannenkin,
mutta ei näkynyt ketään. Hän maksoi ja meni ulos, siekaili pitkin
katuloita, meni kotiin -- ilta tuntui sangen pitkältä.
* * * * *
"No tekään ette lähteneet!" sanoi rouva Helding Erikille kun istuivat
taas seuraavana aamupäivänä verannalla.
Kuinka paljon ennen olisikaan Erik kuullut Hedvig'in suusta tämän
huudahduksen, varsinkin jos sitä olisi seurannut taas tuo viehättävä
silmäys.
Mutta Hedvig ei ollut virkannut mitään, melkein kuin olisi hänestä
yhdentekevä, oliko Erik huvimatkalla taikka täällä.
No ainakin pysyi hän päätöksessään ja jäi kotiin, siitä jo saan olla
iloinen, ajatteli Erik. Tokko hän katuu kotiin-jäämistään? Ja pitäneekö
hän minua kuitenkin tunkeilevana, kun hänen tähtensä jäin minäkin.
Mutta eilen en olisi sitä luullut.
"En lähtenyt, ei ollut minulla aikaa aamulla, pari kirjettä
kirjoitettavana", vastasi hän rouva Helding'ille ja katsahti Hedvig'in,
nähdäkseen mitä vaikutusta tämä kylmäkiskoinen selitys tekisi häneen.
Se ei tehnyt ollenkaan vaikutusta, ei mitään.
"Nyt pitäisi meidän, maalla olijain lystäillä jollakin toisella
tavalla", sanoi rouva Helding taas. "Mitä jos lähtisimme ajelemaan?"
"Pitkin katuja karittelemaan, niin", virkahti Hedvig pilkallisesti.
"Ei, vaan Eläintarhaan sopisi ajaa, siinä on niin rauhaisaa ja
maaseudun tapaista, ja ravintola vuorella, jos tahtoo virvoittaida",
sanoi Erik.
"No sinne kävisi meneminen", arveli Hedvig.
"Ehkä saan luvan hakea hevosia, niin mikä siinä on muuta kuin mennään",
sanoi Erik iloisesti ja nousi.
"Minä niin mielelläni lähden", hymisi rouva Adelheid.
Erik meni ja rämpytti kohta kahdella vossikalla takasin.
"Nyt on hevosia, koetin valita paraat roskaat", sanoi Erik astuen
sisään.
"Vai niin! -- No Hedvig --"
Hedvig naurahti, keikkui tuolillaan, pyyhki poskiaan käsillä ja oli
sangen epäröivän näköinen.
"En minä tule", virkkoi hän viimein, "se näyttäisi kovin mukavalta kun
me roskissamme ajaa porottaisimme Eläintarhaan", hän nauroi helisevän
hilpeästi. "Ja miten me niihin sijoitumme --"
"Toinen meistä herra Aution kanssa -- taikka sinä ja minä yhdessä --"
Hedvig nauroi jotta oli tukehtua.
"Jos olisi saatu vaunut, niin olisi paremmin käynyt päinsä tämä
huvimatka", sanoi hän sitten.
"No, vaunut tosin olisivat paremmat, niihin sopisimme kaikki kolme --
mutta koska herra Autio nyt kerran on ollut niin hyvä ja --"
"No eihän siitä mitään --" vastasi Autio vähän loukatun näköisenä.
-- Tokko Hedvig piti niin naurettavana istua hänen kansansa, vai
tarkoittiko hänen naurunsa paraasta päästä mammaansa vaan? Jos hän
rakastaisi häntä (Autiota) olisi hän tullut huonompaankin ajokaluun
eikä antanut hänen näin puuhata turhia, näin aatellen hän kääntyi ja
meni käskemään pois vossikat.
"Saanko ehkä luvan hankkia vaunut -- eihän tuota lysti-ajoa pitäisi
jättää aivan sikseen sentään?" alkoi Erik hymyillen, kun taas istuttiin.
Hän koetti väkisinkin olla hyvällä mielellä tänään, jott'ei Hedvig
pääsisi kovin paljon ajattelemaan tuota purjehdusmatkaa.
"Emmehän enää saata vaivata herra Autioa, kun niin tyhmästi
käytäydyimme", sanoi rouva Helding, anoen silmillään anteeksi Autiolta.
"Kyllä minä lähden jos vaunut saadaan", sanoi Hedvig. "Suokaa anteeksi
herra Autio, mutta en tiedä miten minua niin naurahti, kun hengessä
näin meidän matkamme", hän naurahti taas "Ylipäätään en tahdo ajaa
vossikoilla koskaan, ne ajavat niin hurjasti ja varomattomasti ja ovat
usein humalassakin."
"Aivan niin", myönsi Erik. "Älkäähän suinkaan olko millännekään,
älkäähän pyytäkö anteeksi -- minä ihan häpeen. Minä olin tyhmä, kun
en paremmin ajatellut asiaa, _minun_ olisi anteeksi pyydettävä. Mutta
saanko nyt hankkia vaunut?"
"Tänä päivänä ei taida enää ehtiä, mutta jos huomena on hyvä ilma, niin
lähtekäämme silloin", vastasi Hedvig iloisesti.
Hyvä oli taas kaikki ja toivoisa päivä odotettavissa. -- Erik
meni aikasemmin pois, hän aikoi tulla iltapuolella jälleen, vaan
hyvästi-jättäessä ei sanonut Hedvig nytkään mitään. "No ei hän sitä nyt
aina muista! --"
Viiden aikana iltapäivää käveli Erik esplanaadissa. Hänellä ei ollut
mitään tekemistä taikka oikeammin häntä ei haluttanut työ näihin
aikoihin. Hän ei tietänyt miten kuolettaa sitä aikaa, jota hän ei
viettänyt Hedvig'in luona. Kello kuusi aikoi hän mennä sinne taas,
mutta vielä oli tunti siksi, hän istahtui penkille ja piirteli hiekkaan
kepillään.
Joku ajoi eteläistä esplanaadi-katua hänen takanansa hyvää kyytiä. Hän
kääntyi katsomaan.
"Eikö se ole Hedvig, joka siinä istuu roskassa!" Hän hyppäsi penkiltä.
"Niin, niin tottakin, Hedvig se on, tunnenhan minä vaikk'en silmiä näe
tuon tiheän harson tähden -- mihinkä hän menee -- aivan yksin -- ja
vosikalla, vaikka aamupuolella sanoi: 'niillä en koskaan tahdo ajaa!"
Enempää ajattelematta rupesi hän juoksemaan, mutta hiljensi kulkuansa,
kun havaitsi että kaikki kävelijät kummastellen katsoivat häneen.
"Luulevat minua hulluksi ja kokoutuvat vielä minun ympärilleni."
Roska kääntyi kulmasta, numero 19 välähti peräpeilillä.
"Ja juuri aioin mennä heille", hän pysähtyi. "Tämä toivo taas hukkaan!"
"Olisikohan hänellä joku salainen käynti -- miksi hänellä oli harso
silmillä näin kuumalla ilmalla, eikä parasolli varjona -- hän moitti
minun edessäni vossikoita -- hän ei kutsunut minua täksi illaksi --"
Ennenkuin hän itse tiesikään, oli hänen mieleensä astunut taas tuo
akkunaan kurkistava upseeri uudessa loistossa.
"Menen Helding'iin, niin saanhan siellä tietää minne hän ajoi."
Hän kääntyi kaivopuistoon päin, mutta seisahtui kohta taas.
"Saat kahden kuherrella rouva Adelheidin kanssa, annat hänelle vuoron
ensin -- kunnian vanhemmalle, niinkuin sopiikin -- -- piru, en minä
sinne mene."
Hän sylkäsi ja poikkesi ensimäiseen ravintolaan, ja kulahutti siellä
pari konjakki-ryyppyä kurkkuunsa. Nämät ajatuksen-asettajat saivat kuin
saivatkin selvemmälle uralle hänen havaintonsa.
"Nyt olen taas tompero, tyhjän-pelkuri", mutisi hän poismennen
ravintolasta. "Ihmiset eivät nyt enää saisi ajaa minne tahtovat
ilman että minä jälessä juoksen -- mitä minulla on tekemistä
Hedvig'in matkoilla -- mitä syytä minulla olisi varoa niitä? -- Ei
minkäännäköistä.
"Aina uskon pahaa hänestä, minä häijyläinen -- mutta minä rakastan häntä
niin äärettömästi!"
Hän päätti nyt Helding'in likitienoilla vartoa Hedvig'in kotiin-tuloa,
ja oli juuri kääntyä kaivopuistoa kohti taas, kun silmänsä sattuivat
roskaan, joka hiljaista kulkua oli tullut hänen takanansa ja nyt
asettui muitten vossikkain riviin kauppatorin kulmassa.
N:o 19!
Erik säpsähti -- tuo numero jo oli vastenmielinen -- hän katsoi
vihaisesti vossikkaan.
"Mutta nyt saattaisin kysyä tuolta lurjukselta, mihin hän vei Hedvig'in
-- vaan ei, ei se käy -- vai aiot sinä vielä vossikain avulla urkkia
hänen jälkiänsä, hourupää! -- -- Mutta jos nyt kysyisin kuitenkin --
mitä vahinkoa hänelle siitä olisi -- pelkkä kysymyshän se vaan olisi,
aivan tavallinen uteliaisuus, mihin tuttava meni --"
Hän lähestyi vossikoita. No, tuumasta toimeen.
"Mihin tuo neiti meni, joka äsken ajoi teidän roskassanne?" puhutteli
hän n:o 19:ta.
Vossikka töllisteli häneen kotvan aikaa ja vastasi sitten röyhkeästi:
"Mitä se herraan kuuluu? Minä olen ajanut kymmenenkin neitiä
tänäpäivänä, piru niiden kaikkien teitä muistakoon, enkä minä! -- Onko
herralla likka hukassa, vai mitä kysytte?" ja hän purskahti raakaan
nauruun, johon jotkut muutkin hänen kumppaneistansa yhtyivät.
Kas niin, kelvoton, mitä teit! Hedvig'isi annat alttiiksi noitten
raakain roistoin pilkalle!
Erik puri hammastansa ja kääntyi kiireimmiten pois.
"Herra -- kuulkaapas, herra!" huusi nyt sama ajuri hänen jälkeensä.
"Mitä siinä nyt huudatte?" kysäsi Erik tuimasti. Hänen täytyi pidättää
kulkunsa, pari noita veitikoita rupesi ajamaan hänen jälkeensä.
"Jos pari markkaa annatte, niin ilmoitan herralle niihin neitonen
meni", sanoi nyt n:o 19 ja eli salaviisaan näköinen.
Erik rypisti kulmiaan, arveli ja otti viimein pari markkaa taskustaan,
mitkä heitti ajurille: "No?"
"Kullenskanttiin hän meni -- katteini Kullenskantiin."
"Mikä se olisi?" virkkoi Erik vihaisesti ja arveli hävyttömäksi
pilkaksi koko ilmoitusta -- mutta tuo arvonimi "katteini" --
Hän vaaleni.
"Eihän se ole kuin _rantti_ -- ja Hullenrantti, et osaa oikein sanoa
hänen nimeänsä", korjasi toinen ajuri.
"Niin no Hullurantti sitten, jotain hulluutta se on --"
"Missä hän asuu?" kysyi Erik.
Miehet arvelivat luultavasti pitäisikö pari markkaa vaatia taas.
"Aah! Hultencranz --" iski Erikin mieleen, jossa silmänräpäyksessä
kaikki tunnetut ja tuntemattomat upseerit olivat paraatia kulkeneet.
"Niin sen niminen on niistä yksi", virkkoi hän enemmän itsekseen.
"No niin, aivan niin se on", huudahtivat molemmat vossikat.
Saatuansa vielä tietää kadun ja numeron, astui Erik taas esplanaadiin,
kävellen ensin hitaasti, mutta kiiruhti kohta kun pääsi pois noitten
vossikkain silmistä, ja suoraan heidän antamansa osoitteen mukaan.
"Mutta olisiko se mahdollista, että Hedvig -- tuntee tuon upseerin, ja
salaa sitä tuttavuutta -- Minkätähden? -- Ei, ei, tuhannen kertaa ei,
minä en usko sitä -- en vaikka -- --
"Jos ei se ollutkaan Hedvig -- ja nuo roistot valehtelevat vaan,
kiskoaksensa minulta rahaa -- niin sen täytyy olla, mutta saanhan
tännepäinkin kerran kävellä joutessa.
"Hultencranz on ehkä nainut mies ja Hedvig voi tuntea hänen rouvansa,
mitenkä _se_ olisi --"
"Päivää Autio!" tervehti muuan tuttava, lääketieteen kokelas. "Mihinkä
sinä marssit niin synkällä katsannolla; tule pois minun kanssani
meidän, lääkemiesten, kapakkaan."
"Tunnetko ehkä kapteini Hultencranz'in?" kysyi Autio vastauksen
asemasta.
"Kuka sitä viksaria ei tuntisi, '_par renommée_' [huhun mukaan] jos ei
muutenkaan."
"Kookas, pulskea mies?"
"Rojo, niin, -- itserakkaalla muodolla ja pitkillä viiksillä."
Aivan tuo akkunaan kurkistaja!
"Onko hän nainut mies?" kysyi Erik taas.
"Mitä sinä hänestä niin tiedustelet?" kummasteli kokelas. "Hän on liian
ylpeä ylioppilaan tuttavaksi."
"En suinkaan minä hänestä huoli tuttavaksi, mutta --"
"Niin, nainut mies hän on, mutta ei hän paljoa lukua pidä rouvastaan,
sen tietää jokainen. No tule minun kanssani niin voin, jos tahdot,
jutella vähän hänen rakkaus-seikoistansa."
"En nyt jouda, hyvästi vaan -- toisen kerran ehkä."
"Hyvästi hyvästi sitten!" -- -- --
Myöhään, puolen yhdentoista aikaan, palasi Erik vakous-retkeltään.
Hän oli kaiken iltaa oleskellut Hultencranz'in kartanon likitienoilla,
milloin kävellen edestakasin, milloin istuen huononpuoleisessa
ravintolassa viistoon vastapäätä, -- pysyen itse syrjässä, mutta pitäen
herkeämättä Hultencranz'in porttia tarkasti silmällä.
Monasti oli hän päättänyt mennä takasin ja Helding'iin, mutta se ajatus
aina pidätti häntä, että silloin juuri astuu Hedvig tuosta portista
esille -- arvoituksen selitys olisi aivan lähellä ja hän antaisi sen
luiskahtaa läpi käsiensä.
Yhtä monasti oli hän herjannut itseänsä kaikenmoisilla konnan-nimillä
ja vakuuttanut itsellensä, ett'ei hän voi siellä olla -- mutta kun hän
taas rivitti rinnan kaikki erityisyydet, niin hän jäi paikallensa,
vahtimaan vielä vähän aikaa.
"Tässä nyt seison vielä vähän aikaa, koska tätä hulluutta kerran olen
alkanut", sanoi hän, nojasi selkänsä Helding'in ryytimaan aitausta
vastaan ja sytytti papyrossin.
Hän kuuli kuinka roskia ajeli kaupungissa -- herkeämättä hurisi kuin
mehiläis-pesässä, milloin vähän hiljemmin, milloin taas kovemmin kun
lähemällä oli, mutta tänne ei tullut ketään.
Hän viskasi viimein papyrossin pois, huokasi tuskallisesti ja oli mennä
--
"Mutta sinä kirottu hölmö! Tuossahan Hedvig tulee kamaristaan
verannalle! Ja sinä uskallat luulla hänen Hultencranz'in luona olevan
-- Mutta jos hän kävi kuitenkin ja palasi kohta. Ei, ei hän olisi
ennättänyt, samalla hevosella hän ei tullut, ja aina siitä kuin se
palasi, jopa vähän ennenkin, olen minä vartioinut. Kotona hän on ollut
kaiken iltaa. -- Näet nyt minkä arvoiset sinun epäluulosi ovat!"
Näin itsekseen puhellen katseli hän kyyryllänsä aituuksen raosta.
Hänen kasvoissansa vaihtui yö päivään. Ihastelevilla, sydämen pohjasta
kiitollisilla silmillä seurasi hän Hedvig'in liikuntoja.
Hedvig astahti alas verannalta ryytimaahan.
"Mutta onko se Hedvig? -- voi onneton kuinka petyit, Elsa Karjalainen
se on, hänen hattunsa, hänen pitkä sadetakkinsa -- harso hänenkin
silmiensä edessä, nyt ovat naamastaan arkoja nuo naiset -- niin Elsa se
oli, hän meni kotiinsa -- Mutta Hedvig? Miks'ei Hedvig'iä näy missään
-- miks'ei hän saattanut Elsaa edes verannalle, ja tämä kumminkin
seisoi siinä jonkun aikaa -- niin, hän katsoi kadulle päin, ikäänkuin
sieltä odottaisi jotakuta -- ei ovessakaan Hedvig'iä näkynyt, ja
tavallisesti hän saattaa aina rajalle asti. -- Voi, voi, ei Hedvig ole
kotona sittenkään -- Elsa Karjalainen on näin myöhään häntä odottanut,
turhaan niinkuin minäkin -- Herra Jumala, mitä tämä merkitse --?"
Ja saman epätietoisuuden tuskissa tuli Erik kotiinsa.
10.
"Kauan sinä olet maannut tänään", ihmetteli rouva Helding, kun Hedvig
viimein kello puolivälissä yhdeksän ilmaantui kahville.
"Päätä kivisti, eikä se ole oikein selvä nytkään", vastasi Hedvig
väännellen kasvojaan.
Hän kaasi kahvia itselleen ja istuutui sitä juomaan.
"Onko Martta mennyt torille?" kysyi hän sitten, ikäänkuin sanoakseen
jotakin.
"Meni juuri."
Vähän aikaa vaiti oltuansa, kysyi rouva Helding:
"Niin, milloinka sanoitkaan ompelijattaren luvanneen ruveta neulomaan
sinun vaatteitasi?"
"Vasta viikon päästä", vastasi Hedvig. "Minä taidan kääntyä toisen
puoleen, kun vaan saisin paremman mallin -- ei tuo Elsan hurstuin
sentään olekkaan oikein minun mieluiseni."
"Sinäpä olet huikenteleva -- ensin pyydät malliksi, sitten ei
kelpaakkaan. Vie takasin sitten Elsan hurstuin." --
"Jahka hän tulee matkastaan; -- eihän sillä muutenkaan olisi kiirettä,
uutta hurstuintaan hän sanoi rupeavansa tästäpuolen pitämään
jokapäiväisenä."
"Milloinka Elsa tulee Porvoosta?"
"Huomenna kai."
"Ainako William Karjalainen on kaupungissa vai Elsan kanssako hän meni?"
"Ei. Muistaakseni Elsa mainitsi lähtötouhussaan illalla, että hänen
veljensä joutuu vasta joku päivä myöhemmin. Miten sitten lienee. Hän
oli niin hätäinen että viskasi vaan hurstuimensa minulle."
Hedvig nousi puhuessansa kaatamaan itselleen enemmän kahvia.
"No, milloin aiotte Aution kanssa puhua raha-asioista?" alkoi hän
sitten.
"Niin, näinä päivinä", vastasi rouva Helding. "Johan valmistus-aikaa on
ollutkin runsaasti. Totta puhuen, en oikein hennoisi vetää nenästä niin
siivoa poikaa."
Hedvig naurahti.
"No jotain hänenkin täytyy tehdä vastavuoroa, kun me häntä olemme niin
kauan hennoitelleet."
"Sitten hän kaiketi kosii sinua."
"Ei siitä tietoa ole. Sinuun hän kurkistaa aivan yhtä paljon kuin
minuun."
Rouva Helding hymyili hyvillään.
"No, no, vähän enemmän hän sentään taitaa sinua katsoa -- nuoriahan ne
miehet aina pyytävät; mutta ei Autio itse ole niin nuori, ett'ei hän
minulle ehkä paremmin soveltuisi. -- Tokkohan tänään jo alamme?"
"Huomenna sitten, ellei tänään."
"Ja samaa vanhaa rallatusta, että kaikki mitä meillä on, on velaksi
saatu, että joudumme aivan kadulle ellemme saa velkojia viihtymään ja
niin edespäin."
"Kuinka usein sitä onkaan käytetty jo, hahaha", Hedvig nauroi että
helisi.
"Mitä sitä muuttamaan niinkauvan kuin kelpaa vielä; ja onhan siinä
totuutta kyllä", sanoi rouva Helding.
"Ja minä autan", sanoi Hedvig, "minä sanon että Elsa kävi täällä
illalla sanomassa ett'ei hänen isänsä voi meille lainata."
"Mutta eihän Elsa ole kotona."
"No ei Autio sitä tiedä eikä tarvitse tietääkään. Myöntykää vaan
kaikkeen mitä minä sanon."
"Niin no, ei siinä valhetta olekkaan, ett'ei Karjalainen voi auttaa,
konkurssiin menevä mies hän kuuluu olevan. Vai mitä luulet?"
"Kyllä Karjalainen antaa minkä voi, mutta ei se meidän asioita paljon
auta", arveli Hedvig ja nauraa kitkutti ison aikaa.
"Mitä sinä naurat, ei se niin kovin naurettava asia ole", sanoi
rouva Helding. -- "Mutta alappas nyt pukea päällesi, Autio voi tulla
koht'sillään."
"Ei hän toki näin aikaiseen tänne tupanne", sanoi Hedvig ja meni
takasin kamariinsa.
Hedvig'in vaatetus veti tavallisesti pari tuntia, mutta tänään hän
oli vähän joutusampi, kello oli vast'ikään alkanut käydä yhtätoista,
kun hän jo tuli saliin taas, istuutui tuolilleen ja otti esille tuon
ijankaikkisen virkkauksensa, mikä vierasten ollessa oli todisteena
hänen ahkeruudestansa ja kodikkuudestansa.
Monta minuttia ei oltu istuttu, ennenkuin jo astuikin sisälle Erik
Autio.
Hän oli vaalea, silmät kuivat, polttavat kuin raivoisi sisällinen tuli
hänessä. Hänen hymynsä oli teeskennelty, kun hän soperti tervehdyksensä.
Hänestä näytti Hedvig niin erinomaisen punakalta tänäpäivänä, hänestä
Hedvig'in silmät eivät olleet vilkkaat kuin muulloin, ne olivat sameat
ja ikäänkuin karttivat häntä.
Katkerasti valitti Erikin sydän. Naiset odottivat ilmoitusta, että
kohta vaunut tulisivat, mutta Erik alkoikin aivan toisin.
"Minä tapasin Ödeberg'in eilen", alkoi hän tuntuvasti vapisevalla
äänellä -- "hän taisi sitten käydä täälläkin?"
"Ei hän ole käynyt", vastasi rouva Helding, "-- kas kun ei tullut
tervehtimään, vaikka kaupungissa oli."
"Hm! ja hän surkutteli kuitenkin teitä -- neiti Hedvig'iä erittäin, kun
on niin vähän tuttavia teillä -- ja vähän huvituksia teillä -- nyt --
ennenkuin 'sesonkiin' päästään."
Hedvig katsahti kummastellen Erikiin: mitä tämä oraileva, sepitetyltä
näyttävä alku tarkoittanee?
"Niin, kyllä meillä ensimmältä monasti oli hyviä ikävä", vastasi rouva
Helding, vaan jatkoi heti heltyvästi: "mutta sitte kun herra Autio tuli
meidän tutuksemme --"
"Täällä on kuitenkin monta iloista perhettä", keskeytti Autio
epäkohteliaasti, "-- erittäin upseeristossa -- nuoria rouvia, joihin
neiti Hedvig ehkä hyvin tutustuisi -- mutta ehkä tunnettekin,
ehkä neiti Hedvig tunteekin heitä jo joitakuita, esimerkiksi --
Hultencranz'in?"
Nyt olisi Hedvig ehkä punastunut, mutta hänellä oli jo ennestään niin
kauniit ruusut poskillaan, etteivät ne kauniimmiksi voineet tulla. Sen
hän tiesi ja katsahti avonaisesti Erikiin, joka nyt ei lyönyt silmiänsä
alas hänkään.
"Ei minulla ainakaan ole kunnia tuntea Hultencranz'ia eikä muitakaan
upseerin-herrasväkiä", vastasi Hedvig selvästi.
Erik ei tiennyt mitä uskoa.
"Emme niitä vielä tunne", lisäsi rouva Helding, "mutta tanssissa voipi
Hedvig -- ja minäkin -- tuonnempaan tulla esitellyksi useammallekin --
jahka nyt sesonki alkaa, kuten sanoitte."
Hedvig virkkasi ja tuumiskeli. Mutta kohta näytti naurun-halu rupeavan
häntä kiusaamaan niin, että tuskin taisi sitä hillitä.
Hän sai nyt valmiiksi nipun virkkauksessaan, ja puri kauan aikaa lankaa
poikki, peittäen siten nauruansa.
"Eilen kun kävelin, näytti minusta ihan kuin olisi neiti Hedvig ajanut
sivutse", alkoi taas Erik. Nyt Hedvig purskahti nauruun. "Missä te
minun näitte?" kysyi hän yhä nauraen. "Esplanaadissa kävelin ja te
ajoitte eteläistä esplanadikatua", vastasi Erik, vähän nauraen hänkin.
Hedvig'in luonnollinen iloisuus rupesi rauhoittamaan hänen mieltänsä.
"Tekö se olitte?"
"No ettekö te tunteneet, ettekö sen paremmin tunne minua?" ilvehteli
Hedvig.
"Teillä oli harso silmien edessä -- eli sillä naisella, joka siinä
ajoi, -- ja koska olitte sanoneet ettette tahdo ajaa vossikoilla, niin
--"
"Täytyyhän niillä joskus ajaa sentään!" virkkoi Hedvig totisempana
taas. "Minä se olin, minä kävin ompelija-neiden luona -- jos niin
tarkoin tahdotte tietää." Ja Hedvig nykäsi niskojaan.
Erik oli vaiti, hän ei uskaltanut enää kysellä.
Ompelija-neiden luona. Niin, miks'ei, se on aivan mahdollista, aivan
mahdollista! Nuo lurjukset käyttivät minua narrina, neuvoivat ja
kävellyttivät toiseen päähän kaupunkia, ja Hedvig sill'aikaa ehti
vaikka sata kertaa kotiinsa taas. Sen vietävät, nuo vossikat, en
minäkään huoli niillä koskaan ajaa.
Ompelija-neiden luona. Ja hän ei tunne Hultencranz'ia eikä muita.
Mahdollista sekin. Luultavaakin, koska hän ompelija-neiden luokse
ajoi, eikä -- Voi jos olisin varma! mutta mitenkä hän näytti niin:
kummalliselta, ja näyttää vielä.
"Niin, Hedvig kävi ompelija-neiden luona teettämässä --" alkoi rouva
Helding aivan kuin vahvistukseksi, vaan Hedvig keskeytti:
"No mitä siitä nyt sen enempää."
No kas nyt, sanoi Erik itseksensä, kävihän hän ompelija-neiden luona --
kas nyt kun taas selviää, nuo uhkaavat pilvet haihtuvat päivän sädetten
tieltä -- ja päivä, kirkas päivä on minun Hedvigini. -- Onkohan hän
näin punanen ollut muulloin? Ah, kuinka ihana, kuinka herttainen!
Hän katseli niin, niin hellästi Hedvig'iin. Hänen kasvonsa saivat
vähitellen taas tavallisen tyyneen muotonsa.
"Mutta mitenkä meidän lysti-ajon kanssa käy? sai nyt rouva Helding
sanoneeksi."
"Ah, niin!" säpsähti Erik. "Kyllä vaunut saadaan -- joko nyt heti
mielitte lähteä, niin käväsen käskemään tänne ne."
"No Hedvig, et suinkaan taas pane vastaan?"
"En, kyllä minä lähden, ja kuta pikemmin sitä parempi. Myöhemmällä on
niin paljon ihmisiä liikkeellä, en huolisi niin näytellä itseäni."
Erik kiirehti ulos. Hänellä ei ollut niinkään tietyssä vaunuin-saanti,
vaikka sanoi sen olevan vaan käskemisen varassa. Tuossa tuskallisessa
mielen-tilassa hän ei ollut huolinut muuta kuin pikimmältä kysyä erään
hotellin portin-vartijalta, vourattaisiinko hotellin hevoset ja vaunut
lysti-ajoa varten. Vastaus jäi epävakaiseksi.
Onneksi Erikille myöntyikin nyt isäntä aivan mielellään antamaan
parihevoset ja vaunut, ja puolen tunnin perästä ne jo seisoivat
Helding'in rappujen edessä.
Rouva Adelheid hyppäsi, ketterä olevinaan, vaunuihin ja tupsahti
patjalle niin että resorit rouskahtivat. Hän hymyili suloisesti
Erikille, joka seisoi vaunuin-astuimen vieressä, vaan Erik ei ollut
huomannutkaan hänen ketteryyttänsä, vielä vähemmin hän sitä kiitteli.
Hedvig'iä odotettiin.
Nyt tuli Hedvig, astahti rappusia alas ja nousi istumaan äitinsä
viereen, ja viimeisenä sijoittui Erik vasta-istuimelle.
Kuski läimähytti hevosilleen ja pois sitä mentiin kaupungin läpi
Eläintarhaan.
Erik oli iloinen taas ja katsahti ympärilleen melkein pöyhkeästi.
Samaten rouva Adelheid. Mutta Hedvig oli vähän kuin hävehtynyt ja
käänsi parasollinsa kasvojen eteen, missä vaan tiheämmässä oli ihmisiä.
Niin hän on häveliäs ja sinä luulit hänen ajavan julkisesti
Hultencranz'in luokse. Olit aivan kieropäinen taas, mies! niin nuhteli
Erik itseänsä, ja koetti nyt huomattavalla hellällä käytöksellä
sovittaa vikansa.
Kun kaupungista päästiin, kävi Hedvig'in käytös vapaammaksi. Hän näkyi
halulla hengittävän metsän tuoksuja, laski leikkiä ja naureskeli. Mutta
Autiosta tuntui kuin olisivat Hedvig'in ajatukset kuitenkin muualla;
usein hän kauniimmista paikoista ei sanonut ainoatakaan ihastuksen
sanaa, ja usein hän iloitsi ihan ilman syytä. No se oli nyt taas tuota
Hedvig'in omituista luontoa!
Ravintolassa syötiin päivälliset, niin hyvät kuin talo aikaan sai, ja
juotiin viinejä niin hyviä että rouva Adelheid ryypiskeli ja kiitteli,
kiitteli ja ryypiskeli, kunnes posket hehkuivat ja hän kävi niin
sydämelliseksi, jotta Erik ehdotteli että taas lähdettäisiin ajamaan.
Niin tehtiinkin sitte, ajeltiin vielä vähän ympäristössä ja käännyttiin
sitten kotiin päin. Hedvig näytti tuskastuneelta ja väsyneeltä jo.
Kotiin tultua kiittivät naiset tästä rattoisasta huvista ja rouva
Adelheid olisi tahtonut Erikiä sisällekin tulemaan, mutta Erik ei
tullut tällä kertaa. Hedvig'in käytös oli paluumatkalla muuttunut
epäsuosiolliseksi taas. Se suretti Erikiä, hän tahtoi ajatella ja olla
yksin.
Mutta siitä ei tullut mitään. Hän pääsi tuskin kotiin, niin saapui
sinne tovereja koko parvi. Erik harmistui, hän oli viime aikoina varsin
harvaan pitänyt kanssakäymistä tovereinsa kanssa, ja nyt juuri kun hän
tahtoi olla yksin, tulivat ne oikein miehissä häntä kiusaamaan. Jotkut
olivat nähneet huviajon ja siitä nyt laskettiin leikkiä kovasti ja
kauan. Hedvig oli tosin ainoa, mikä Erikin mieltä kiinnitti, mutta nyt
hän ei ollut ollenkaan leikkisellä päällä; ja kun aivan varmana asiana
jo ruvettiin pitämään kihlausta hänen ja Hedvig'in välillä, kävi hän
alakuloiseksi, ajatellessaan että se tapahtuma saattaa olla kaukana
vielä, päättäen Hedvig'in viimeisestäkin kylmästä käytöksestä.
Toverit istuivat hänen luonaan pari kolme tuntia, vaikka isäntä muuttui
yhä enemmän harvasanaiseksi. Viimein menivät ja kohta senjälkeen meni
Erikkin pois tupakan-savuisesta kamaristaan raittiisen ilta-ilmaan.
Hän käveli ison aikaa, ja pistäytyi sitten syrjäkadulle ja
hiljaisempaan ravintolaan.
Rakastaako Hedvig sinua todellakin, vai eikö hän sinua rakasta? Tämä
kysymys oli hänellä ratkaistavana nyt niinkuin niin monasti ennen. Ja
nytkään enempää kuin niin monasti ennenkään ei tullut siitä oikeata
tolkkua.
En vielä uskalla kosia, siihen päätökseen hän kuitenkin tuli. Ah, kun
saisin kaikki kilpaveljet tieltäni pois! Jos olisin itsevaltijas,
mestauttaisin ne heti.
Naurahtaen tälle hurjalle haave-kuvallensa nousi hän ylös ja otti
hyllyltä sanomalehden lukeaksensa eli oikeammin ollaksensa lukevinaan.
"Mikä ikivanha lehti tämä on!" Hän heitti sen pöydälle, hän ei
viitsinyt hakea toista, nojautui kyynäspäillensä ja tuijotti eteensä.
Hänen silmänsä osuivat tuon sanomalehden matkustaja-listaan, lopussa
oli: "yksityis-asunnossa: konttoristi Karjalainen Porvoosta,
Kaivopuisto --"
"Niin, hän asuu sisarensa kanssa, niin ihan naapurissa se veijari asuu,
ja ties sen kuinka kauan vielä. Missä kamarissa, sit'en tiedä -- sen
vaan tiedän että kaksi on Elsalla kamaria, vähäinen salintapainen ja
kyökki, niinhän Hedvig on sanonut. No arvatenkin hän ei ole paljon
kotona. Hedvig ja hän eivät ole tavanneet toisiansa näinä päivinä,
sen olen melkein selväksi vakoillut. -- Pahasti minä pelkäsin tuota
helkkarin Adonista, mutta ei Hedvig häntä rakasta. Ketä Hedvig
rakastaa? Ei hän taida minuakaan rakastaa, eikä sano edes tuntevansa
Hultencranz'ia -- Karjalainen olisi kauniin meistä kolmesta, ole
varoillasi, ole varoillasi vaan! Vahdi niinkuin illallakin, pettyypä
toisinaan ja --
"Hitto, mikä ajatus nyt päähäni lensi! -- --
"Petyinkö tosiaankin illalla, oliko se Elsa vai oliko se Hedvig. Aivan
samalla tavalla Hedvig tänään tepitti rappusia alas. Mutta Elsan oli
hattu ja ainakin hurstuin. Niin; niin -- mitä kujeita! ja harso silmien
edessä! Mutta mitenkä ne Hedvig'illä olivat? Lainalla ehkä -- kas, kas,
jo ymmärrän: -- mitä hän ompeluttaa, ehkä hurstuinta juuri -- hän ei
tahtonut sitä ilmaista -- ehkä Elsan hurstuin on mallina -- entä jos
Elsa edistää -- ties sen tuommoinen vapaa -- -- oi sentään, ei hän
tiedä, ei hän tiedä mitään -- akkunoita ei ole pää-seinässä. -- Hedvig
oli tänään toisellainen kuin muulloin, siinä en pety!
"Haa, mitä hirveitä ajatuksia! Minä olen aivan väärää jälkeä ajanut --
pois täältä, mitä kello on", hän veti kellon taskusta -- "yli 11 jo."
Hän viskasi tiskille maksettavansa ja riensi pois.
Hän läksi juosten Kaivopuistoon, mutta muuan poliisi astui esiin
kadunkulmasta ja katseli häneen oudoksuen; hänen täytyi hiljentää
kulkuansa, hänen muistiinsa juolahti isänsä murhe-ilveilys ja saatti
hänet vielä oneammalle mielelle.
Hengästyneenä ja kovasti tykyttävällä sydämellä tuli hän eiliselle
vahtipaikalleen Helding'in aituuksen luona. Hän kyyristyi ja kurkisti
joka taholle ryytimaata, odotti ja kuunteli -- mutta ei mitään.