Ja näin puheltiin, vuoroin tosia, vuoroin leikkiä joka päivä sen viikon
kuluessa, minkä Erik viipyi Ödeberg'in luona.
Ajatus on vapaa, jos mikä -- vapaa-ajattelijahan siis on jokainen
järkevä ihminen, sille perustukselle veti Ödeberg kysymykset.
Alusta Erik kyllä koetti puollustautua uskonnollisella asemalla, vaan
kauan hän ei kestänyt Ödeberg'in dialektillisia viisastelemisia; ja
vähitellen omisti hän vastapuolensa ajatukset, vaikka hän vielä näön
vuoksi niistä väitteli. Yleiseen oli Erikillä paljon pohjallisempi
oppi kuin Ödeberg'illä, vaan mainitulla alalla enenti puollustuksen
eduttomuutta hänen jo entisestäänkin siihen laimentunut mielensä.
Kerran viikon kuluessa kävi Erik kaupungissa. Hän oli kirjallisesti
sanonut ylös entisen kortteerinsa, ja vuokrasi nyt uuden
Kaivopuistossa. Pikimmältä pidettyänsä huolta tavarainsa muutosta,
palasi hän maalle muutamaksi päiväksi vielä.
Sitten siirtyi hän Kaivopuistoon.
5.
Erik Autio oli aivan mielellänsä noudattanut Ödeberg'in kehoitusta
käymään usein hänen luonansa. Kolme neljä kertaa viikossa ajoi hän
sinne, milloin koko päiväksi, milloin taas pariksi tunniksi vaan.
Ödeberg'in seura huvitti häntä ja poisti ne synkkämielisyyden puhdit,
joihin Erikin luonto toisinaan taipui antautumaan. Vaihe-aikaa eli Erik
tätä nykyä. Enemmän ja enemmän vastenmielisiksi kävivät hänen entiset
opintonsa, joka käynti Ödeberg'issä vakuutti häntä yhä vahvemmin,
että olisi ollut sulaa hulluutta jatkaa tiellä, jonka perustukset
ajanhengen painosta pettivät toinen toisensa perästä, joka ennemmin
taikka myöhemmin oli saapa tuomionsa. Ja kohta oli päätöksensä
tehty. Tiedonhaluinen kuin oli ja varustettu terävällä päällä, oli
hän jumaluusopin ohessa tutustunut toisiinkin tieteisiin jokseenkin
syvältä. Maisterin-seppele ei olisi enää vaikea hänen saavuttaa. Ja
sitten hän aikoi antautua lääketiedettä tutkimaan. Sitten ei voinut
kukaan paheksia rohkeintakaan hänen ajatustensa lentoa, sitten hän
voisi olla parantaja, puhdistaja, ei ainoasti ruumiin vaan sielunkin.
Ja mikä ääretön erotus viimeksimainitun käsitteen ja sen viran välillä
mihin hän alkuansa oli antautua! Vapaan kehittämisen asemesta oli
hän ollut pakko-röijyllä rujostuttaa ihmishengen, luontevan käynnin
asemesta elämän radalla oli hän jo alkanut sitä kämpiä kiinalaisissa
puukengissä.
Hän kiitti taivasta tästä muutoksestaan -- taikka ei juuri
taivastakaan, -- avaruutta, tyhjyyttähän tää oli, hän kiitti ylipäänsä,
hän tahtoi kiittää, mutta ketä? Ei ollut hänellä vastaanottajaa enää,
hänen vapaa henkensä kökötti epätietoisena oksallaan.
"Joutavia johtuukin mieleeni!" huudahti hän! "nyt on kaikki hyvin,
kaikki niinkuin oleman pitää, nyt olen oikea ihminen, nyt ovat
suomukset silmiltäni pudonneet." Mutta ei hän vaan tahtonut saada sitä
mielenrauhaa ja tyytyväisyyttä, minkä tuon muutoksen olisi luullut
matkaansaattaneen. Pysyäksensä roveissaan täytyi hänen yhä ylläpitää
mieltänsä pitkillä puheilla ja suurella suulla. Uudessa asunnossaan
luultiin häntä ylen oppineeksi mieheksi ja siellä hän kohta sai
tohtorin arvon. Entisistä tovereistaan erkani hän erkanemistaan ja kun
ei vielä niin pian päässyt tulevain tiedekuntalaistensa tuttavuuteen,
seurusteli hän ensimmältä nuorten kanssa, jotka paraiten pitivät
hyvänänsä hänen viisauttansa. Syynä, siihen että hän valitsi uusia
seurustelukumppaneita taisi myöskin olla tieto ja toivo, ett'ei
näitten parissa tulisi puheeksi tuo hänen isänsä huvitteleminen
pääkaupungissa. Se harmi vaan ei ollut haihtunut hänen mielestään.
Hän oli käynyt melkein vihamieliseksi talonpoikia kohtaan ylimalkaan
ja enemmän kääntynyt svekomaaniksi. -- Ja mainiten vielä muutosta
aineellisella alalla: tuo raitis Autio oli ruvennut viinaan meneväksi;
hän oli enemmän tai vähemmän hiivassa harva se päivä.
* * * * *
Sundberg'in kahvilassa istui seura nuoria miehiä.
"Komiteeoja ja kometiioja jos johonkin sorttiin", virkahti eräs, pannen
pihditetyn sanomalehtivihon, josta luki, polvelleen ja ottaen ryypyn
lasistaan; "jos jotakin valmistellaan ja muokataan --"
"Mikä useimmiten sietäisi nukkua nahkoihinsa heti", sanoi Erik Autio
pilkallisesti.
"Melkeinpä vaan", vastasi edellinen puhuja, kohottaen taas
sanomalehti-pihdin silmiensä eteen.
-- "Ja valtion rahoja niitä jaetaan jos johonkin tarkoitukseen,
Runoseppä Ruona on, näen mä, saanut kolmetuhatta markkaa matkarahaa
ulkomaille -- saa nähdä mistä hän sen jumalansäkeneen sieltä löytää."
"Voipi olla varasto siellä", arveli toinen. "Jaa, jaa, annappa hänen
päästä oikein Muusain lähteelle, kyllä niitä siitä suihkii!"
"Mahtoi hän tyytyä suomalaisiin Muusiin vaan", sanoi Autio naurahtaen.
"Niin! onhan niitä täälläkin", yhtyi siihen sanomalehtein lukija. "'Käy
sisään vaan sä Suomen runotarkin, tääll' on jo sija suotu sullekin,'
lausui juhlarunoilija jo hyvän aikaa takaperin -- eiköpä niitä lie
sitten sikiytynyt enemmänkin."
Naurettiin.
"Minun pitäisi hakea matka-apua päästäkseni Saksaan oppimaan oikein
olutta juomaan -- se ei tahdo maittaa enää", ilvehti yksi.
"Ennenkuin huomenna taas", vastasi toinen -- "'vie sika Saksaan, tuo
sika Saksasta', se sitten olisi matkastasi lyhyt, asiallinen kertomus."
"Hahhah!" nauroi lukija. "Kyllä tosiaankin täällä Suomessa ei osata
kohta panna tikkua ristiinkään, jos ei valtion varoilla käydä
ulkomaalla katsomassa, miten sitä siellä tehdään."
"No mitä muuta uutta sanomissa?" kysyi Autio, haukotteli ja katseli
tylsästi liikettä kadulla.
"No mitä, eihän näissä nykyaikoina ole mitään -- ei kassavailinkejakaan
nyt kuulu --"
"Vähään aikaan taas", täytti Autio. "Jopa entisistäkin on saanut suunsa
täyteen tuo kuuluisa suomalainen rehellisyys."
"No, no, joukossa jotakin", sanoi lukija.
"Sinä likaat omaa pesääsi", nuhteli Autiota eräs totisempi nuorukainen,
"mutta omia sinun puoluelaisiasi ovat arvoin olleet enimmät, joitten
petoksilla nyt koetat Suomen kansaa häväistä."
"Puoluelaisia? Ei minulla mitään puoluelaisia ole. -- Minä katson
asioita aina aivan puoluettomalta kannalta", vastasi Autio.
"Ph! Autio on olevinaan aivan puolueton ja kuitenkin tiedämme kaikki
että hän on ruotsikiihkoinen", lausui hänen vastustelijansa. "Autio on
hylännyt isänmaansa, niinkuin Jumalansakin."
"No, no, Wellanen, älähän viitsi", välitti lukija.
"Jatka, jatka!" kehoittivat naurellen toiset
"Ei minulla mitään jatkamista ole, suoraan sanon aina --"
"Hm, hm -m", hämmenti häntä lukija. "Niin, on tässä vähän
muutakin, tuota alinomaista kynäsotaa venäläisten kanssa meidän
konstitutioonistamme."
"Sehän nyt voisikin nukkua nahkaansa, niinkuin äsken sanoitte", virkkoi
muutama seurassa.
"Konstitutiooniko?" kysyi lukija.
"Ei, vaan kynäsota -- se on vaan pahennukseksi, että painetaan meidän
lehtiimme joka venäläisen nurkkakynäilijän pekoraalia."
"Mitä siihen sanoo Wellanen, syvien rivien edusmies?" kysyi Autio
pilkallisesti.
"Ja mitä muukalaisen siihen tulee?" vastasi Wellanen, otti lakkinsa ja
meni pois.
Erik irvisti hänen jälkeensä.
"Wellanen taisi suuttua meihin nyt", arveli joku.
"En minä suinkaan syytä suuttumiseen tässä näe minkäänlaista", vastasi
Autio. "Mutta suuttuneita ja äkäisiä ovat Wellanen et consortes
entisestäänkin ja aina."
"Hm! Kyllähän Wellanen kelpo mies on", sanoi lukija, "vaikka ei hän
tahdo oikein leikkiä ymmärtää, ainakaan ei eräissä kysymyksissä. --
Vanhemmatkin tiedemiehet pitävät hänestä paljon."
"Niin kauan kuin hän ei lennä silmille niitäkin", vastasi Autio.
"Maansa-puoltaja on Wellanen", vakuutti lukija enemmän itsekseen,
käännellen sanomain lehtiä.
"Yltiö hän on -- mistä tänne lienee eksynytkään. Pauhatkoon omassa
piirissään."
"Pauhaamaan pakkaa vaan vähän jokahinen, joka luulee olevansa oikeassa."
"Minä sanon mitä Wellaselta jäi sanomatta", lausui Erik älyämättä
pilkka-läpsäystä. "Tahdotko sen tietää --"
"En", katkasi lyhykäisesti lukija. -- "Mitäpä teidän kiistelemisistänne
-- hohhoo", hän heitti sanomalehdet pöydälle, nousi ylös, ojenteli
itseänsä ja haukotteli:. "näitä virkamiehen vaivoja!"
Erik naurahti.
"Väsyttämään rupeaa iloinenkin elämä", sanoi sitten Autio ja haukotteli
hänkin.
"Ei, kyllä tässä pitää ruveta lukemaan taas, että todellakin virkaan
pääsee."
"Parasta lienee. Rahatkin ovat taas kaikki; paastota pitää jonkun
viikon taas. -- Ahaa! Tunnetteko noita neitosia, jotka tuolta tulevat?"
Autio oli äkkiä virkistynyt.
Nuorukaiset nousivat katsomaan.
"Ei -- en minä tunne --"
"Tunnen minä toisen, tuo vasemmalla kädellä on neiti Karjalainen."
Autio otti lakkinsa, maksoi ja meni pois samaan suuntaan kuin nuo
neidet.
Tämä ei ollut ensi kerta kuin hän näki heitä. Ne olivat tulleet
häntä vastaan jo pari kertaa ennen. Toinen, joka neiti Karjalaiseksi
ilmoitettiin, ei vetänyt hänen huomiotansa puoleensa. Se oli toinen,
tuo kaunotar hänen rinnallaan, jota hän tahtoi nähdä, jota nähdessään
hän lumoutui ja jota nähtyänsä hän ei saanut rauhaa ennenkuin taas näki.
Taitavasti käyttäen rinnakkaisia katuja pääsi hän edelle, kääntyi ja
tuli ikäänkuin Kaivopuistosta päin noita neitosia vastaan.
Hänen ja kaunokaisen silmät kohtasivat toisiansa.
"Ah!" Erik seisahtui ja katsoi neitosien jälkeen. "Kuka hän lienee! Ja
Ödeberg johtuu mieleeni joka kerta kun häntä näen -- mikä kumma siinä
on! Nyt seuraan heitä, niin tulen tuntemaan missä hän asuu."
Hän kääntyi taas ja kulki hitaasti heidän jälessänsä, pysyen niin
kaukana, ett'eivät he häntä huomanneet.
He menivät Kaivopuistoon, kääntyivät siellä vasemmalle kädelle ja
astuivat viimein vähänläntäiseen vaan somaan pytinkiin, jota vielä
sitten kaunisti vienoisessa kevätpuvussa vihoittava tausta.
"Täällä Kaivopuistossa hän siis asuu -- sitä arvasin -- no ehkäpä
useasti vielä tapaamme toisiamme!"
Erik kääntyi kotiinpäin.
* * * * *
Vähän myöhemmin tuli Ödeberg tuota pytinkiä kohti. Tuttavan tavalla
katsahti hän akkunoihin, juoksi portaita ylös ja astui sisään.
Häntä vastaanotti kaksi naista, vanhempi toinen ja toinen nuori, tuo
Erikin ihanne.
"Päivää, päivää", tervehti Ödeberg, "oliko vieraita teillä, kuului
vieraan ääni, kun tulin tuossa akkunain alla?"
"Oli neiti Karjalainen, hän meni juuri nyt kotiinsa ryytimaan kautta --
hän on meidän lähin naapurimme."
"Vielä lähempiä teillä on kadun puolella, aivan vastapäätä, tiedättekö:
kaksi pahinta kaupungin kielikelloa."
"Onhan niitä jokapaikassa -- ja onhan niitten kanssa tähän asti tultu
aikaan", vastasi naisista vanhempi.
"Jaha, hyvähän se on, armas Adelheid", sanoi Ödeberg pilkallisesti. --
"Mutta kyllä minun täytyy sinulle suoraan tunnustaa, että ennemmin minä
olisin sen nähnyt, että olisitte koreasti pysyneet Ruotsissa."
"Niin, sitä luulen sanomattasikin", vastasi Adelheid; "ei ole ensi
kerta kuin sinä, olet tahtonut päästä meistä -- jättää meidät köyhyyttä
ja kurjuutta kärsimään -- oman lapsesi ja minut, joka Jumalan --"
"Sh -- sh! Älähän huoli jatkaa, minä tiedän, ei sekään ole ensi kerta
kuultua", keskeytti Ödeberg, taputellen Adelheid'ia käsivarrelle. "Enkö
minä viimeinkin varustanut teitä semmoisella summalla, että toinen
sillä olisi toimeen tullut vuosikausiakin, ja eikö teillä ole neuvoja
ollut kartuttaa --"
"Neuvoja? Niin tuo turhan-aikainen kaupanpito, josta oli vahinkoa vaan."
"Hahaha, no, no, sen verran sitä. Kyllä me yhtäkaikki ymmärrämme
toisiamme. -- Tässä teillä on oikein sopiva asunto, rauhaisa mutta
paljon parempi ja lystimpi kuin maalla. Ja koska nyt kerran näillä
mailla olette --"
"En minä puolestani olisi huolinut tulla näille maille ollenkaan",
puuttui nyt nuori neiti nirpakasti puheesen, "täällä näyttää hyvin vaan
ikävänlaiselta, aluksi ainakin; ihmiset ovat epäkohteliaita, ei täällä
saa tuttuja eikä mitään."
"No älähän hätäile", sanoi Ödeberg, "kyllä vielä hyvä tulee! Koska
nyt kerran täällä olette, aioin juuri sanoa, tulee teidän tutustua
muiden kanssa ja pyrkiä hienoimpiinkin seuroihin, siitä on aina hyötyä.
Oletteko olleet ainoassakaan huvituksessa vielä?"
"Kerran tanssissa", vastasi neiti, "ja sieltäkin olisi saanut olla
poissa. Ihmiset vaan naurelivat mammalle."
"Hahhah, vai nauroivat, -- pukupynttäykselle vai hänen tavoillensako?"
"Kuka nauroi? En minä ainakaan mitään huomannut", sanoi Adelheid
närkästyen; "ilkeitä ihmisiä on jokapaikassa; naurakoon ne itsellensä,
kyllä minä aina osaan olla kombil-voo." (comme il faut).
"Niin, ja osaat olla kömpel-öö myöskin, hahaha! No, iloista kuulla että
olette tansseissa olleet. Tanssittivatko ne mammaakin?"
"Enpä minä mennyt, vaikka tahtoivat -- ja vaikka ijästä ei olisi
haittaa ollut", vastasi Adelheid kenotellen. "Minä olin vaan Hedvig'in
'förkkelina'."
"Ilman olisin paljon mieluisemmin." mutisi Hedvig.
"Jaa no, niinkuin sanoin", lausui Ödeberg. "Hankkikaa tuttavia ja
kanssakäymistä, rikkaita kavaljeereja. Hedvig, ymmärräthän! --
Kavahtakaa kielipalkuja, ja älkää tulko usein minun luokseni -- ajakaa
huoleti sivutse, kun vasta sinne sattuu matkanne; kyllä minä autan
minkä voin, vaikka huonot ovat minunkin asiani -- katsomista vaan miten
konkurssia voisi välttää. No käykäämmehän raha-asioihimme nyt --" hän
veti lompakon povestaan ja istuutui Adelheid'in kanssa pöydän ääreen.
Hedvig otti kirjan ja istautui lukemaan sohvankulmaan.
6.
Lujaluonteisuus ja johdonmukaisuus ajatuksissa ovat, kuten
tiedetään, kiitettäviä omaisuuksia miehellä. Mutta toiselta puolen
sanoo sananlasku: _tempora mutantur et nos mutamur in illis._ Aika
ja sen sisältö, tuo ijankaikkinen edistys ja valistuminen, avaa
meidän silmämme näkemään monta seikkaa selkeämmin kuin siihen asti.
Lujaluonteisuus ja johdonmukaisuus näitten seikkain suhteen alenee
tavalliseksi itsepintaisuudeksi. "Ollaan entisellään", se sillä on
tunnussanana mustalla seinällään.
Näin ajatteli kai Erik'kin, kun hän, poiskääntyen papilliselta
tieltä, samalla puhkasi siihen kuuluvan hänestä ahtaan ajatuspiirin,
lentääksensä taas korkeammalle kuin siivet kannattivatkaan. Ihminen
on heikko ihminen, siitä ei pääse. Korkeudestansa, josta hän katseli
tuohon muurahaispesään, pilkallisella silmällä arvostellen inhimillisiä
tunteita ja harrastuksia -- pudota posahti hän itse piankin ja suoraan
tyttöviuhkan verkkoon, mistä hän sitten enää ei selvinnyt. Kuta enemmän
hän siinä tungeskeli, sitä paremmin sotkeutui.
Tuo tuntematon kaunotar täytti jo kaikki hänen ajatuksensa. Haaveillen
kulki hän nytkin, verkkaisesti ja väliin seisahtuen, sievää
metsäpolkua, mikä vei valta-maantielle.
Hän oli muutamain tiedekunta-toverein kanssa lähtenyt järvelle
ensikerran tänä kevännä. He olivat sitten nousseet maalle muutaman
huvilan kohdalla, missä eräs heistä vanhempiensa kanssa asuskeli
kesät. Hän oli kutsunut heitä viettämään illan täällä; huoneet tosin
eivät olleet vielä valmiina kesäreilassaan, vaan voisi oleskella
huvilan kauniissa puistossa ja huvitella keilisillä ollen sekä
punssin-juonnilla. Autio puolestaan, joka piti keilinlyöntiä liian
lapsellisena toimena, erosi heistä vähäksi aikaa; hän meni kerran
taas Ödeberg'iä tervehtimään, jonka kartano oli niin lähellä että
savu-torvet pistivät näkörajasta esille.
Kyseltyänsä suorinta tietä läheni hän nyt lähenemistään tehtaita. Kohta
pääsi hän maantielle ja nyt oli vaan puolen virstan matka kartanon
portille. Maantiellä oli jokseenkin vilkas liike, vaikka keli oli
pehmeänlaista vielä. Vähän matkaa portista oli muuan ajaja seisahtunut.
Lähemmä tultuansa havaitsi Erik naisväkeä istuvan ajoneuvoissa: kaksi
herras-naista istui kieseissä, taka-istuimelta hyppäsi juuri alas
nuori, noin viisitoista-vuotinen piikatyttö, joka saatuansa jonkun
käskyn meni portista sisään ja juoksi lehtokujaa pitkin kartanoon.
Nuorempi naisista heitti ylös harsonsa ja katsahti tytön jälkeen. --
Erik säpsähti ja verenkulkunsa kiihtyi vilkkaammaksi.
Siinähän istui tuo tuntematon, hänen unelmainsa jumalatar!
Heidän silmänsä kohtasivat toisiansa. Erik ensimäisenä loi alas
silmänsä, vähän epävakaisilla askeleilla hän pääsi sivutse, katsahti
punehtuneena taakseen vielä, aukasi sitten portin ja meni samaa tietä
kuin tyttö.
"Voi, kuin ihmeen ihana tuo tyttö! Mutta nyt saan ehkä tietää kuka hän
on, tännehän Ödeberg'in asuntoa kohti se piikatyttö näkyi juoksevan."
Hän nousi rappusia ylös, lasi-ovet olivat selällään, hän astui
tampuuriin ja aukasi oven Ödeberg'in kammariin.
Kas! Sohvassaan istui Ödeberg, ja hänen polvellaan tuo äskeinen tyttö,
koivet roikkuen lyhkäisen leningin alta.
Suuresti hävähtäen hyppäsi tyttö pois ja kiiruhti ovelle.
Ödeberg naureli ja huusi hänelle: "Niin, terveisiä vaan, kyllä minä
huomenna tulen."
Tyttö paiskasi oven kiinni ja juoksi takasin vartovan herrasväkensä
luokse.
"Hyvää päivää -- hahaa, te vanha veitikka", virkkoi Erik, asettuen
akkunasta katsomaan.
Ödeberg naureli ja hieroi leukaansa.
"Älähän luule joutavia", sanoi hän, "ilman suottailin tuon tytön
kanssa, vedin hänet luokseni kun hän seisoi tuossa pöydän ääressä
-- se on tuota Newtonin vetovoiman lakia vaan, isompi ruumis vetää
pienemmän luokseen, ja aina ankarammin kuta likemmäksi toinen tulee,
hahhaha. Helkkarin makeat muuten, nuo viisitoista-vuotiaat! Heidän
viattomuutensa --"
"Ketkä nuo herrasväet ovat, joitten luokse tuo teidän viaton tyttö nyt
menee -- tunnetteko heitä?"
"Tunnen -- viattomuus, näet, on viehättävin kaunistus tytöllä, sitä
viehättävämpi kuin se on niin lyhyt-ikäinen, ja sitä suuremmassa
arvossa pidettävä miesten puolesta, kun se heitä varten, heidän
kiihoituksekseen on olemassa. Se on naisen aroomi -- sillä on sama
virka, jos saan vertailla, kuin mausteella ruoassa ja viinissä, ja
sitä myöten kuin se katoaa, sitä myöten alenee nautittavan arvo,
herkku hailaantuu, entinen nektari on kuin yön seisonut sahti, hahaha
-- juopihan sitä janoonsa, mutta ei siitä muuhun olekaan kuin juuri
pahimman janon tyydyttämiseksi."
"No ketkä ne ovat nuo herrasväet, taikka rouvasväki, oikeammin
sanoakseni?"
"Jaa, tuo rouva ja neiti, jotka siinä nyt pois ajavat" -- Ödeberg
kurkisti Erikin olan ylitse, -- "rouva Helding ja hänen tyttärensä
Hedvig ne ovat."
"Hedvig Helding", toisti Erik ikäänkuin itsekseen.
"Niin, Hedvig Helding ja Adelheid Helding. Oletko ehkä nähnyt niitä
missä jo? Jaaha, arvattavasti, -- kaunis tyttö eikö?"
"Kauniimpia niitä ikänäni olen nähnyt!"
"Jaa, hahaha! Voit sinä tulla tutuksikin niiden kanssa, jos tahdot."
"No mitenkäs -- sitähän toki tahtoisinkin -- oletteko te tuttu niiden
kanssa?"
"Olen -- jo vanhuudestaan; Hedvig'in tunnen ihan pienestä pitäen."
"Vai niin -- ja mikä mies isä on, vieläkö hän elää?"
"Ei. -- Hän oli majuuri", Ödeberg rykäsi ja meni sylkemään, -- "me
olimme likimpiä tuttuja, lystikäs mies tuo majuuri, hahaha."
"Vai niin."
"Niin -- no, rouva Adelheid oli siro nainen aikanansa hänkin, vaikka ei
läheskään vielä semmoinen kuin tuli tyttärestä Hedvig'istä -- isä oli
pulska mies."
Ödeberg oli varsin hyvillä mielin tänään, naurusuin hän vaan käveli
edestakasin.
"Joko rouva Helding tyttärilleen kauankin on asunut täällä
kaupungissa?" tiedusteli Erik.
"Moniaita kuukausia."
"Vai vasta moniaita kuukausia! Ja mistä he ovat kotoisin oikeittain?"
kuulusteli yhä Erik.
"He ovat oikeastaan kotoisin Ruotsista."
"Aah! Ne eivät ole siis suomalaisia ollenkaan."
"No mitä sillä väliä. Osaavat he suomeakin sen verran, että sinun
kanssasi pääsevät pakinoille, ja taidathan sinä taas ruotsia --"
"Taidan, ja puhunkin ennemmin ruotsia; eihän suomesta ole hienommiksi
puheenparsiksi, se on ja on oleva talonpoikain kieltä."
"Hahhah, niinkö luulet, myöhästynyt svekomaani! Kyllä et taida nyt ihan
oikeassa olla! -- Noh, Heldingit ovat Ruotsista kotoisin, mutta asuivat
sitten Suomessa vuosikausia, eräässä Länsi-Suomen rantakaupungissa.
Viime vuonna olivat taas kotimaassaan: koettivat, kuulemma, jotakin
kauppaa; mutta se kaiketi ei menestynyt, koska siirtyivät tänne
jälleen. Mutta eihän niistä nyt viitsi kaiken iltaa puhua! Saanko
tarjota jotakin juotavaa, sanoppa, viiniä, punssia, totia, mikä
parhaimmin maittaa?"
"Kiitos! minusta yhdentekevää, valitkaa vaan itse!"
"No ehkä viiniä, siitä minä puolestani paraiten pidän. Ja minulla on
hyviä, aivan puhtaita, suoraan maahan tuotuja viinejä."
Hän meni kyökinpuolelle käskyjä antamaan.
"No mitä nyt muuta?" alkoi Ödeberg sisään tultuansa taas, heittäytyi
sohvankulmaan ja tupakoi tuprutti. "Mitenkä sinä tutitkaan, hevosella
vai jalanko -- ei suinkaan?"
Erik kertoi tuosta venematkasta ja sanoi pitävän kohta mennä rantaan
takaisin.
"Eihän niin kiire mahda olla sentään, jahka nyt joitakuita lasia juomme
ensin --"
Viini tuotiin, Ödeberg täytti lasit ja kilisti:
"No, _morjens bror Petterson, du glada lax!_ Eikö ole hyvää tää viini,
se säihkyy lasissa oikein!"
"Hyvää on!" myönsi Erik ja maiskautti kielellään. "Milloinka aiotte
mennä Helding'iin?" kysyi hän sitten.
"Huomenna -- niinkuin äsken sanoin Emmalle."
"Emmalle?"
"Niin, tuo tyttö" -- Ödeberg hymyili. -- "Niin huomenna -- tule mukaan
jos haluttaa. Sangen siivoja naisia, Heldingit! Mistä sinut tapaisi?"
"Jos olette niin hyvä ja käytte kerran minunkin luonani --"
"Ei taida aika antaa myöten, nyt kun asut Kaivopuiston perimmässä
pohjukassa. Mitenkä muuten olet tyytyväinen asuntoosi?"
"Noo, onhan siinä hiljainen, rauhallinen olento. -- Niin, sitä vielä
pyytäisin, ett'ette huolisi mainita mitään Helding'in herrasväelle
minun kodistani ja vanhemmistani --"
"Mitä minä niistä mainitsisin -- ole huoleti! Kuule, jos istut esim.
Oopriksessa huomenna kello puoli kahdentoista seuduissa, niin tapaamme
toinen toisemme siellä -- onhan minun tieni siitä sivutse ja voin
pistäytyä pikimmältäni sinne."
"Hyvä! Mutta nyt ehkä toverit ovat pelinsä lopettaneet", Erik katsoi
kelloonsa ja nousi.
"Pannaanhan pohjaan lasit, niin -- no, hyvästi, muista jälkiäsi!"
* * * * *
Puolenpäivän aikana astui Helding'in saliin Ödeberg ja Erik Autio,
hyvissä vaatteissa kumpikin: edellinen piti ylipäätään paljon
pönäkästä puvusta, jälkimäinen oli tänään omittanut erinomaisen huolen
vaatteukselleen.
Erikillä oli niin kumma tunne mielessään, hän melkein vapisi.
Sali oli vähäläntä, vaan valoisa, kaksi akkunaa oli kadulle päin
ja vastapäätä oli nimikään kaksi puutarhaan päin. Muissa seinissä
oli ovia, kaksi kummassakin. Huonekalusta oli järjestetty muodin
mukaan. Puutarhaan päin antavien akkunoiden välillä oli viistossa
sohva, nojatuolia ja jakkaraisia molemmin puolin, sohvan takana ja
toisen akkunan alla korkeita ruukkukasvia, boston-pöytä taas toisen
akkunan alla. Tätä houkuttelevaa perukkaa otollisempi taisi asujainten
mielestä kuitenkin olla kadulle päin antava osa salia. Siellä oli
työpöytiä, tuolia ja levähdys-sohvia miellyttävässä jokapäiväisessä
epäjärjestyksessä, ja siellä istuivat nytkin rouva Helding ja hänen
tyttärensä Hedvig.
Rouva Helding näytti iältään olevan pari kolme vuotta yli
neljänkymmenen, oli lyhytvartinen, lihava nainen, kasvot pienet ja
punakat. Hänen nuorena ollessaan olivat ne voineet olla hyvinkin
sieväkät, vaan ajan pitkään olivat paisuneet liian pulleiksi ja saaneet
jokapäiväisen, melkein raakamaisen näön.
Hedvig Helding oli yhdeksännellätoista ikävuodellaan. Hän ei ollut
noita säännöllisiä marmorikaunokaisia, jotka ihmetyttävät, vaan
eivät lämmitä. Hänen muodossaan olisi ollut ojentamistakin osissa,
tarkan kauneopin kannalta katsoen; erittäinkin oli alapuoli kasvoja
vähän liian leveä. Mutta yhteensä ottaen oli Hedvig sentään mitä
viehättävimpiä neitosia. Hän oli varreltaan vähän yli keskimitan,
soreakasvuinen ja täyteläinen, melkein ihmeellisesti kehittynyt
nuoruuteensa nähden. Ihonsa oli hienonhieno, kasvojen ruusut mitä
heleimpiä. Silmät olivat suuret, tummat, milloin uneilevat, milloin
heloittavat; nenä pieni ja siro kuin kuvanveistäjän mestaroima;
suu kuin puhkeava ruusunteränen -- suunpielissä olisi läheltä
katsoja havainnut hienoja, valkeita liemeniä; tukka "_cendré_",
kullanvälkkeellä _à la Titian_.
Naiset nousivat ylös vierasten tullessa. Ödeberg esitteli: "Rouva
Helding -- neiti Hedvig Helding -- lääketieteen kokelas Autio."
Seura istuutui ja alkoi tyhjän, haeskelevan haastelun, millainen
ensi käynnillä on tavallinen. Vähittäin kävi kuitenkin rouva Helding
hilpeämmäksi ja puheliaammaksi, naureli ja katseli lehkosilmin
herroihin. Ja samassa määrässä alkoi Ödeberg leukailla, pysyen
kuitenkin tavallista enemmän säädyllisyyden rajoissa. Ei rouva
Helding ollut sivistyneimpiä naisia, sen älysi Erik heti; mutta hän
oli Hedvig'in äiti, ja se seikka olisi peittänyt paljon enemmänkin
puutteita. Hedvig ei puhunut paljon, istui enimmiten kainosti silmäten
alaspäin käsityöhönsä; mutta mitä hän sanoi, se oli Erikin mielestä
älykästä ja kaunista kaikki. Ja Erik puhui kaikista vähimmin ja mitä
jokapäiväisimpiä lauseita. Hän tunsi että Hedvig oli hänen sydämensä
hallitsijatar ja oli ujo ja alamainen hänen edessään.
Tarjottiin viiniä. Kilistäen Aution kanssa toivoi rouva Helding, että
hän useinkin kävisi heillä, heillä oli niin vähän tuttavia. Autio
kiitteli ilomielin ja lupasi kyllä käydä.
Rouva Helding'in tuli viinistä kuuma. Hän ehdotteli siis asettumista
verannalle.
"Meillä on veranta myös", sanoi hän, "ja puutarha, mutta tää on jätetty
aivan hoitamatta ja jääpi kai semmoiseksi, meillä ei ole varoja laittaa
sitä kuntoon."
"Tässä on korkeat, iloiset huoneet", virkkoi Erik silmäten ympärilleen.
"Ovathan ne jonkunlaiset", vastasi rouva Helding, "mutta ei niitä
meillä monta ole. Tässä on minun makuukamarini", hän viittasi raolla
olevaan oveen oikealla puolella, "vieressä kyökki, vastapäätä on
Hedvig'in kamari, ja tämä huone on vaan niinkuin läpikäytävä elikkä
verannan eteistupa --" hän aukasi likimmän oven.
Astuttiin pieneen kamariin, jossa ei ollut paljo muita huonekaluja kuin
pari kukkaispöytää. Täältä johti yksi ovi verannalle, toinen Hedvig'in
kamariin. Jälkimäinen oli puoleksi auki ja Erik näki vilahdukselta
hameita seinällä ja sukkia lattialla. Punehtuen veti Hedvig sukkelaan
ovensa kiinni.
Astuttiin sitten verannalle. Se oli tähän tehty kai sopusuhtaisuuden
vuoksi, koska toisessa päässä oli kyökinrappuset. Puutarha taikka
ryytimaa oli todellakin hoitamatta, puut ja pensaat karsimatta, polut
ruohoittuneet.
"Sievä ryytimaa, ja lysti istua täällä kesä-iltoina", arveli Erik. --
"Onko se tähän kuuluva tuokin soma huoneus tuolla perällä, puitten
peitossa?"
"Ei, se on naapuri-tontilla", vastasi Hedvig, "siinä asuu eräs neiti."
Rouva Helding ja Ödeberg puhelivat keskenään, talouden asioita, kuului.
"Kyllä minä voin sen suorittaa", sanoi päätteeksi Ödeberg. -- "Jaa,
niin muistan! Teidän Emmalla olisi tarjona paikka meidän puolella. --
Vai oletteko hänen kanssansa hyvin tyytyväiset?"
"En voi sanoa."
"No koska ette ole tyytyväiset, niin voisitte saada sijaan aika-ihmisen
meiltä, Martta-nimisen riskin piian -- ja Emma taas saa paljon
soveliaamman paikan hänkin. Arvelkaa asiata!"
"No en minä juuri pane vastaankaan", sanoi rouva Helding, "enemmänhän
aika-ihminen saa aikaan kuin tuommoinen tyttö."
"Niin, aivan niin, hahaha."
Istuttiin verannalla vähän aikaa ja puheltiin niitä näitä. Sitten nousi
Ödeberg ylös ja otti hattunsa,
Erik seurasi hänen esimerkkiään -- he jättivät hyvästi ja lupasivat
uudistaa käyntinsä niin pian kuin mahdollista.
"Rikas poika -- pitäkää häntä hyvänä!" kuiskasi Ödeberg sivumennessä
rouva Helding'ille.
7.
Nyt avautui Erikille uusi aika. Suloinen, mutta samassa tuskallinen
aika.
Ne hetket, mitkä hän vietti Hedvig Helding'in seurassa, luki hän
suloisimmiksi mitä ihmisen osaksi vaan voi tulla. Hän ei kääntänyt
silmiänsä Hedvig'istä, katseli häneen usein jumaloitsemisen innossa.
Ja silmät saivatkin palkita paljon puutteita puheessa. Hänen
tottumattomuutensa vallas-naisten seurassa oli aina sangen tuntuva.
Yhtä suulas kuin hän taisi olla tovereinsa seurassa, yhtä saamaton ja
harvasanainen hän oli Hedvig'in edessä. Tämä seikka harmitti häntä
suuresti, vaan hän ei päässyt vapaaksi tuosta tottumattomuudestaan.
"Mitä! osaanhan minä puhua kun vaan tahdon ja alkuun pääsen", rohkasi
hän itseänsä. Mutta ei auttanut, hänen täytyi myöntää, ett'ei
häneltä salonkipuhelu sujunut liukkaasti; ja paitsi sitä oli hän
ensi käynnillään ollut ujo ja hämillään, alku oli siis semmoinen
jo, Hedvig varmaankin nauraisi hänelle, jos hän nyt äkkiä koettaisi
muuttaa luontoa ja lähteä apinoimaan kaartin-upseerin tapoja. Hän olisi
naurettava irvi-kuva, siinä kaikki. Hän huokasi ja sai tyytyä itseensä.
Hän koetti kuitenkin toisinaan sanoa sukkeluuksia, mutta ne olivat
melkein aina onnistumattomia; mieli oli pelossa, muoto hävehtynyt,
sukkeluus siis tuli esiin höperöisinä sanoina vaan, joille Hedvig
muikisti suuta, eikä sydämmellisesti nauranut. Erik sitten aina piti
parempana pysyä vakavana: hän oli tosin ikävämpi, mutta luonnollisempi.
Mutta usein näkyi Hedvig melkein pitkästyvän hänen seuraansa. Ja Erik
taas miettimään ja tuumailemaan, mitä miellyttävää pitäisi puhella.
Yölläkin hän valvoi ja ajatteli tätä, hän ikäänkuin valmisteli
huomispäiväksi.
Hedvig oli kummallinen. Usein hän oli iloisin ja ystävällisin juuri
silloin kun Erik omasta mielestään oli tyhmin -- ja päinvastoin kun
Erik luuli olevansa oikein älykäs, taisi Hedvig olla hajamielinen ja
nurjakin. Sattuma se kai oli, jokin asia hänen mieltään painamassa --
mutta paha onni Erikille, jonka älyn-näytteet menivät hukkaan. Joskus
kohteli Hedvig Erikiä niin loukkaavalla kylmyydellä, että Erik surusta
ei ummistanut silmiänsä yöllä. Vavisten ja varoten pahinta, ilmautui
hän Heldingissä seuraavana päivänä -- mutta Hedvig olikin nyt sulaa
lempeyttä. Silmänräpäyksessä oli suru unhotettu ja ilo takasin tullut.
Kotona ja yksin oli Erik tästä puolen aivan toisellainen kuin ennen.
Lukemiset ja muut toimet jäivät peräti takapajulle. Kun hän kirjan
aukasi, ei hän päässyt lehteä kääntämään koskaan. Samaa sivua hän vaan
tutki, mutta kirjan viisaudella ei ollut enää sijaa hänen päässänsä.
Koko hänen mielensä oli Hedvig täyttänyt. Työnsä tätä nykyä oli
punniskella, miettiä ja joka puolelta tarkastaa Hedvig'in sanoja. Joka
sana Hedvig'in suusta oli, niin pian kuin hän sen kuuli, pysyväiseksi
painunut hänen mieleensä. Armahisen sanat ovat helppo ulkoläksy, lyhin
kappale katkismuksessa on niihin verraten kova papu purtava. -- Ja
jokaista Hedvig'in kasvojen liikuntoa katseli hän muistissa uudelleen
ja uudelleen, arveli mitä se tarkoitti vai eikö siinä mitään erinäistä
tarkoitusta ollutkaan, oliko hän ennen ollut sennäköinen ja millainen
oli hän oleva huomenna.
Ulkomuodostaan hän piti paljon huolta. Hänen paidanrintansa,
kauluksensa ja mansettinsa olivat aina huikasevan valkoiset, hän teetti
uusia vaatteita viimeisen muodin kankaista, osti aina vähän päästä
uusia kaulavöitä, kimeltäviä neuloja ja nappia. Kuitenkin, istuessaan
peilin edessä, täytyi hänen mielikarvaudekseen tunnustaa, ett'ei hän
ollut kaunis mies. "Mutta eihän miehen tarvitse olla kaunis", --
lohdutti hän itseänsä -- "onhan mitä kauneimmilla vaimoilla useinkin
sangen rumat miehet." Hän ajatteli avioliittoa ja rakkautensa juurtui,
juurtui!
Kävellen kamarissa edestakaisin puhui hän toisinansa itsekseen
ääneensä, oppiaksensa luontevasti sanottaviansa, mutta useimmin tulos
näistä harjoituksista ei ollut niin mikään; puheensa pukeutui kuitenkin
aina parempaan, muotoon, taikka hylättiin koko sanottava kelvottomana.
Muitten kanssa puheli hän päivä päivältä vähemmin. Talonemäntää hän
ei ennenkään tiheään tavannut, pari kohteliasta sanaa he vaihtoivat
silloin tällöin, kun sattuivat näkemään toinen toisensa. Piika Anna
sitä vastaan oli kyllä kielevä ja alkoi kohta, kun sisään tuli, puhella
Erikin kanssa. Mutta Erik oli nyt enimmiten niin ajatuksissaan,
että milloin vastasi, milloin ei. Juuri joskus kun Hedvig päivällä
oli ollut oikein suopea, silloin jutteli Erik Annan kanssa jonkun
aikaa jokseenkin halusta. Toverien luona hän kävi aina harvemmin,
ravintolassa hän ei käynyt enää ensinkään. Soitanto-iltoina hänet
sentään nähtiin vielä välisti kaivopuistossa ja esplanaadissa toverein
parissa ja lasin ääressä, mutta ei hän puhetta pitänyt niinkuin ennen,
entiset puheen-aineet eivät enää häntä miellyttäneet. Toverit pian
löysivät syyn hänen muutokseensa, ja rupesivat leikkiä laskemaan hänen
rakkaudestaan. Hän oli aluksi hyvillään, se oli ainoa miellyttävä
puheen-aine. Mutta kohta hän katkasi leikkipuheet -- Hedvig oli liian
hyvä niitten esineeksi. Ja suuresti suuttuneena nousi hän ylös ja meni
pois, jos vaan joku uskalsi Hedvig'in siveyttä loukata.
Uskoiko hän Hedvig'in siveyttä itse sitten? Se kysymys nousikin
hänen mieleensä usein. Epäilijä kuin muka oli kaikissa, ei hän ollut
myöntänyt siveyttäkään löytyvän. Mutta nyt kun Hedvig'istä oli
päätettävä, nyt täytyi epäilijän väistyä. Yhteys Hedvig'in kanssa olisi
liian hurmaava autuus että Erik sitä kellekään voisi myöntää. Hedvig
oli siveä, hänen _täytyi_ olla siveä. Ja eihän Hedvig milloinkaan ollut
kahdenkesken miehen kanssa, kotona oli aina äiti seurassa, ulkona
naisystävät rinnalla. Ja Hedvig'in koko käytös, nuo vilpittömät katseet
alaspäin, nuo ihanat punastumiset -- ei, siveä tyttö, enkeli oli Hedvig.
Ja kuitenkin, kuitenkin syntyi mustasukkaisuus ja haki halukkaasti
ravintonsa vähimmistäkin seikoista. Ja tää musta kouko himmenti Erikin
taivasta, teki tuskalliseksi hänen rakkautensa ajan.
Hän kävi Helding'issä joka päivä, enimmiten aamupäivällä, toisinaan
iltasillakin. He tiesivät häntä odottaa; hänen ei tarvinnut soitinta
vetää, ovi avautui melkein aina. Pari kertaa kuitenkaan ei ollut kotona
ketään, ja sittemmin otti Hedvig tavaksi suoraan sanoa hänelle: tulkaa
silloin ja silloin -- silloin olemme kotona.
Erik oli siis heidän ahkerin vierailijansa -- vaan ei, yhtä usein,
useamminkin kuin Erik, kävi Helding'issä heidän naapurinsa Elsa
Karjalainen; enimmiten kuitenkin eriaikoina kuin Erik, ja pikimmältänsä
vaan. Neiti Karjalaisen oli Erik nähnyt Hedvig'in kanssa kävelevän
jo ennen kuin hän itse tuli Hedvig'in kanssa tutuksi. Sittemmin he
esiteltiin toisilleen ja sattuivat useinkin yhteen seuraan. Neiti
Karjalainen oli vapaa, iloinen tyttö, jonka kanssa mielellään puheli.
Mutta Erik oli Hedvig'iin rakastunut eikä huolinut Elsasta, Elsa
puolestaan huomasi sen pian eikä huolinut sen enempää hänestäkään.
Neiti Elsalla oli aina kiire, hän ei joutunut istumaan; "virka
esinnä, virka esinnä", sanoi hän aina. Hän oli näet virkanainen, hän
istui aamupäivänsä rahatoimikamarin konttorissa. Hän oli nainen,
joka oli omissa valloissaan ja asui aivan yksin tuossa pienessä
pihahuoneuksessa, minkä Erik heti ensikerralla oli huomannut tuossa
puitten varjossa Helding'in ryytimaan rajalla. Ryytimaan kautta
tulikin ja meni Elsa aina, hänestä oli suorin tie paras, hänellä oli
kiire. -- --
Yhtenä päivänä istuttiin taas kolmen kesken Helding'in salissa.
Verannalla oli melkein liian helteinen, salissa viileämpi; sentähden
pidettiin parempana olla sisällä. Hedvig istui ikkunan luona pienen
työpöytänsä ääressä, rouva Helding nojatuolissa vähän matkaa edempänä
ja Erik heitä vastapäätä.
Erikin silmät loistivat. Hän oli viimein keksinyt jotakin, joka oli
oikein Hedvig'in mieleen.
Hän oli ehdotellut purjehdus-matkan saaristoon.
"Me otamme evästä mukaan, purjehdimme vapaalla, viileällä merellä,
nousemme sitten jollekin vehmaiselle saarelle, teemme valkean, keitämme
kahvia, kävelemme sitten ympäristössä, tulemme takasin, syömme ja
juomme, leikimme ja laulamme -- voi kuinka herttaista!" Hedvig löi
kätensä yhteen ja nauroi iloisesti.
Erik lupasi tilata hyvän purjeveneen.
"Elsa Karjalainen tulee mukaan", virkkoi Hedvig; "hänelle ja parille
muulle tytölle annan tiedon, he ihastuvat ja ovat heti valmiina
tulemaan."
Rouva Helding, joka kauan aikaa oli katsellut Erikin iloisiin
kasvoihin, puuttui nyt puheesen:
"Niin, minä en taida tulla, minä pelkään vesimatkoja -- vaikka,
olisihan mukana taitava purjehtija, minkämoinen herra Autio varmaankin
on, mutta minä --"
"Mamma saa hyvin mielellään olla kotona", keskeytti Hedvig.
"Niin, etpä sinä minulle soisi mitään huvia", vastasi rouva Helding,
pahoillaan olevinaan. "Mitä herra Autio sanoo: tulenko vai enkö tule?"
"Tehkää aivan miten itse parhaaksi katsotte", vastasi kohta Autio, joka
jo kerta ennen oli toivonut sinne missä pippuri kasvaa tuon rouva
Helding'in.
"Niin, no -- en taida tulla", sanoi arvellen rouva. "Ja tällä kertaa,
Hedvig, saat luvan semmoiseen matkaan, mutta en minä useammin siihen
suostuisi."
"No, me menemme vielä monta kertaa", vastasi Hedvig viehättävällä
tottelemattomuudella, "vastahan me nyt --"
Hän keskeytyi ja vetäytyi syrjään akkunasta.
Erik kohottihe vähäsen tuoliltansa, ja näki katuvierustalla vastapäätä
solakan sotaherran, joka, huulipartaansa punoen, ihastelevin silmin
kurkisti akkunaan.
Hedvig, joka vilpittömästi katsoi alaspäin, alkoi nyt punastua, hyppäsi
tuoliltaan ja meni rouva Helding'in kamariin.
Erik punastui vielä enemmän ja hänen silmänsä verhottuivat pilveen.
"Kuka se oli -- joku tuttava", sanoi rouva Helding välinpitämättömästi,
"herra kai. Muutamat herrat ovat niin rohkeat, tuijottavat akkunoihin
-- te herra Autio olette aina niin siivo, te varmaankaan ette
kurkistaisi naisen akkunaan, vai mitä?" jatkoi hän hymyillen Erikille.
Erik ei kuullut. Hänen silmänsä olivat teroitettuna katuun, hänen
korvansa kamariin. Upseeri astui verkkaan kadun poikki ja katosi, kai
ristikadulle.
Mutta rouva Helding'in kamari on nurkkakamari, sen toinen akkuna antaa
ristikadulle -- missä Hedvig viipyy -- mitä tämä merkitsee? -- -- Erik
istui kuin neuloilla.
Hedvig astui nauraen sisään.
Erik katsoi häneen heikolla naurukokeella eli pikemmin haikealla
suun-väänteelle.
"Kuka se oli?" kysyi rouva Helding.
"En minä tiedä", vastasi Hedvig lyhyesti ja kävi totiseksi taas.
"Minkätähden sinä pois juoksit?"
"Täytyihän minun mennä, kun hän niin kurkisti sisään", vastasi Hedvig
jälleen naurahtaen.
Erik nousi ylös, hänen mielensä oli niin kummallinen, hänen täytyi
vähän ajatella yksinäisyydessä.
"No teidän purjehduksenne, milloin se on tapahtuva?" kysyi rouva
Helding.
"Niin -- milloin vaan neiti Hedvig tahtoo", vastasi Erik vähän
alakuloisesti.
"Niin, se purjehdus, se viehättävä purjehdus", huudahti Hedvig,
taas lapsellisesti ihastuen. "Sen pitää tapahtuman niin pian kuin
mahdollista -- niin vaikka tuulisikin kovanlaisesti."
Hän iski silmää Erikille ja katsahti syrjästä äitiinsä.
Hedvig'in silmän-isku oli balsami Erikin sydämelle. Hän ilostui taas,
lupasi toimiskella ja sanoi sitten hyvästi.
Mutta kaiken iltaa ja yötä hän ei saanut mielestänsä tuota
sapeli-sankaria.
* * * * *
Aamulla oli Erikin mieli malttunut taas,
Hän oli käynyt oikeutta itsensä kanssa ja saanut sovinnon aikaan.
Sinulla on luuleva luonto -- syytti hän itseään -- ja sinä uskot
umpisilmin kaikki mitä se sinulle ilmi antaa, sinä et edes koeta
tarkastaa asiaa tyyneesti ja järkevästi.