"Pois tieltä!" Antero otti poliisin sylin kiinni ja rojahutti hänet
aitauksen ylitse esplanaadin nurmikolle. Mutta samassa kävi kaksi muuta
poliisia hänen käsivarsiinsa kiinni.
"Hiljaa, hiljaa, ukko --" koettivat poliisit rauhoittaa Anteroa, joka
hossakoi kuin hullu -- "helkkarin riski ukko -- tokko tässä aikaan
tullaankaan hänen kanssaan."
"Pitäkää lujasti kiinni!" huusi ensimäinen poliisi kavuten esille
esplanaadista -- suuta vääntäen hän hieroi hartioitaan.-- "Pitäkää
kiinni -- se on parempi saalis kuin luulettekaan, hän teeskentelee
itseään humalaiseksi enemmän kuin onkaan. -- Näette", hän pyyhkäsi
lakin Anteron päästä pois. -- "Turpeenoja, vääränrahantekijä, joka
näillä tienoin kauan on kierrellyt, aivan hänen sinkalementtinsä -- --
näette, aivan tuommoinen kaltattu karju hän on -- ja muita oli joukossa
mutta pääsivät -- no eteenpäin nyt, ole siivolla vaan, 'bankodirehtöör
Durbenoja', piankin pääset 'vanhaan taloon'."
Ja he veivät ukon kanssaan. Ja ukko huusi ja kirosi, mutta ei auttanut,
kolmea vastaan eivät vanhan voimat riittäneet.
"Kuulkaa", sanoi ensimäinen poliisi toisille. "Toinen teistä menee
heti aamulla varhain poliisimestarille ilmoittamaan, että taitaa olla
vihdoinkin Turpeenoja kiinni."
3.
Pitkä, pitkä tie.
Ja sitä vaelsi Erik Autio.
Pimeän-hämärä peitti maan ja taivaan. Kummasti kohisi ja humisi
ylt'ympärillä.
Erik joudutti askeleitansa. Metsä harveni, seutu tuntui tutummalta: se
oli kuin maantie Helsinkiin.
"Onko vielä pitkältä?" kääntyi hän kumppaniltaan kysymään.
Vaan ei häntä ollutkaan.
Vast'ikään oli Ranola kulkenut hänen vieressään, nyt hän oli kadonnut
-- mihin?
Hän katsahti toiselle puolelleen. Siinä kulki mies, mutta ei se Ranola
ollut. Hän ei oikein nähnyt tuon miehen kasvoja.
"Eteenpäin, eteenpäin!" joudutti tuo tuntematon tuntemattomalla äänellä.
Kas! kuka vaimo siinä istuu maantien-vieressä ja itkee niin katkerasti!
"Äitihän se on!" huudahti Erik. "Mitä te itkette, hyvä äiti?"
"Eteenpäin!" joudutti tuntematon.
Erikin sydäntä särki tuo äitinsä katkera itku.
Mutta tuntematon otti häntä käsivarresta, vei hänet sivutse ja lausui
hänen korvaansa:
"Älä katso taaksesi -- mennään eteenpäin vaan -- henki sanoo: muistaa
on kuolla!"
Ja he kiitivät eteenpäin -- ah, mikä hirveän jyrkkä alamäki, he
juoksivat että jalat tuskin maata koskivat -- ah, toinen mokoma --
syvemmälle -- syvemmälle -- ilmassa putosi Erik pimeyteen -- --
* * * * *
Tuskallisesti läähöttäen havahtui Erik Autio.
"Henki sanoo: muistaa on kuolla", toisti hän unen pyörryksissä.
"Kummallista!"
Hän pyyhkäsi kädellään otsaansa, siinä oli kylmä hiki. Suunsa tuntui
niin kuivalta, häntä tuimelti.
"Paha uni -- vai mikä painajainen lie ollutkaan", mutisi hän, pukien
päällensä. "Ei suinkaan se mitään merkinne. Sainhan nykyisin kirjeen
kotoa, ja terveinä siellä ovat äiti ja isä. -- Tulin juoneeksi vähän
liika paljon eilen, se sen unen toi. -- Tottumaton olin. -- Mutta kyllä
se raittius kuitenkin on hyvä asia, silloin nukkuu rauhallisesti ja
herää selvällä päällä; paha kun en pysynyt absolutistina!"
Mielensä oli painuksissa. Hän istautui kiikkutuoliinsa ja rupesi
tupakoimaan, odottaessaan aamukahvia.
Hän oli noussut liian aikaisin. Kello oli vasta seitsemän. Tuo ilkeä
uni!
Kahvi tuotiin, se virvoitti häntä, mieli parani.
Kohta hän oli täydellisesti vaatetettu ja ajatteli mennä kävelemään,
raitista kevät-ilmaa nautitsemaan.
Viheltäen käyskenteli hän edestakasin kammarissaan.
Erik Autio näytti olevan iältänsä lähes kolmenkymmenen vuoden vanha.
Hän oli tavallisen pitkä, hoikka mies. Kasvonsa olivat myöskin
tavalliset; jos ne mitä ilmaisivat, niin se oli pikemmin alakuloista
kuin iloista mielenlaatua.
Oveen koputettiin.
"Kuka niin aikaisin tulee? -- Astukaa sisään!"
Ylioppilas astui sisään.
"Morjens!"
"Terve miehelle, Koiskanen!" tervehti Erik. "Mitä sinulle kuuluu?
Aikaisinpa olet liikkeellä -- vaikka, ulosmenemässähän minäkin olin.
Paina puuta -- tässä on tupakkaa!"
"Eipä oikein hyviä kuulu nyt tällä kertaa", vastasi Koiskanen,
sytyttäen papyrossin. "Oltiin vähän liian iloisia tässä toisiltana ja
ainahan vähän tuhmuuksia tulee tuosta juomisesta."
"Niin todella", myönsi Erik. "Minäkin join itseni päihin eilen, mutta
en nyt taas maista moneen aikaan."
"Onko sinun isäsi nimi Antero Autio?" kysyi Koiskanen. "Tanakka,
iloisennäköinen mies?"
"On", vastasi Erik hämmästyen, "kuinka niin?"
"Hän oli meidän seurassamme silloin. Saakelin lysti ukko, hahaha!"
Erik ei nauranut, hän kävi totiseksi; hän katsoi kysyväisesti
Koiskaseen, aavistaen jotakin pahaa sanomaa.
"Hän oli tullut sinua tapaamaan, mutta kun olit poissa niin -- en
tiedä miten hän joutuikaan meidän seuraamme. No, meitä oli yhdessä
kuusi, seitsemän ukkoa. Isäsi oli iloinen kerran nähdä pääkaupungin
elämää, kehui vähänpäästä olevansa 'kymmenen vuotta nuorempi' näin
ylioppilasten joukossa. He veivät häntä ympäri kaupunkia ja kapakat
katseltiin toinen toisensa perään. Johan minä useasti kehoitin
lopettamaan ja menemään kukin kotiinsa, mutta eihän sitä otettu korviin
ollenkaan. Ja Antero-ukko oli hilpeimmillänsä ja piti puheita joka
paikassa. Yön selkään sitä mässäiltiin ja viimein tultiin hoilanneiksi
vähän liian kovasti kadulla, poliisi tuli, minä ja pari kolme, joilla
oli valkoset lakit, juoksimme heti paikalla pois -- yliopiston arvo
vaati sen. Emme siis tiedä miten siinä oikein kävi, sen vaan sain
kuulla kohta kun aamulla aukasin silmäni, että vei kuin veikin poliisi
Antero-ukon putkaan, missä hän kai oli vieläkin. No, minä läksin sitten
poliisikamariin tiedustamaan ja selvittämään. Totta se oli, isäsi
oli ollut siellä, mutta mennytkin jo -- mennyt yhtäkyytiä pois koko
kaupungista junassa kello yhdeksän, hahaha! kyllä hän mahtoi olla hyvin
harmissaan. Poliisi oli luullut häntä erääksi Turpeenoja-nimiseksi
kauan haetuksi henkilöksi. Poliisimestari itse oli kuulustellut häntä
-- viimein saatiin käsiin joku porvari, joka tunsi hänet, ja niin ukko
pääsi. -- No älähän ole sinä milläsikään, tapahtuuhan tuommoisia.--"
"Kyllä se oli hyvin ikävä tapaus -- hyvin ikävä tapaus", sanoi Erik,
synkästi katsoen eteensä.
"Mitä vielä, eihän siitä tietoa tule sen laajemmalle", lohdutti
Koiskanen.
"No ei vaan -- sanomalehtiin ja jokapaikkaan", sopisi Erik. "Saa--a!"
"Vielä mitä! Ole huoleti vaan. Minä käväsin täällä jo illalla -- minä
pidin toverin velvollisuutena edeltäkäsin ilmoittaa sinulle siitä,
ennenkuin kaupungissa --."
"Jaa, jaa, hyvä on", keskeytti Erik poiskääntyen.
"Ja sen kun olen tehnyt, niin sanon siis sinulle hyvästi jälleen tällä
kertaa. Älä ole milläsikään, veikkonen --"
"Hyvästi!"
Koiskanen meni.
Erik istuutui nojaten pöytään ja varjostaen kädellä silmiänsä. Hän
istui kauan liikkumatonna. Milloin nousi häpeän puna hänen poskiinsa,
milloin kähisi kirous hänen hampaittensa välillä.
Erik Autio oli herkkätuntoinen, kunnialtansa arka. Tuo Koiskasen sanoma
koski syvältä. Ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, kuta selvemmin hän
kuvasi mieleensä miten isänsä oli häväissyt itsensä, sitä kovemmin
sisunsa kuohui. Isänsä oli mennyt tiehensä, se nyt tosin oli hyvä.
Mutta häpeänsä hän jätti tänne ja se oli lankeeva Erikin, hänen
poikansa, päälle. Koiskanen oli aivan varmaan lauhkeimpaan karvaan
kuvannut tuota yöllistä hälinää -- missä Koiskanen kyllä itse oli
ollut päämestarina, tietäähän tuota hölöheikkiä, vaikka hän taas pääsi
ajoissa piiloon ja nyt tekeytyy niin viattomaksi. -- Mitähän kaikkea
ilkivaltaisuutta he tekivätkään -- heittivät ehkä akkunoita rikki,
jonkun ruotsinmielisen akkunoita -- ja isänsä oli kai käsikahakassa
oikein poliisien kanssa, ainahan hän voimiaan kerskaili kotonakin,
kun oli hutikassa. Ja pahantekijäksi, varkaaksi, murhaajaksi
kenties katsottiin häntä. Ja ihmisiä idästä ja lännestä tuotiin
katsomaan, tunsivatko häntä. Äh! Mikä piru hänet tänne lennätti!
Sanomiin se tulee, se on jo niissä, siitä ei ole epäilemistäkään.
Päällekirjoituksella: "katumelske" taikka: "raivokas maamies" -- niin,
taikka: "Turpeinen vangittu", kerrotaan koko juttu nimineen päivineen.
Mitä ne ujostelevat mainitsemasta moukan nimeä! -- Ei, ei Erik enää
uskaltaisi tuskin näyttää silmiänsä täällä, ainakaan ei niissä
paikoissa missä ennen oli käynyt. Pilkallista naurua ja pistopuheita
saisi hän nähdä ja kuulla jokapaikassa. -- Ja annappas kun kotiväki saa
kiinni tuon uutisen: nuo hyvät juorukontit, vanha ryökinä ja piika,
pian levittävät sen yli tään kaupungin-osaa --
Hän nousi kiivaasti ylös ja alkoi otsa rypyissä taas kävellä
edestakasin lattialla.
Aika kului, piika oli pari kertaa käynyt kurkistamassa ovesta, oliko
herra sisällä ja saisiko tulla huonetta siivoamaan. Erik seisahtui ja
arveli. Hän ei uskaltanut mennä kävelemään, ensimmäisillä askeleilla
voisi hän kohdata ihmisiä, jotka tiesivät tuota tapausta; hän ei
uskaltanut jäädä kotiinkaan, kuka sen tietää, vaikka piika ja ryökinä
jo olisivat kuulleet siitä -- hm! arvattavasti, hetihän Koiskanenkin
sai kuulla. Piika ensimmäisenä rupeaisi tyhmyydessään tavoittelemaan.
Hän sieppasi viimein lakkinsa ja astui ulos. Varovaisesti vakoili hän
pitkin katua. Vähän matkan päässä seisoi tyhjä isvossikka.
Hän meni sinne ja aikoi nousta troskaan.
"Minä olen tingattu, minä odotan", ilmoitti isvossikka, ja Erikin
täytyi vetää jalkansa pois troskasta.
Äkkiä tuli ristikadulta pari ylioppilasta, he seisahtuivat kulmassa
keskustelemaan.
Erik käännähti toisaalle kuin vihuri. "Niin, tuota tapausta siinäkin
vänkytellään!"
Hän meni samaa tietä takaisin.
Mutta täältäkin tuli vastaan -- ja tuttuja -- lehtori Lönnbom, totta
totisesti!
Hän poikkesi ristikadulle ja riensi eteenpäin, kiroten kun ei näkynyt
isvossikoita missään.
Vihdoin viimein tapasi hän yhden. Hän ajoi Kaivopuistoon ja käveli
siellä syrjäisimpiä teitä kaiken aamupuolta. -- -- --
Hän oli tyyntynyt, muuan ajatus oli iskenyt hänen päähänsä ja siitä hän
piti kiinni kuin pelastuksesta.
"Mitä puhuivatkaan toverit tässä yhtenä päivänä, että minulla on setä
täällä aivan lähistössä, vaikka en näy hänestä tietävänikään -- tehtaan
haltija Ödeberg.
"Ödeberg, jaa -- nimen Ödeberg on setäni ottanut, ja rikas hän oli --
yhteen aikaan; olenhan minä monestikin kuullut hänestä puhuttavan
kotona, vaikka ei juuri hyvää. Kyllä se on vaan sama mies, joka nyt on
täällä tehtailijana. Sinne menen -- ei hän kovin sukumielinen taida
olla, mutta jos ei hän ihan ulosaja, niin oleskelen hänen luonansa
jonkun viikon siksi kuin nää huhut haihtuvat. Päätetty!"
Mutta päivällistä piti syödä ensin. Hän nousi Kaivopuiston ravintolaan,
siellä häntä tuskin tunnettiin ja siellä kävi näin kevään alussa juuri
joku vieras vaan silloin tällöin. -- Hän käski tuoda ruokaa itselleen
ja käveli rauhatonna edestakaisin. Sanomalehtiin hän ei hirvinnyt
vilaistakaan. Hätäisesti syötyänsä läksi hän heti hevosta tilaamaan
matkallensa. Parin isvossikan kanssa puheli hän ensin. He sanoivat
kyllä osaavansa Ödeberg'in tehtaalle, vaan eivät kuitenkaan ottaneet
lähteäkseen näin huonolla kelillä, kun oli jäätikköä maantiellä pitkin
pituuttaan. Hän meni siis kestikievariin ja sai sieltä hevosen.
Matkaa mahtoi olla noin neljä taikka viidettä venäjän virstaa.
Kyytimies seisahutti portin edessä ja hyppäsi aukaisemaan. Tästä vei
kartanoon suora, noin pari sataa syltää pitkä tie taikka lehtokujan
tapainen, sillä sitä reunusti rinnakkaiset rivit lehtipuita, joista
mitkä olivat täysikasvuiset, mitkä vasta-istutetut.
Erik piti parempana kävellä loppumatkan. Hän siis ei ajanut sisään,
vaan maksoi ja lähetti pois kyytimiehensä.
Edessä oli loittoisalla ylänteellä koko joukko rakennuksia, jotkut
tiilistä ja korkeilla savutorveilla varustetut, enimmät puuhuoneita --
kaikki kuitenkin vähänläntäiset näöltään. Höyrykoneiden surina kuului
selvemmin ja selvemmin, ihmisiä hääräili ulkona ja kokonaisuus tarjosi
taulun, täynnä elävyyttä ja liikettä.
Päästyänsä perille, katseli Erik kotvasen ympärilleen.
"Koko keinoilija hänestä on tullutkin, näen mä! -- Olenkohan minä
ikänäni nähnyt häntä?" Hän haki muistissaan.
Muuan työmies läheni, lykäten tynnyriä käsikärryissä. Erik kysyi
häneltä, missä herra Ödeberg'in asunto oli. Työmies viittasi
yksikerroksiseen huoneukseen aivan vastassa.
Erik meni sinne. Noustavana olivat kaksipuoliset portaat, sieltä
aukesivat kaksois-lasiovet tampuuriin.
Erikin heittäessä pois palttootansa, aukeni ovi vasemmalla kädellä ja
kynnyksellä seisoi mies, jonka Erik heti arveli Ödeberg'iksi.
4.
Ödeberg ei ollut Erikin isän näköinen -- ja hänen herramainen
vaatteuksensa teki eroituksen vielä isommaksi, mutta oli hänen
kasvoissaan sentään sen verran sukulais-näköä, ett'ei Erik pelännyt
erehtyvänsä lausuessaan:
"Tulin kerran tervehtimään setääni -- nimeni on Erik Autio."
"Ah! Terve tulemasta, terve tulemasta --" hän pudisteli Erikin kättä.
-- "Iloista nähdä sinua, olen usein aikonut hakea käsiini sinut, mutta
ei ole aika myöten antanut. Käy sisään!"
Astuttiin isonlaiseen huoneesen, joka kalastosta päättäen mahtoi olla
samalla konttoon ja isännän tavallinen olopaikka. Ison italialaisen
akkunan alla oli kirjoituspöytä, vieressä hyllyjä ja telineitä
täynnänsä laskuja ja konttoorikirjoja. Sisempänä huoneessa taas oli
mukavia sohvia ja nojatuolia, peiliä ja koristuksia.
Erikin huomio pysyi pääasiallisesti kuitenkin itse isäntään
kiinnitettynä.
Ödeberg oli noin kahdeksanviidettä vuoden vanha, vaan niin hyvin
säilynyt, että melkein olisi luullut häntä neljänkymmenen ikäiseksi
vaan. Hän oli kaunis mies sekä vartaloltansa että muodoltansa. Kookas,
verevä, julkinen; tukka enemmän tummanpuoleinen, edestä jokseenkin
tuuhea, takana harvennut kaljupään kehäksi; silmät isot, iloiset, suu
huuliparralla varustettu ja melkein aina kyynillisesti hymyilevä. Hän
oli hyvästi, melkein keikarimaisesti puettu.
Hän käski istumaan ja tarjosi tupakkaa, sekä sikareja että paperosseja.
"Oletteko kauan olleet tehtaanhaltijana täällä?" kysyi Erik.
"En vielä puolta vuottakaan täyteen. Viime syystalvena ostin nää
rakennukset ja romukset."
"Niin, syyslukukautena en ollut yliopistossa, muuten olisin kai silloin
jo tavannut setää."
"Heitetään ehkä pois tuo setänimitys", virkkoi nyt Ödeberg ja jatkoi
vilkkaasti: "Olkaamme ystäviä eikä sukulaisia, se on paljon parempi.
Sukulaisuudesta on, luullakseni, haittaa vaan tässä maailmassa."
"Jaa." Erik ei pannut pahaksi tätä. lausuntoa, joka ei kuitenkaan juuri
imartelevainen ollut; hän muisti syyn tänne-tuloonsa. "Tosiaankin! Minä
melkein luulen sitä samaa, minä olen kokenut --"
"Niin, oikein", keskeytti Ödeberg. "Emmekä me yksin ole sitä mieltä.
Ruotsalainen tietää sananlaskusta että 'suku on pahin', saksalaisella
on _Ge-schlecht_, se on: kaiken pahan yhteiskäsitys -- huomaathan --"
"Hahaha", nauroi Autio. "Aivan oikein!"
"Ja mitä tarkoitit puhuessasi kokemuksesta?"
"Minä aioin sanoa, että olen kokenut jotakin sinnepäin minäkin, ja
aivan äskettäin. Sepä oikeastaan olikin syy siihen, että näin äkkiä
ilmaannun teidän eteenne."
Ödeberg naurahti.
"Isä-ukko oli saanut sen valistavan ajatuksen päähänsä, että piti tulla
tänne Helsinkiin --"
"Älä enää kerro", keskeytti Ödeberg nauraen; "minä tiedän tuon jutun
alusta loppuun. Tänä aamuna kävin kaupungissa ja siellä sen kertoi eräs
henkilö Sundberg'in kahvilassa."
Erik kävi totisen ja harmistuneen näköiseksi.
"Vai niin", lausui hän verkkaan, "niin no, arvasinhan minä, koko
kaupunki siitä puhuu -- ja minä hänen häpeänsä kantajaksi!"
"No--oh! Nauroivathan ne vähäsen, mutta mitä siitä."
"Kyllä minun täytyy pyytää saada oleskella täällä maalla joitakuita
päiviä, kunnes jonkun verran hälvenee tuo harmillinen juttu."
"Niin! Oleskele vaikka viikkokausia! Kerran tuottaa sukulaisuus vähän
ilonkin minulle. Olkaamme iloisia vaan, ja nyt lasi sen päälle."
Hän oli mennä, mutta Erik pidätti:
"Ei minua varten tarvitse. En minä juo juuri mitään."
"Et juo, sanot", Ödeberg seisahtui keskellä lattiaa, "mikä goodtemplari
sinä olet?"
"Melkeinpä olen miehiäni sen sorttinen. Sinisellä nauhalla varustettuna
tulin pääkaupunkiin --"
"Hahhah! Vai sinisellä nauhalla? -- Älä hiidessä!"
"Mutta pois minä sen pistin, eihän sitä ajan pitkään niin peräti raitis
voi olla -- ainakaan ei täällä."
"Mitä hulluuksia! Pistä hiiteen se! Ei noista raittiuden-sankareista
ole oikeitten ihmisten seuraan. Heidän koko ilmauksessaan on jotakin
nuloa ja nuoltua."
"Niin, mutta on se hyvä asia tavallaan tuo raittius --."
"Mitä joutavia -- Juokaamme lasimme kuin kelpo pojat, se on puhuttu!"
Ödeberg meni sisähuoneisiin. "Vai niin", virkkoi hän palattuansa
konttoorikammariin taas, "vai sininauhalainen sinä olet! Kenties kuulut
pelastus-armeijaan myös, mitä?"
"En toki!"
"Sepä olisi milt'ei parempi. Siinä saa edes tyttöjen kanssa hoilottaa
-- ja ties sen mitä lystiä pitää kulissien takana."
"Hahaha, on niitä maailmassa hulluuksia."
"No on, älä muuta sano. Eihän nyt enää kohdata normaalisia ihmisiä
kuin aika harvassa. Mitkä riehuvat raittiutta, mitkä pyhyyttä, mitkä
isänmaanarakkautta, mitkä mitäkin -- kaikki keppihevosillaan karkaavat
päin seiniä. Normaalinen ihminen taas -- jaa, tässäpä saamme vihiimme
-- lyhykäisesti sanoen, normaalisen ihmisen on 'oma suu _proximus_'."
Pitkänläntä, laiha piika toi tarjottimella pulloja ja laseja, ja
töllisteli herroihin, jotka naurelivat normaali-ihmiselle.
"Toiselle pöydälle", käski Ödeberg, osottaen divaanipöytään.
Piika vei tavarat sinne ja meni. "Tuo tyttö on väliaikainen vaan",
sanoi ikäänkuin anteeksi-anoen Ödeberg, kaataessaan laseihin, "hyvä
tyttö muuten, mutta hänellä on yksi vika, naisen suurin vika: hän on
ruma. Sinä satuit tänne pahaan aikaan, siihen nähden. Entinen erosi
täältä menneellä viikolla, hänen täytyi mennä reisuun -- hm! --
kylpemään, hahhah; aikaistahan se on, mutta minkä sille tekee, kun
pakko vaatii."
Erik naureli.
"No, saas tästä!" Ödeberg kävi kiinni lasiinsa.
"Saahan sitä yhden lasin juoda", sanoi Erik ja teki samoin. "Eihän
tässä käyne kuin isä-ukon sentään."
"Emme me maamoukkia ole. -- Ja unhota sinä pois tuo asia, ei se
ansaitse sitä arvoa, mitä siihen panet. Luuletko tosiaan, että
pääkaupunkilaiset viitsivät pitemmältä puhella muutaman talonpojan
viinavehkeistä?"
"Eihän siitä muuten puhuttaisi, mutta sehän tässä ilkeintä on: _minä_
ikäänkuin pidän vireillä tuota pilkkaa -- milloin minua nähdään, johtuu
heti mieleen taas tuo juttu ja nauretaan ja ilveillään selän takana,
jos ei edessäkin. -- Pirun harmi!"
"Hahhah! No ole täällä sitten, taikka mene johonkin reisuun. Vai onko
sinulla kiireiset opinnot? Miksikä mieheksi sinä oikeastaan luet?"
"Papiksi, jos siitä sitten mitään tulee."
"Vai papiksi?"
"Eipä se tie minua oikein miellytä."
"No niin, arvattavasti -- mitenkä se miellyttäisikään? Kyllä minun
täytyy suoraan sanoa sinulle: mitä sinä ajattelet, mies, vai
ajatteletko mitään ollenkaan?"
Autio ei vastannut, hän oli ikäänkuin häpeissään.
"Lääketieteesen olisi minulla ollut taipumusta", mutisi hän sitten; "en
tiedä miten tulinkaan kääntyneeksi jumaluus-oppiin."
"Jumaluusoppiin", toisti Ödeberg. "Mitä siinä opit oikeastaan? Mikä
Jumala on, ensiksikin, sanoppa se?"
"Minä vastaan raamatun sanoilla: 'Jumala on henki -- joka asuu
kirkkaudessa, johon ei yksikään taida tulla, jota ei yksikään ihminen
ole nähnyt, eikä taida nähdä' --"
"Niin, lisätä mahdottomuuksia mahdottomuuksiin ja siten välttää
varmaperäisiä selityksiä, sehän on pappien tapa. Hyvähän niitten on
väestää taivaita jumaloilla ja enkeleillä, sillä nää ovat kaikki
näkymättömät."
"Minun selitykseni oli suora sitaatti raamatusta, apostoli Paavalin
epistolasta --"
"No, pappejahan ja ihmisiä apostolit olivat -- vai jumaloitako ne
olivat?"
"Jumala puhuu heidän kauttansa. 'Te saitte sen sanan Jumalasta, jonka
meiltä kuulitte', sanoo Paavali myöskin."
"Mitä! ja äsken hän sanoi, ett'ei kukaan voi päästä likimaillekaan edes
näkemään, vielä vähemmin siis kuulemaan Jumalaa. Mistä Paavali sen
sanan sai -- hän puhuu ristiin, näethän sen sinäkin?"
"Ettekö siis usko Jumalan olevan?"
"En usko muuta kuin tiedän, muuten olisin vielä samalla kannalla kuin
neljäkymmentä vuotta takaperin. Lapsi uskoo satuja todeksi. --"
"Niin, näette, ja senkaltaisten on taivaan valtakunta."
"Kernaasti suotu! Mutta aika-ihminen sinne ei enää osaa."
"'Autuaat ovat ne, jotka eivät näe, ja kuitenkin uskovat.' -- Ihmisen
tieto on puuttuvainen --"
"Tosin, ja vielä paljon enemmän puuttuvainen se on ollut. Eteenpäinhän
sitä yhä pyritään, mutta tulee samalla olla tyytyväinen tietojensa
todelliseen asteesen, sekoittamatta niihin sumukuvia, jotka vaan
himmentävät edellisiä. No, joko useastikin olet puusäkistä pauhannut?"
"Joku puoli tusinaa saarnoja on ollut minun ansioni kotipitäjäläisteni
'ylösrakennuksesta'."
"Ja akat itkivät niin! Mutta minä sanon, niinkuin Persian shakki
sanoi Englannissa, jumalanpalveluksen johdosta: 'kova päähän teidän
kansallanne on, koska vuosi vuodelta sille yhtä ja samaa saarnataan.'
-- Niin hidas juurtumaan on tuo usko, näet. 'Ei pysy päässä panenta
mieli, ei kannanta vesi kaivossa'. -- Käänny sinä pois lääketieteesen,
todellisiin toimiin."
"Hm! Olenhan sitä jo monesti ajatellut, ja kyllä se siksi melkein
muuttuu."
"Niin, oikein! -- No vielähän näitä asioita ehtii puhella monestikin."
Ödeberg kävi toimittamassa vieraallensa huonetta.
"No mitä mietit?" alkoi hän sitten taas. "Ploiskis! Uskoa vaiko isäsi
iloa sinä aprikoitset?"
"Ei kumpaakaan. Johtui mieleeni että pitäisi muuttaa toiseen
kortteeriin, nyt kun kuukausi näinä päivinä päättyy."
"Päästäksesi noita pahoja puheita pakoon, niinkö?"
"No niin, suoraan sanoen. Kun saisin soveliaan asunnon Kaivopuistossa,
niin sinne tekisi mieleni koska kesän ai'on viettää täällä etelässä."
"Kaivopuistossa -- hm! miks'ei. Vai aiot kesän viettää täällä. -- Niin,
muuta Kaivopuistoon, siellä saat olla rauhassa! Älä ilmoita osoitettasi
kenellekään, niin pääset sekä tuttavista että omaisista."
"Pianpa ne kotona siitä selvän ottavat -- lehtori Lönnbom'in kautta,
jos ei muuten."
"Lönnbom'in -- kuka --"
"Minun entinen opettajani -- lyseon lehtori täällä."
"Vai niin, en tunne. Minä läksin kahdeksantoista vuotiaana matkoilleni
enkä tiennyt sinusta enkä sinun opettajistasi."
"Vaiheinen elämä taitaakin olla terveellisin, te olette nuoren näköinen
yhäti."
"Hm! Vaiheinen elämä, aivan niin, ja aikainen hyvä mieli -- ja onni
naisväessä, hahaha."
"Jaha! _Das schöne Geschlecht_." -- Erik naureli -- "Mitä se sana _nyt_
merkitsee?"
"Se on tykkänään toinen sana kuin taannoinen", vastasi Ödeberg
neuvokkaasti; "se merkitsee _puoli_ eikä siis myöten-anna
yhteis-käsitystä."
"Niin on", jatkoi Ödeberg. "Rakkaus tuottaa paraan ilon, ilo tekee
elämän onnelliseksi ja onnellinen elämä nuorentaa, sillä mielen
terveydestä riippuu ruumiin terveys. 'Rakkaus -- ilo -- onni', kas
siinä saat, tohtori, reseptin elämälle, _misce, da_!"