Porissa,
Satakunnan Kirjakaupan kustannustoimisto,
1891.
1.
"Kuuleppa, eukko, mitä siihen sanot, että minä huomenna lähden
Helsinkiin?"
Näin lausuen talon-isäntä Antero Autio ripusti lakkinsa naulaan. Hän
oli käynyt kylässä, sen näki hänen hyvästä vaatteuksestaan.
"Helsinkiin! Minkätähden?" huudahti hänen emäntänsä, keskeytyen
kudonnassaan. "Oikeinko totta puhut?"
"Oikein totta", vastasi Antero. "Tässä on kirje Erikiltä -- vielä
vähemmin tyydyttävä kuin entiset. Voi, voi, kun ei se poika lopeta
lukujaan jo." Hän veti kirjeen taskustaan ja heitti sen pöydälle.
Emäntä jätti kangaspuut, tuli pöydän luo, levitti kirjeen ja luki.
Isäntä sillävälin nakutti nysästään perskat ja pani tupakaksi.
"Jaa, hän ei tule kesäksikään kotiin", sanoi emäntä ja huoaten käänsi
kirjeen kiinni taas. "Tokko hän tulee enää milloinkaan? Muuttunut hän
on -- aivan muuttunut!"
"Jotakin hänen on -- ties sen sitten mikä", mutisi Antero, veti
puolelleen taas kirjeen ja levitti sen eteensä.
"Melkeinpä minä tiedän mikä hänen on: hän häpeää vanhempiansa, suoraan
sanoen", virkkoi emäntä surumielin, "hän ei huoli meidän kanssamme enää
seurustella -- se on koko asia."
"Ja sopiiko papin niin ajatella?"
"Jumala tiesi, tuleeko hänestä pappi milloinkaan. Ihan itkemään
pakoittaa tää seikka. Kuinka olimmekin jo ilomielin ja ylvästelimme
hänestä, kun hän lupa-aikoina aina saarnasi täällä kotikirkossaan ja
kaikki kehuivat hänen saarnojansa niin kauniiksi. -- Ja nyt viimeisiin
aikoihin, sen sijaan että hänen pitäisi yhä enemmän harrastua jaloon
kutsumukseensa, nyt ei puhettakaan saarnoista, nyt hän tuskin
näyttää silmiänsä täällä -- viruilee vaan Helsingissä ja perehtyy
maailmanmielisten seuroihin."
"Jah!" puhahti Antero.
"Mutta muistatko, Antero!" jatkoi emäntä vähän äänekkäämmin. "Minä
olin vastaan Erikin lähettämistä lukioihin ja yliopistoihin. Minä aina
sanoin, että parempi on kun pysyy hän kotona ja astuu aikanansa talon
hoitoon, oppia oli hän saanut kyllin kyllä Lönnbomin luona lukiessaan.
Minä aavistin -- aavistin ja pelkäsin, että se aika oli tuleva, jolloin
hän muuttuu vieraaksi meille, jolloin hän halveksii vanhempiansa ja
kotiansa." Emäntä otti nenäliinan lakkaristaan ja pyyhki silmiänsä.
"Niinhän sinä sanoit ja arvelit alusta, mutta sitten olit taas
hyvilläsi, kun kuului kiittelemistä yhä hänen ahkeruudestaan ja
siivosta, raittiista elämästään."
"No en suinkaan minä pahoillani voinut olla poikani menestyksestä.
Sitähän juuri sanoin, että olimme yhteen aikaan parhaassa toivossa.
Mutta nyt ovat asiat toisin. -- Jaa, miten hän lienee pitänyt
raittiuslupaustansakin, koska niin paljon rahoja kuluttaa."
"Hm! Melkein hän olisi ostanut talon niillä rahoilla, mitkä oppiajalla
häneltä ovat kuluneet. Ei olisi silloin pitänyt käyttää häntä
Lönnpuminkaan koulussa."
"Älä taas sitä sano. Se oli päinvastoin onni, että Lönnbom sattui
pappilaan kotiopettajaksi ja otti Erikinkin kouluttaakseen. Minä
luulen, että harvassa on niin jaloja ihmisiä kuin Lönnbom, ja suurta
hyötyä ja sielun ylennystä oli Erikille hänen opetuksestaan. Siihen
olisi pitänyt tyytyä, niin olisi kaikki hyvin."
"Näet, oppi mahtaa olla semmoista, että kuta enemmän sitä saa, sitä
enemmän sitä pyytää. Mutta mitäpä entisistä enää puhuukaan! Mikä on
tehty, se on tehty, siinä ei auta ruotsinkieletkään."
"Niin no, mitä niistä puhuu", myönsi emäntä huoaten ja jatkoi sitten
vähän vilkkaammin: "Ja nyt aiot mennä Helsinkiin koettamaan kääntää
hänet taas paremmin meidän puoleemme?"
"Niin, täytyyhän jotenkin päästä silmätysten hänen kanssaan", vastasi
Antero harmistuneena. "Syksyllä hän ei tullut kotiin, vaikka ei
ollut opistossakaan -- piti parempana oleskella vieraissa, muka
metsästääkseen toverein kanssa; -- jouluksi hän ei tullut, kesäksi hän
ei tule, kirjeitä ei tule paitsi silloin kun hän rahoja tarvitsee --
täytyyhän mennä hänen puheilleen viimeinkin."
"Kyllähän sinulla hyvä tarkoitus on, mutta --"
"Ja minulla on toinenkin syy lähtööni, josta vielä en ole mitään
maininnut, vaan johon jo itse viittasit äsken kun puhuit Erikin
seuroista -- suuri syy."
"No?"
"Kun postikonttoorista tulin, poikkesin Silvennoisen puotiin.
Kauppamies oli jo tullut ja pyysi minua sisään. -- Erikkiä hän ei ollut
nähnyt Helsingissä, mutta toista meidän sukulaistamme hän oli siellä
sekä nähnyt että puhutellut -- Ödepergiä."
"No, onko tuo paha veljesi nyt taas Suomessa?"
"Sitäpä minäkin hämmästyin. -- Hän on ollut jo monta kuukautta, emmekä
me ole tienneet mitään. Hän käyttää, kuulen ma, jotakin tehdasta aivan
kaupungin lähistössä."
"Kun et huoli sanomalehtiä pitää, niin emme tiedä muusta maailmasta
mitään -- kyllä tuosta tehtaasta oli helsinkiläisissä sanomissa
mainittu."
"'Terveisiä Ödebergiltä', sanoi äkkiä Silvennoinen. Tosiaankin! Minä
ajattelin: kirouksia hän pikemmin lähettää meille kuin terveisiä.
-- Herjannut hän oli meitä nytkin kaiken aikaa, sen hyvin ymmärsin
Silvennoisen puheista, vaikka hän tahtoi sitä peitellä. Ja sama mies,
milt'ei vaan ilkeämpi, hän on kuin ennenkin. Mitä Silvennoinen muuta
kertoi hänen puhelemisistaan, se oli aivan pelkkää Jumalan pilkkaamista
ja raa'inta hävyttömyyttä -- hirveä mies tuo Ödeberg. Ja _viini_ herra
hän on olevinaan."
"Ja tietääkö hän että Erik on Helsingissä?"
"Nyt hän tietää, kun tuo tuhmajussi Silvennoinen siitä hänelle meni
ilmoittamaan."
"Ai-ai! No, olisihan hän muutenkin ennemmin tai myöhemmin tullut siihen
tietoon. Mutta hän vihaa meidän perhettämme niin ett'ei hän suinkaan
lähesty Erikkiä."
"Minä arvelen siitä vähän toisin. Juuri meidän kiusalla hän lähestyykin
Erikkiä, kostaaksensa meille hän pyytää Erikkiä turmioon."
"Jaa, jaa, voi olla niin -- aivan niin. Hän voi tekeytyä
ystävälliseksi; paha seura pukeutuu parahiten ystävyyden muotoon, se on
salassa syöpä myrkky."
"Niin, näet, enkö ollut nyt minä oikeassa -- ja sentähden täytyy
välttämättömästi varoittaa poikaa. Sitä ajattelin paluumatkalla
ja päätin lähteä Helsinkiin heti huomispäivänä. Reisua ei käy
tuonnentaminen siitäkään syystä, että rekikeli on jo ihan
viimeisillään."
"Jaa -- tokko sinä pääsetkään?"
"Sanoi Silvennoinen pääsevän vielä hyvänlaisesti nää kahdeksan
peninkulmaa rautatielle, ja sitten ei ole hätääkään."
"Entä takasin?"
"Noo -- Näet, vieraita tulee!"
Nuori herrasmies astui sisään. Se oli heidän rovastinsa nuorempi poika,
Mustialassa lukenut agronoomi. Hän palasi matkalta rajapitäjässä, missä
oli käynyt katsastamassa myytäväksi kuulutettua maatilaa.
"Hyvää iltapäivää!" tervehti hän. "Täytyy antaa hevosen pikkusen
puhaltaa täällä, keli on niin armottoman huono."
"Terve tulemastanne! Terve tulemastanne! -- Jaa, keli on huonoa,
varsinkin aukeammilla seuduilla. Asemalle päin on sentään hyvä pääsö
vielä, sanoi Silvennoinen, joka tänään palasi Helsingistä."
"Vai niin! Jaa, se on sydänmaan tietä paraasta päästä. -- No, te saitte
terveisiä Erikiltä?"
"Saimmehan -- ja tänään tuli kirjekin postissa. Hän ei lupaa tulla
kotiin kesäksi."
"Eikö! Kaupungissako hän aikoo oleskella? Parempihan toki maalla on
kesällä -- mutta ei hän mennäkään kesänä tainnut olla kuin pari kolme
viikkoa täällä?"
"Ei. Eikä hän sano, jääpikö kaupunkiin vai meneekö tuttaviin -- eikä
hän lopeta kurssejaan, ties sen mitä hän ajattelee."
Agronoomi arveli kotvasen ennenkuin vastasi.
"Hm! pikemmin pääsi veljeni papiksi -- hän on jo kolmatta vuotta isän
apulaisena. Mutta sehän siinä oli, että hän pääsi edelle Erikistä heti
alussa, kuu tämä jäi arvelemaan, jatkaisiko lukujaan vai eikö."
"Niin. Kyllä olen jo ajatellut, että eiköhän olisi ollut Erikin parasta
tyytyä Lönnpummin oppiin vaan."
Agronoomi hymyili.
"Lehtori Lönnbom on kirjevaihdossa veljeni kanssa. Ei hän usein
kirjoita Erikistä; he eivät näy usein tapaavan toisiaan. Tiedättekö
varmaan, aikooko Erik papiksi todellakin?"
"No miksi hän aikoisi?"
"Lönnbom luuli viime kirjeessään, hänen aikovan lukea maisteriksi."
"Isompiko se olisi sitten kuin papin virka -- johan häntä maisteriksi
tässä on mainittu kuinka kauan."
"Hahaha, jaa no, en minä Lönnbomin luuloja voi taata. -- Olkaahan
huoleti kuitenkin, viipyyhän moni yliopistossa kymmeniä vuosia.
Onhan teillä varoja, ja onhan Erik siivo mies -- niin hän oli
lukiossa ollessamme ja siksi veljeni kehui häntä sinä vuonna, kun he
yliopistossa yhdessä olivat."
Emäntä tuli taas sisään. Kahvia tuotiin vieraalle.
"Onhan Erik aina tähän asti hyvin käyttänyt itsensä", puuttui puheesen
emäntä. "Suokoon Jumala että hän olisi samallainen edeskinpäin. Isoissa
kaupungeissa on paljon kiusauksia."
"Noo, kestäähän niitä aika mies", vastasi vieras. "Mutta rahoja siellä
menee riskisti. Koettavat kovin apinoida Pariisia; pariisilaisiin
turhuuksiin keräillään rahoja basaareilla ja arpajaisilla, joissa
ylhäiset neidet alentautuvat astumaan syöteiksi tiskien taakse."
"Jaa, kaikkea keksitään tässä köyhässä Suomessakin."
"Minä puolestani olen hyvin tyytyväinen, ett'en siellä opiskellut.
Rupesin yksinkertaiseksi maanviljelijäksi, niin säästyi vähän edes
isä-ukon rahoja. -- Mutta hyvästi nyt, hyvät ihmiset, tällä kertaa
taas!" Maanviljelijä meni.
"Jaa, lähden kuin lähdenkin Helsinkiin", lausui Antero, kun
kahdenkesken jäivät taas. "Lönnpum on kuulen ma kirjoittanut, ett'ei
Erik taida papiksi enää aikoakaan. Se olisi katkera pettymys meille."
"Ohhoh, no johan sitä pelkäsin! Miksikä hän siis aikoo?"
"No maisteriksi, mikä hän on ollut jo tähänkin asti. Se on lorua ja
veruketta vaan, luulen minä, että siihen enempää oppia tarvitsee.
Koulunopettajalla on kirja nenän alla aina kun luettaa, onko hän
viisaampi kuin pappi, joka aivan vapaasti saarnaa!"
"Sitäkö sinä sanoit rovastin pojalle?" kysyi emäntä hiukkasen hymyillen.
"En, mutta sinulle sitä sanon. -- No olipa miten oli, laitahan
vaatteita laukkuun ja evästä vähän, ja mieti tyttöjen kanssa mitä
pääkaupungista tahtoisitte, kyllä minä ostan ja jaksan ostaakin. Ukko
menee kerrankin maailmaa katsomaan vähän laajemmalta, näet. Kumma
ett'en ennen ole ajatellut semmoista reisua -- aina vaan tyytynyt
tuohon vähäiseen maakaupunkiimme."
"No menehän Jumalan nimessä -- mutta yksi asia tässä tuumassasi vähän
huolettaa."
"Mikä se on?"
"Sinä et ole aivan raitis -- älähän suutu -- enhän minä muuta sano kuin
että toisinaan pitoloissa olet käynyt vähän liian iloiseksi. Jos nyt
Helsingissä --"
"Älä pelkää", keskeytti Antero. "Älä varoita vanhaa miestä. Olenhan
minä niin raitis kuin vanha mies voi olla, joka nyt kerran on tottunut
ruokaryyppynsä ottamaan eikä siinä näe minkäänlaista vaaraa."
"Jos olisin terveempi ihminen, niin tulisin sinun kanssasi --"
"Nyt luulet minua taas niin typeräksi, ett'en yksin osaa missään."
"Sitä en tee. Tahtoisin vaan olla sinun apunasi, en muuta. -- Vaikka
aikanani olen ollut paljonkin herrasväkien kanssa, et voi kuitenkaan,
sitä sanoa, että milloinkaan olisin pyytänyt ylpeillä paremmalla
sivistyksellä sinun rinnallasi -- et voi sitä sanoa."
"No en, en, eukkoseni, hyvähän sinä olet ollut aina ja tyytyväinen
tyhmään ukkoosi", hän taputti emäntäänsä olalle.
"Onko sinulla ainoatakaan tuttua Helsingissä?" kysyi emäntä.
"Onhan -- Lönnpummi --"
"Mitä -- tokko häntä siellä löytäisit --"
"Niin, ja muitakin: onhan Heinonen täältä meidän omasta pitäjästämme --"
"Joka pienestä pitäen on ollut poissa täältä, häntä et edes tunnekaan
enää. Missä hän siellä onkaan?"
"Uusperin tehtaassa ja Mikaanin verstaassa, sen sanoi Heinosen leski
viimeinkin kun tavattiin. Ja on vielä kolmaskin tuttu, kauppias
Kossman, joka ennen Jyväskylässä oli."
"No hänen luokse voisit mennä. -- Minusta on parempi ett'et aja Erikin
asuntoon, hän voisi sitä vaan pahaksua. Aja joko kestikievariin taikka
Kossmaniin."
"Hyvä! Ja leninkikankaita tuo ukko teille ja hyviä -- missä ovat Miina
ja Anna?"
"Ne menivät naapuritaloon, kyllä kohta tulevat. -- Jaa, puku nyt oikein
totuutta Erikille, vahvista häntä pysymään kerran alkamallansa uralla,
pysymään Jumalan pelvossa ja siivoudessa, varoita häntä karttamaan
Ödebergiä ja muita pahoja ihmisiä ja pyydä häntä kääntymään taas
meidän puoleemme, meidän hyväksi pojaksemme mikä hän oli ennen --
hänen väliäpitämättömyytensä on surettanut minua syvästi, vaikka olen
sulkenut surun sydämeeni, enkä sitä juuri näytellyt. -- Jaa, jaa,
paljon olen jo kokenut murhetta muutoinkin tässä maailmassa: veljeni
kuoli äkkiä, sitten rakas lapsemme, vanhin tyttäremme -- en voisi
kolmatta kohtausta enää kestää. --"
* * * * *
Aution tila oli avarimpia, viljavimpia pitäjässä. Se oli eteläpäässä
joen varrella, likellä oli koski ja siihen rakennetut saha ja mylly
kuuluivat nekin tilaan.
Edellisellä omistajalla oli kuusi lasta: kolme tytärtä, kolme poikaa.
Tyttäret pääsivät aikaisin hyviin naimisiin, keskimäinen poika kuoli.
Jälellä oleville kahdelle pojalle, joiden ijänväliä oli päälle kymmenen
vuoden, päätti hän panna suuren tilansa kahtia. Vanhempi oli saapa
päätalon, nuorempi uudistalon ylempänä ynnä vesirakennukset, joita
käyttämään, hän näytti halua. -- Mutta näistä tuumista ei tullut totta.
Nuoremman pojan luonto ei mukautunut isän säädöksiin. Hän oli käynyt
kouluja montakin, mutta ei pysynyt kauan missään. Milloin tuhlasi hän
ja nosti velkoja niin hurjasti, että isä katsoi tarpeelliseksi siirtää
hänet toisiin oloihin toiseen kaupunkiin, milloin taas heittäytyi
hän huonoihin juoniin ja pantiin pois. Hänen ja kotiväen väli kävi
yhä kireämmäksi ja ritkahti viimein rikki. Isä ja poika tekivät eron
ijäksi; edellinen varusti vielä viimeisen kerran poikaansa suurella
summalla, poika luopui muista vaatimuksista ja meni, nimellä Ödeberg,
maailmaan onneansa etsimään. Viisi vuotta oli hän poissa, kuudentena
ilmaantui hän äkkiä kotipitäjääsen ja alkoi käräjänkäynnin veljeänsä,
Aution nykyistä isäntää, vastaan, saadaksensa muka perintönsä, puolen
tilasta. Antero olisi suostunut sovintokauppaan, mutta vähempiin
ehtoihin toinen ei tyytynyt. Epäsopu -- voimme melkein sanoa viha --
veljien välillä yltyi yltymistään, olletikin kun aika oli tuottanut
vielä suurempia eroituksia heidän keskensä. Ödeberg oli herrastunut
ja ylenkatsoi tyyten tyhmää veljeänsä. Hänen mielipiteensä olivat
entistään vielä paljon huonommat, Antero kauhistui kuulla hänen
jumalattomuuttansa ja turmelevia ajatuksiaan. No, kauan hänen ei
tarvinnut niitä kuullakaan. Ensi käräjissä kumottiin Ödebergin
vaatimukset, hän oli aikanansa vierasten läsnäollessa luopunut
perinnöstä, ja oli paitsi sitä jo isän eläessä saanut melkein sen
vastaavaa. Ödeberg meni matkoihinsa vihoissaan, ja oli joitakuita
vuosia poissa taas. Tuli sitten Suomeen rikkaana miehenä, kuten
huhuttiin, ja rupesi kauppamieheksi merikaupunkiin. Mutta rikkautensa
ei tainnut olla kovin kehuttava, hän teki konkurssin kohtakin ja katosi
kolmannen kerran näyttämöltä. Hänestä ei kuulunut sitten mitään moneen
Herran vuoteen, kunnes kauppias Silvennoinen ilmoitti Anterolle, hänen
palanneen taaskin suurilla rikkauksilla varustettuna ja asettuneen
tehtailijaksi pääkaupungin likitienoille. Mistä hän tuli ja miten hän
oli rikastunut, sitä ei tiedetty, mutta ainakin Antero epäili hänen
rahakeinoinsa rehellisyyttä.
Anteron elämä oli kulunut hiljaisuudessa ja yksitoikkoisuudessa.
Hän ei ollut pyrkinytkään milloinkaan sivistymään ja herrastumaan.
Isänsä kuoltua oli hän rikkaimpia miehiä niillä tienoin, mutta suora,
yksinkertainen talonpoika vaan. Hän nai kuitenkin varamaamittarin
tyttären, joka luettiin alhaisempaan herrasväkeen. Tyttö, kun
oli isätön ja köyhä, ei kovin kauan arvellut, ennenkuin sanoi
suostumuksensa ja sillä hankki sekä itselleen että vanhalle äidillensä
elannonmurheista vapaan tulevaisuuden. Eikä hänen koskaan tarvinnut
sitä katua, hän sai sydämellisen hyvän miehen, jonka mieleen ja
tapoihin hän kernaastikin mukautui, kertaakaan kaipaamatta entistä
epäiltävää herras-arvoansa. Heidän avioliitostaan syntyi poika ja
kolme tytärtä. Edellinen, Erik, peri äitinsä hienompaa, sivistykseen
sovistuvaa luonnetta. Hänen kirjaoppiaan edistikin äiti, ainakin niin
kauan kuin lähistössä siihen oli tilaisuutta; sittemmin äidinrakkaus
pyysi pysyttää häntä kotona. Kumminkaan niin ei käynyt. -- Tyttäristä
kuoli vanhin, nuoremmat kaksi olivat nyt äidin parhaana vanhain päiväin
ilona ja apuna.
2.
Eräässä pääkaupungin suosituimmista kahviloista istui Aution isäntä,
ryyppien hiljavoittoa kahviansa.
Viereisestä huoneesta kuului äänekästä puhelemista ja iloista naurua.
Ukko kahvikuppinsa ääressä oli jo useasti itseksensä myhäillyt kun
kuuli ja ymmärsi heidän puhettaan: mahtoivat olla suomenmielisiä miehiä
nuo, ja iloinen seura muuten.
Viimein nousi ukko ja lähestyi verkkaisesti tuota seuraa.
Nuorukaisia olivat siinä kaikki, ja punssia he joivat.
Puhelu hiljeni Aution isännän astuessa sisään; pöydän ääressä istujat
katsoivat häneen kummastellen, moni naurusuin.
"Antakaa anteeksi, hyvät herrat, että näin tungen tuntemattomaan
seuraan", alkoi ukko hymyillen ja vähän äimistyneenä, "mutta minusta on
aina niin iloista kuulla herrain puhuvan meidän sujuvata suomenkieltä
-- te olette yliopistolaisia, eikö niin?"
"Niin olemme", vastasi eräs pitkä nuorukainen, joka lakki päässä istui
ja keikutteli tuoliaan, ja jonka ääni useimmin oli toiseen kamariin
kajahtanut. "Suomen poikia kaikki ja kansanmielisiä miehiä -- astukaa
esille vaan, ukko, kuka te olette -- minun nimeni on Koiskanen."
"Minä olen Autio, talollinen tuolta keski-Suomesta -- Antero Autio."
"Niin -- esitelkööt nyt itsensä muutkin -- istukaa isäntä. Suomen
poikia me olemme!" Koiskanen löi kämmenellään pöytään että lasit
kilahtelivat. "Hoi, Ganymeedi, Markus vai mikä oletkaan -- paljon
enemmän punssia."
Muutkin tekivät itsensä tutuiksi isännän kanssa, hän pisti kättä sinne
ja tänne ja istuutui sitten, leveästi hymyillen, nuorten seuraan.
"Kiitoksia -- kiitoksia paljon", sanoi hän, kun Koiskanen kaasi hänelle
lasin punssia puhvettipojan tuomasta täydestä pullosta; "voipihan sitä
vähän maistella, vaan ei paljon. Eukot kotona aina niin varoittelevat.
Maistanhan vähän, mutta --"
"Hoo", huudahti Koiskanen, "tottahan toki, kun kerran pääkaupunkiin
tulee. Akkavalta olkoon kotona, ei se tänne ulotu. No maljahan,
veikkoset -- Tää on oikein venskan punssia, ainoa hyvä mikä meillä
Ruotsista on."
"Tunnetteko te, hyvät herrat", alkoi taas Autio, "minun poikaani
Erikkiä?"
"Tunnemme hyvinkin", vastattiin.
"Minä tulin kaupunkiin oikeastaan häntä tapaamaan, mutta kun kävin
hänen asunnossaan, niin ei ollutkaan mies kotona. Sanoivat siellä hänen
lähteneen tiistaina jonnekin maalle pariksi päiväksi -- pitäisipä hänen
palata jo kohta."
"Jaa", vastasi eräs, "hän meni pääsiäis-lomaa viettämään Väinö Ranolan
kotiin Järvenpäässä. -- En minä luule että hän vielä sieltä tulee."
Antero-ukko raapi korvallistansa.
"No älä hätäile, ukko", virkkoi Koiskanen, "meneehän Helsingissä viikon
päivät, maalaiselta varsinkin."
"Ei, ei minun käy kovin viipyminen", naureli Antero; "eukko kotona --"
"Taas hän eukostaan puhuu", sanoi joku -- "luulisi häntä aika
ämmälauriksi."
Antero vaan naureli.
"Sanoivat", jatkoi Antero, "Erikin käyvän useasti täällä Sumperin
kahvihuoneessa, sentähden minä pistäydyin tänne minäkin -- minä
ajattelin, että ehkä hän paluumatkalla heti poikkeaa tänne
virvoittelemaan."
"Ei hän tänä päivänä tule", sanoi Koiskanen, "ole huoleti siitä!"
"Tiedättekö hyvät herrat, hänen lukujaan? Johan hänen olisi pitänyt
päättää ne tällä termiinalla -- en minä ymmärrä, mitä se poika
vitkastelee."
"Se poika ei taida papiksi ruvetakaan", vastasi Koiskanen.
Antero, oli käydä murheelliseksi, mutta ilahtui taas kun toinen
seurassa sanoi:
"Älähän päätä! Vasta äskettäin Erik sanoi minulle aikovansa
pysyä teoloogisella urallaan, vaikka ei hän vielä pidä kiirutta
tentaminoillaan. Hän on opinhalukas ja lukee väliin paljon muitakin
_humaniora_."
"Kyllä hän minun mielestäni, saisi jättää nuo humanuorat
vähemmiksikin", arveli Antero.
"No ei hän niin kauan vielä ole yliopistossa ollut", vastasi toinen
hymyillen. "Tuo Wäinö Ranola, josta puhuttiin, on jo yhdeksättä vuotta
yliopistossa, -- papiksi hänkin alusta alkoi, nyt hän on kandidaatti,
vihittävä ensi promotionissa."
"Kyllä minä vaan sanon pojalleni, ett'ei hänen tarvitse Ranolan
esimerkkiä noudattaa."
"Noo, antakaa hänen lukea vaan, 'ei oppi ojaan kaada'", sanoi
Koiskanen. "Sanokaa hänelle ennemmin, että pysyy suomenmielisenä; hän
on minusta, melkein laimentunut nyt viime aikoina."
"Jassoo -- vai niin."
"Useimmin vaan tahtovat talonpoikain pojat olla vähemmin
suomenkiihkoisia kuin ne, jotka alkujaan ruotsalaisista kodeista
tulevat", virkkoi eräs.
"Älä puhu joutavia!" huudahti Koiskanen. "Minä olen talonpojan poika
ihan sydänmaan korvesta, vaan ei minua milloinkaan ruotsalaisuus
viettelisi."
"Oikein vastattu!" Antero taputti Koiskasta olkapäälle. "Enkö minä,
hyvät herrat, nyt saa luvan pistoovata pullon minäkin --" hän nousi
istuimeltaan.
"Miks'ei -- mutta tokko täällä enää viitsii istua!" arveltiin.
"Ei", huudahti Koiskanen. "Menkäämme muualle -- täytyyhän tälle
vieraalle näyttää pääkaupunkiamme vähäsen. Toisessa paikassa saatte
'pistouata', isäntä."
Koko seura ja Aution isäntä keskessä lähti nyt: menemään esplanaadin
kautta toiseen ravintolaan.
"Näette, tässä on meidän mainio Runeberg!" Seura seisahtui Runebergin
kuvapatsaan eteen.
"Jaa, siinä se ukko seisoo, ja aivan avopäin", sanoi Antero, katsoen
suu auki ylös kuvaan. "Erik kirjoitti heti ensimäisessä kirjeessään:
nyt on meillä Ruunakorpikin eksplanaatissa."
Nuorukaiset naurahtivat.
"Vai niin hän kirjoitti", ilvehti joku, "kyllä se oli koko _lapsus
calami_."
"Vai oli kalamiehen lapsia vaan tuo Ruunakorpi, vaikka sitten nousi
niin mainioksi", arveli Antero totuudessaan.
Yleinen hohotus taas.
"Älähän nyt hassuttele, veikkoni", huusi Koiskanen. "_Runeberg_ hän on
nimeltänsä eikä hän ole kalamiehen lapsi. Isä oli merikatteini, Lorenzo
Ulrikki Runeberg. -- Agrikola oli kalastajan poika."
"Jaa -- niinkö se on -- jaa, minä vähän sekauduin", sanoi Antero.
"No", sanoi Koiskanen, "keikahtaahan sana suusta väärinkin toisinaan."
"Entä tää vaimoihminen alla?" rupesi Antero nyt tarkastamaan
kantakuvaa; "hänen leskensä kai, koska niin on allapäin ja kallella
kypärin."
Nauraa saatiin taaskin.
"Suomi se on, ukko", selitti Koiskanen, "Suomi vertauskuvana. --
Ja allapäin se on sentähden, että suomalaisten oikeuksia on kauan
poljettu. Mutta kyllä se kohta päänsä nostaa!"
"Jaa -- jaha, vai semmoinen kuva se on", sanoi Antero, katsellen
tarkemmin ja aprikoiden kenties, miten päätä pystyyn saataisiin silloin
kun aika oli käsissä.
Mentiin sitten eteenpäin.
Poikettiin Ooperakellariin, ja Aution isäntä "pistouasi" punssia koko
joukolle.
Virkeämmillä elinvoimilla lähdettiin liikkeelle taas.
"Eivätkö kaikki ylioppilaat tunnekaan toinen toistansa?" kummasteli
Antero, kun ylioppilaita tuli vastaan ja hänen seuransa ei tervehtänyt.
"Tässä tulee pari valkolakkia taas."
"Sveekuksia!" sanoi Koiskanen halveksien, "emme niitä tunne."
"_Svek-oxe kan du vara sjelf_", mutisi sivumenijöistä toinen.
"Haha, sen vietävät nuo viikingit! Kuulkaa, pojat, minne nyt menemme?
Menkäämme manalaan!"
"Mitä", huusi Antero, "eihän toki elävältä sinne viedä."
"Ei se hirvittävä paikka olekaan enää, ajanmukaiseksi muuttunut sekin,
hahaha! -- Se on, näette isäntä, äsken avattu 'Tuonela'-niminen
ravintola, jota me pilalla Manalaksi mainitsemme: siinä saapi
verratonta olutta ja hyvää ruokaa, jos syödä tahtoo. Muuten hienoimpia
ravintolia."
Sinne astui alas seura ja sijoittui kulmaan pöydän ympärille.
Väkeä oli Tunnelissa paljonkin. Sievät tarjoojatytöt häärivät
edestakasin.
"Täällä on väkeä enemmänkin", virkkoi Antero. "Taitaapa maittaa heille
olut, niinkuin veli Koiskanen sanoi. -- Kukahan tuo niin mustanverinen
mies on ja mitä murretta hän puhuukaan --" hän aikoi osottaa
sormellaan, mutta vieressä istuja, ylioppilas Fellberg painoi hymyillen
alas hänen kättään. Sitten sanoi:
"Hän on meidän suomalaisten heimolaisia -- kas, kuin teistäkin tuntui
tutulta hänen puheensa. Hän on unkarilainen, näette, ja puhuu unkarin
kieltä konsuli Horst'in kanssa, joka osaa sen seitsemän kieltä. Taidan
minäkin vähän unkarilaista!"
"Vai unkarilainen -- ja meidän kansamme heimolaisia", ihmetteli Antero,
uteliaasti katsellen tuota vierasta. "Ja mikä hän on nimeltänsä?"
"Szapary -- Szapary Mauri hänen on nimensä, hän on professori."
"Hoh, hyvin -kaikuu suomalaiselta nimikin. Ja mitä hän täällä
toimittaa, tuo Saparo-Matti?"
"Hän on käynyt Karjalassa matkoilla --"
Hän keskeytyi, konsuli Horst tuli tervehtimään.
"Terve miehelle, Fellberg! En ole tavannut teitä, luulen ma, sitte kun
viime filoloogisessa kokouksessa."
"Jaa, niinpä taitaa olla", vastasi Fellberg,
"Minulla on senkin seitsemän puuhaa, näette: virka, kieliharrastukset,
maatila, kilpatuomarin toimi väliin, ynnä muuta, ynnä muuta."
"Herra Konsulilla oli kuuluisa kumppani tuossa äsken."
"Niin, ajattelin tuoda hänet tänne, koska tekin taidatte unkarin
kieltä, mutta hän juuri kiintyi korkeopppiseen keskusteluun maisteri
Kynnäppään kanssa -- tässä taitaa olla talonisäntä?"
"Niin, Konsuli Horst -- Talollinen Autio", esitteli Fellberg.
Horst veti tuolin allensa, tilasi seidelin olutta itselleen ja alkoi
puhella Aution isännän kanssa, joka siitä näytti olevan vallan
hyvillään.
"Niin, minä tapasin teidän puolelaisianne kilpa-ajoissa Hämeenlinnassa
-- talonmies Wester'in; hänellä oli varsin kaunis silkkimusta ori
nimeltä Hujo, vaan ei ollut se oikein tottunut vielä, karkaamaan tahtoi
kiihtyä. Teidän puolellanne taitaa olla hevois-miehiä montakin?"
"Noo, melkein joka toinen talollinen", kerskaili Antero. "Ja hevosia
niillä on, että keisarillekin kelpaisi."
"No, ja maanviljelys taitaa olla hyvällä kannalla teidän pitäjässänne?"
jatkoi puhelua Horst.
"Kukoistavalla kannalla kerrassaan!" vastasi Antero.
"Teillä on maanviljelyskoulu, luulen?"
"On. Mutta kummallista, huonoin tahtoo vaan olla kasvu koulun
pelloissa. Uudispeltoa taas perattiin tässä toissa vuonna, mutta niin
harva vilja siihen tuli, että aina ajattelin kun sivutse ajoin: ei
tuosta pellosta napinreiät repiä."
"Hahhah", naurahti Horst, "ei siitä sitten malliksi ole. -- Mutta
nyt, hyvät herrat, täytyy minun taas erota tästä hauskasta seurasta.
Professori näkyy olevan yksin." Hän kumarsi kepeästi ja meni.
"Sangen alhainen, puhelias herra tuo konsuli Horsti!" kiitteli Aution
isäntä.
"Puheleehan teidän kanssanne kun olette niin lystikäs", sanoi Fellberg.
"Emmeköhän syö päivällistämme täällä?" ehdotteli Koiskanen.
Niin päätettiin ja tehtiin.
"En ole tullut kysyneeksi herroilta", alkoi Antero-ukko taas, "tunteeko
kukaan teistä Heinosta täällä?"
"Heinosta -- mikä ja missä hän täällä on sitten?"
"Uusperissa pitäisi olla --"
"Osberg'issa, niin on!" vastasi Koiskanen -- "tunnen minä, hän on
taitava mekaanikko."
"Vai niin; näette, meidän poikia!"
"Olen minäkin häntä tehtaassa tavannut", lisäsi toinen. "Hän, kuulen
ma, kehuu keksineensä _perpetuum mobilenkin_."
"Jaa, mikäs se on?" kysyi Antero uteliaasti.
"Hm! Kone -- eli kalu, joka omasta voimastaan liikkuu."
"Jaa, eikö semmoista ole olemassa?" kysyi Antero.
"Onhan semmoisia!" huusi Koiskanen naurahtaen. "Selitä paremmin,
Rainio."
Tarjoojatyttö toi ruokia.
"Mitä Rosa arvelee, onko semmoista konetta, joka omasta voimastaan
liikkuu?" kysyi Koiskanen, ottaen tyttöä vyötäisistä kiinni.
"Ei ymmärrä rigtigt bra", vastasi Rosa hymyillen.
"Mitä sekasortoa se on, hempunen?"
Hempunen luikahti pois.
"Kai tulevaisuuden kieltä", sanoi Fellberg: "Kun fennomaanit ja
svekomaanit kerran maailmassa lyövät kättä käteen, sitten puhuvat
semmoista."
"Te vaan olette iloisia poikia", sanoi Antero-ukko. "Ja minäkin ihan
olen kymmenen vuotta nuorempi tällaisessa seurassa. -- No vieläkö sitä
vaarinkaljaa tässä holkaistaan -- tänne tytöt!"
Koiskanen kuiskasi tovereilleen: "Ukko rupeaa käymään melkein liian
iloiseksi. Emmeköhän mene toiseen paikkaan, jossa voimme olla
vapaampina?"
"Minä puolestani menen nyt pois kotiini", sanoi Fellberg.
"Älähän vielä!"
"Kyllä nyt en jouda jäämään enää, olen kutsuttu iltaseuraan, jossa on
sieviä neitosia, täytyy vähän selvitellä sitä ennen. -- Hyvästi isäntä,
ehkä tapaamme toisiamme täällä vielä --"
"Hyvästi ja kiitoksia hyvin paljon hyvästä seurasta. Emmeköhän huomenna
yhdy --" Antero otti Fellberg'in takin-käänteestä kiinni -- "taas
tuossa kahvilassa -- se eli niin saakelin hauskaa -- saakelin hauska
yhdyntä -- minä ihan kävin kymmenen vuotta --"
"Hyvä, hyvä -- Sundbergissa siis", Fellberg pääsi irti ja meni.
"Ettekö isäntä menisi mielellänne teaatteriin tänä iltana?" kysyi
Rainio.
"Oopperaan toki ennen!" huusi Koiskanen. "Eikä sekään kovin viehätä,
paras laululintunen on poissa, ihastuttaa italialaisia tätä nykyä. --
Vai menisittekö oopperaan, setä Antero, vanhaa Trubaduuria kuulemaan?"
"Rupatuuria, vai niin -- no en minä taida huolia vanhoja rupatuksia
kuulla."
"Ha ha ha! sillä on sutkauksia! Niin no, mennään totia juomaan, se on
paljon parempi. _Allons enfants -- de la patrie_!"
Vähän myöhempänä istui tää iloisa seura taas toisessa kapakassa.
"Ei nyt muuta kuin loiskuttamaan ja laulamaan taas", sanoi Antero
tehden totia itselleen.
"Tosiaan, emmeköhän pistä pikku lauluksi?" ehdotteli joku.
"No mikäs siinä on!" vastasi Koiskanen nousten ravakkaasti. -- "Mutta
onko täysiä ääniä. -- Rainio ensimmäinen tenoori, Tellström, Ahtiainen
toisia tenooreja -- niin ja sinä, Jaakko -- muut toisia bassoja --
ensimmäinen basso puuttuu."
"Eiköhän se mene ilmankin?" arveli joku.
"No koetetaan -- kestätkö sinä, Rainio, yksin äänessäsi?"
"Ojaa!"
"No, 'Mun muistuu mieleheni nyt' -- Mutta kuka tulee?"
Ovi aukeni ja lihava mies astui sisään.
"Mikähän Mahometti se on?" arveli Antero nauraen.
"Hiljaan! Varatuomari Winkelstedt", ilmoitti hänelle Koiskanen
matalammalla äänellä, "rattoisa mies -- ja ensimmäinen basso, todella,
hän tuli aivan kuin kutsuttu --" hän kääntyi Rainioon ja kuiskasi:
"Mistähän tuo valta-juoppo tänne osasi, nyt sitä vasta elämätä tulee."
"Olimme lauluhommassa juuri", sanoi hän sitten ääneensä, "mutta meiltä
puuttui ensimmäinen basso."
"No ei sitä nyt enää puutu, hahaha", vastasi Winkelstedt vähän
rähisevällä äänellä. "Mutta 'ei sitä jaksa laulaa, jos ei kasta kaulaa'
-- viinalaskija hoi!"
Aution isäntä ja Winkelstedt esiteltiin nyt toisillensa, kaulaa
kasteltiiin ja sitten Savolaisen laulu kajahti. Rainio lauloi sangen
sulavasti, silmät kattoa kohti -- bassot vetivät vihaisesti.
"Nepä poikia!" huudahti Antero milt'ei vesissä silmin kun laulu loppui.
"Voi sun saakeli kuin kuului kauniilta. Laulakaa vielä, laulakaa vielä!"
Ja laulettiin vielä, ja suottailtiin väliin, ja ilta kului ja
Antero-ukon kieli kävi kankeammaksi -- paha kyllä, sillä nyt hän vasta
olisi tahtonut oikein puhua.
"Hyvät herrat --" hän kohotti lasinsa.
"_Silentium_!" huusi Koiskanen ja löi nyrkkinsä pöytään että lasit
hypähtivät.
-- "Hyvät velikullat. Kyllä tässä on lystiä -- pääkaupungissa -- ja
komeata -- paljon komeata -- niin komeutta katseltavana -- mutta 'arvon
mekin ansaitsemme' -- me Suomen talonpojat -- nämä kourat, näette --
nämä kourat kannattavat kuitenkin kaikkityyni -- nämät kourat --"
"Hyvä, hyvä!" keskeytettiin. "Suomen talonpoikain malja, hurraa,
hurraa! -- -- --"
Hoilaten hoiperteli seura vihoviimein pitkin katuja.
"Hsh, hiljaa ukko, älä kilju, esplanaadikadulle tullaan -- kyllin sitä
on meluttu jo muuallakin."
"Näet, jo tulee poliiseja tuolla!"
Jotkut seurasta vetäytyivät kiireimmiten takasin ristikadulle ja
pakenivat.
Antero, Winkelstedt ja kolme neljä muuta jäivät.
"Tulkoon vaikka viisi!" huusi Antero.
Poliisi kuului viheltävän.
"Ei, perhana! pois tästä täytyy pötkiä --" sanoi Winkelstedt. "Näytä
nyt, ukko, mitä 'nämä kourat' taitavat!" huusi hän Anterolle ja läksi
ravaamaan niin että maha höykkyi. Ja hänen jälkeensä pyyhkäisivät
viimeisetkin Anteron puolelta.
"Mitä elämää te pidätte tässä aivan keskellä kaupunkia yösydännä? --
seuratkaa!"