E. Nervander._

Keskellä Lounais-Suomea, hiljaisessa rauhallisessa seudussa Vesilahden

pitäjässä ja kaukana tavallisista kulkureiteistä on iso Laukon kartano,

_Kurjen_ suvun entinen sukukartano, joka vasta vuonna 1817 joutui

vieraisiin käsiin. Ja vanha Laukko joutui hyviin helliin käsiin. Sen

osti näet kunnon mies, _Juhana Agapetus Törngren_, joka oli tunnettu

taitavaksi kirurgiksi ja siihen aikaan juuri nimitetty professoriksi

Suomen silloin vielä Turussa olevaan yliopistoon.

Törngren oli lähtenyt vähäisestä köyhästä kodista -- hänen isänsä oli

ollut majoittajana Uudenmaan rykmentin jalkaväessä -- ja hän oli itse

1789 vuoden sodassa kuulunut armeijaan palvellen välskärinä

sairashuoneissa. Hän tuli 23:n vuoden iässä pataljoonan lääkäriksi ja

samana vuonna ylioppilaaksi. Sittemmin edistyi tunnollinen, lahjakas ja

ahkera lääkäri nopeasti; hän ylennettiin v. 1826 aatelissäätyyn, ja kun

lääkintöhallitus perustettiin Suomeen, määrättiin Törngren v. 1829 sen

ensimäiseksi virkaa tekeväksi kenraalitirehtööriksi.

Jouduttuaan kuudenkymmenen vuoden ikään, ja koottuaan omaisuuden, joka

hänen jälellä olevan pitkän ikänsä kuluessa melkoisesti suureni, otti

hän vuonna 1833 eron sekä professorinvirastaan että lääkintöhallituksen

virkaa tekevän kenraalitirehtöörin toimesta ja asettui asumaan

rakkaaseen Laukon kartanoonsa.

Törngren oli 38 vuoden iässä mennyt naimisiin _Eeva Agata Helsingbergin_

kanssa, joka oli Letalan kirkkoherran, rovasti Juhana Helsingbergin ja

tämän ensimäisen vaimon Eeva Margareta Idmanin tytär. Rouva Törngren oli

noin 11 vuotta nuorempi puolisoaan, joka v. 1810 heidän naimisiin

mennessään, vielä oli Uudenmaan rakuunain rykmentinlääkärinä, mutta

jolla kuitenkin jo oli jalansijaa Turun akatemiiassa, hän kun näet oli

lääketieteen apuopettaja ja anatomiian prosektori. V. 1811 tuli hän

kaupunginlääkäriksi Turkuun ja sai seuraavana vuonna professorin

arvonimen.

Provasti Helsingberg oli nuorempana ollut tykkiväen rykmentin

saarnaajana Suomessa. Kuningas Kustaa III:nen erityisestä suosiosta sai

hän myöhemmin kirkkoherrakunnan. Hän näyttää olleen yhtä arvossa pidetty

kuin ansiokas mies, ja kirjoittelikin jonkun verran hengellisellä alalla

käyttäen sekä ruotsin että suomen kieltä. Hän kuoli v. 1812.

Rouva Törngren, joka jo lapsuudesta saakka oli oppinut hoitamaan

taloutta maalla, oli kaikin puolin käytännöllinen emäntä Törngrenin

patriarkkaalisessa kodissa. Kokeneen isännän älykäs, tyyni katse ohjasi

kyllä taloa kokonaisuudessaan, mutta kodin keskuudessa hallitsi hänen

vaimonsa itsevaltiaasti noudattamatta kenenkään muun tahtoa kuin

miehensä, jonka pienimmätkin toivomukset hän vastustamatta täytti.

Ankaraa järjestystä hän ylläpiti talossaan, ja onneton se, joka vastusti

hänen määräyksiään.

Hänen monia hyviä puoliansa oli myös se, että hän inhosi panettelemista,

mutta reipas rouva kuuluu olleen hyvin valmis lausumaan totuuden

ihmisille vasten silmiä ollenkaan henkilöön katsomatta -- arkkipiispa ja

maalaiskappalainen, maaherra ja nimismies, miljoonan omistaja ja

kerjäläinen saivat tarpeen vaatiessa samalla mitalla, ja koska Laukon

emäntä luonnoltaan oli antelias, oli hänen mittansa tavallisesti

hyvinkin täysi.

Yksi rauhoitettu alue oli kuitenkin, johon hän ei ankaraa arvosteluaan

ulottanut. Hän tunsi nimittäin erinomaista hellyyttä v. 1808 ja 1809:n

sotilaita kohtaan. Moni tämän sodan urhoista, joista usea oli hyvinkin

omituinen, seurusteli Törngrenin talossa, mutta kaikki olivat ankaran

rouvan silmissä moitteettomia. Jos joku rohkeni pienimmälläkään

viittauksella kajota näiden sotilaiden omituisuuksiin tai heikkouksiin,

sai hän talon emännältä semmoiset nuhteet, ettei toista kertaa enää

yrittänytkään.

Rouva Törngreniä kuvataan sen ohessa erittäin vieraanvaraiseksi, peräti

lämminsydämiseksi, uskolliseksi ja oikeutta rakastavaksi naiseksi.

Kirjallisuutta oli hän jo luultavasti isänsä kodissa oppinut arvossa

pitämään, ja mielellään kokosi hän nuorisoa ympärilleen. Hänellä kuuluu

olleen erityinen taito nuorten kanssa ollessaan antaa kunkin lahjojen ja

taipumusten tulla käytäntöön; usein osasi hän herättää heissä

harrastuksia aluksi vastoin heidän omaa tahtoansa.

Tähän kunnon, patriarkkaaliseen kotiin, muistorikkaaseen Laukon

kartanoon, johon kansanlaulu Elina Kurjen synkästä murhasta vielä oli

liittynyt, ohjasi kaitselmus _Elias Lönnrotin_ ensimäiset askeleet, kun

hän juuri kaksikymmentä vuotisena oli ylioppilaaksi tullut.

* * * * *

Kertomus Elias Lönnrotin köyhästä kodista, vastustamattomasta

tiedonhalusta, joka jo poikana sai hänet lähtemään ulos maailmaan, on

jokaiselle suomalaiselle tuttu. Vähemmän tunnettua lienee, että hän

kouluaikanaan, jolloin hän sai kärsiä niin monenlaista puutetta, oli

niin köyhä, ettei hänellä erään entisen koulutoverin[1] kertomuksen

mukaan ollut ainoatakaan koulukirjaa, vaan että hänen läksyjen oppimista

varten täytyi lainata toverien kirjoja. Näitä hän ei kuitenkaan voinut

saada muulloin kuin toverien ruoka-aikoina. Sentähden oli hyvin

tavallista, että Lönnrot toisten koulupoikain aamiaista tai päivällistä

syödessä istui toisen tai toisen toverin etehisessä tai portailla

pihassa uutterasti lukien läksyjään.

Siihen aikaan, kun Lönnrot oli tilaisuudessa käydä Turun lukiota, hankki

hän itselleen pienen rahanansion olemalla niin sanottuna

"kansakuntapoikana", jonka toimiin kuuluivat kaikenlaiset tavalliset

vahtimestarin tehtävät "kansakunnan" asioissa, niinkuin ylioppilaskuntia

siihen aikaan nimitettiin. Minkä "kansakunnan" vahtimestarina nuori

Lönnrot täten toimi, ei ole mainittu; tiedetään vaan, ettei se ollut

uusmaalaisen, jonkatähden myös tapahtui, että kun Lönnrot suoritettuaan

ylioppilastutkinnon syksyllä 1822, pyysi päästä viimemainitun

"kansakunnan" jäseneksi, vastusti eräs vanhempi pedantillinen

uusmaalainen jumaluusopin ylioppilas tätä hänen pyyntöänsä arvellen,

että kansakunnalle olisi alentavaista ottaa jäsenekseen henkilö, joka

oli juossut toisen kansakunnan asioita. Kokousta, jossa tästä tärkeästä

asiasta keskusteltiin, johti kansakunnan inspehtori, joka sillä kertaa

ei ollut kukaan muu kuin Laukon herra, professori Törngren. Tämä

huomautti vastaukseksi pedantin muistutukseen, kuinka vähän arvokkaita

ne toimet olivat olleet, joita apostolit aikoinaan harjoittivat,

apostolit, jotka kuitenkin menivät ulos maailmaan valon oppia

saarnaamaan, ja onnistuikin inspehtorin yleisen naurun vallitessa

tukehduttaa vastustus kapaloissaan. Äsken mainittu kertoja, joka on

tämänkin jutun kertonut Törngrenin nuorimmalle pojalle, oli silloin

lisännyt; "isäukkosi ei silloin voinut aavistaa, että Lönnrotistakin oli

tuleva apostoli, joka Runebergin kanssa on pelastanut ja koossapitänyt

Suomen kansan!"

Tämä oli ensimäisen kerran kun Törngren oli tilaisuudessa auttaa nuorta

Lönnrotia. Pian sai hän uutta aihetta siihen, sillä kohta senjälkeen

kääntyi Lönnrot inspehtorinsa puoleen pyytäen tätä hyväntahtoisesti

hankkimaan hänelle kotiopettajan paikkaa, siten tehdäkseen täydellisesti

varattomalle ylioppilaalle mahdolliseksi jatkaa akateemillisia lukujaan.

Tämän pyynnön täyttäminen kävi Törngrenille hyvin vaikeaksi, koska

siihen aikaan maassamme ylioppilastutkinnossa saavutettuun äänilukuun

pantiin suuri arvo ja Lönnrotin arvolauseet eivät suinkaan olleet

loistavia, sillä hänen sitkeä ahkeruutensakaan ei ollut kyennyt

voittamaan kaikkia niitä vaikeuksia, jotka omien koulukirjojen puute ja

ruotsinkielisten oppilaitosten suomenkieliselle pojalle outo kieli

olivat synnyttäneet.

Silloin saattoi sama kaitselmus, joka niin nähtävästi ohjasi Lönnrotin

askelia elämän läpi, nuorukaisen avuksi vielä turvattomamman olennon

kuin hän itse, pienen, laiminlyödyn poika raukan, joka elämään

herätessään ei ollut saanut muuta nimeä kuin _Kaarlo Vilho_. Tämä oli

hallituskonseljin entisen jäsenen pankintirehtöri Kaarlo Juhana

Idestamin luonnollinen poika. Idestamin nimi oli, ennenkuin hän

ylennettiin aatelissäätyyn, Idman, joka niinkuin jo mainittiin myös oli

ollut rouva Törngrenin äidin, rovasti Helsingbergin vaimon oma nimi.

Kun Idestam kuoli v. 1821, oli Kaarlo Vilho ainoastaan noin neljän

vuoden vanha. Vaikkei isä eläessään ollut voinut erityisesti pitää

huolta pienokaisesta, näkyy hän kuitenkin ajatelleen sen tulevaisuutta,

sillä Idestamin kuoltua määrättiin professori Törngren pojan holhojaksi.

Poika joutui nyt holhojansa perheeseen, jossa ei kuitenkaan kukaan

ehtinyt pitää huolta pikku Kallen kirjallisesta opetuksesta, jonkatähden

hän syksyllä v. 1822 lähestyi kuudetta ikävuottaan osaamatta lukea

sisältä -- tämä oli siihen aikaan harvinaista herrassäädyn lapsissa,

jotka liian varhain pantiin kirjan ääreen istumaan.

Pikku Kallen opettajan tarve lienee raskaastikin painanut professori

Törngrenin mieltä, mutta hänenkin, tämän ennakkoluuloista vapaan

oppineen silmissä, eivät Lönnrotin huonot koulutiedot häntä juuri

puoltaneet. Sitä enemmän miellyttivät puhdassydämistä ihmistuntijaa

nuorukaisen avonaiset, tuiki rehelliset kasvot ja uskolliset silmät --

ja nämä saivat vaa'an kallistumaan: Elias Lönnrot pääsi kun pääsikin

kohta suureksi ilokseen kotiopettajaksi kunnioitetun inspehtorinsa

perheeseen.

Tiettävästi ei ole mitään valokuvaa Elias Lönnrotista hänen

ylioppilasajoiltaan,[2] mutta sen sijaan löytyy hänestä taiteilija J.

Knutssonin v. 1845 -- viimeinen numero vuosiluvussa on hyvin epäselvä --

piirtämä rintakuva, josta sitten G.O. Wasenius Helsingissä on

toimittanut kivipainoksen. Se kuvaa Lönnrotia ajalta, jolloin hän jo oli

piirilääkärinä Kajaanissa ja näyttää meille nuorenpuoleisen miehen, joka

ajan tavan mukaan -- niinkuin Runebergkin saman aikuisissa kuvissa --

kantaa tärkkäämätöntä paitaa, jota nauhasta tehty solmu pitää kiini

kaulan ympäriltä. Muuten on hän puettu tavalliseen siviilipukuun.

Knutssonin kuvaa, jonka jäljennös seuraa tätä kirjoitusta, pidettäneen

hyvin onnistuneena ja se vastannee jotensakin tarkkaan Lönnrotin

ulkomuotoa nuorempanakin. Etenkin miellyttää tässä kuvassa suurien,

avonaisten silmien iloinen ja kuitenkin tyyni katse; niinkuin kasvoissa

kokonaisuudessaan on jotakin avonaista, tyyntä, nuorta ja miehekästä,

joka vetää puoleensa.

Lönnrot, nuori kotiopettaja, otettiin heti jäseneksi Törngrenin

perheeseen, joka talvisin asui yliopistokaupungissa -- ensin Turussa,

sittemmin Helsingissä -- jotavastoin kesät ja luultavasti useimmiten

joululupakin vietettiin Laukossa. Hän asui samassa huoneessa, kuin

perheen silloinen ainoa poika, yksitoistavuotias Juhana, joka kävi Turun

lukiossa ja joka kaksi vuotta senjälkeen v. 1824 tuli ylioppilaaksi.

Talon nuorta tytärtä, yhdeksänvuotista _Eevaa_ ei Lönnrot myöskään

opettanut. Hän oli nimittäin oppilaana rouva Anna Salmbergin suositussa

pensioonissa, joka oli tänne muutettu Tanskasta ja jota siihen aikaan

pidettiin suuressa arvossa. Siinä kävivät ennen häntä muita

mainitsematta myös molemmat ystävättäret Fredrika Tengström-Runeberg ja

Augusta Lundahl-Wallenius.

Lönnrotin ainoa oppilas oli siis perheen mainittu holhotti, Kaarlo

poika, joka alussa osottautui hyvin hitaaksi ja umpimieliseksi -- eikä

sitä voinut ihmetelläkään, kun muistaa onnettomia oloja, joissa lapsi

pienestä pahasta oli kasvanut. Lönnrotin päätehtävänä oli siis aluksi

toimintahalun herättäminen ja kehittäminen pojassa.

Lönnrot ollen itse huvitettu kaikenlaisesta veistelemisestä koetti ensin

herättää nuoressa oppilaassaan samaa intoa, mutta kokeet eivät

onnistuneet.

Kun hän sitten paremmin oppi tuntemaan pojan luonnetta, rupesi hän

käyttämään aivan päinvastaista keinoa, hän rupesi elähyttämään pojan

mielikuvitusta. Niin nimitti hän Kaarlo Vilhon eräänä päivänä

Sammassaaren kuninkaaksi, jonka alle myös Kertunsaari kuului -- kaksi

pientä saarta lähellä Laukkoa. Leikki huvitti nuorta kuningasta

suuresti, mutta hänen seitsenvuotinen mielensä halusi kuitenkin niin

vastustamattomasti jousta, jonka Lönnrot oli valmistanut, että hän

suurella ilolla vaihtoi osan kuningaskunnastaan tähän aarteeseen. Tämän

vaihtokaupan kontrahti, jonka opettaja juhlallisesti oli laatinut, on

vielä tallella, Sen todistaja on juuri valmistunut kolmetoistavuotias

ylioppilas Juhana Törngren. Tämä on aikaisin kirjallinen muistomerkki

Lönnrotin iloisilta Laukon ajoilta, ja luulen, että lukija sitä

mielihyvikseen silmäilee, kun se nyt tässä seuraa:

Kontrahti.

Liipasimella varustettua jousta ynnä siihen kuuluvia 2 nuolta

vastaan luovutan minä allekirjoittanut omistamani Kertunsaaren

lähellä Laukon kartanoa, ikuiseksi omaisuudeksi Ylioppilas Elias

Lönnrotille, hänen tulevalle vaimollensa ja lapsillensa eli, toisin

sanoen, hänen mielivaltaisesti käytettäväkseen allamainitusta

päivästä alkaen.

Tämän tahdon minä tarkoin mietittyäni ja täysissä järjissäni

nimelläni vahvistaa. Laukon kartanossa 15 p. Syysk. 1824.

_Kaarlo Vilho_ Sammassaaren kuningas. L. S.

Todistaa _Juhana Törngren_ Nylandus.

Tämän kuninkaallisen teon johdosta nimittivät ne ylioppilaat, jotka

tuttavallisesti seurustelivat Laukon kartanossa mielellänsä Lönnrotia

Kertunsaaren herttuaksi, josta arvonimestä Lönnrot kuitenkin innokkaasti

pyysi päästäkseen. Eihän hän koskaan arvonimiä suosinut, ja näin

saavutetun herttuakuntansakin hän jätti tuulen ja aaltojen

tuuditeltavaksi.

Pieni "kuningas Kaarlo Vilho" kehittyi sitten nopeasti sekä tiedoissa

että hyvissä avuissa, sekä kiintyi uskollisella rakkaudella ensimäiseen

opettajaansa, joka sitten kun yliopisto muutettiin Helsinkiin, ei

kuitenkaan enään aina asunut Törngrenin perheessä, jonka tähden myös

toinen kotiopettaja astui Lönnrotin sijalle. Lahjakas, kun Kaarlo Vilho

oli, saattoi hän jo v. 1830 syksyllä 13,5 vuoden iässä suorittaa

ylioppilastutkinnon. Hän kirjoitti itsensä yliopiston matrikkeliin

nimellä _Törnegren_, jonka nimen hän nyt vasta omisti ja joka vaan

yhdellä ainoalla kirjaimella erosi sen jalon perheen nimestä, jossa hän,

armoton poika, oli saanut nauttia kodin onnea ja runsain määrin mitä

lämpimintä vanhempain ja sisarusten rakkautta. Nimeänsä Kaarlo Vilho

Törnegren kantoi hän aina kunnialla ja antoi sille hyvän soinnun

ruotsalais-suomalaisen kirjallisuuden alalla.

Koska Lönnrot kaikkina vuoden aikoina ja kaikkiaan enemmän kuin

vuosikymmenen ajalla oleskeli Laukon kartanossa, tuli se hänelle

tutuksi, ja kansa sekä lähempänä että kauempana suurta herraskartanoa

oppi häntä tuntemaan ja rakastamaan.

Niinkuin koko elinaikanaan teki hän näinä nuoruutensa huolettomimpinakin

päivinä ahkerasti työtä, mutta hän ymmärsi niin säännöllisesti jakaa

aikansa, että sitä aina riitti sekä ruumiillisiin että hengellisiin

huvituksiin. Uudempi aika, joka harrastaa virkistäviä ja vahvistavia

ruumiin harjoituksia, voi ottaa voimakkaaksi esikuvakseen tämän

nuorukaisen, joka vielä vanhoilla päivillään yhtä innokkaasti rakasti

urheilun raitista huvia. Kesällä ui ja souteli hän kauniita vesiä, jotka

melkein joka puolella ympäröivät Laukon tiluksia. Talvella oli

hiihtäminen hänen paras huvinsa. Vielä v. 1882 nähtiin hänen

etehisessään Lammin tilalla kahdeksankymmenvuotiaan äsken käytetyt

sukset, ne seisoivat siellä pystyssä odottamassa uutta hiihtoretkeä.

Suksensa teki hän itse, hän näet aina sai aikaa rakkaaseen veistoonsa,

jolloin hän valmisti itselleen ja ystävilleen, milloin kanteleen,

milloin, niinkuin myöhempinä aikoina usein tapahtui, jonkun kappaleen

omaa keksimäänsä mukavaa "kirjoituslautaa", joka myös on kuvattuna

yliopiston omistamassa suuressa Lönnrotin muotokuvassa. Niinkuin hän

vanhoilla päivillään alkoi ja lopetti päivänsä soittamalla virren, niin

tuotti hänelle kanteleen soitto muutenkin lepoa ja rauhaa päivän työstä,

ja usein kuultiin jo Laukossa kanteleen kielien soivan hänen

työhuoneestaan.

Paitsi moneen muuhun seikkaan pani hän myös vaivaa ja aikaa

kehottaakseen talon alustalaisia kirjoitusta oppimaan, ja sanotaankin,

että hänen aikanaan oli kansan kirjoitustaito Laukossa ollut suurempi

kuin lähiseudulla. Itse opetti hän tätä taitoa kahdelle torpan pojalle

ja palkitsi opetusjakson päätyttyä molempia oppilaitaan lahjoittamalla

kummallekin vihkon painettuja teoksiaan, luultavasti vihkoja

laulukokoelmasta: "Kantele".

Eräs juttu, joka oivallisesti kuvaa tätä kansallista miestä, elää vielä

Törngrenin perheen keskuudessa. Kerran kun pitäjän räätäli oli työssä

Laukossa, piti hänen valmistaa Lönnrotille päällystakki. Lönnrot, joka

lapsena hyvin läheisesti oli tutustunut räätälin ammattiin, leikkasi sen

itse. Kuosi, jonka Lönnrot täten antoi mainitulle vaateparrelle,

miellytti niin suuressa määrässä kartanon renkejä, että tallirenki Mikko

eräänä aamuna ilmestyi Lönnrotin huoneeseen sarkapakka kainalossaan ja

pyysi, että Lönnrot siitä leikkaisi hänelle päällystakin "aivan

samanlaisen kuin tohtorin oma". Lönnrot suostui kernaasti Mikon

pyyntöön, mutta kun veistorenki Heikki seuraavana aamuna astui hänen

luokseen sama pyyntö asiana, alkoi Lönnrot käydä kärsimättömäksi ja

sanoi: "Tahdot kai että ompelen sen myöskin?" -- "En", vastasi

varovainen Heikki, "räätäli ompelee sen paremmin kuin tohtori". Suora

vastaus lepytti hyväntahtoisen Lönnrotin, ja niin sai Heikkikin

pyyntönsä täytetyksi. Näin olisi kai Lönnrot saanut leikata takkeja

kaikille rengeille vuorostaan, jos ei rouva Törngren olisi saanut vihiä

asiasta ja ankarasti kieltänyt heitä käyttämästä hyväkseen Lönnrotin

räätälintaitoa.

Kertomuksiin Lönnrotin myöhemmästä olosta Laukossa kuuluu myös seuraava,

jossa isännän hyväntahtoinen mieliala kauniisti esiintyy. Muutamana

kesänä oli päätetty, että rouva Törngrenin ja hänen tyttärensä piti

juoda terveysvettä rautaisesta lähteestä, joka oli niityllä talon

läheisyydessä. Kävelyyn lähteelle ja ehkäpä myös viattomaan terveysveden

juontiin ottivat myös perheen muut jäsenet osaa. Että pieni seurue

tulisi kylläksi liikkuneeksi, ehdotteli professori Törngren, että he

kuokkisivat niityn, joka oli määrätty viljeltäväksi. Hän teetti

sentähden erisuuruisia kuokkia jokaisen voimien mukaan. Sitä paitse

määrättiin kehotukseksi runsas palkinto kuokitusta tynnyrinalasta.

Nuorin poika Adolf, silloin vielä lapsi, ansaitsi kaksitoista killinkiä,

Kaarlo Törnegren koko taalarin, sisarukset Eeva ja Juhana, sekä eräs

nuori ystävä Wilhelmina Ahlstedt, joka oli kesävieraana Laukossa kukin

vähän sen yli, mutta Lönnrot, joka oli kestäväisempi ja tottuneempi

ruumiilliseen työhön sai työstään lähes 200 taalaria. Kartanon pehtori

nurisi mokomaa tuhlaamista, arvellen, että kyllä olisi voinut saada

huokeampia työmiehiäkin, mutta jalo isäntä lohdutti häntä hymyillen

sillä, että olot tässä matoisessa maailmassa nyt kerran olivat

senlaiset, että oppineitten herrain työtä ei mitattu samalla mitalla

kuin tavallisten päiväläisten. Pehtori veti suunsa hymyyn ja sai tyytyä

selitykseen, mutta oli kuitenkin epäilevän näköinen.

Niin yksinkertainen ja kansallinen kuin Lönnrot koko elinaikansa oli,

täytyy hänen elämänkertojansa kuitenkin myöntää, että hänellä jo nuorena

oli kolme intohimoa, tosin hyvin viattomia kaikki kolme, mutta jotka

kukin vaativat tyydytystä oikealla suomalaisella itsepintaisuudella.

Hän rakasti ennen kaikkia väkevää hyvää kahvia ja nauttikin sitä aimo

määrät. Hyväntahtoinen emäntä, joka piti Lönnrotia todellisena perheen

jäsenenä olikin aina valmis hankkimaan hänelle tätä nautintoa. Hänen

toinen intohimonsa tupakanpoltto saattoi hänet joskus pulaan. Lönnrot

oli nimittäin aika vahva tupakan polttaja ja kulutti koko lailla sekä

sikaria että Geflen vaakunaa, jota pohjoismaissa kauan aikaa pidettiin

parhaimpana piipputupakkana. Kun ei kukaan muu Laukon herroista

polttanut tupakkaa, sattui joskus, että Lönnrotin tupakkavarasto loppui

ja hän joutui suureen tupakan tuskaan, koska kartanosta ainoastaan

kerran viikossa käytiin Tampereella. Kotikasvuinen tupakka, jota rengit

käyttivät, oli Lönnrotille vastenmielinen, eikä hän käyttänyt sitä

suurimmassa hädässäkään.

Paitsi hyvää kahvia ja hyvää tupakkaa käytti Lönnrot aina hyvää paperia.

Etenkin myöhemmin Laukossa oleskellessaan kirjoitti hän useimmiten

paraimmalle postipaperille, tapa, johon hän oli tottunut matkoillaan;

tämä ohut, hieno paperi kun näet paremmin sopi matkalaukkuun, kuin sen

ajan käsin valmistettu paksu, mutta samalla kestävä kirjoituspaperi.

Pimeänä vuodenaikana vietettiin Laukossa ylipäätään jotensakin hiljaista

elämää semmoisinakin aikoina, jolloin koko perhe oleskeli siellä. Syynä

siihen oli kotitalon yksinäinen asema ja säätyläisten vähyys

ympäristössä. Kesäisin sitä vastoin saattoi vieraanvaraisuus "hyvässä

Laukossa", niinkuin Lönnrot sitä mielellään nimitti, näyttäytyä kaikessa

loistossaan, etenkin sitten kun vanhin poika Juhana oli tullut

ylioppilaaksi ja tytär tullut kotiin pensioonista. Vanhukset rakastivat

nuorisoa, eikä heidän koskaan tarvinnut kaivata sen virkistävää

läsnäoloa, sillä nuoret toverit hakivat mielellään iloisen Juhanan

seuraa, jota romantillisten aatteidensa vuoksi yleisesti nimitettiin

"ritariksi". Hilpeiden nuorukaisten piirissä nousikin ilo usein

ylimmilleen, eikä Lönnrot suinkaan ollut arin nuorten joukossa.

Mutta myös ihmissilmän vienous ja lempeys loi hohteensa Laukon kotiin ja

sen lehtoihin, kun ne kesän tullessa pukeutuivat vihreään verhoonsa.

Eeva Törngren seisoi keskellä elämän ihaninta kevättä, semmoisena kun

hän kauniina ja siveänä katselee meitä perhemuotokuvien joukosta

Haapaniemellä. Suloisena, niinkuin hänen kuvansa hymyilee vastaamme

kankaalta, eli varhain kuollut nuori tyttö tuttujensa muistossa

tavallista herttaisempana olentona. Hänen ympärilleen kokoontui Laukkoon

iloisina kesäisinä päivinä kokonainen sikerö samanikäisiä impiä, ihana

_Wilhelmina Ahlstedt_,[3] runolahjainen _Augusta Lundahl_, jota Runeberg

mielitellen nimitti _Hebeksi_, vielä _Amelie Adlercreutz, Wilhelmiina Bohm,

Adèle Idman_ ynnä moni muu nuori nainen Tampereen tienoilta, kaikki

miellyttäviä ja lahjakkaita tyttöjä.

Oleskellessaan niin monta vuotta Törngrenin kodissa, joka ystävällisesti

oli avannut ovensa tuntemattomalle nuorukaiselle, oppi Lönnrot tuntemaan

tunnetta, joka tähän saakka oli ollut hänelle melkein outo, että

hänelläkin oli koti, eikä hän senvuoksi arastellut kauniin impijoukon

seuraa, viihtyipä siinä hyvinkin, vaikka ei hän mikään vakinainen

"seuramies" ollutkaan.

Nämä eivät ollenkaan katselleet häntä karsain silmin, sillä hän oli

niinkuin sanotaan naisten suosiossa. Kuitenkin arvelivat naiset, ettei

hän ollut Amorin nuolen saavutettavissa.

Tietysti vieraili Laukossa muitakin kuin nuoria. Niin tuli sinne usein

toinen tai toinen professori Törngrenin ystävistä, enimmiten hänen

virkatovereitaan yliopistosta.

Lönnrot sai täten jo varsin nuorena persoonallisesti tutustua useampiin

maamme sen ajan etevimmistä tiedemiehistä. Niiden joukossa oli

ensimäisen suomen kieliopin tekijä professori _Reinhold von Becker_, jonka

tuttavuus oli Lönnrotille erittäin suotuisa. Lönnrot saikin sittemmin

suureksi ilokseen, kun hän v. 1827 puolusti ensimäistä väitöskirjaansa

De Wäinämöine praesekseksi professori von Beckerin, joka silloin vielä

oli parhaimmassa iässään.

Muiden etevien oppineiden joukossa mainittakoon Laukon vieraista

eurooppalaisen maineen saavuttanut fysiko _G.G. Hällström_ sekä perheen

hyvä ystävä _Israel Hvasser_. Lähimpiin tuttaviin kuuluivat myös

lääketieteen professorit _M. Kalm_ ja _N.A. af Ursin_, lääkintöhallituksen

kamreeri, _F.J. Rabbe_, itämaalaisten kielien tutkija _H.H. Fattenborg_,

jumaluusopin tutkija _J.A. Gadolin_, sittemmin maanpakoon ajettu juristi

_A.E. Afzelius_ y.m.m. joista muutamia vielä myöhemmin mainitaan. Koska

näiden herrain vierailu kesänaikaan usein kesti useampia viikkoja, voi

otaksua, että tuttavuus heidän kanssaan melkoisesti kehitti Lönnrotin

muutenkin suurta ihmistentuntemista.

* * * * *

Myöhemmin tuli Laukko perheen läheisimpien ystävien kokouspaikaksi

vuosittain 18 p:nä elokuuta, Agapetuksen päivinä. Tämä päivä oli

kaksinkertainen merkkipäivä, se ei ollut ainoastaan isännän nimipäivä,

vaan myös hänen syntymäpäivänsä, sillä Törngren oli syntynyt 18 p.

elokuuta 1772. Sittenkun professori Törngren Elokuussa 1833 oli eronnut

virastaan ja ainaiseksi asettunut asumaan Laukkoon, päättivät hänen

virkatoverinsa ja entiset oppilaansa joka vuosi yhtyä siellä perheen

mainittuna juhlapäivänä. Niinkauan kun Lönnrot oleskeli Etelä-Suomessa

tuli hän aina tänä päivänä Laukkoon. Ja missä hän kuljeskeli ja asuikin,

otti hän aina ajatuksissaan osaa tähän rakkaaseen perhejuhlaan.

Vieraiden joukosta, jotka sitten tavallisesti viipyivät muutamia

viikkoja Laukossa, ei koskaan puuttunut professori _Immanuel Ilmoni_,

Törngrenin nuori oppilas, tohtori _Sten Edvard Sjöman_ ja iloinen innokas

metsästäjä ja puutarhuri tohtori _F.G. Sanmark_, jota ystävät nimittivät

iloisen Araabian emiiriksi, kaikki lääkintätieteen palveluksessa.

Muistakin vieraista olivat useimmat lääkäreitä, mutta myös muita ystäviä

saapui tähän juhlaan, jossa aina erittäin hilpeä ja luonnollinen

mieliala vallitsi.

Seisovana ja mitä suurimmalla ilolla vastaanotettuna numerona päivän

huviohjelmassa oli aina Ilmonin esiintyminen. Tämä oli ikäänkuin luotu

huvinäytelmäin esittäjäksi. Lönnrotin kanssa tanssi hän silloin toisten

iloksi ja riemuksi laulaen tanssin nimeltä "Munteri tanssaa keikutusta".

Jokainen tämän tuttavallisen piirin jäsen antoi puolestaan lisänsä

huvituksiin. Nuori lahjakas ja aina kekseliäs Kaarlo Törnegren --

entinen hidas Sammassaaren kuningas -- esitti humoristisesti ja erittäin

taitavasti kuvauksia pääkaupungin päiväntapauksista, Lönnrot taas kertoi

yksinkertaisesti mutta samalla hauskalla tavalla muistelmia matkoiltaan

Suomen ja Venäjän erämaissa.

Nämä Lönnrotin jutuntapaiset matkamuistelmat lienevät enimmäkseen olleet

tuttavallisesti kerrottuja katkelmia, jotka hän sitten yleisemmässä

muodossa julkaisi matkakirjeissään "Helsingfors Morgonbladissa" ja

"Saimassa", mutta lie niiden joukossa ollut semmoisiakin, joita ei tähän

saakka ole painettu. Niin on varmaankin seuraavan ikävän muiston laita,

jonka hän itse on kertonut, josta näkee, kuinka se hyväntahtoisuus, joka

oli omituinen hänen luonteellansa voi muuttua syvimmäksi harmiksi, kun

jotain alhaista ja halpaa koski hänen puhtaaseen sieluunsa. Juttu oli

seuraava ja kerrotaan se tässä henkilöitä tai paikkaa mainitsematta.

Kun Lönnrot kerran Venäjän Karjalasta palasi Suomeen, suuntasi hän

eräänä Lauvantai-iltana askeleensa tuttavaan pappilaan, jossa sekä

rovasti että tämän apulainen olivat innokkaita kortinpelaajia, ja jotka

juuri suuresti ikävöivät kolmatta miestä peliin. Lähimmän kortinlyöjän

luo oli kokonaista 10 ruotsin peninkulmaa ja seurakunnan lukkari, jolle

he olivat koettaneet opettaa kortinlyönnin ensimäisiä alkeita, oli

huomattu mahdottomaksi, vaikka hän muuten rovastin arvelun mukaan oli

koko taitava lukkari.

Lönnrot, joka hätätilassa voi olla avullisena korttipöydän ääressä,

otettiin vastaan avosylin ja häntä pakotettiin ryhtymään peliin. Syynä

hänen myöntyväisyyteensä oli tällä kertaa ehkä luonnollinen ilo siitä,

että hän taas oli kansalaistensa joukossa. Tämä tapahtuikin, aikaan,

jolloin ei totilasi eikä edes korttipakkakaan liioin pelästyttänyt

kunnollista maallikkoa ja hänen ympäristöään.

Ensimäisen rangaistuksensa siitä, että hän liian helposti oli

noudattanut hyväntahtoista myötätuntoisuuttaan lähimmäisensä heikkouksia

kohtaan, sai Lönnrot kärsiä odottamalla myöhään yöhön illallista, josta

matkailijamme olisi ollut enin huvitettu.

Seuraavana aamuna lähtivät rovasti ja apulainen kirkkoon luvaten kohta

palata, sekä vaativat Lönnrotia lupaamaan, että hän odottaisi heidän

tuloaan. Jumalanpalvelus ei kestänyt kauan. Papit palasivat kohta,

päivällinen syötiin kuumeentapaisella kiireellä ja peliä jatkettiin,

jolloin apulainen uskoi Lönnrotille, että hän tämän tähden oli valinnut

lyhimmät virret ja että rovasti samasta syystä oli puoleksi lyhentänyt

saarnaansa. Korttipelin päätökseksi tuli, että papeilla oli "kaikki

saakelin mollat" ja että Lönnrot kadotti kaikki matkarahansa, joita ei

kuitenkaan ollut muuta kuin kyytirahat Kajaaniin. Rovasti tarjosi

Lönnrotille kyllä rahoja lainaksi, mutta tämä kieltäytyi harmistuneena

vastaanottamasta, kuroi kiini matkalaukkunsa ja kulki jalkasin lähinnä

Kajaania olevaan kestikievariin, josta hän sitten kyytikärryillä teki

tuloaan vanhastaan tuttuun kaupunkiin. Tapaus oli kumminkin harmittanut

Lönnrotia niin suuresti, että hänen ruskeat silmänsä säkenöivät, kun hän

pitkien aikojen perästä kertoi tätä juttua.

* * * * *

Tässä on tullut ohimennen mainituksi Lönnrotin palaaminen yhdeltä hänen

myöhemmiltä runonkeruumatkoiltaan, vaikkemme vielä ole häntä saattaneet

edes ensimäiselle matkalle, emmepä edes siihen hetkeenkään, jolloin hän

erosi hyvästä Laukosta. Mutta askel ei siihen olekaan pitkä, palaamme

vaan vielä kerran tarkastamaan vanhaa kartanoa jokapäiväisessä puvussaan

talvisaikana.

Mäen rinteellä hyvän matkan päässä rannasta oli ja on vieläkin

vaatimaton yksikerroksinen puurakennus, josta jo ensi näkemältä, voi

päättää sen nähneen kaukaisia menneitä aikoja. Että ne Kurjen suvun

jäsenet, jotka viimeksi ovat omistaneet Laukon kartanon, ovat siinä

asuneet, on historiallisesti varma asia, mutta tuntijan mielestä tuntuu

kumminkin liian rohkealta väittää rakennuksen ijän ulottuvan keskiajan

loppuun eli piispa Arvid Kurjen aikoihin, niinkuin epämääräinen tarina

kertoo.

Myöhempi sukupolvi, joka tänne on perustanut itselleen kodin tukevien

hirsiseinämien suojaan, ei luonnollisesti voi olla tätä tarua

kuuntelematta, etenkin kun kansantaru mainitsee saaria ja kallioita

aivan likimmässä läheisyydessä, jotka muka ovat nähneet Kurjen suvun

kantaisän kaksintaistelun ja rikoksellisen Klaus Kurjen surman.

Mielikuvituksen kanssa taistellessaan huomaa silmä hakevansa jotakin

tulen tuhoamaa paikkaa, jossa luulevainen Klaus Kurki poltti viattoman

Elina rouvan poikineen.

Tämä Laukon historiallinen tenhovoima mahtoi olla vielä paljoa

viehättävämpi Lönnrotin aikoina, jolloin "Elinan surma" vielä eli kansan

huulilla näillä seuduin eikä ollut muuttanut kirjallisuuden mykkiin

saleihin.

Ei sentähden liene liian rohkeata, jos johtuen toisesta tosiseikasta

toiseen arvelee, että Lönnrotin olo Laukossa mahtavasti on edistyttänyt

kansallisepoksemme Kalevalan ja Kantelettaren ilmestymistä.

On jo mainittu, että rouva Törngrenillä oli avonainen mieli

kaikenlaiselle kirjallisuudelle, ja että toimelias rouva oli tunnettu

erityisestä taidostaan pakottamaan jokaista oikealle uralleen. Kun

Lönnrot oli sattunut kirjoittamaan muistiin muutamia vanhoja lauluja ja

taruja, joita seudun kansa vielä muisteli, huomasi hän kohta, että

hänellä emännässään oli henkilö, jota moiset harrastukset miellyttivät,

joiden arvoa sen ajan suuri yleisö ei käsittänyt tai joita se halveksi,

koska ei kukaan vielä voinut nähdä sitä määränpäätä, jonne uusi ura oli

johtava.

Mikä ihmissielun pohjalla liikkuu, se ilmaantuu usein pikku seikoissa,

jotka voivat merkitä hyvinkin paljon. Jokaisesta uudesta runosta, jonka

Lönnrot ensimäisenä vuonna Laukossa asuessaan kansan suusta kirjoitti,

palkitsi emäntä häntä ylimääräisellä aamupäiväkahvilla, joka, niinkuin

tiedämme, oli hänen lempijuomansa.

Nuori ylioppilas vasta kirjoitettu kansanruno käsissään ja reipas, jalo

Laukon rouva kirkas kahvipannu edessään, -- kas siinä kuva, jota

katsellessa suomalaisen silmä lämpimästi loistaa. Ymmärtää niin hyvin,

että Lönnrot puhuu sydämensä kyllyydestä, kun hän neljätoista vuotta

myöhemmin (1836) kirjoitti tälle "Jalosukuiselle, Kunnioitetulle Rouva

Arkiatrinnalle", tietävänsä, että hän "yhä vielä tuntee samaa

hyväntahtoista suosiota tahi jos saan sanoa, niinkuin ajattelen samaa

äidillistä ystävyyttä minua kohtaan, kuin oleskellessani Herrasväen

kodissa ja joka aika mielestäni aina tuntuu kalleimmalta kaikista

menneistä".

Jospa mielellään uskookin, että rouva Törngrenin osanotto ja kehotus

yllyttivät Lönnrotin kokoilemisintoa hänen aivan nuorena ollessaan,

tiedämme kumminkin hänen omista sanoistaan, että hänen elämänsä tehtävä

hänelle selvisi etupäässä _Sakari Topelius_ vanhemman innokkaan esimerkin

kautta.

Juuri Lönnrotin ensimäistä vuotta -- 1822 -- ollessa Laukossa alkoi

Topelius julaista: "Suomen Kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä

lauluja", antaen meidän kansanlauluillemme arvoa semmoisinaan, eikä vaan

lisinä mytoloogisiin ja muihin tieteellisiin tutkimuksiin. Topelius

käänsi sitä paitsi huomion niihin seutuihin Venäjän Karjalaa, joissa

suomalainen kansanlaulu tuoreimpana eli kansan huulilla -- asianhaara,

jota ei tähän asti oltu aavistettukaan. Ikäänkuin varta vasten

Lönnrotille puhuttuna kaikuivat nämä Topeliuksen sanat v. 1822 hänen

ensimäisen runokokoelmansa esipuheessa: "Näinä päivinä kuin Suomen kansa

oppineilta kaikella tavalla valistetaan, kokekaamme myös säilyttää

Esi-vanhempaimme kaunihija Runoja välttämättömästä ajan turmiosta".

Samaan aikaan kun Lönnrotin kotiopettajan toimi Laukossa läheni

loppuaan, oli hän -- vaikka hän ei niinkuin hyvin tunnetaan ollut mikään

"tutkintomies" -- valmis suorittamaan filosofian kandidaatin tutkinnon,

joka tapahtuikin Turussa 11 p. kesäk. 1827. Säästäväisyydestä hän ei

kuitenkaan antanut seppelöidä itseänsä tohtoriksi yliopiston

juhlallisessa promotsioonissa, jota samana kesänä vietettiin.

Kun yliopiston syyslukukausi oli alkamaisillaan, paloi Turku, jonka

seurauksena oli muuttuneet olot monella alalla, muun muassa myös

yliopiston muuttaminen Helsinkiin, sekä yliopiston opettajien ja heidän

sukulaisiensa tai muitten tuttavien perheiden siirtyminen Turusta uuteen

pääkaupunkiin. Niihin kuului luonnollisesti myös Törngrenin perhe.

Samaan aikaan, kun ruvettiin tekemään valmistuksia tätä muuttoa varten,

valmistautui Lönnrotkin alkukesästä v. 1828 lähtemään ensimäiselle

matkalleen, jolla hän aikoi harjottaa suomenkielisiä murretutkimuksia ja

koota kansamme muinaisrunoja y.m. Laukkoa piti hän kuitenkin yhä edelleen

kotinaan, vaikka hän tästälähtien ainoastaan lyhempien tai pitempien

väliaikojen perästä saattoi viivähtää siellä jalon perheen keskuudessa,

jonka rakkauden ja kunnioituksen nuori mies oli voittanut, ja joka

odotti ja vastaanotti häntä, niinkuin omaa poikaa ainakin.

Lönnrotin ensimäinen matka kesällä 1828 tarkotti ainoastaan Hämettä,

Savoa ja Karjalaa. Lähtiessään Laukosta toukokuun alussa oli hän

luvannut kirjoittaa kotona olijoille matkansa vaiheista. Tämän lupauksen

täytti hän 8 p. heinäk. kirjoittamalla pitkän kirjeen äidilliselle

suojelijalleen. Kirjeen sisältö on seuraava:

Sortavala 8 p. heinäk. 1828.

_Korkeasti kunnioitettu Professorin Rouva!_

Minun on vaikea kuvailla sitä kärsimättömyyttä, jolla olen

ikävöinnyt tilaisuutta muutamilla riveillä antaa herrasväelle

tietoa matkastani. Vihdoin saavuin Sortavalaan, mutta en täältäkään

tahtonut kirjoittaa, ennenkuin olin käynyt Valamon luostarissa,

voidakseni samalla kertoa jotakin tästä paikasta. Nyt olen palannut

sieltä, ja kuinka iloisena istuinkaan kirjoittamaan. Minusta on

kuin olisin äkkiä siirtynyt Laatokan rannoilta koko Suomen poikki

-- Saimaan, Päijänteen ja kaikkien muiden järvien yli -- hyvään

Laukkoon. Mutta pian on tämä ilo ohi, kun olen kirjeeni lopettanut,

olen taas täällä aivan yksin. Ettehän sentähden, hyvä Rouva,

ihmettele, että kirjoitan niin pitkän kirjeen kuin paperilla on

tilaa, vaan suonette sen minulle anteeksi! En kuitenkaan rohkene

vaivata Teitä, hyvä Rouva, kertomalla miten ja mitä teitä enemmän

kuin 9 viikkoa kestäneen matkan päästä vihdoin saavuin tänne.

Tahdon vaan kertoa Teille terveisiä muutamista herrastaloista,

joissa matkallani olen vieraillut. Minulla onkin sitä suurempi syy

siihen, koska se seikka, että olen ollut kotiopettajana professori

Törngrenin perheessä, on mitä parhaimmalla tavalla suosittanut

minua sekä näissä että kaikissa muissa perheissä, joissa

matkoillani olen käynyt.

Ensiksi saan siis kertoa terveisiä rovasti Nykopin perheeltä. Sekä

rovasti että hänen vaimonsa ovat voineet hyvin. Sitten on minulla

terveisiä entiseltä Vesilahtelaiselta, assessorin rouva

Fabritiukselta Kiteeltä. Hän joka on maaherra Walleniuksen sisar,

oli ensimäisen kerran ollut naimisissa Wegeliuksen kanssa, joka

jonkun aikaa kuuluu olleen kappalaisena Vesilahdella ja asuneen

Janussa. Sitten oli mainittu Wegelius tullut Porvoon hippakuntaan

ja kuollut Kiteen kirkkoherrana. Hänen leskensä oli sitten mennyt

naimisiin assessori Fabritiuksen kanssa joka nyt myös on kuollut.

Vielä pitää minun lausua terveisiä Reilanderilta, joka on pappina

Pälkjärven pitäjässä. Hänen isänsä oli ollut kauppiaana Rauniossa,

ja tuntenette, hyvä Rouva, siis hänenkin.

Matkani on tähän asti ollut ylipäätään onnellinen ja hupainen.

Talonpojat Savossa ja Karjalassa sekä myös täällä venäläisissä

pitäjissä ovat hyvin vieraanvaraisia. Usein tuntuu heistä aivan

oudolta, kun kysyy, mitä ruoka maksaa. Kesälahden pitäjässä

Karjalassa, viivyin jonkun aikaa sitten neljä päivää

talonpoikaistalossa, sillä isäntä ja useat muut osasivat siellä

paljon runoja, joita sain kirjoittaa. Eräänä iltana kun tulin

saunasta, puin kuivat liinavaatteet ylleni ja jätin entiset

kangaspuille kuivamaan. Seuraavana päivänä en niitä enää nähnyt ja

ajattelin, mitä ajattelin, mutta mieleeni ei juontunut, että emäntä

olisi ollut samalla niin ymmärtäväinen ja hyväntahtoinen, että hän

olisi pitänyt huolta niiden pesusta. Mutta illalla huomasin, että

hän olikin sen tehnyt, sillä vaatteeni minä löysin puhtaiksi

pestyinä samasta paikasta. Kun sitten lähdin sieltä, tahdoin maksaa

hänelle, mutta hän ei mitenkään tahtonut ottaa maksua, vaikka olin

syönyt heillä neljä päivää. Kun hän viimein otti vastaan maksun,

siunaili hän minua niin paljon, että siitä riittänee koko vuodeksi.

Monta muuta esimerkkiä voisin kertoa karjalaisten

vieraanvaraisuudesta, etenkin semmoisissa seuduissa, jotka eivät

ole lähellä maantietä. Myös näyttää kansa olevan paljoa raittiimpaa

täällä kuin useimmissa paikoin Hämettä ja Uuttamaata. Niin näkee

sekä häissä että muissa tilaisuuksissa, ettei viinan liiallinen

juominen vielä näy olevan mikään tarve heille. Miten he viettävät

häitään, olen kirjoittanut erityiselle lehdelle. Tässä tahdon niin

paljon kuin tila myöten antaa kertoa matkastani Valamon luostariin.

Valamon saari on Laatokassa neljän peninkulman päässä täältä.

Muutamien munkkien kanssa, jotka olivat täällä kaupungissa

käymässä, matkustin muutamia päiviä sitten sinne. Matka kävi

kutakuinkin onnellisesti, vaikka meidän kaikkien täytyi soutaa,

koska järvi oli aivan tyyni. Luostarin rikkaus ja komeus oli

suurempi, kuin olin voinut odottaa tai mielessäni kuvata. Minulta

puuttuu sanoja kuvatakseni ainoata neliötä tai taulua kirkkojen

seinillä ja pylväissä, kuinka sitten rohkenisin kuvata kokonaisia

seiniä, kokonaisia kirkkoja, joissa komeilee pelkästään semmoisia

ruutuja ja tauluja kultakehyksissä jalokivillä ja muilla

kalleuksilla koristettuina. Huolimatta kaikesta, joka täällä silmää

huikaisi, olivat ne kaksi päivää, jotka Valamossa vietin pisimmät

ja ikävimmät koko matkallani. Suurimmalla ilolla käytin ensimäistä

tilaisuutta päästäkseni sieltä.

Nyt olen taas täällä ja kiitin sydämellisesti Jumalaa siitä, sillä

paluumatka oli kutakuinkin pimeä ja arveluttava myrskyn tähden

aavalla merellä.

Täältä lähden Arkangelin lääniin ja sieltä Pohjanmaan kautta

takasin. Syyskuussa toivon olevani Laukossa. -- Pyydän lausua

terveiseni Eevalle ja Kallelle.[4] Pysyn, Korkeasti kunnioitettu

rouva, Teidän nöyrimpänä palvelijananne.

_Elias Lönnrot_.

Tähän kirjeeseen oli liitetty siinä mainittu kuvaus häämenoista

Karjalassa, joka tässä myöhemmin seuraa ei vaan sisällön vuoksi, vaan

myös osotteeksi siitä hartaudesta, jolla Lönnrot tiesi äidillisen

ystävänsä Laukossa suosivan suomalaista kansanrunoutta. -- Lisättäköön

vielä, että Lönnrot esitelmässä, joka oli painettu 11:ssä numerossa 1858

vuoden "Litteraturbladet'ia" päällekirjoituksella: "Tre ord om finska

fornsången", palasi hääjuhliin Karjalassa ja runoihin, joita näissä

laulettiin maailman luomisesta, Sammosta y.m. varsinaisten häärunojen

ohessa.

_Häät Karjalassa_.

Kun sulhanen kosiomiehen ja rytkän kanssa lähtevät kotoa, lukee

kosiomies koko joukon runoja, joissa hän rukoilee sulhaselle onnea ja

menestystä matkalle. Sitten tullaan morsiamen kotiin. Täällä on joku

valittu tekemään kaikenlaisia kysymyksiä ketä he ovat, mistä ja mitä he

hakevat. Kosiomies vastaa näihin kysymyksiin oman mielensä mukaan

noudattamatta määrättyä kaavaa, esim. "Olemme Asarioita, suuren Ananiaan

palvelijoita. Isännällämme on yrttitarha ihanassa ja suloisessa

puistossa. Siellä kasvaa kaikenlaisia puita ja kukkia. Yksi kukka vaan

puuttuu sieltä. Olemme kuulleet näitä kukkia kasvavan täällä.

Haluaisimme siis senlaista tainta täältä isännällemme viedäksemme" --

j.n.e. Sitten kysytään heiltä passia. He vastaavat, että heillä kyllä on

passit, mutta koska ovat tehneet niin pitkän matkan, pyytäisivät he

ensin saada levätä vähäsen. Isäntä käskee heidän istumaan ruoalle ja

ruokaryyppyjä ottaessa sanoo isäntä: Näkyyhän heillä olevan hyvä passi

ja rehellisiltä ihmisiltähän nuo näyttävät muutenkin. Seuraavana päivänä

menee morsiuspari sitten papin luo ja antaa vihkiä itsensä. Saman päivän

iltana lähtee koko läksiäisväki sulhasen kotiin. Täällä on taas joku

valittu tekemään samanlaisia kysymyksiä kosiomieheltä kuin morsiamen

kodissa. Kun näihin on vastattu eri tavalla, esim. niissä häissä, joissa

minä olin, vastasi kosiomies, että he, (hän ja hänen seuralaisensa)

olivat tulleet työtä hakemaan. Häneltä kysyttiin, mitä hän osasi ja hän

vastasi, että he olivat hyviä lasimestareja, tynnyrin tekijöitä ja muuta

senlaista. Tämän jälkeen istutaan ruoalle. Ensimäisessä pöydässä ei

morsian saa maistaa mitään ruokalajia. Syötyä tanssitaan jonkun verran,

vaikka usein ilman musiikkia, usein kanteleen tai viulun soiton mukaan.

Sitten tekevät kosiomies ja kaase useita kysymyksiä toisilleen, jotka

kaikki löytyvät seuraavassa runossa, joka heidän täytyy osata:

Kosiomies:

Onko teidän neitsyissänne

oljille otettavaa,

vuotehelle vietävää?

Kaase:

Ompa meidän neitsyissämme

oljille otettavaa,

vuotehelle vietävää.

Kosiomies:

Onko teidän neitsyissänne

Wiipurissa viitatuita,

kaupungissa kaulatuita

kesäkuulla kuuratuita?

Kaase:

Ompa meidän neitsyissämme

Wiipurissa viitatuita j.n.e.

Kaase:

Onko teidän sulhoillanne

hopioiset housuin nauhat,

silkkiset sukan sitehet,

viiden riksin vilttihattu,

kuuden riksin vyö koria,

saksan saappaat jalassa,

silkkihuivi siivollinen?

Kosiomies:

Ompa meidän sulhoillamme

hopiaiset housuin nauhat j.n.e.

Kaase:

Onko teidän sulhoissanne

kyntömiestä, kylvömiestä?

Kosiomies:

Ompa meidän sulhoissamme

kyntömiestä, kylvömiestä.

Vaan onko teidän neitsyissänne

kehrääjiä, kutojia,

kääntyykö käärilauta

kuin orava oksapuussa,

suikkaako sukkulainen

kuin kärppä kiven ravossa,

piukkaako pirran piikit

kuin tikka puun kupeessa?

Kaase:

Ompa meidän neitsyissämme

kehrääjiä, kutojia j.n.e.

Kun kosiomies ja kaase ovat palanneet saattamasta morsiusparia

morsiusvuoteelle, jatkavat he vuoropuheluaan vielä esim. näin:

Kosiomies:

Kuitti, kuitti Kaaso rukka,

söitpä, joitpa neitosesi.

Kaase:

Emp' ole syönyt, enkä juonut;

panin kyntäjän sivuun,

karhihtijan kainaloihin,

tuonpa kukkana tupaan,

pöyhäytän pöydän päähän.

Kosiomies:

Niinp' on Kaaso kengitetty.

Kuin on kelkka talloitettu;

Niinp' on Kaason silmät päässä

kuin harakan pakkaisella.

Kaase:

Niin on Kaaso kengitetty,

kuin on hevoinen raudoitettu;

niinp' on Kaason silmät päässä

kuin on tähdet taivahassa.

Näitä ja useita muita runoja kuulee täällä häissä, vaikka totta on, että

ne monessa paikoin jo ovat joutuneet pois käytännöstä. Aamulla käydään

ensimäisen kerran ruoalle kello 4:n aikaan; kello 8 syödään toisen

kerran. Ensimäistä näistä aterioista nimitetään suuruiseksi, toista

aamuiseksi. Sitten alkaa morsian jaella lahjoja apelleen ja anopilleen,

langoilleen, nadoilleen ja muille sukulaisilleen, kosiomiestä ja rytkää

unohtamatta. Anoppi sai paidan ja hameen, jotka morsian itse puki hänen

päälleen, niin että hänellä vähän aikaa oli kaksi paitaa ja kahdet

hameet. Appi sai niinikään vaateparren. Kosiomies ja rytkä saivat

kumpikin paidan, jonka morsian myös puki heidän vaatteidensa päälle,

niin että he sitten kävelivät kahdessa paidassa. Lapasia, sukkia,

nenäliinoja y.m. jaettiin muille. Sitten on täällä tapana koota rahoja

morsiusparille (ajaa kertaa morsiusparille). Kun jokainen on antanut

mielensä mukaan, ruvetaan kirkkoa rakentamaan. Tämä tapahtuu näin:

jokainen, joka panee pöydälle rahan, olkoon se sitten suurempi tai

pienempi, huutaa: kirkko sinne tai sinne, (hän mainitsee silloin

tavallisesti kotipaikkansa nimen). Senjälkeen koettaa toinen taas saada

kirkon omaan kotipuoleensa, jonka hän saapikin panemalla viimeiseksi

rahansa pöydälle; tätä kilpailua kestää pari tuntia, ja kertyy tällä

tavalla morsiusparille usein enemmän rahoja, kuin mitä koko häät

maksavat. Sillä ainakaan eivät ne häät, joissa minä olin, tulleet hyvin

kalliiksi. Muita ruokalajeja ei ollut kuin leipää, voita, suolakalaa,

piimää, ja kahdeksi ateriaksi keittoa, toiseksi rokkaa ja toiseksi

ryynivelliä -- niin yksinkertaisesti täällä häitä vietetään. Ei kukaan

muu paitsi eräs renki ollut juovuksissa ja muutenkin käyttäytyivät he

hiljaisemmin ja sävyisämmin, vaikkei pappia tai muuta herraa ollut

läsnä, jota he olisivat peljänneet, kuin tavallisesti monessa muussa

paikassa opettajiensa tai muiden virkamiesten läsnäollessa. Mutta tuskin

enään saan tilaa runolle, jonka kaase häiden päättyessä lukee

sulhaselle, tässä se on:

Hyvä sulho! Kaunis sulho!

valkian verevä sulho!

älä meidän neitsyjämme,

älä sinä pahoin pitele,

neuvo neittä vuotellessa,

opeta oven takana,

vuosikausi kummassakin,

yksi vuosi suusanalla.

Kun et siitä hyvää saane

toinen silmän iskemällä;

kuinhan sekin turhaan käyne,

kolmas jalan polulla;

kuin ei sitte siitä huoli,

ota vitsa viiakosta,

tuoppa takin helman alla,

jolla haudot hartioita.

Vaan älä silmiä sipeile,

älä korvia koseta,

tuostapa kylä kysyisi,

toinen talo arvelisi:

liekö tuo suden repimä

taikka karhun kaivelema.

* * * * *

Niinkuin ohimennen jo mainittiin oli Lönnrotin varsinainen

opettajantoimi päättynyt yliopiston Helsingin muuton jälkeen ja ennen

hänen ensimäistä matkaansa. Hänen oppilaansa Kaarlo oli kahdeksi

viimeiseksi "kouluvuodekseen" saanut toisen kotiopettajan, mutta

kuitenkin kuului Lönnrot yhä edelleen Törngrenin perheeseen, söi heillä

Helsingissä ollessaan ja vietti kesänsä Laukossa, ellei hän ollut

matkoilla tai muissa toimissa. Jatkoipa hän vähin opettajatointaankin

tutussa kodissa, jossa hän niinkuin jo kerrottiin nyt opetti nuorinta

poikaa Adolfia kirjoittamaan.

Muuten täyttivät lääketieteelliset luvut nyt kokonaan hänen aikansa.

Mitkä ulkonaiset vaikuttimet saivat Lönnrotin rupeamaan lääkäriksi, sitä

en tiedä. Ehkä päätti hän sen jo nuorena poikana palvellessaan

Hämeenlinnan apteekissa, jolloin kaupungin lääkäri häntä niin

ystävällisesti suosi. Luultavaa kuitenkin on, että jokapäiväinen

seurustelu professori Törngrenin kanssa, joka oli niin innostunut

toimeensa, sekä tutustuminen tämän lukuisiin ystäviin, jotka enimmäkseen

olivat lääkäreitä, yhä enemmän kiinnittivät Lönnrotin mielen tähän

valitsemaansa uraan.

Lönnrotin luvut edistyivät nyt niin nopeasti, että hän joulukuussa 1830

saattoi suorittaa lääketieteen kandidaatin tutkinnon. -- Seuraavana

vuonna lähti hän toiselle matkalleen, tällä kertaa Savoon ja Kajaanin

lääniin, jonka ohella hän kesällä oli kolera-lääkärinä eri seuduilla

Uudenmaan ja Hämeen lääniä.

Nopeasti seuraten Lönnrotin elämän uran ulkonaisia piirteitä, kunnes

taas saan tuoda esiin uuden kirjeen hänen kädestään ystäville Laukossa,

tahdon muistuttaa, että hän keväällä 1832 tuli lääketieteen

lisentsiaatiksi, jolloin hän puolustaessaan väitöskirjaansa: "Tutkimus

suomalaisten maagillisesta medisiinistä" suureksi ilokseen sai

preesekseksi uskollisen suojelijansa professori J.A. Törngrenin.

Ensimäisen runokorjuunsa hedelmänä vuosilta 1829 ja 1831 julkaisi

Lönnrot pienen kokoelman: "Kantele", josta ilmestyi neljä vihkoa vv.

1829-1331, sisältäen ainoastaan Suomen rajojen sisäpuolella koottuja

runoja. Viidennen vihkon piti vielä ilmestyä, mutta edelliset olivat

tuottaneet Lönnrotille vaan tappiota ja kaikeksi onneksi ei Lönnrotilla

enää ollut varoja uhrata tähän -- kaikeksi onneksi, sillä tämä pieni

seikka oli, niinkuin yleisesti tiedetään syynä ehkä tärkeimpään

käänteeseen suomalaisen kulttuurin kehityksessä, Suomalaisen

Kirjallisuuden Seuran syntymiseen vuonna 1831.

Tämä isänmaallinen seura tukenaan tulevien kokoelmien painattamista

varten lähti Lönnrot kesällä 1832 kolmannelle matkalleen, joka ulottui

Savoon, pohjois-Karjalaan ja aina Arkangelin kuvernementtiin saakka.

Loppupuolella samaa vuotta muutti Lönnrot entisiltä tutuilta asuinmailta

ylös pohjoiseen, pieneen Kajaanin kaupunkiin, jossa hän ensin oli virkaa

tekevänä, sittemmin vuoden 1833 keskipaikoilta vakinaisena piiri- ja

linnanlääkärinä.

Siellä oleskeli hän noin 20 vuotta, usein matkustellen molemmin puolin

Venäjän rajaa ja siten vuosi vuodelta laskien yhä vahvemman perustuksen

elämänsä tehtävälle. Samaan aikaan kantoi maine lempein siivin

vaatimattoman miehen nimen yhä laveampiin piireihin sekä isänmaassa että

sen rajojen ulkopuolella.

Luulisi, että nyt olemme saattaneet Lönnrotia niin kauas, kuin tämän

pienen kirjoituksen päällekirjoitus myöntää, mutta missä Lönnrot

oleskelikin, kunnes hän v. 1849 perusti oman kotinsa, oli hän

muuttumatta ja lujasti kiintynyt Laukkoon, jota hän piti oikeana

kotinaan. Usein palasikin hän sinne, kun hän tahtoi rauhassa valmistaa

keskentekoisia töitään, ja "hyvä talo" oli hänelle aina avoin ja sulki

hänet omana poikana syliinsä.

Hän olikin usein tilaisuudessa tähän, koska hän aina aika ajoin sai

virkavapautta joskus kokonaiseksi vuodeksikin kerrassaan, jota

virkavapautta hän ei aina voinut käyttää uusien runojen kokoilemiseen.

Laukossa vieraat häntä talvisin harvoin häiritsivät, se kun näet oli

niin yksinäisellä paikalla. Seudun ainoat säätyhenkilöt, pari pappia,

asuivat järven toisella puolella, eivätkä he usein näyttäytyneet.

Hänen jokapäiväisinä tovereinaan Laukossa joululuvalla olivat Kaarlo

Törnegren, joka oli tullut maisteriksi 1836, sekä Adolf Törngren,

ylioppilas vuodelta 1840, sekä näiden molempien uskollinen ystävä ja

huonetoveri Helsingissä _Frans Josef von Becker_, joka sittemmin oli

farmasiian ja farmakologiian professorina ja etenkin oftalmoloogina

saavutti mainetta. Näiden kolmen oli tapa vierailla Laukossa tähän

vuoden aikaan.

Muutamana vuonna asui siellä myös kielentutkija _A.J. Sjögren_, sittemmin

akateemikko Pietarissa, joka terveydeltään murtuneena v. 1837 oli

palannut tutkimusretkiltä Kaukasiasta, ja joka nyt oli professori

Törngrenin hoidon alainen. Hänessä, Castrénin vastaisessa suojelijassa

tapasi Lönnrot hengenheimolaisen omille lingvistisille harrastuksilleen.

Elämän syvät surut eivät olleet koskettamatta rauhallista Laukkoa tähän

aikaan. Vanhin poika Juhana, entinen iloinen ylioppilas, vuodesta 1832

kandidaatti, kuoli nimittäin huhtikuussa v. 1834 Tukholmassa, jossa hän

siihen aikaan oleskeli. Hänen kuoleman jälkeen tehty rintakuvansa,

ruotsalaisen mestarin Qvarnströmin maalaama, säilyttää hänen hienot

kasvonpiirteensä jälkimaailmalle.

Ja vielä samana vuonna, eräänä lokakuun päivänä ilmaantui kuolema itse

Laukkoon ja riisti vanhemmilta ilon, himmensi kodin valon poisviedessään

ainoan tyttären, suloisen Eevan ainoastaan 21 vuoden iässä. Hän oli

vähää ennen mennyt kihloihin sittemmin esittelijäsihteerin _Fredrik

Wilhelm Wärnhjelmin_ kanssa, joka pysyi uskollisena vainajan muistolle

elämänsä pitkän vaelluksen aikana, joka loppui vasta v. 1878. Eeva

Törngrenin hauta oli ensimäinen erityisellä hautauspaikalla, jonka perhe

silloin valitsi itselleen Tottjärven yksinkertaisella hautausmaalla,

hautapaikka niin rauhallinen ja nyt mitä rehevimmän vihannuuden

ympäröimä, ettei suru voi löytää hiljaisempaa piilopaikkaa. Hänen

hautakivelleen piirrettiin seuraavat Prudentiuksen sanat:

Jää rauhaan! nyt kätke sä, multa,

Nää jäähtyneet jäsenet vainaan,

Ain' siksi kuin Jumala sulta

On vaativa takaisin lainan.

Vainajan uskollinen kasvatusveli Kaarlo Törnegren[5] kirjoitti v. 1841

käytyään hänen haudallaan seuraavan kauniin runon:

Ajan kahle jo ainiaks' murtui,

Jo vaimeni vaivojen valta,

Ja henki, mi vankina turtui,

Pääs' suojahan myrskyjen alta.

Nyt kärsimys saa sovituksen,

Nyt taistoja seuraapi rauha.

Ja uinahtaneen asumuksen

Nyt verhovi yön lepo lauha.

Käy ilmihin rakkaus Herran

Kurituksien kautt' isällisten,

Ja vitsauksist' joka kerran

Sydän nöyrtyvi vaan jumalisten.

Surun valtaa me seisomme vastaan

Ja pyyhkimme kyynelen karmaan

Ja kiitämme nyt antamastaan

Vaan Häntä, mi korjasi armaan.

Isän luo rukous kohoaapi, --

Sit' usko ja rakkaus johtaa,

Ja toivolta siivet se saapi, --

Avun armahan siellä se kohtaa.

Me pyydämme, ett' elon tiellä

Me kärsien puhdistuisimme,

Ja riemuten yhtehen siellä

Yön mentyä taas tulisimme.

Suru synkkä se haihtuvi kerran,

Mi mieltä nyt raskaana painaa,

Ja rajaton rakkaus Herran

Yhä uusia voimia lainaa.

Vie huolia huokailevilta

Se tieto, min uskomme luopi,

Että kerran, kun joutuvi ilta,

Elon uuden se hurskaille tuopi.

Eva Törngren näkyy ennen kuolemaansa määränneen jonkun muistin

lähetettäväksi Lönnrotille. Nämä molemmat nuoret olivat näet rakastaneet

toisiansa niinkuin veli ja sisar ainakin. Muistolahjan lähetti rouva

Törngren hänelle alkukesällä v. 1836. Sitä seurasi kirje Lönnrotille

rouva Törngreniltä, jonka puoliso v. 1833 oli saanut arkiaaterin

arvonimen. Tähän kirjeeseen Lönnrot kirjoitti seuraavan kauniin

vastauksen:

Kajaanissa 22 p. heinäk. 1836.

_Jalosukuinen, kunnioitettu rouva arkiatrinna!_

Teidän kunnioitetun kirjoituksenne heinäkuun 11:lta päivältä on

minulla ollut kunnia äsken vastaanottaa. Sitä seuraava muisti neiti

Eeva vainajalta on kyllä aina oleva minulle suuresta arvosta

merkkinä hänen kuolemaan asti muuttumattomasta ystävyydestään minua

kohtaan, mutta en minä sitä kaivannut muistellakseni häntä, jota en

kuitenkaan koskaan voi unhottaa. Mitä pienempi luku todellisia

ystäviä ihmisellä on, sitä katkerammalta tuntuu, jos yhdenkin

niistä kadottaa ja sitä pysyväisempi on niiden muisto. Usein olen

sen tähden unelmissanikin muistellut häntä, jota en nytkään

vähääkään liioittelematta voi ajatella, ilman että kyyneleet

nousevat silmiini. Mutta pelkään, että koskettamalla omaa

kaipaustani jälleen kiihotan teidän, rouva arkiatrinna,

verrattomasti suurempaa suruanne, joka pelko myös on tähän asti

estänyt minua kirjoittamasta teille, niin usein kun mieleni onkin

tehnyt. Ainoa edes jonkun verran tyydyttävä lohdutus, joka minulla

on voinut olla ajatellessani herrasväen suurta surua, on tieto

siitä, että herrasväki kaikessa, mikä tapahtuneekin, nöyrällä

mielellä alistuu Jumalan sallimuksen alle. Hänen tiensä ovat kyllä

tutkimattomat, mutta pitäähän meidän kuitenkin uskoa, että ne

vievät paraimpaan maaliin.

Toivomuksenne mukaan tahdon vastedes kirjoittaa useammin, sitä

mieluummin kun tiedän, että te, rouva arkiatrinna, yhä vielä

tunnette samaa hyväntahtoista suosiota, tahi jos saan sanoa

niinkuin ajattelen, samaa äidillistä ystävyyttä minua kohtaan, kuin

siihen aikaan, jolloin oleskelin herrasväen talossa, ja jota aikaa

aina pidän suurimmassa arvossa kaikista menneistä.

Ensi vuonna, alkaen syyskuusta tänä vuonna, aion kulkea Venäjällä

etupäässä Arkangelin tienoilla ja sieltä kirjoitan toisen kirjeen

-- ensi kirjeen kirjoitan luultavasti vielä täältä ennen lähtöäni.

Ja mitä tällä kertaa voisin lisätä elämästäni ja olostani täällä

voin säästää siihen. Pyydän teitä lausumaan kunnioittavat

terveiseni herra arkiaterille ja pyydän teitä myös tervehtimään

Adolfia. Kalle ei taida palata Ruotsista ennenkuin myöhään

syksyllä.

Lisentsiaatti Höglund, joka Oulussa toimittaa tohtori Borgin virkaa

tämän ulkomailla ollessa, on nyt tullut tänne meidän seutujamme

katsomaan ja voisin siis sanoa häneltä terveisiä, jos hän lie

tunnettu. Viime viikolla kävin tohtori Ticklénin luona Raahessa ja

tapasin samalla matkalla myös tohtori Hedbergiä Oulussa.[6] He

voivat molemmat hyvin eivätkä ole niinä muutamina vuosina, joita

ovat täällä viettäneet, ulkomuodolleenkaan muuttuneet.

Pysyn suurimmalla kunnioituksella teidän, jalosukuinen rouva

arkiatrinna, nöyrimpänä palvelijananne.

_Elias Lönnrot_.

Niinkuin tästä kirjeestä näkyy, alkoi Lönnrot syksyllä 1836 neljännen

matkansa. Niinkuin me kaikki tiedämme, oli hänellä edellisenä vuonna 28

p. helmikuuta 1835 ollut onni jättää Kalevala, tämä kansanruno,

ensimäisessä muodossaan, isänmaan haltuun, joka seikka vaati häntä yhä

innokkaammin jatkamaan tutkimuksiaan.

Tällä nyt kysymyksessä olevalla matkalla, jolle hän läksi Suomalaisen

Kirjallisuuden Seuran kustannuksella, aikoi hän Suomen- ja

Venäjän-Karjalassa sekä Suomen- ja Venäjän-Lapissa tehdä lingvistisiä

tutkimuksia ja koota kansanrunoja.

Kun Lönnrot oli saapunut matkansa pohjoisimpaan paikkaan ja samalla

matkansa käännekohtaan, Kuolan pieneen kaupunkiin Valkean meren

läheisyyteen, kirjoitti hän rouva Törngrenille seuraavan kirjeen:

_Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen rouva arkiatrinna!_

Suuresti ilahduttavaa lupausta, jonka te, rouva arkiatrinna, jonkun

kerran annoitte minulle, että välistä saisin kirjoittaa jonkun

rivin sinne pelkäämättä sen kautta vaivaavani teitä, tahdon nyt

käyttää, sitä mieluummin kun sen kautta saatan siirtää ajatukseni

tästä vieraasta ja mielestäni ikävästä paikasta edes hetkeksi

hauskempiin paikkoihin ja rakkaampiin esineisiin. Syvin

toivomukseni on, että nämä rivit niinkuin muutkin vastedes

kohtaisivat teidät, rouva arkiatrinna, aivan terveenä, Herra

arkiaterin viime kesäisestä kirjeestä sain tietää, ettei

terveytenne silloin ollut oikein hyvä, joka seikka minua suuresti

vaikkapa tarpeettomasti huolestutti. Teidän luvallanne saan nyt

kertoa jotain nykyisestä matkastani.

Jo syyskuussa viime vuonna lähdin Kajaanista ja kuljin ensin noin

kolmekymmentä peninkulmaa jalkasin, sittemmin, kun on tullut

kylliksi lunta, olen jatkanut matkaani milloin suksilla, milloin

hevosella, milloin poroilla. Viimeksi mainittuun matkustustapaan

sain tutustua matkalla Kantalahdesta tänne. Tätä väliä lasketaan

olevan yli kaksikymmentä peninkulmaa, eikä täällä ole muita

asukkaita kuin lappalaisia poroineen. Täältä on minun vielä

matkustaminen ainakin neljäkymmentä peninkulmaa poroilla, toinen

puoli Inariin ja toinen puoli Sodankylään, josta vasta pääsee

hevosella matkustamaan. Täällä Kuolassa näkee enin ajettavan

koirilla, joita valjastetaan yksi tai kaksi reen (ahkion) eteen.

Sillä tavalla vedetään melkein kalkki puut metsästä kotiin. Ne

tuodaan tavallisesti peninkulman päästä, sillä lähempänä on

ainoastaan paljaita vuoria, tai sellaisia, joilla matalaa varvikkoa

kasvaa. Samaten näin jo Kantalahdessa ja muutamissa muissa saman

Valkean meren lahden rannalla olevissa kylissä koirilla ajettavan,

vaikka siellä oli hevosiakin. Täällä Kuolassa olen ollut kaksi

viikkoa ja olen tällä ajalla täyttä totta saanut kokea, minkälaista

ikävä on. Isäntäväkeni eivät ymmärrä sanaakaan muuta kieltä kuin

venäjää, jota minä taas en oikein hyvin vielä ymmärrä ja vielä

huonommin puhun. Koko kaupungissa on vaan aivan muutamia, jotka

puhuvat jotakin muuta kieltä. Ainoastaan tohtori puhuu latinaa ja

kommendantin rouva, joka on Riiasta kotoisin, puhuu saksaa. Ilman

heitä olisin jo puolikuollut pelkästä ikävästä. Etenkin tohtorin

luona olen usein käynyt.

Lopuksi muutamia sanoja Kuolan kaupungista: se sijaitsee niemellä

kahden joen välissä, jotka kaupungin alapuolella yhtyvät ja siten

muodostavat Kuolan lahden alun, joka, vaikka se kuuluu Jäämereen ei

ole jäätynyt. Avonaiseen eli isoon Jäämereen lasketaan täältä vielä

neljä peninkulmaa. Kaikilla puolin ympäröivät tätä kaupunkia

korkeat, paljaat vuoret, jotka niin puristavat tuulen väliinsä,

että myrsky on raivonnut melkein lakkaamatta.

Kaupungissa on ainoastaan yksi pääkatu, toiset ovat vaan pieniä

kujia. Talojen luku nousee noin sadan paikkeille, niistä joku harva

on paremmin rakennettu. Kirkkoja on kaksi; toinen kivestä ja

kutakuinkin kaunis. Mutta minun täytyy keskeyttää tässä, että

nöyrimmät terveiseni herra arkiaterille saisivat tilaa, ja pyydän

myös, että lausuisitte sydämellisimmät terveiseni Atelle ja

Kallelle. Ensi syksynä tulen Helsinkiin ja silloin saan, niinkuin

jo kauan olen toivonut, tavata herrasväkeä joko siellä tahi

Laukossa. Saan kunnian alati pysyä korkeasti kunnioitettu

arkiatrinna, teidän nöyrimpänä palvelijananne,

_Elias Lönnrot_.

Kuolassa 3 p. maalisk. 1837.

Seuraavan kirjeen kirjoitti Lönnrot rouva Törngrenille oleskellessaan

Kajaanissa lyhemmän aikaa toukokuussa v. 1837, jolloin hän oli aikeissa

lähteä vielä kerran matkalle Venäjän Karjalaan ja muutamiin osiin maan

rajojen sisäpuolella. Tämän matkan piti kestää vuoden loppuun asti.

Sisällöllä ei kyllä ole suurempaa yleisempää merkitystä, mutta

esitystapa kuvaa Lönnrotia ihmisenä niin oivallisesti ja niin

sydämellisellä ja miellyttävällä tavalla, että tässä etenkin voi hänen

kirjoitustavastaan sanoa: stiili on ihminen. -- Kirje kuuluu:

_Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen rouva arkiatrinna!_

Teidän kunnioitetun kirjeenne toukokuun 5:ltä päivältä, rouva

arkiatrinna, oli minulla kunnia ja ilo vastaanottaa palatessani

Kajaaniin. Kun sitten samalla sain kirjeen rakkaalta Ateltani, ja

Kalle sitä paitse oli kirjoittanut minulle Upsalasta, olin saada

melkein liian paljon iloa yhtaikaa. Enin iloitsin kuitenkin

kuullessani, että teidän terveytenne, rouva arkiatrinna, taas on

vahvistunut. Todellakin täytyy meidän huolestua, kun kuulemme, että

jonkun todellisen ystävän terveys on huono -- kuinka helposti

voivat he jättää meidät yksin tähän maailmaan! Toisin oli lapsuuden

aikana -- ja johan minäkin olen ottanut aika askeleen eteenpäin

siitä -- silloin oli minulla -- niin ainakin luulin ja niin kai

luulivat muutkin, suurempi joukko ystäviä ja helppo oli voittaa

uusia. Mutta suuresta joukosta ottaa joka kuluva vuosi osansa, niin

että piiri alati pienenee, ja uudet ystävät ovat niin harvinaisia,

että niitä tuskin voi ottaa lukuun. Viimeksi tuntui minusta tohtori

Hedbergin[7] kuolema kovin raskaalta. Eräästä häntä koskevasta

asiasta rohkenen neuvotella teidän kanssanne, rouva arkiatrinna.

Minulla on syytä luulla, että hän kuollessaan jätti jälkeensä

jonkun verran, vaikka vähäisiä velkoja, joita hän oli saanut

yliopistoajallaan. Eiköhän ainakin meidän nuorempien lääkärien,

jotka olemme olleet hänen toverejansa joko koulussa tahi

yliopistossa, tahi niinkuin minä molemmissa, pitäisi kokoomalla

rahoja keskuudessamme pitää huolta niiden maksamisesta? Olisihan

kuitenkin ikävää hänen vanhalle äidilleen, jos hänen äsken kuolleen

poikansa jälkeen tulisi konkurssi ja hän saisi kuulla, että joku

tämän tähden saisi kärsiä. Jos te, rouva arkiatrinna, olette samaa

mieltä, niin luulen, että te hyväntahtoisesti nostatte siitä

kysymyksen, jos niin sopii, juhannuksen aikaan Laukossa, tahi jo

sitä ennen neuvottelette tohtori Sjömanin tahi Rabben kanssa, jotka

molemmat niinkuin minäkin vainajassa kadottivat vilpittömän ystävän

ja toverin, jota he olivat arvossa pitäneet jo koulussa ollessaan.

Mitä matkaani tulee, saan lisätä, että minä maaliskuun ensimäisinä

päivinä lähdin Kuolasta, kuljin 30 peninkulman pituisella matkalla

neljän venäläisen lappalaiskylän läpi, tulin sitten

nimismiehentaloon Suomen Lapissa, jossa oleskelin viikon päivät.

Mainittu nimismiehen talo ei kuitenkaan ollut parempi kuin muut

lappalaiskodat, paljas maaperä oli lattiana ja tulisijan

yläpuolella oli aukko, jota ei edes yöksi suljettu. Pöytiä ja

tuoleja ei ollut nimeksikään, vaan istuttiin lattialla (paljaalla

maaperällä) poron taljoilla, ja minä kirjoitin vanhan kirstun

päällä, joka myös oli ruokapöytänä. Köyhyys oli sitä paitse

muutenkin niin suuri, että me kaksi päivää, viimeiset, jotka siellä

vietin, olimme ilman suolaa, joka kuitenkin oli tuotava vaan kolmen

peninkulman päästä. -- Mutta monesta paremmin varustetusta talosta

olen vähemmällä kaipauksella eronnut, kuin tästä. Heidän

tyytyväisyytensä kaikessa yksinäisyydessä, pakkasessa ja

köyhyydessä oli todellakin kadehdittava ja jonkunlaisen tarttumisen

kautta siirtyi sama tyytyväisyys minuunkin. Sieltä matkustin ensin

15 peninkulmaa Inarin kirkolle ja Inarista 22 peninkulmaa

Sodankylään. Kun sitten vielä sieltä Kajaanin rajalle asti

matkustin poroilla, niin laskin, että koko matka, jonka olin

poroilla kulkenut, teki noin 130 peninkulmaa. Muutamien päivien

perästä lähden taas rajan yli Venäjän puolisiin suomalaisiin kyliin

ja luulen elokuun alussa voivani olla Sortavalassa josta sitten

jatkan matkaani Suomessa aina Helsinkiin asti, jonne toivon

ehtiväni ainakin jouluksi.

Tohtori Tickléniltä oli minulla kirje viime postissa ja saan

sentähden kertoa terveisiä häneltä. Hän lupaa tulla tänne ja

pitäisikin hänen jo olla täällä. Silloin saan kertoa hänelle

Augusta Lundahlin puretusta kihlauksesta Ahrenbergin[8] kanssa,

vaikka meillä "pohjoisessa asuvilla lääkäreillä" niinkuin te

suvaitsette kirjoittaa, taitaa olla vähän lohdutusta siitä.

Pysyn suurimmalla kunnioituksella teidän, korkeasti kunnioitettu,

jalosukuinen rouva arkiatrinna, nöyrimpänä palvelijananne.

_Elias Lönnrot_.

Kajaanissa 26 p. toukok. 1837.

Aukko kirjeenvaihdossa näkyy syntyneen kahden seuraavan vuoden kuluessa.

Vuoden 1838 lienee Lönnrot enemmän yhtämittaisesti kuin tavallisesti

viettänyt Kajaanissa, valmistaen muun muassa rahvaankirjaa: Suomalaisen

talonpojan kotilääkäri. Huhtikuussa 1839 sai Lönnrot viimein Laukosta

yhtaikaa kolme kirjettä, jotka herättivät uuteen eloon hänen ikävänsä

tuohon entiseen, rakkaaseen piiriin. Koko kesän pysyi hän kuitenkin

vielä Kajaanissa, niinkuin seuraavasta kirjeestä näkyy, mutta syksyllä

oli hän sen sijaan päättänyt käydä ystäviensä luona Etelä-Suomessa.

Kysymyksessä oleva kirje kuvaa meille Kajaanin seuraelämää vuoden 1840:n

paikkeilla ja Lönnrotin osanottoa siihen.

_Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen rouva arkiatrinna!_

Erinomaisen mieleistä ja odottamatonta oli minulle saada teidän,

rouva arkiatrinna, Kallen ja Adolfin kirjeet kotiin palatessani

40:n peninkulman pituiselta matkalta, jonka olin tehnyt tämän

lääniin pohjoisimpiin ja pohjoisimmissa osissa. Lukiessani oli

minusta, kuin olisin taas todellakin ollut Laukossa, mutta tämä

mielikuvitus katosi kohta ja jätti jälkeensä sitä haikeamman halun

kerran taas päästä sinne. Nyt olenkin lujasti päättänyt, että

ainakin ensi syksynä käyn sekä Laukossa että Helsingissä, vaikkapa

minun etenkin mitä Helsinkiin tulee, täytyy pelätä, että minua

pidetään kummittelijana muinaisilta ajoilta tullessani suureen

maailmaan, jossa en sitä paitse koskaan ennenkään ole ollut liioin

koteutunut tahi muuten varma. Ja sen lisäksi on siitä asti, jolloin

viimein olen ollut muualla kuin Kajaanin seurapiirissä aikoja

kulunut, ja tällä ajalla olen yhä enemmän ehtinyt unhottaa sen osan

maailmaa, joka on Kajaanin rajojen ulkopuolella. Oulussa, joka on

paikkakuntamme lähin suuri maailma, kävin viimeksi v. 1836:n

alkupuolella ja Kuopiossa, joka on toinen lähin kaupunki en ole

käynyt sittenkuin kesällä v. 1834.

Mainitsin Kajaanin seurapiirin ja pitänee minun kai muutamilla

sanoilla kuvailla sitä, ettette te, rouva arkiatrinna, luulisi

minun maininneen jotakin, jota ei ollenkaan ole olemassa. Tosiaan

on täälläkin seurapiiri ja sen olemassa olon huomaa paraiten niissä

tanssi-assembleoissa, joita tähän asti on pantu toimeen

tavallisesti pari kertaa vuodessa. Kaukaisemmat vieraat tulevat 10

peninkulman ja usein pitemmänkin matkan päästä. Mutta silloin

tanssitaankin niin kauan, kunnes seuraava päivä valkenee, seikka,

joka muutamille hyvästi korvannee pitkän matkan. Ylimääräisiä

tanssia on välistä nimipäivillä, joita ei koskaan unhoteta, vaan

joihin usein tulee yhtä kaukaisia vieraita onnea toivottamaan.

Joulunaika on sitä paitsi täällä niinkuin muuallakin tanssien aika,

Muuten ei liian ahkerasti käydä kylässä, mutta kuitenkin usein

kyllä, niin että maallakin voi odottaa vieraita parin, kolmen

viikon perästä, kaupungissa vähän useammin. Virvokkeita tarjotaan

kahvia ja teetä ja herroille joku lasi totia. Naiset saavat

sitäpaitsi usein pienen lasin viiniä. Illalliseksi ei kukaan juuri

mielellään jää, vaan eroaa seura kello 9 tahi 10, jolloin jokainen

menee kotiinsa. Pääseikka, joka tekee nämät pienet vierailut ja

pidot hauskoiksi, on, että kaikkialla saattaa olla kuin kotonaan ja

tieto siitä, ettei sen, jonka luo on kokoonnuttu, tarvitse suuria

kustannuksia surra.

Minun pitäisi kai myös mainita jotakin herrasperheistä, mutta teen

sen vaan summassa, ilmoittaen niiden luvun. Kajaanissa on niitä

kokonaista 6; Paltaniemen kylässä, peninkulman päässä kaupungista

toiset 6; Sotkamon kirkonkylässä, 3,5 peninkulman päässä Kajaanista

5; sitä paitsi muiden pitäjien ja seurakuntien papit ja

nimismiehet. Tästä luvusta olen heittänyt pois kaikkien vanhain

poikain kodit, koskei niillä mitään arvoa ole.

Vielä täytyy minun mainita syyt siihen, etten tänä kesänä voi

päästä Laukkoon. Ensiksi olen ottanut liian paljon työtä; täytyy

sentähden olla kotona. Toiseksi ovat säätyläiset uhanneet yleisesti

ruveta terveysvettä juomaan ensi kesänä, jonka tähden minun myös

pitää olla kotona. Kolmanneksi on muuan norjalainen eli lappalainen

kirkkoherra Stockfleth luvannut viettää jonkun osan kesää täällä

oppiakseen meidän puolen suomea; niinkuin myös maisteri Ståhlbergin

pitäisi lupauksensa mukaan saapua tänne Helsingistä; senkin tähden

en voi liikkua täältä, ennenkuin ensi syksynä. Mutta kun sitten

sinnepäin tulen, en palanne tänne niin pian, sillä olen aikonut

hakea virkavapautta kokonaiseksi vuodeksi saadakseni olla

Helsingissä ja muissa osissa maatamme.

Pyydän lausua nöyrimmät terveiseni herra arkiaterille ja liitän

tähän kirjeen Adolfille,[9] koska en voi arvella muuta, kun että

hän lukee kotiopettajansa johdolla ja oleskelee Laukossa.

Pysyn suurimmalla kunnioituksella teidän, jalosukuinen rouva

arkiatrinna, nöyrimpänä palvelijananne

_Elias Lönnrot_.

Kajaanissa 26 p. huhtik. 1839.

Joulunaikana eli ehkä jo aikaisemmin syystalvella 1839 saapui Lönnrot

vihdoin taas kerran Laukkoon ja tällä lepoajalla hän luultavasti sai

valmiiksi "_Kantelettaren_", joka ilmestyi seuraavana vuonna, Lyhyt

kirje, jonka hän palattuaan Helsinkiin luultavasti Adolfin ja Kaarlon

kanssa kirjoitti rouva Törngrenille, todistaa, kuinka tämä harrasti

suomalaista kirjallisuutta. Se seuraa tässä:

_Jalosukuinen rouva arkiatrinna!_

Että paluumatkamme Laukosta luonnistui hyvin ja onnellisesti, ja

että me seuraavana päivänä noin kello 6:n aikaan tai vähää ennen

tulimme tänne Helsinkiin, siitä ovat toiset jo varmaankin

kirjoittaneet. Samaten myös täkäläisistä uutisista, ja jotka

sitäpaitsi tavallisesti ovat jotensakin vanhoja, ennenkuin minä ne

kuulen. Jotain voin kuitenkin kertoa, jota he mahdollisesti eivät

ole muistaneet, nimittäin että tohtori Rabbe ja apteekkari Salingre

on nimitetty assessoreiksi. Terveiset Ursinille, Ilmonille,

Sjömanille, Rabbelle ja Pihlflyktille toimitin perille, paitsi

viimemainitulle, jota useampia kertoja turhaan hain. Myöhemmin

tapasin häntä kuitenkin akatemiiassa.

Suomalaisia kirjoja olen ostanut useampia, paitsi muita senkin,

joka esittää kristityn päävelvollisuudet ja jota te, hyvä rouva,

sanoitte erityisesti haluavanne. Otavaa en ole vielä saanut, mutta

jos vielä saan sen ennen Laukon miesten lähtöä, lähetän senkin.

Omat _opera omnia_ lähettäisin kaikella kunnioituksella myös, mutta

osaksi epäilen, ansaitsevatko ne sitä, osaksi ei minulla tällä

kertaa ole nidottuja kappaleita, koska en tullut sitä ennen

ajatelleeksi.

Pyydän lausua nöyrimmät terveiseni herra arkiaterille ja pysyn

suurimmalla kunnioituksella teidän, jalosukuinen rouva arkiatrinna,

nöyrimpänä palvelijananne.

_Elias Lönnrot_.

Helsingissä 5 p. helmik. 1840.

Kevään ja kesän 1840 vietti Lönnrot Etelä-Suomessa, jolloin hän oli

tilaisuudessa läsnäolemaan Suomen yliopiston silloin vietetyssä

kaksisataa vuotisessa muistojuhlassa. Vaatimaton Lönnrot oli

osaaottajien loistavassa rivissä yksi niitä, joita etenkin ulkomaalaiset

oppineet enin huomasivat.

Mieluisempaa kuin juhlan komeus ja kunnioituksen osotukset oli kai

Lönnrotille rauhallisen kesän vietto Laukossa, josta hänen kumminkin

kohta täytyi riistää itsensä irti heti syksyn alkaessa ryhtyäkseen

virkansa toimitukseen Kajaanissa sekä siihen kuuluviin pitkiin

tarkastusmatkoihin.

Ensimäisessä kirjeessä, joka nyt seuraa, kertoo Lönnrot tällaisesta

matkasta, joka oli merkillinen siitä, että sillä matkalla suunniteltiin

ja päätettiin kotimaisen kirjallisuutemme historiassa niin tärkeän

aikakauskirjan "Suomen" perustaminen. Se tapahtui 11 p. syysk. 1840 ja

olivat yhä vielä jatkuvan aikakauskirjan perustajat E. Lönnrot ja hänen

jo ennen mainitut virkatoverinsa J.F. Ticklén sekä K. Asp, siis kaikki

kolme lääkäreitä.[10]

Lönnrotin lavein ja pisin matka alkoi 1841 vuoden alkupuolella ja loppui

vasta myöhään syksyllä vuonna 1842, tämä matka ei ainoastaan ulottunut

Suomen, Norjan ja Venäjän Lappiin, vaan myös Arkangelin ja Aunuksen

kuvernementteihin.[11] Kuitenkaan hän ei koko tätä aikaa oleskellut

Suomen rajojen ulkopuolella, niinkuin seuraavien kirjeiden

päivämääristäkin näkyy.

Matka alkoi oikeastaan 16 p:nä tammikuuta 1841 Paltamosta tunnetun

kielentutkijan ja lappalaisen lähetyssaarnaajan, norjalaisen _Nils Vibe

Stockflethin_ seurassa, joka jonkun kuukauden ajan oli ollut Lönnrotin

vieraana tämän vanhan pojan kodissa Polvilassa (puolen peninkulman

päässä Paltamon pappilasta), jonne Lönnrot myös oli valmistanut kodin

vanhemmilleen ja sisaruksilleen.

Lönnrotin aikomus oli tehdä pieni matka Stockflethin kanssa Venäjän

Karjalaan, mutta Lönnrot, jonka ihmisrakkaus ei auttamatta voinut nähdä

toisen kärsivän, jäi Ilomantsiin niin kauaksi aikaa erästä sairasta

hoitamaan, että se aika, jonka Stockfleth olisi saattanut matkaan

käyttää, loppui ja Lönnrot jatkoi sitten yksin matkaa Venäjän rajan

toiselle puolen.

Tätä yhteistä matkaa Stockfleth kuvaa sittemmin painetussa

päiväkirjassaan ja on hänellä sen ohessa yhtä ja toista kerrottavaa

Lönnrotista, kuinka hän oli kansan mies ja ihmisystävä. "Rakkaus

ihmisiin, kielitieteeseen ja -- teehen, kas siinä ne kolme osaa, joista

Lönnrot on kokoonpantu", kirjoitti tämä norjalainen, joka lämpimästi

ihaili Lönnrotia.

Ensimäinen kirje, jonka Lönnrot matkoiltaan vuosina 1841-1842 kirjoitti

ystävilleen Laukossa, lähti Petrosavodskista 20 p. maalisk. 1841 ja

kuului näin:

_Korkeasti kunnioitettu professorin rouva!_

Te itse, hyvä rouva, olette käskeneet minua välistä kirjoittamaan,

missä oleskelen ja kuinka voin, mutta minä siitä asti kun kesällä

Laukosta lähdin, olen laimin lyönyt tämän tehtäväni. Sen vuoksi

tahdon minä nyt lyhyesti kertoa, kuinka olen viettänyt aikani siitä

saakka. Viipymättä kauemman aikaa matkalla tulin Kajaaniin, jossa

muutamiksi kuukausiksi taas ryhdyin virkatoimiini. Niinkuin ennen

olimme sopineet Ticklénin ja Aspin kanssa, kohtasimme me toinen

toisemme 11 p. syyskuuta tarkastusmatkoillamme siinä, missä meidän

piirimme yhtyvät. Tohtori Lindfors, jonka piiri myös rajoittuu

meidän piireihimme samoilla tienoin, oli myös luvannut tulla

saapuville samaan aikaan, mutta hän ei tullutkaan. Mutta me toiset

vietimme siellä puoli kolmatta vuorokautta yhdessä. Meillä oli

erittäin hauska sisässä, vaikka ulkona satoi lunta lakkaamatta.

Ticklén oli erittäin mielissään Laukon terveisistä, jotka minulla

oli muassani hänelle, eivätkä ne silloin vielä hyvin vanhoja

olleet. Ellei hän itse ole sen jälkeen kirjoittanut, saan nyt sanoa

häneltä terveisiä takaisin. Sekä ulkomuodoltaan että muuten on hän

aivan entisensä kaltainen. Hän voi hyvin ja on ostanut itselleen

oman talon, aivan lähellä Raahea. Tämän yhtymisemme aikana

päätettiin myös Suomi-nimisen aikakauskirjan perustaminen, johon

sitten kirjevaihdon kautta saatiin useampia aputoimittajia.

Joulukuun alussa tuli norjalainen kirkkoherra Stockfleth vaimoineen

Kajaaniin. Rouva asui Paltamon pappilassa ja Stockfleth itse

opiskeli suomea minun luonani. Kuukautta myöhemmin matkustimme, hän

ja minä yhdessä Karjalaan, josta hän palasi 12 p:nä helmikuuta

noutaakseen vaimonsa Paltamosta ja sitten matkustaakseen

pohjoisimpaan Lappiin, jonne hänen piti saapua maaliskuun lopulla.

Luultavasti hän nyt jo alkaa olla siellä. Mutta minä jatkoin

matkaani Karjalasta tänne ja asun nyt täällä venäläisen papin luona

ja paastoan hänen ja hänen vaimonsa kanssa; tästä paastoamisesta

voin niin hyvin, että soisin sen kestävän aina eikä vaan

pääsiäiseen.

Täältä lähden muutaman päivän perästä maaseudulle. Huhtikuun

lopulla luulen tulevani Kemin pieneen kaupunkiin Valkean meren

rannalle ja sieltä aion, niin pian kun tulee avovesi, lähteä

Arkangeliin. Viimemainitusta paikasta lähden sitten Venäjän

Lappiin, johon aion jäädä koko kesäksi tutkimaan heidän kieltään.

Syksyllä tulen Kuolan niemimaan kautta Norjan Lappiin, jossa

niinkuin olemme keskenämme sopineet taas tapaan Stockflethiä. Vasta

seuraavana talvena palaan Suomeen ja kohta sen jälkeen toivon taas

saavani tavata herrasväkeä Laukossa.

Vaikka olen ollut täällä jo 5 vuorokautta, olen niin vähän ollut

kaupungilla, ettei minulla ole paljo muuta siitä sanottavaa, kuin

että se on niin suuri kuin kaksi kolmatta osaa Helsingistä, että

siinä on hyvin leveät kadut, monta kivirakennusta, muuten komeita

puurakennuksia, useita kaksikerroksisia, kaksi kivikirkkoa,

kuvernööri, piispa, kolme lääkäriä y.m. Kaupunki on juuri

Äänisjärven rannalla. Kaupungin ympärillä olevissa kylissä, paitsi

aivan viereisissä, puhutaan suomea, mutta kaupungissa enimmiten

venäjää. Paaston aikana eletään täällä niin, että aamulla kello 8

juodaan joko 3 kuppia kahvia tahi 5, 6 kuppia teetä, kello 1

syödään sitten annos kalanlientä ynnä leipää ja toinen annos

keitettyä kalaa ja leipää. Sitten juodaan 5 tahi 6 kuppia teetä

illalla kello 6:n aikaan ja kello 8 tahi 9 aikaan syödään toisen

kerran aivan samoja ruokalajeja kuin päivälliseksi. Niin on nyt

eletty 5 vuorokautta ja niin kai elettäisiin pääsiäiseen asti, jos

niin kauaksi aikaa jäisin tänne. Rikkaissa perheissä kuuluu

kuitenkin paastonkin aikana vallitsevan suuri ylellisyys, vaikkei

käytetäkään muita kuin luvallisia ruokalajeja. -- Tänään kastettiin

kirkossa muudan saksalainen luterinuskoinen kreikkalaiskatoliseen

uskoon; mieleni teki mennä katsomaan harvinaisia kastamismenoja,

mutta koska posti lähtee huomenna ja minulla oli useampia kirjeitä

kirjoitettavana, jäin kotiin. -- Sanomalehdissä luin jo Kajaanissa

ollessani, että Adolfista on tullut _civis academicus_, johon minun

pitäisi erityisesti toivottaa hänelle onnea, mutta lähetän tällä

kertaa vaan terveisiä sekä hänelle että Kallelle, jos he

pääsiäiseksi sattuisivat tulemaan Laukkoon. Pysyn suurimmalla

kunnioituksella, teidän, hyvä rouva, nöyrimpänä palvelijananne!

_Elias Lönnrot_.

Petrosavodsk 20 p. maaliskuuta 1841.

Muutokset vuoden 1841 kevään ja kesän matkasuunnitelmassa näkyvät

seuraavasta kirjeestä päättäen antaneen Lönnrotille tilaisuutta

mainittuna kesänä käydä Laukossa.

Mitä Lönnrotin suuren tutkimusretken jatkamiseen tulee, on mainittava,

että hänen onnistui saada matkakumppaniksi _Mattias Aleksanteri Castrén_,

silloin nuori noin 28 vuotias maisteri, jonka matkakustannukset Lönnrot

oli luvannut suorittaa. Matkakumppanit kohtasivat toisensa marraskuun

alussa 1841 Kemin pappilassa, täältä he lähtivät saman kuun 13 p:nä

Kuolajärven Lappiin ja Inariin, jonne he saapuivat kolmantena

joulupäivänä vietettyään jouluaaton lappalaiskodassa. -- Tammikuun 6

p:nä 1842 saapuivat he pastori Stockflethin luo Karasjokeen ja 18 p:nä

tammikuuta näkivät he taas auringon ensimäisen kerran, "ja", kirjoitti

Lönnrot tästä, "oli se meistä niin ihmeellisen komea, ettemme pitkään

aikaan voineet kääntää silmiämme siitä".

Palatkaamme nyt, ennenkuin me edelleen lyhyesti kerromme matkasta, Kemin

pappilaan, josta Lönnrot vähää ennen lähtöään kirjoitti seuraavat rivit

Laukon rouvalle.

_Jalosukuinen professorin rouva!_

Paljon ikävän ja paljon kaipauksen jälkeen, joka etenkin ensi

aikoina Laukosta lähdettyäni, vaivasi minua, tulin vähitellen

Kajaaniin ja nyt olen jättänyt senkin paikan yhtyäkseni tulevaan

matkakumppaniini Castréniin täällä Kemissä. Huomenna lähdemme

täältä ja matkustamme viipymättä Venäjän Lappiin, jonne meillä

Rovaniemen ja Kemijärven pitäjien kautta on yli 40 peninkulmaa.

Sinne olemme aikoneet jäädä kevääseen asti. Toukokuussa menemme

Kuolaan, josta me ensi laivatilaisuudessa matkustamme Mesen joen

seuduille Valkean meren rannoille Arkangelin itäpuolelle, siellä

toivomme näet tapaavamme ensimäiset Samojeedit. Suuntaammeko sieltä

matkamme vielä kauemmas itäänpäin, sitä emme vielä ole päättäneet,

vaan jätämme sen riippuvaksi asianhaaroista, jotka sitä ennen

voivat sattua. Luultavasti sattuu kuitenkin ennen muita se

asianhaara, että koti-ikävä ajaa meidät takaisin omaan maahan,

jossa tapauksessa ei olisi minulle mahdotonta tulla Laukkoon 18

p:nä elokuuta ensi vuonna. Siitä asti kun lähdin Laukosta, olen

niinkuin ennenkin ollut terveenä ja muuten matkustanut tänne asti

ilman huomattavampia seikkailuja. Tänään olen kirjoittanut useille

tuttaville, ja paitsi muille kirjoitin äsken Atelle ja kehoitin

häntä Frans von Beckerin kanssa kirjoittamaan minulle muutamia

riviä Kuolaan, jossa kirje tapaa minut, vaikka se lähtisikin

Helsingistä huhtikuun lopulla. Mutta koska hän mahdollisesti

latelee minulle vaan Helsingin uutisia, niin rohkenen liittää tähän

kirjekuoren, jossa on minun osoitteeni täällä Kuolassa, sitä

tapausta varten, että te, hyvä rouva, mahdollisesti soisitte

minulle sen kunnian, että kirjoittaisitte minulle muutaman rivin.

-- Toivon, että Jumala suo herrasväelle terveyttä sekä tänä että

monena seuraavanakin vuonna, ja piirrän suurimmalla kunnioituksella

teidän kiitollisin ja nöyrin palvelijanne

_Elias Lönnrot_.

Kemin pappilassa 11 p. marrask. 1841.

Lönnrot ja Castrén eivät kelirikon tähden voineet täyttä totta ryhtyä

matkaansa Pohjois-Venäjälle ennenkuin 19 p:nä toukok. 1842, jolloin he

ensin kävivät Solovetskoin luostarissa. Toukokuun 29 p:nä saapuivat he

Arkangelin kaupunkiin, jossa Castrén sai tietää, että hänelle oli

myönnetty 1000 ruplaa hopeassa Suomen valtiovaroista tieteellisien

tutkimuksien harjoittamista varten Euroopassa asuvien Samojeedien

keskellä. Hänen täytyi sentähden erota Lönnrotista, joka lähti

Äänisjärven etelä- ja kaakkoispuolella, Aunuksen kuvernementissa asuvien

tjuudien luo, sillä välin kun Castrén varustautui lähtemään niin

sanottujen Terin lappalaisten luo lähelle Ponoita.

Arkangelissa sai Lönnrot kirjeen rouva Törngreniltä ja hänen pojaltaan

Adolfilta ja vastasi sieltä kumpasenkin kirjeeseen. Rouva Törngrenin

kirjeessä on kai kuvauksia, jotka osaksi myös löytyvät "Morgonbladet'in"

57, 59, 60 ja 61:ssa numeroissa julaistussa kirjoituksessa. Laukon kirje

otetaan kuitenkin tähän kokonaisuudessaan, luultavasti lukijan mieliksi.

Se kuuluu seuraavasti.

_Korkeasti kunnioitettu, jalosukuinen professorin rouva!_

Ennenkuin tänään ehdin viedä myötäseuraavan Adolfin kirjeen

postiin, sain suureksi ilokseni vastaanottaa teidän kunnioitetun

kirjeenne huhtikuun 8:nelta p., hyvä rouva. Adolfin kirjeessä olen

jo maininnut, miksi aikaisemmin, kuin olin ensin aikonut tulin

lähteneeksi Kuolasta. En sentähden tahdo uudestaan kertoa sitä

tässä, enkä muutakaan, josta jo olen Adolfille kirjoittanut.

Ikävintä minulle on, etten ollenkaan voi toivoa olevani edes omassa

maassa elokuun 18 p:nä tänä vuonna, vaan olen silloin niinkuin

nytkin kaukana sieltä ja aivan yksin, sillä maisteri Castrén, jonka

kanssa tähän asti olen matkustanut, palaa nyt täältä Venäjän

lappalaisten luo. Tämä ajatus on välistä ollut minulle niin raskas,

että vähällä olen ollut palata täältä suoraa tietä Suomeen ja

Laukkoon. Enkä vieläkään tiedä, eikö olisi parasta tehdä niin;

mutta koska Sjögrenkin useampia kertoja on kehottanut minua

tutkimaan tjuudien kieltä, enkä minä toisen kerran niin helposti

pääse tänne, olen nyt päättänyt tutkia sitä, niin paljon kuin

kahdessa, kolmessa kuukaudessa voin ehtiä. Muuten ei ole minun,

paremmin kuin Kallenkaan onnistunut tottua venäläiseen elämään,

sitäkin vähemmin kun en luullakseni ole täysin perehtynyt

herrasväen tapoihin omassakaan maassa. Luultavasti on täälläkin

monta kunnioitettavaa henkilöä, vaikka muukalaisella tavallisesti

on siinä suhteessa huono onni, ettei hän aina löydä heitä; minkä

hän ensiksi löytää on vaahtoa, joka aina pinnalla uiskentelee.

Kuolassa opimme kuitenkin tuntemaan erään ispravnikin nimeltä

Latischeff, joka oli erittäin kunnon mies. Virka-asioissa tuli hän

Kemiin vähän meidän jälkeemme ja seurasi meitä sitten tänne asti.

Täällä asetuimme asumaan venäläiseen ravintolaan, jossa me

asunnosta, ruoasta ja kahvista ensin saimme maksaa 15 ruplaa

kahdelta hengeltä kolmen tai puolen kolmatta vuorokauden ajalta.

Kahvi esim. oli laskettu 60:ksi kopekaksi lasilta ja minä

tietämättömyydessäni join sitä usein vielä kaksi lasia.

Puodeissakin maksetaan siitä 1 rupla 20 kop. naulalta ja sokerista

1 rupla. Venäläiset juovat yleensä vähän kahvia, mutta sitä enemmän

teetä, tavallisesti 4, 5 juomalasia kerrassaan joka aamu ja ilta;

tähän ruokajärjestykseen olen minäkin jo kutakuinkin tottunut. --

Kolmannella vuorokaudella meidän täälläoloajastamme tuli luoksemme

eräs pankin kirjuri, joka puhui saksaa, ja koetti selittää meille,

ettei olisi meille oikein sopivaa asua ravintolassa, jonka tähden

hän tarjosi meille asuntoa ja ruokaa kotonansa; hyväksi aluksi

kutsui hän meidät päivällisille, joissa sitten saisimme tarkemmin

miettiä asiaa. Mutta isäntä, joka lienee aavistanut, mitä tämä

vieras käynnillään tarkotti, vei meidät heti toisen poismentyä

kahteen siistiin huoneeseen talonsa kolmanteen kerrokseen ja

tarjosi ne meille ynnä ruoan kaksi kertaa päivässä sekä passauksen

1 ruplasta mieheen päivässä, joka hinta meistä ei ollut liioiteltu.

Pankin sihteerin luo menimme kuitenkin päivällisille ja kun tämä

aivan samoista eduista vaati 70 hopearuplaa eli 105 paperiruplaa

meistä molemmista yhteensä kuukaudessa, jäimme ravintolaan suuresti

kiittäen mallipäivällisistä, joita ei suinkaan saattanut

ylenkatsoa. Sittemmin hän ei ole pitänyt erityistä huolta meistä,

johon olemmekin hyvin tyytyväisiä, sillä mies luuli tietävänsä

kaikki ja puhui sentähden enemmän, kuin mitä ainakin me jaksoimme

kuulla. Emmekä me sen jälkeen ole käyneet hänen luonaan muuta kuin

yhden kerran, muiden luona emme ole käyneet niinkään monta kertaa,

ja niin olemme menetelleet ainakin kolmesta syystä. Ensiksi emme

puhu tyydyttävästi saksaa emmekä venäjää; toiseksi ei pukumme Lapin

matkojen perästä juuri ole paraimmassa kunnossa ja jos missä niin

Venäjällä tuomitaan miestä vaatteiden mukaan; kolmanneksi ei meillä

tuollaisista vieraissa käynnistä ole mitään hyötyä, vaan

päinvastoin vahinkoa, koska niihin vaan menisi aikaa, joka tuskin

riittää tutkimuksiimme. Mutta täällä Arkangelissa näkyvät

ihmettelevän ettemme käy vieraissa tai edes kunniatervehdyksillä,

eivätkä voi ymmärtää, kuinka me saamme aikamme kulumaan. Eilen

tapasin kadulla erään kuvernementin sihteerin, nimeltä Bohuslav,

joka talvella kävi Kuolassa ja puhuu latinaa, sillä hän on ollut

ylioppilaana Vilnassa, Hän alkoi nuhdella minua siitä, etten ole

käynyt hänen luonaan. Hänen kanssaan oli vanhanpuolinen herra, joka

taas puhui saksaa. Tämä alkoi kysellä minulta matkani ja täällä

oloni tarkotusta, jonka selitin hänelle. Sitten kysyi hän minulta,

oliko minulla tuttuja. -- Ei yhtään ennestään. -- "Onko teillä

sitten suosituskirjeitä jollekulle?" -- Ei, sillä minä en juuri

välitä tuttavuuksista, enkä siis tarvitse suosituskirjeitä. --

"Oletteko olleet kunniatervehdyksellä kuvernöörin luona?" -- En,

sillä kun minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan, en ole

turhaan tahtonut vaivata häntä kunniatervehdykselläni. -- "Mutta

jos matkalla sattuisi ikävyyksiä, niin olisihan kuitenkin hyvä,

että olisitte käynyt kuvernöörin luona". -- Toivon passillani ilman

ikävyyksiä pääseväni Aunuksen kuvernementtiin, jonne ehkä jo

huomispäivänä lähden. -- "Ettehän ole Venäjän alamainen?" -- Kuinka

suvaitsette; olen Suomesta ja Venäjän keisari on meidän

suuriruhtinaamme. -- Siihen loppui lyhyt tutkinto ja minunkin

lienee aika lopettaa tämä kirje, jonka teenkin toivottaen

herrasväelle paljon iloa ja hauskuutta kesän kuluessa ja ennen

kaikkea hyvää terveyttä, joka onkin paras ehto kaikelle

hauskuudelle. Tulkoon uusi rakennus,[12] johon herrasväki nyt on

muuttanut, vuosien vieriessä yhtä hauskaksi kuin vanha, tahi jos

mahdollista suuremman mukavuutensa vuoksi, vielä hauskemmaksi! Kun

nyt teidän kirjeistänne, hyvä rouva, olen saanut tietää, että Kalle

on Moskovassa, niin kirjoitan nyt myös hänelle.

Suurimmalla kunnioituksella teidän, jalosukuinen rouva, nöyrin

palvelijanne

_Elias Lönnrot_.

Arkangelissa 26 p. kesäk. 1842.

Samana päivänä kirjoitettu kirje Adolf Törngrenille seuraa nyt

vuorostaan:

Arkangelissa 26 p. kesäkuuta 1842.

_Rakas veli!_

Kiitos kirjeestäsi, jolla minua muistit, ja jonka täällä

Arkangelissa sain käsiini. Se oli sitä tervetulleempi, kuin se oli

melkein ainoa, jonka Suomesta lähdettyäni olen saanut, sillä paitse

sinua ja Rabbea ei kukaan muu ole kirjoittanut, tahi en minä

ainakaan ole saanut heidän kirjeitään. Tulinkin lähteneeksi

Kuolasta, ennenkuin olin aikonut, jonka tähden en vielä ole voinut

saada niitä kirjeitä, jotka on Kuolaan lähetetty. Syyn tähän

aikaisempaan lähtöön lienen jo maininnut edellisessä kirjeessäni.

Aihetta siihen antoi Sjögrenin kirje, jossa hän neuvoi meille

samojeedin kielen opettajaksi venäläisen arkimandriitin nimeltä

Venjamin, jonka piti oleskella eräässä luostarissa lähellä Onegan

kaupunkia. Mutta kun me enemmän kuin 50 peninkulman matkan päästä

tulimme Kemiin, saimme kuulla, että mainittu arkimandriitti

samojeedin kielen taitoineen oleskelikin Arkangelissa eli

Arkangelskissa, niinkuin venäläiset nimittivät tätä kaupunkia.

Sentähden, niinkuin myös kelirikon tähden olimme Kemissä kokonaisen

kuukauden ja lähdimme sitten Valkean meren yli tänne, jossa nyt

myös olemme olleet kuukauden. Kuusi peninkulmaa Kemistä on saarella

rikas Solovetskoin luostari ja siellä viivyimme toista viikkoa,

koskei meillä ollut mitään tilaisuutta päästä eteenpäin. Vihdoin

vuokrasimme itsellemme veneen ja soutajia, jotka veivät meidät

lähimpään paikkaan mannermaalle, hinasimme itsemme sitten

jäälohkareiden välitse toisesta kylästä toiseen ja saavuimme

viimein toukokuun 29 p:nä tänne. Täällä olemme paitsi ennen

mainittua arkimandriittia tavanneet useampia samojeedeja ja olemme

siis olleet tilaisuudessa oppimaan heidän kieltään matkustamatta

askeltakaan eteenpäin. Mutta siitä vähästä päättäen, minkä minä

olen samojeedien kieltä oppinut, eroaa se niin suuresti suomen

kielestä, ettei siitä minun arveluni mukaan ole mitään hyötyä

suomen kieliopille ja sanakirjalle. Sentähden jätänkin koko

samojeedien kielen oman onnensa nojaan ja lähden täältä tjuudien

luo Aunuksen ja Novgorodin kuvernementin pohjoisiin osiin. Nämä

tjuudit asuvat nimittäin Äänisjärven etelä- ja lounaispuolella

Wyitegran, Ladeinoje Polen, Tichvinin ja Bjaloserskin ympärillä;

nämä paikat sinä voit kaikki löytää Venäjän kartalta. Siellä tulen

oleskelemaan ehkä talvikeliin asti, jos nimittäin virkalomaani

pitennetään edes puolitoista kuukautta, josta olen kirjoittanut

Rabbelle. Muuten loppuu minulle tähän asti myönnetty virkaloma

syyskuussa. Etten siis nyt voi odottaa yhtä hauskaa ja rauhallista

kesää kuin viimeinen Laukossa, sen huomaat helposti, ja elokuun 18

p:nä olen, Jumala tiesi, missä. Elä silloin unhota minunkin

puolestani tyhjentää malja vanhan isäsi terveydeksi, koska en itse

voi sitä suullisesti tehdä. Mutta miksi en voisi sitä itse

suullisesti tehdä -- ja siitä aion kyllä aikoinaan pitää huolta, --

mutta tarkotin, etten voi tehdä sitä siellä Laukossa. Edeltäkäsin

pyydän sinua lausumaan nöyrimmät terveiseni vanhemmillesi, sekä

myös muistamaan sanoa terveiseni Ticklénille ja muille tuttaville,

jotka, mahdollisesti nauttivat kesän ja vieraanvaraisuuden

suloisuutta Laukossa.

Logices-tutkintosi johdosta, jonka jo viime syksynä suoritit,

toivotan sinulle onnea, ja lisään tähän onnentoivotukseeni aimo

joukon hyvänsuontia, jos sinä, niinkuin kirjeestäsi voi päättää,

tällä lukukaudella olet suorittanut tutkinnon venäjän kielessä. En

minä tahdo epäillä, niinkuin Kalle kuuluu tehneen,

logices-tutkintosi todellisuutta; päinvastoin pelkään minä, että

sinä liian paljon kiirehtimällä tutkintojasi, voisit turmella

terveytesi ylenmääräisen valvomisen kautta. Mitä tutkintoja on

toverisi Frans (von Becker) suorittanut, vai tutkiiko hän vielä

yhtä ahkerasti kemiaa, kuin viime kesänä? -- Tulevan syyskuun

keskipaikoilla aion käydä Ladeinoje Polen postikonttorissa ja

toivon, että minulla silloin on kunnia saada sinulta muutamia

rivejä, sisältäen tietoja Laukosta ja myös muita uutisia, niinkuin

esim. mitä Sjöman nyt toimittaa erottuaan yliopistosta, ja kuinka

Kalle Moskovassa voi. Moskovassa hän kai on, vaikka en sitä

varmasti tiedä, koska hän oli aikeissa lähteä Charkofiin. Tämän

epävarmuuden tähden en voi hänelle kirjoittaa, enkä häneltä

itseltään saada tietoja.

Arkangelin kaupunki, jossa tätä nyt kirjoitan venäläisen ravintolan

kolmannessa kerroksessa, on isonlainen kaupunki; ei sitä kuitenkaan

voi Helsinkiin verrata, vaikka sen pituuden sanotaankin olevan 7

virstaa. Tämä pituus, josta varmaankin voi tinkiä pois 2 virstaa,

mutkittelee sitä paitsi pitkin Wienan joen rantaa, joka joki tässä

kaupungin alla on ainakin 2 virstaa leveä. Kaupungin leveys on

hyvin vähäpätöinen, ylipäätään se ei ole puolta virstaa leveämpi.

Kirkkoja on täällä kokonaista 13 kappaletta, kaikki kivestä; taloja

lasketaan olevan 1,380, asukkaita 10,500. Saksalaisia ja

englantilaisia on paljon. Kemi oli huono kaupunki, Tampere on

paljoa parempi. -- Tähän tahdon nyt tällä kertaa lopettaa ja koska

jo olen muistuttanut sinua terveisistä piirrän nyt tähän vaan

uskollinen veljesi

_Elias Lönnrot_.

J.K. Varsinaisen kirjekuoren sisään, olen pannut toisen, johon

paitsi paikan nimeä olen kirjoittanut Sjögrenin käyttämän

kirjeosotteen, joka siis lienee luotettava. Jos kirjoitat minulle,

niin voit käyttää sitä, mutta sinun kirjeesi pitäisi lähteä

Laukosta syyskuun alussa tahi Helsingistä viikkoa myöhemmin.

Kuitenkin voi kirje pelkällä ruotsalaisellakin osotteella tulla

perille.

Viimeisessä kirjeessä, jonka Lönnrot kirjoitti Laukkoon tältä pitkältä

matkaltaan, kertoo hän hyvin leikillisesti ja naivisti, kuinka hän piti

huolta siitä, että hän -- niinkuin hän ylläolevassa kirjeessään sanoo --

suullisesti saisi tyhjentää maljan elokuun 18 p:nä jalon suojelijansa ja

Laukon tämänpäiväisen sankarin kunniaksi. Enemmän kuin ehkä mikään muu

kirje, joka on tähän kirjaseen otettu, tekee tämä sen nimen: Elias

Lönnrotin nuoruuden ajoilta Laukon kartanossa oikeutetuksi, sillä siitä

näkee joka rivistä, kuinka Lönnrot ajatuksissaan elää sikäläisen

ystäväpiirin keskellä, ehkäpä hän olisi mielellään antanut pois osan

siitä kunniasta ja maineesta, joka häntä odotti tulevaisuudessa,

voidakseen juuri silloin ystävänsä Ilmonin kanssa pyöriä ja laulaa

"Munteri tanssaa keikutusta".

Tuttavallinen kirje äidilliselle ystävälle, jossa hän kertoo omituisesta

juhlanvietostaan, lienee suuresti huvittanut Laukon herrasväkeä. Se

kuuluu näin:

_Korkeasti kunnioitettu professorin rouva!_

Koska tänään ajatuksissani elän enemmän Laukossa, kuin missään

muualla maailmassa, en voi muuta kuin kirjallisestikin lähestyä

herrasväkeä. Niinkuin kirjeen päivämäärästä näkyy, on tänään

professorin 70:nes syntymäpäivä. Viikko sitten hankin itselleni sen

viettämistä varten pullon "Haut-Sauterne, très-fin", jonka nyt

aivan yksin olen juonut melkein loppuun asti. Ja viimeisen lasin,

joka vielä on jälellä, tyhjennän tämän lauseen jälkeen pistettä

pannessani, sydämestäni toivottaen professorille ja herrasväelle

kaikille onnea ja menestystä, jonka ohessa toivon, että edes

jonakuna seuraavana syntymäpäivänä saan uudistaa saman toivomuksen

siellä Laukossa. Ei paljon puuttunut, etten olisi saanut viettää

tätä päivää huonolla laivalla ja rappiolle joutuneen

forstermeisterin eli metsäviskaalin seurassa, joka oli ainoa

sivistynyt ihminen koko laivassa. Mutta viime yönä kiihtyi tuuli,

jonka tähden minä jo kello 2 iltapuoleen tulin tänne Ladeinoje

Polen kaupunkiin eroten sekä viskaalista että laivasta, jotka

hyvällä tuulella jatkoivat matkaansa Pietariin.

Muuta en ehtinyt eilen sentähden, että sittenkun muutamien tuntien

kuluessa olin tyhjentänyt Haut-Sauternepullon, tuli teenjuontiaika,

ja kohta senjälkeen tuli aika juoda muutama lasi punssia. Mutta

koska en vielä ole oppinut yksin juomaan punssia, en ainakaan

minkäänlaisella ilolla, täytyi minun hankkia seuraa. Minulla ei

ollut kaupungissa ainoatakaan tuttavaa jonka olisin voinut kutsua

luokseni, mutta asuntoni, paras, jonka puolen tunnin hakemisen

jälkeen voin saada, on niin hyvin varustettu, että siihen tullaan

toisen huoneen kautta, jossa isäntä itse ynnä kaksi majoitettua

sotamiestä asuu. Lähetin hakemaan pullon rommia tahi arrakia, mitä

se lienee ollutkin, sillä ruplan se maksoi niinkuin arraki meillä,

ja kutsuin isännän ja sotamiehet kanssani juomaan. Toinen

viimemainituista oli malorossilainen, toinen puolalainen, isäntä

itse puhdas venäläinen, minä suomalainen, niin että meidän pieni

seuramme luultavasti oli sekalaisempi kuin herrasväen siellä

Laukossa samana päivänä. Me tyhjensimme pullon ilolla ja riemulla,

jota tehdessä vieraanikin yhtyivät kaikkiin toivomuksiini. Mutta

nyt aamupuhteella on sekä allekirjoittaneella että myös mainituilla

kunnioitetuilla vierailla, pään kipua, niinkuin kunnon kemujen

jälkeen tavallisesti on. Isäntä tuli vähän aikaa sitten luokseni ja

kysyi, enkö minä tänään voisi antaa hänelle jotain, joka

selvittäisi hänen päätään, mutta minä sanoin, että nyt oli

sellainen päivä, ettei hän minulta voinut saada pisaraakaan. Koska

kuitenkin pidin velvollisuutenani jollakin tavalla selvittää heidän

päitään, annoin heille muutamia lanttia ja käskin heidän

kaupungista hankkia itselleen, mitä halusivat. He ovatkin nyt

tehneet sen senlaisella menestyksellä, että emäntä harvan oven

takana ei kuulu olevan oikein tyytyväinen mieheensä hänen varhaisen

aamukestityksensä tähden. Kuitenkin keitti hän minulle hyvänlaista

kahvia, jonka tähden luulen hänen olevan vähän leppeämmän minua

kohtaan, vaikka minun täytyykin pitää itseäni syypäänä pahaan,

josta hän on torunut miestään.

Arkangelin kaupungin, josta kirjoitin herrasväelle jätin heinäkuun

6 p:nä, matkustin ensin noin 15 peninkulmaa meritse, sitten maitse

12 peninkulmaa Onegan kaupunkiin Valkean meren rannalle, josta

vielä matkustin maitse, 35 peninkulmaa Kargopolin kaupunkiin ja 23

peninkulmaa Wyitegran kaupunkiin. Molemmat viimemainitut kaupungit

sekä Ladeinoje Pole, jossa nyt olen, ovat jotensakin samanlaisia

kuin Tampere, mutta Onega on paljoa huonompi. Kargopolin ja

Wyitegran välillä olin jonkun aikaa tjuudilaisessa, Isjaiva

nimisessä kylässä, keskellä venäläisiä kyliä. Mutta tjuudilainen

kieli oli niin häviämäisillään, että pienet lapsetkin mieluummin

puhuivat venäjänkieltä kuin tjuudien kieltä. Sentähden en sillä

paikkakunnalla viipynyt kauan, vaan päätin hakea toista, jossa

samaa kieltä puhutaan puhtaammin. Täältä on minulla vaan muutamia

peninkulmia ensimäisiin tjuudilaisiin kyliin, jonne olen aikonut

lähteä vielä tänään. Siellä viivyn kuukauden tahi puolitoista,

jolloin palaan tänne ja sitte ehkä suoraan Suomeen, jonne minä

erottuani maisteri Castrénista, joka Arkangelista palasi takaisin

lappalaisten luo, olen ruvennut enemmän ikävöimään kuin ehkä

koskaan ennen.

Toivotan teille, hyvä rouva, ynnä herrasväelle kaikille terveyttä

ja menestystä, pysyen suurimmalla kunnioituksella herrasväen

nöyrimpänä palvelijana.

_Elias Lönnrot_.

Ladeinojo Polessa 18 ja 19 p:nä elokuuta 1842.

Toivon, että te, hyvä rouva, tilan tähden, jossa olen tätä kirjettä

kirjoittanut, suotte minulle anteeksi sen suuren huolimattomuuden

alusta loppuun, ja siinä toivossa vien sen nyt postiin, vaikka

vähän aikaa sitten arvelin repiä sen rikki.

Arkangelista lähti Lönnrot 6 p:nä heinäk. 1842 veneellä Solovetskoin

luostariin, jota matkaa hän "Morgonbladetissa" on kuvannut erittäin

hauskasti. Käytyään sitten Pertominskin luostarissa suuntasi hän

matkansa Krasnagoraan ja sieltä Onegaan ja oli siten tutkimustensa

varsinaisella alueella. Suomeen palasi hän myöhään syksyllä 1842.

* * * * *

Lönnrotin varsinaiset vaivaloiset matkat olivat nyt lopussa; hän olikin

jo täyttänyt 40 vuotta ja saattoi huoletta jättää jälkisadon kaukaisista

korvista nuorempien voimien korjattaviksi. Vielä teki hän kuitenkin

matkan kielitutkimuksia varten Suomenlahden toiselle puolelle, Virossa,

Liivinmaalla ja Inkerissä asuvien heimolaistemme luo. Tämä tapahtui

talvella vuosina 1844 ja 1845. Palattuaan kotimaahan keväällä v. 1845

vieraili hän taas Laukossa ja neuvotteli äidillisen ystävänsä kanssa,

pitäisikö hänen Kajaanista hakea Kuopioon, johon silloin olisi ollut

tilaisuutta. Mikä se oli, joka molempien mielestä puolsi hänen

jäämistään Kajaaniin, jonne hän, niinkuin jo mainittiin oli vienyt

iäkkäät vanhempansa heidän köyhästä kodistaan, käy selville seuraavasta,

joka on ote rouva Törngrenille osotetusta kirjeestä:

_Korkeasti kunnioitettu professorin rouva!_

Te kehotatte minua jonkun kerran kertomaan teille jotain itsestäni,

tätä minulle rakasta kehoitustanne saan nyt ensi kerran noudattaa,

sen jälkeen kun viimeksi erosin aina yhtä kalliista ja kodikkaasta

Laukosta. Niinkuin tavallisesti sujui matkani ilman erikoisia

seikkailuja Jyväskylän ja Kuopion kautta Kajaaniin. Kuopiossa

viivyin viikon päivät ja lähdin sieltä kahden vaiheilla,

muuttaisinko sinne takaisin, vai jäisinkö Kajaaniin. Viimein päätin

kuitenkin jäädä viimemainittuun paikkaan, osaksi sen tähden, etten

vanhempieni korkean iän vuoksi mielelläni voi erota heistä, ja

heidän muuttaminen uuteen paikkaan olisi, niinkuin tekin, hyvä

rouva, jo huomautitte, ollut sopimatonta; osaksi sentähden, että

pelkäsin seuraelämän Kuopiossa vievän liian paljon aikaa, jota

paitsi elämä siellä olisi tullut ainakin puolitoista kertaa niin

kalliiksi kuin Kajaanissa, Tämän päätöksen jälkeen piti minun

kuitenkin matkustaa takaisin Kuopioon. Minulla oli siellä

kaikenlaisia asioita toimitettavana ja sitä paitsi piti minun

sieltä hakea ylioppilas (D.E.D.) Europaeus, jonka piti tulla

minua auttamaan ja joka oli luvannut tulla Kuopioon huhtikuun

keskipalkoilla, niinkuin hän tulikin. Nyt olemme molemmat matkalla

Kuopiosta Kajaaniin, jonne olisimme päässeet kaksi päivää sitten,

ellei tohtori Frosteruksen nuorin poika olisi sairastunut täällä

Iisalmella ja vanhemmat hartaasti pyytäneet minua jäämään kunnes

hän paranisi.

-- -- -- -- --

Kirjoitettuani edellisen enemmän kuin viikko sitten Iisalmella,

ilman että kirje tuli valmiiksi ja lähetetyksi, saan nyt täällä

Kajaanissa lisätä, että Frosteruksen poika parani viikon perästä,

jolloin lähdin sieltä toukokuun alussa ja tulin Kajaaniin. Kevät on

täällä ollut tavattoman hidas, jonka tähden rekikeli vielä on

välttävä sekä maanteillä että jäällä, ja maa melkein kaikkialla

talvipuvussaan. Tavallisesti on maa meillä tähän aikaan ollut

lumeton ja jos järvet eivät ole olleet jäättömiä, on kuitenkin joka

päivä odotettu jäiden lähtöä. Toivottaen herrasväelle terveyttä ja

kaikenlaista menestystä pysyn, hyvä rouva, suurimmalla

kunnioituksella ja kiitollisuudella teidän nöyrimpänä

palvelijananne.

_Elias Lönnrot_.

Kajaanissa 14 p. toukok. 1845.

Yksi ainoa kirje on enää julaistavana Törngrenin kokoelmasta. Se on

vuodelta 1847, vähää ennen Agapetuksen päivää, joka aina veti hänen

ajatuksensa ja hänen sydämensä nuoruuden kodin puoleen, jossa hän toivoi

saavansa viettää talven samana vuonna, ja jonne hän sanoo tuovansa "aivan

uudet sukset" niillä kuljeskellakseen paikasta paikkaan tutuilla

seuduilla niinkuin ennen nuorena ylioppilaana 25 vuotta sitten.

Kirje kuuluu:

_Jalosukuinen professorin rouva!_

Niin usein kun olenkin suurella ikävällä muistellut Laukkoa ja niin

mielelläni kun olisinkin ollut läsnä herra professorin lähestyvän

syntymä- ja nimipäivän vietossa, täytyy minun nyt toistaiseksi

kuitenkin jäädä Kajaaniin. Rohkenen sentähden pyytää teitä, hyvä

rouva, mainittuna juhlapäivänä esiintuomaan sydämellinen

onnentoivotukseni herra professorille; toivotan hänelle edelleenkin

terveyttä ja menestystä ja toivon, että ainakin myöhemmin itse saan

ne toimittaa perille. Nyt pidättää ennen kaikkea tohtori Lindhin

matka paikkakunnalta minua täällä. Oltuaan täällä enemmän kuin

kolme vuotta, alkoi hänen suuresti tehdä mieli käydä tervehtimässä

Viipurin läänissä elävää 85 vuoden vanhaa isäänsä. Tätä matkaa

olisi hän tuskin voinut tehdä, jos minäkin olisin tahtonut

matkustaa pois, sillä sen kautta, että muutamia maamittariperheitä

on asettunut paikkakunnalle -- ja kun ihmiset muutenkin ovat

alkaneet tottua lääkkeisiin ja ruvenneet niihin luottamaan -- ei

nyt enää ole niin helppoa, kuin parikymmentä vuotta sitten jättää

paikkakunta aivan ilman lääkärinhoitoa. Aina siitä asti kun 3 1/2

kuukautta sitten tulin tänne takaisin, olen ollut Kajaanissa ja

aionkin pysyä täällä muutamia kuukausia, saadakseni sitten taas

syksyllä suureksi ilokseni käydä Laukossa. Aivan uudet sukset olen

jo varustanut siksi aikaa ja luulen kyllä, että ne kestävät yhden

talven.

Pyydän teitä lausumaan nöyrimmät terveiseni herra professorille ja

koska Kalle ja Adolf ja moni muu tuttava nyt lienee Laukossa niin

pyytäisin teitä, hyvä rouva, hyväntahtoisesti sanomaan heillekin

terveisiä.

Pysyn, jalosukuinen rouva, suurimmalla kunnioituksella teidän

nöyrimpänä ja kiitollisimpana palvelijananne.

_Elias Lönnrot_.

Kajaanissa 8 p:nä elokuuta 1847.

Muita kirjeitä Lönnrotilta rouva Törngrenille ei enää ole tallella.

Hänen kirjevaihtonsa Laukon kanssa ei liene aivan lakannut

yllämainittuun kirjeeseen, mutta kaikissa tapauksissa sanotaan sen

käyneen hitaammaksi. Syy siihen oli -- sitä olisi ollut vaikea aavistaa

-- niin, oli rakkaus. Nuoret immet Laukossa olivat aikoinaan luulleet,

etteivät Amorin nuolet voineet pystyä kainoon ylioppilaaseen, mutta 47

vuotiseen Kajaanin tohtoriin ne pystyivät. Äkkiä kuultiin näet kaikkien

ihmeeksi Laukossa, että Lönnrot oli kihloissa _Maria Piponiuksen_ kanssa,

joka oli totinen, yksinkertainen ja hyvä tyttö Oulusta, sikäläisen

värjärimestarin tytär.

Kun rouva Törngren kuuli tämän uutisen, sanoi hän heti: "Jos ei se tyttö

osaa kahvia keittää, niin tulee Lönnrot onnettomaksi!" Vakuutettuna että

tämä ehto oli välttämätön hänen suosikkinsa onnelle, jota hän hänelle

sydämestään soi, kirjoitti hän, pitemmälti arvelematta kuten ainakin,

seuraavassa postissa Turkuun eräälle ystävälleen, laamanni Snellmanin

rouvalle, jolla oli sukulaisia Oulussa, ja pyysi hänen ottaa selkoa

asiasta. Kun sitten muutaman kuukauden perästä rauhoittava tieto saapui,

että Lönnrotin tuleva puoliso oli yleisesti tunnustettu hyvänmakuisen

kahvin keittäjäksi, ei rouva Törngreniä sen koommin tämä naimisliitto

huolestuttanut. Hän tiesi nyt Lönnrotin aviollisen onnen olevan hyvissä

käsissä.

Tässä lisättäköön vielä, että Lönnrot, joka ei persoonallisesti tuntenut

morsiamensa läheisimpiä sukulaisia, saapui Ouluun muutamia päiviä ennen

häitä, ja että hänen tuloansa vietettiin kahvikestillä sitä varten

valmistetussa lehtimajassa morsiamen kotona. Pöydälle oli asetettu

kantele, jonka kieliä sulhanen silloin tällöin kevyesti kosketteli,

kunnes häntä pyydettiin laulamaan jotakin tämän kansallissoittokoneen

säestyksellä, "Mielelläni", vastasi Lönnrot, katsoi ystävällisesti

hymyillen morsiameensa ja rupesi heti laulamaan:

"Raita se kasvoi rannalla

Ja yli muita puita!

Minun kultani kaunis on

Ja rakkahampi muita!"

Hän lauloi pienen iloisen laulun niin liikuttavan yksinkertaisesti ja

herttaisesti, että melkein harras tunne valtasi kuulijain mielen ja kun

viimeinen ääni lakkasi soimasta, näkivät he tyynen, mutta pohjalta

lämminsydämisen morsiamen hellästi painavan päätään jalon sulhasensa,

Suomen runojen isän olkapäätä vastaan. Heinäkuun 17 p:nä viettivät

Lönnrot ja hänen morsiamensa häitään.

* * * * *

Vähää ennenkuin Lönnrot solmisi avioliiton siteet ja perusti itselleen

oman tulevaisuuden kodin, katkesivat vahvimmat siteet, jotka olivat

yhdistäneet hänet hänen onnelliseen nuoruuden kotiinsa, Laukkoon.

Toukokuun 8 p:nä 1849 kuoli nimittäin siellä professorin rouva Eeva

Agatha Törngren 66 vuoden iässä.

Ennen niin iloinen Laukon kartano tuli yhä hiljaisemmaksi. Ainoa, elossa

oleva poika Adolf nai jo 9 p:nä syyskuuta 1849 Lahdentakaa kaukaisen

sukulaisensa _Sofia Charlotta Idestamin_, ja kohta senjälkeen vuoden

viimeisenä päivänä 1851 vei kasvatuspoika Kaarlo Vilho Törnegren

silloinen tieteenhistorian professori sekä yliopiston kirjastonhoitaja,

kotiinsa puolisonaan _Ottiliana Sofia Wärnhjelmin_. Nämä molemmat nuoret

perheet ympäröivät rakkaudella ja kunnioituksella iäkästä Törngreniä,

eikä kestänytkään kauan, ennenkuin lasten iloiset äänet taas

kajahtelivat vanhassa Laukossa. Mutta luonnolle oli velka maksettava;

taudin kalvamana ja 86 ikävuoden painamana meni professori Juhana

Agapetus Törngren 17 p:nä toukokuuta 1859 iankaikkiseen rauhaan.

Törngren ja hänen puolisonsa olivat eläessään säätäneet, ettei

mitään hautajaiskemuja saisi pitää heidän kuolemansa jälkeen,

jonkatähden heidän hautajaisissaan ei ollut vieraita ei edes Lönnrot.

Hautajaisseurueessa oli vaan alustalaisia ja jokainen mökkiläinen ja

lampuoti sai kestityksen asemesta tynnyrin rukiita.

Kunnioitettavien vanhusten haudat ovat heidän tyttärensä Eevan leposijan

rinnalla Tottjärven hautausmaalla.

Professori Törngrenin hautakiveen on hakattu seuraava tunnettu värsy

Prudentiuksen virrestä:

Maa, siis ota helmasi suojaan

Tää siemen tää kylvämä Herran,

Siks' kun sä sen käskystä Luojan

Tuot taivahan laihona kerran.

Hänen puolisonsa samanlaisella hautakivellä on seuraava värssy:

Kadonnut on ystävämme

Mutta hukkaan tullut ei,

Herraa nyt me ylistämme,

Hän se antoi, Hän se vei.

* * * * *

Yhdeksän kuukautta professori Törngrenin kuoltua, kutsui kuolema 19 p:nä

helmikuuta 1860 pois puolison ja lasten luota heidän tukensa ja turvansa

Törngrenin rakkaan ja häntä hellästi rakastavan kasvatuspojan Kaarlo

Vilho Törnegrenin, ainoastaan 42 vuoden iässä. Tämä Lönnrotin oppilas

Laukon ajoilta on haudattu Helsingin vanhempaan hautausmaahan.

* * * * *

Elias Lönnrotin nimi eli kauan rakkaassa muistossa kansan keskessä

Wesilahdella ja Tottjärvellä, olikin hän ollut heille hyvä tuttu

nuoruudesta asti. Näiden seutujen asukkaille oli siis mieluista, kun

höyrylaiva nimeltä _Elias Lönnrot_ eräänä päivänä vuoden 1860

alkupuolella rupesi kyntämään Tampereen ja Hämeenlinnan välistä

kulkuväylää. Sen oli silloinen Laukon herra nimituomari Adolf Törngren

rakennuttanut ja antanut sille perheen uskollisen ystävän, Laukon

yksinkertaisen kotiopettajan nimen.

Yhden ainoan kerran oli höyrylaivan omistajalla ilo antaa höyrylaiva

Lönnrotin ja hänen perheensä käytettäväksi. He olivat nimittäin kesällä

1862 matkalla Ouluun ja käyttivät silloin höyrylaivaa Hämeenlinnasta

Tampereelle. Kaimalleen toivotti Lönnrot silloin, että se kuudenkymmenen

vuoden ikäisenä olisi edes yhtä raitis ja terve, kuin hän itse samassa

iässä oli.

* * * * *

Tämän kirjoituksen aine on nyt lopussa. Sen ohessa voimme lisätä, että

Lönnrotille ja hänen puolisolleen 17 p:nä huhtikuuta 1850 -- Eliaksen

päivänä -- heidän suureksi ilokseen syntyi poika, joka kasteessa sai

isänsä nimen Elias, mutta jonka kuolema vanhempien suureksi suruksi

aivan pienenä heiltä riisti.

Kauan ei Lönnrot saanut pitää hurskasta puolisoansakaan luonaan, ja

neljästä tyttärestä jäi ainoastaan yksi eloon, tytär _Ida_, hänen

uskolliseksi seurakseen ja suureksi lohdutuksekseen hänen vanhoilla

päivillään.

Nämä vietti Lönnrot syntymäseudullaan, kaukana maailman menosta Sammatin

kappelissa, jonne hän v. 1862, oltuaan noin yhdeksän vuotta suomen

kielen ja kirjallisuuden professorina, vetäytyi Helsingistä.

Aution kauniissa seudussa kulki hän kesäisin veneessään pitkin tyyniä

järviä, ja talvisin suksillaan synkissä metsissä -- niin kuin ennen

muinoin Laukossa -- ja palasi aina tyytyväisenä ja virkistyneenä ruumiin

ja sielun puolesta hiljaiseen työhuoneeseensa, jossa hän päivä päivältä,

vuosikymmen vuosikymmeneltä teki työtä isänmaansa kunniaksi.

Täällä metsän ja järven ympäröimällä yksinäisellä Lammin tilalla nukkui

hän viimein 19 p:nä maaliskuuta 1884 kuolemaan koko Suomen kansan

siunaamana.

Hän oli silloin lähes 82 vuotta vanha.

* * * * *

Yhdessä niistä juhlista, joita Suomen pääkaupungissa huhtikuussa v. 1882

vietettiin Elias Lönnrotin 80:ntenä syntymäpäivänä, lausui _Z. Topelius_

puheessaan juhlavieraalle seuraavat sanat:

"Niin kuka kysyi 50 vuotta sitten nuorta, tuntematonta tohtoria, joka

silloin kuljeksi salomailla köyhissä pirteissä kirjoittamassa muistiin

katoovia lauluja. Nyt ymmärrämme hänen matkojensa tarkotuksen, nyt ei

ole sitä koulupoikaa, tuskinpa paimentyttöäkään, joka ei tavailisi hänen

nimeään, ei ole mitään niin rakastettua nimeä koko maassamme!"

Ehkäpä Lönnrot silloin muistellessaan kauan sitten kuluneita aikoja

itsekseen ajatteli: "Hyvässä Laukossa kysyttiin minua 50 vuotta sitten,

siellä ymmärrettiin matkojeni tarkotus!"

Että Elias Lönnrot syvästi tunsi ja mielellään tunnusti olevansa

kiitollisuuden velassa professori Törngrenille ja hänen puolisolleen

selviää tästä kertomuksesta Lönnrotin onnellisimmasta nuoruuden ajasta.

Elias Lönnrotin kanssa yhtyy varmaankin Suomen kansa säilyttämään

molempien muistoa rakkaana ja kunnioitettuna.