huonetta. Hän ikäänkuin pelkäsi, että joku olisi kätkeytynyt
näyttelijättären leninkien väliin. Katsoipa hän sohvan aitakin, olisiko
joku piilottautunut sinne.
-- Ei voi olla kyllin varovainen, hän virkkoi, rypistellen korttia
sormiensa välissä.
-- Onko vaara uhkaamassa?
-- Ei ole helppo tietää, salapoliisi sanoi kierrellen... Mutta kyllä me
teidät suojelemme.
-- Ettekö voi selittää minulle?
-- Ei ole mitään selitettävää. Tiedän vain yhden asian varmasti, ja
se on, että Ambroise Vilmart ei ole Lontoossa. Olemme lähettäneet
salapoliisin Ranskaan. Se on sukkela mies. Hänen nimensä on Jones --
Olaf Jones. Hän sähköttää minulle, että Ambroise Vilmart on nähty
Boulognen lähellä kävelemässä maankiertäjänä. Hän aikoo kai päästä
sopivassa tilaisuudessa poikki Kanavan. Mutta me olemme varuillamme.
Teillä ei siis toistaiseksi ole mitään pelättävää Ambroise Vilmartin
suhteen.
-- Mutta matkalaukkujen varastaminen, kukkavihko ja kortti, joka on
kädessänne?
Burns pudisti päätään.
-- Hai-kalat eivät ole vielä kuolleet, neiti. Se rosvojoukko, jonka
seuraan te jouduitte, oli hyvin vaarallinen ja hyvin mahtava. Sillä
on asiamiehiä kaikkialla, ehkäpä poliisilaitoksessakin. Mistä me
tiedämme?... Se on vain varmaa, että monet monituiset kerrat olemme
todenneet, että vihollisemme tuntevat asioita, joitten me olemme
uskoneet olevan kätketyt Scotland Yardin seinien sisäpuolelle... Mitä
sitten on uskottava?... Ja mitä tähän korttiin tulee, niin näyttää se
kyllä viattomalta. Siinä sanotaan vain:
"Ihaillen kauniita sääriänne.
Tois-kätinen."
Edna Lyall hyppäsi pystyyn tuoliltaan.
-- Minä tiedän, kuka se on, hän huudahti. Se on yksi hai-kaloista.
Hänen nimensä oli Dick Anstey... Olen hukassa...
XLIII.
MYÖHÄINEN VIERAS.
Edna Lyall katseli ympäri pikku makuuhuonettaan, jonka takaseinällä
leveä monilla veistokoristuksilla kaunisteltu uudin-sänky rehoitti kuin
kokonainen keijukaismaailma.
Mutta näyttelijätär tunsi ruumiissaan omituista levottomuutta. Sängyn
monet pyyleväposkiset lemmenhaltijat näyttivät tuijottavan häneen
omituisen, pelokkain katsein. Minne kääntyikin, hän luuli näkevänsä
tuon hurmaavan huoneen kaikkien pikku esineitten katsovan häneen vain
fosforimaisesti hohtavin silmin. Hän istui sänkynsä reunalla hienosta
palttinasta ja pitseistä tehdyssä yöpuvussaan. Hänen hermostoonsa oli
ikäänkuin tunkeutunut joku äänetön pelko, joka nyt uhkasi häntä. Kuinka
hän katuikaan, että oli lähettänyt luotaan kamarineitonsa...
Hän koetti palauttaa mieleensä kuluneen illan riemuvoiton.
Suosionosotukset kohisivat vielä hänen korvissaan, mutta ne eivät
tuottaneet hänelle iloa. Ajatus siitä, mitä lehdet sanoisivat hänestä
aamulla, ei enää kiinnittänyt hänen mieltään niinkuin entisiin
aikoihin. Ja joka kerta, kun hän ajatteli hänelle näyttämölle
heiteltyjä kukkia, oli tuo uhkaava pääkallo hänen silmissään tuhoamassa
hänen ilonsa.
Että hän ei saanut olla rauhassa! Mitä hän oli tehnyt? Ei muuta, kuin
minkä kuka tahansa kelpo englantilainen nainen olisi tehnyt hänen
asemassaan.
Olivathan lehdet sen sanoneet. Hän oli sankari.
Se oli varma. Hänen onnensa oli taattu. Tie ladynarvonimeen oli hänelle
avoin.
Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä, että hänhän oli naimisissa.
Naimisissa!... Hän nauroi sille ajatukselle.
Mutta hän säikähti omaa nauruaan. Se kaikui niin ontolta ja
kummalliselta.
Ehkäpä hän kuitenkin oli naimisissa. Se kamala gorilla, joka oli
vihkinyt hänet Ambroise Vilmartiin, oli ehkä kuitenkin pappi. Nyt hän
taas selvästi muisti tuon muodottoman raajarikon lempeän äänen:...
Mutta jos kavallatte meidät, niin kosto on teidät kohtaava, mihin
tahansa jalkanne astuttekin!
Hän katsoi kauhuissaan ympärilleen. Hän oli kuulevinaan tuon äänen
aivan korvansa juuresta. Mutta sehän ei voinut olla mahdollista. Sillä
olihan entinen lähetyssaarnaaja ja merirosvo kuollut.
Hän oli tuntenut eräänlaista mielenliikutusta ja huojennusta lukiessaan
tuon hirmuisen miehen viimeisestä saarnasta Cornwallissa. Niin, hän oli
kuollut, ja pieni italialainenkin, joka itse asiassa oli niin hieno ja
miellyttävä, oli painanut silmänsä viimeiseen uneen. Mutta Ambroise oli
elossa... Ja mitä olivatkaan toiset tuon tulisen rakastajan rinnalla?
Niin reipas ja iloinen kuin hän osasi olla! Ja kuinka Ambroise
olikaan arvannut kaikki hänen toiveensa, ja kuinka onnellinen hän oli
voidessaan täyttää ne!
Mutta sittenkin -- tuo mies oli loukannut hänen vapauttaan. Ambroise
oli nainut hänet, pyytämättä hänen suostumustaan. Hänet oli pakoitettu
naimisiin -- hänet, joka oli tottunut pakoittamaan kaikki miehet
alistumaan tahtoonsa ja toivomuksiinsa.
Pikku näyttelijätär puristi hienot sormensa nyrkkiin ja hänen
lapsellisen suunsa ympäri leikehti uhmaava hymy. Hän oli jo kauan
sitten päässyt pois siltä asteelta, jolla hyve ja siveellisyys hänelle
mitään merkitsivät. Hänen silmiensä kaihomielinen ilme oli yksistään
näyttämöä varten. Hän oli ollut turmeltunut lapsi, mutta oli myöhemmin
oppinut pitämään miehet itsestään loitolla. Hän oli näytellyt osansa
hyvin...
Tuo neli-kuukautinen metsästysretki Afrikaan lordi Avondalen kanssa
oli hänen puoleltaan ollut varomatonta. Hänen maineensa oli kärsinyt
siitä. Mutta hän oli tuntenut itsensä niin varmaksi. Sillä nuori
lordi oli urheiluhulluudestaan huolimatta kelpo mies, ja hänen
avioliittolupauksensa oli ollut lukitussa lippaassa Ednan asianajajalla
Lontoossa. Olipa tuo nuori mies, joka oli ollut niin rakastunut, että
olisi antanut vaikka paistaa itsensä Ednan tähden, välttämättä tahtonut
viedä hänet vihille Kairossa. Mutta avioliitto Egyptissä ei ollut
sopinut Ednalle. Hän tahtoi astua alttarille Lontoon hienoimman yleisön
silmien edessä. Se olisi oleva hänen viimeinen julkinen esiintymisensä.
Minkä tyhmyyden hän oli tehnytkin! Kukaan ei ollut puhunut hänelle
mitään sodasta. Mutta sitten se tuli juuri sillä hetkellä, kun
hän oli määräämäisillään hääpäivänsä. Lordin suku oli tietysti
kovin mielissään, kun heidän toivorikas sukulaisensa toistaiseksi
keskeytti hullut aikeensa tuon pikku näyttelijättären suhteen. He
arvelivat tietysti hänen päässeen vaarasta. Lordi lähti suin päin
sotanäyttämölle. Mutta hän ei välttänyt erästä pahempaa vaaraa, joka
eräitten mielestä on pahempi kuin avioliitto, nimittäin kuolemaa.
Sinä päivänä Edna Lyall oli vaarallinen ympäristölleen. Hän haukkui
kamarineitoaan ja rääkkäsi lempikissaansa.
Ja maailman silmissä hänen täytyi kokonainen kuukausi näytellä surevaa
ja kulkea mustassa harsossa siltä varalta, että nuori lordi olisi
tehnyt jonkinlaisen jälkisäädöksen hänen hyväkseen. Olipa hän vasiten
käynyt kuulemassa erään ovelan lakimiehen neuvoa, joka oli spesialisti
aviollisessa rahankiristyksessä. Mutta tämä mainio lakimies oli
ravistanut päätään ja valittanut kovin!...
No niin -- mutta kylläpä hänen aikansa vielä tulisi. Hän hymyili
häijysti, sitten hän ummisti silmänsä... Ja todellisuus alkoi
verkalleen haihtua. Pieni, sievä pää tuhkanharmaine hiuksineen painui
syvään nojatuolin tyynyjen väliin, ja ruusunpunaiset lapsenhuulet
avautuivat kevyesti... Kuin pikku enkeli hän makasi siinä, uneksien
siitä maailmasta, joka oli hänen elämänsä päämäärä. Ja jos hän -- niin,
aivan valtaistuimen juurelle saakka. Olihan muitakin "tähtiä", joita
oli onnestanut samalla tavalla ja jotka nyt olivat joka paikassa,
missä Englannin korkea aatelisto esiintyi täydessä loistossaan. Hän
näki itsensä kumartamassa kuningatar Marylle, ja kuuli kuningas Yrjön
kuiskaavan seuralaisilleen: onpa hän kaunis!...
Sitten hän haaveili edelleen. Oli kovasti paahtava aurinko alati
keltaisen aavikon yllä. Hän istui kamelin selässä. Tuntui kuin olisi
keinunut kohti äärettömyyttä. Kaikki tekivät hänen toivomustensa
mukaan, ja hänellä oli palvelija joka sormelle. He vaelsivat ohi
ihmeellisten, valkeiksi rapattujen kaupunkien, he levähtivät vihreissä
kosteikoissa. Mutta sitten eräänä päivänä he rupesivat nousemaan
ylöspäin. Maa kävi kovemmaksi, ja viimein se tuli kivikoksi.
Aaltoilevat kukkulat muodostuivat vuoriksi ja näitten välissä häämötti
valtaisia aroja, joilla solakoita antilopeja juoksenteli suurissa
parvissa, ja missä kömpelöt virtahevoset läähättivät jokien rämeiköissä.
Kuinka se oli ollut hauskaa! Oivassa pojanpuvussaan hän oli kävellyt
ympäri kivääri kourassa, seurassaan kolme palvelijaa, joitten tuli
puolustaa häntä ja ladata hänen aseensa. Hän oli ahminut tätä elämän
villiyttä. Gasellit olivat langenneet polvilleen hänen laukauksistaan
-- olivatpa vanhat, neekerejä syövät krokodilitkin saaneet tuntea hänen
aseensa varmuutta.
Mutta eräänä iltana, eräänä synkkänä iltana hänen maatessaan
oivassa sängyssään, jota neljä neekeriä kanteli mukanaan, hän kuuli
merkillisen äänen. Se oli hiljaista naukumista. Hän oli noussut
istumaan vuoteessaan. Silloin hän kuuli ikäänkuin hiljaisuudesta olisi
kajahdellut kauhea mörinä, jota seurasi hurja kirkuminen ja ampuminen.
Edna Lyall nousi tuolistaan. Leijonan ulvonta tärisytti vieläkin
hänen rumpukalvoaan. Hän pyyhki otsansa. Hänen ihonsa tuntui tulleen
jääkylmäksi kauhusta.
Ja yhtäkkiä hän kuuli toisen äänen, joka sai hänet kyyristymään kokoon.
Se tuli viereisestä huoneesta. Hänen herkät aistinsa käsittivät sen
tuolin kaatumiseksi.
Hän tarttui pieneen revolveriinsa, astui ovelle ja avasi sen. Sitten
hän väänsi sähkönappulaa.
Hän hätkähti taaksepäin. Sillä aivan sähkökruunun alla istui sikaria
poltellen mies, jolla ei ollut toista käsivartta.
XLIV.
KAHDEN KESKEN.
-- Hyvää iltaa, Dick Anstey lausui ystävällisesti miellyttävästä
nojatuolistaan, tupruttaen suuria savupilviä ilmaan. Suokaa anteeksi,
rakas rouva, että tupakoin.
Edna Lyall oli tuskin toipunut säikähdyksestään. Kuinka tuo mies
oli päässyt sisään poliisin valppaista silmistä huolimatta, oli
selittämätön arvoitus. Mutta hänellä oli huonon naisen pää, eikä
hän ruvennut harkitsemaan tarpeettomia ongelmia. Ja Dick Anstey oli
kohdellut häntä aina jonkinlaisella ystävyydellä. Hän ei pitänyt
rouva-nimityksestä. Siinä piili ikäänkuin uhkausta sanojen takana.
-- Minusta on varsin ymmärrettävää, että te ette pidä tästä yöllisestä
vierailustani, Anstey jatkoi levollisesti... Mutta mitä tehdä? Tämä
talohan on ollut kuin linna. Tuo jättimäinen vekkuli -- tuo Ralph
Burns on tosiaan kovassa touhussa. Enkä ole aivan varma, olenko saanut
hänet narratuksi. Mutta yhdentekevä. Minun aikani on tullut, ja luulen
ruumiini ikävöivän sitä käsivarttani, joka nyt uiskentelee jossakin
Yser-kanavassa... No, mitä piditte kukkasista?...
Edna Lyall oli istunut tuolin reunalle. Hänestä tämä tuntui oikeastaan
sangen lystilliseltä.
-- Te ette säikähyttänyt minua, hän sanoi, hymyillen hurmaavasti.
-- En, tietysti... Te olette uljas pikku rouva. Mutta niitten
olisi pitänyt säikähyttää teitä, kaunis rouva. Sillä ne olivat
tarkoitetut pieneksi varoitukseksi, aivan ystävälliseksi, mutta aivan
epäämättömäksi varoitukseksi. Tahdoin niin sanoakseni kauniilla
kukkaiskielellä antaa teille heikon aavistuksen siitä, mikä teitä
odottaa.
-- Se oli hyvin kauniisti teiltä, Edna naurahti väkinäisesti. Saanko
tarjota teille jotakin? Lasin whiskyä ja vettä.
-- Kiitos, rouva! Siitä on pitkä aika, kun minä olen mitään juonut.
Käytän nyt morfiniä ja opiumia. Ne ovat jalompia myrkkyjä kuin
alkoholi... Olin nuorena suuri juoppo. Join whiskyä kuin vasikka
maitoa. Se oli minun hulluinta aikaani. Sillä whisky raaistaa rikoksen,
kun taas morfini ja opiumi nautittuina parhaitten määräysten mukaan
tavallaan jalostavat sen -- ainakin rikollisen omissa silmissä. Ja
sehän on pääasia. Mutta anteeksi, kun sanon: ettekö te tahdo juoda
jotakin?... Sillä alkoholi on erinäisissä tilaisuuksissa hyvin
hyödyllistä. Se vahvistaa rohkeutta ja tekee ihmeen sokeaksi näkemään
uhkaavia vaaroja.
-- Olette kovin leikkisällä tuulella tänä iltana, mr Anstey,
näyttelijätär virkkoi, puristaen pientä revolveriaan lujemmin kouraansa.
-- En ole, Anstey vastasi, olen pohjaltaan vähän apealla mielellä.
Minusta on aina ilkeää nähdä nuoren naisen tekevän itsemurhaa.
Teillähän on ollut niin loistavat tulevaisuudenunelmat, rouvaseni.
Teidän kykynne on kieltämätön ja kauniit säärenne...
Yöpuvussaan oleva nuori nainen polkaisi jalkaa.
-- Lopettakaa tuo lörpötyksenne, hän keskeytti. Tähän aikaan
vuorokaudesta en tahdo kuulla enempää mairitteluja kuin uhkauksiakaan.
Suvaitsetteko poistua? Minun tarvitsee vain soittaa saadakseni tämän
huoneen täyteen salapoliiseja.
Anstey huokasi syvään.
-- Minua surettaa syvästi, että olen pakoitettu ilmoittamaan teille,
hän sanoi anteeksi pyytävällä äänellä, että olen leikannut soittojohdon
poikki. Hermoni eivät siedä tänä yönä mitään melua.
-- No, sittenhän tämä on suunniteltu hyökkäys, kelpo Anstey, Edna
kirkasi terävästi. Mutta olette unohtanut tämän revolverin!
-- Teidän täytyy olla niin ystävällinen, että ette rääkkää kaunista
ääntänne, tois-kätinen englantilainen sanoi haukotellen. Mitä
revolveriinne tulee, on sillä eräs paha vika. Se ei ole ladattu. Naiset
eivät koskaan voi tottua tarkastamaan asettaan. Eivät edes nekään,
jotka ovat ammuskelleet leijonia ja krokodilejä. Ase ei ole koskaan
muuta kuin leikkikalu naisen kädessä.
Parhaimmatkin näyttelijättäret näyttelevät yksityiselämässä aina
huonosti. Kun heidän edessään ei ole rollivihko, he usein menettävät
taitonsa näytellä suurempaa tai pienempää kykyään. Taiteesta
teeskentelyyn ei ole monta askelta, eikä teeskentelystä hysteriaan.
Eikä Edna Lyall ollut siinä suhteessa parempi eikä huonompi kuin
naispuoliset ammattitoverinsa. Kun kaikki muut aseet pettivät,
turvautui hän kyyneliin ja valituksiin. Mitä tuo mies tahtoi hänestä,
turvattomasta naisesta?
Dick Anstey muuttui yhtäkkiä vakavaksi. Hänen jyrkkäpiirteisille,
monien ryppyjen uurtamille veltoille kasvoilleen, joihin paheet olivat
kaivaneet syviä vakoja, tuli raskas, surumielinen ilme. Hän oli pannut
pois sikarinsa ja hypisteli nyt pientä hopearasiaa, joka riippui hänen
juovikkaisten, paikattujen liiviensä päällä kulkevista paksuista
nahkaisista kellonperistä.
-- Kuulkaahan, Edna Vilmart, hän sanoi äänellä, joka kajahti omituisen
ontolta, tahdon lausua teille muutaman sanan. Täydellä syyllä en
saarnaa mitään moralia. Sen jätin Pekka Pleymin huoleksi. Mutta hän
on kuollut, ja täytyyhän jonkun meistä sanoa jotakin sen johdosta...
Voitte kernaasti olla tottelematta neuvoani, mutta kehoitan teitä
kuitenkin kuuntelemaan sitä tarkoin. Ennen kaikkea: minä olen aivan
perinpohjin turmeltunut ja huono mies. Minun pahoja töitäni voi tuskin
luetella. Voitte sanoa minua murhaajaksi, tappajaksi, merirosvoksi,
salakuljettajaksi, varkaaksi ja vielä moneksi muuksi. Olen
askarrellut kaikenlaisissa kunniattomissa hommissa, lukuunottamatta
kassankavallusta ja koronkiskomista. Ja täällä Lontoossa on olemassa
kelpo köydenpätkä, joka ikävöi minua. Mutta -- kaunis rouva. Dick
Ansteyn köyhällä kredit-puolella on eräs hyväkin piirre: hän on aina
ollut mies, eikä koskaan ole pettänyt ystäviään. Ei koko maailmassa
ole semmoisia hohtimia, joilla voitaisiin pusertaa hänestä mitään,
mikä vivahtaisi vilpiltä tovereita kohtaan. Ottakaa se huomioon!...
Mutta te, rouvaseni, olette osottanut, että ette pane arvoa niille
ominaisuuksille, joista minä olen ylpeä. Sillä te kavalsitte
meidät, petitte meidät suurilla, loistavilla ja valheellisilla
lapsensilmillänne, teeskentelitte rakkautta mieheen, joka piti
teistä, ja kiedoitte hänet pauloihinne, ja ajan tultua te viittasitte
salapoliisille: tuossa hän on!...
Ja vielä lämpöisenä hänen viimeisistä hyväilyistään te riensitte
takaisin Englantiin, ylistitte itseänne sankariksi. Teeskentelitte
isänmaanrakkautta. Muistatteko Dalilan, rakas rouva? Te olette hänen
muotokuntaansa. Voitte vannoa, että Gazan portolla oli juuri yhtä
viattomat silmät, kuin teilläkin, ja yhtä valheellinen sielu. Mistä
pirusta te olette kotoisin? Olette sievä katuojan tuote. Pikku "Nana",
joka lentää miesten sieluun ja myrkyttää niitten veren ja elämän? Kyllä
tunnen, ettekä te ansaitse, että mies vielä tahraa syntistä sieluaan
kajoamalla pahimpaan saastaan, mitä miehen tielle voi sattua: huonoon
naiseen!... Mutta sittenkin, raadossani on jossakin paikassa hiukkanen
jälellä sitä, mitä sanotaan ritarillisuudeksi. Ja tämä pieni jäännöspä
minut on ajanut tänne tänä iltana.
Anstey pysähtyi pitkässä puheessaan, raskaasti hengittäen. Edna oli
kuunnellut häntä yhä kasvavalla pelolla, mutta vieraan viimeiset sanat
nostattivat hänen kasvoilleen toivon...
-- Minä olen aina pitänyt teistä, mr Anstey, hän kuiskasi
värähtelevällä äänellä.
Tois-kätinen laski äkkiä pöydälle sen pienen hopearasian, jolla oli
leikitellyt.
-- Tahdon pelastaa teidät Ambroise Vilmartin kynsistä, hän sanoi
kiihkeästi. Kauniitten säärienne tähden, hän lisäsi, tahdon antaa
teille tilaisuuden välttää joutumasta samanlaiseen kohtaloon kuin
kananpoika, jonka niskat on väännetty nurin ja joka sitten viskataan
nurkkaan. Tässä rasiassa on yhteisen ystävämme Saton pillereitä. Ne
tuottavat helpon ja kivuttoman kuoleman.
Pikku näyttelijättären posket olivat lentäneet kalpeiksi kuin se
aamunuttu, joka mehevillä pitseillä kaunisteltuna sulautui hänen
kauniitten jäsentensä ympärille.
-- Ette suinkaan tarkoita... hän kuiskasi vapisevin huulin... että...
-- Ei hän sitä tarkoitakaan, lausui tuttu ääni ovelta, ja Ralph Burnsin
roteva olemus astui huoneeseen, täyttäen sen turvallisuudella.
Anstey teki nopean liikkeen hopearasiaa kohti, mutta näyttelijätär
sieppasi sen pois, ennenkuin toinen kerkisi sitä saada. Sitten Anstey
kohautti olkapäitään.
-- Oletteko te Ralph Burns? hän kysyi uteliaana, tarkastellen
voimakasta salapoliisia tuntijan katsein.
-- Kuten suvaitsette, mr Anstey, jättiläinen vastasi. Menitte ansaan,
sir.
-- Asia on, kuinka sen ottaa, Anstey vastasi, olkapäitään kohauttaen.
Minä olen joka tapauksessa saanut sanotuksi, mitä tahdoin, ja sillä on
minun tehtäväni täytetty... Teillä on luultavasti kiire... Hyvästi,
rouvaseni. Muistakaa minun neuvoani!
Sitten tuo tois-kätinen herrasmies kumarsi ja kääntyi Burnsin puoleen.
-- Nyt olen käytettävissänne, hän sanoi astuen hitaasti häntä oven
takana odottaneitten Burnsin aseenkantajain välissä.
Nuori salapoliisi katsoi hänen jälkeensä ja sitten näyttelijättäreen,
joka oli ojentanut lumivalkean kätensä häntä kohti.
Mutta nähtävästi hän ei kiinnittänyt huomiota riemuitsevan naisen
ystävällisyyteen, sillä hän kumarsi virallisesti ja poistui hiljaa
muristen vankinsa perästä.
XLV.
YSERIN KERSANTTI.
-- No, tuomari sanoi syvällä ja vakavalla äänellä, oletteko päättänyt
puhua?
Syntyi kuolonhiljaisuus suuressa salissa, joka oli ääriään myöten
täynnä ihmisiä. Tuomarin liikuttava ääni ja omituinen loiste hänen
älykkäissä silmissään osottivat huomiota herättäneen jutun lähestyvän
loppuaan.
Mutta Dick Anstey katsoi hymyillen tuomarinpaikalla istuvaa ankaraa
miestä.
Tuomari ei odottanut hänen vastaustaan.
-- Itsepäisyydestänne ei teillä ole mitään hyötyä, hän jatkoi
reippaasti. Syyllisyytenne on todistettu. Olette kuulunut
merirosvojoukkioon, jonka jokainen mies on ansainnut kymmenkertaisen
kuoleman. Mutta voisihan tapahtua, että hänen majesteettinsa armahtaisi
teidät, jos osottaisitte vilpittömyyttä.
Syytetty katsoi jyrkästi tuomariin. Hän vilkutti pientä paperilappua,
joka ilmeisesti pani suuren lakimiehen hiukan epäröimään...
-- Kunnioitettava herra tuomari, Anstey vastasi kohteliaalla äänellä,
joka kuului melkein ilkeältä... Teidän pitäisi itsenne olla hiukan
vilpitön. Te tiedätte, että minulla tällä hetkellä on kädessäni
paperilappu, joka takaa minulle elämän ja suhteellisesti lievän
kohtelun, jos olen avomielinen siihen nähden, mitä Ralph Burns nimitti
kansainväliseksi pahantekijäin liitoksi.
Tuomari punastui.
-- Mutta, Anstey jatkoi, raukeasti hymyillen, kyllä kai ymmärrätte,
herra tuomari, että kuolema on minulle joka tapauksessa varma. Burns,
joka tietää niin paljon, on kertova teille myöskin, että maksaa erään
miehen hengen, jos hän ilmaisee asioita, joista hän on vannonut
olevansa vaiti. Ja minä tahdon erota elämästä siivolla tavalla.
Lakimies tarttui mustaan hattuunsa.
-- On niitä, jotka eivät mene mielellään hirteen, hän sanoi hiljaa.
-- Minä en aijo mennäkään hirteen, syytetty vastasi.
Koko yleisö osotti kiihtymystä. Edna Lyall, joka istui ensimäisellä
todistajanpenkillä, katsoi hämillään ympärilleen. Nuori näyttelijätär
oli hyvin kalpea, mutta tämä kalpeus yhdessä hänen komeista silmistään
välkkyvän pelon kanssa ei vähimmässäkään määrässä vähentänyt hänen
kauneuttaan. Hän ajatteli yhä Ambroise Vilmartia. Ja nyt, kun Anstey
oli niin kevyesti sanonut, että hän ei aijo tulla hirtetyksi, hän
rupesi uskomaan liiton kaikkivoimaisuuteen. Ehkäpä se vapauttaa vangin
itse täältä oikeussalista ja surmaa hänet, Edna Lyallin...
Samassa tuomari painoi hatun päähänsä. Huoneessa olisi kuullut
nuppineulan putoamisen. Tuomari julisti tuomion, ja hänen äänessään
oli se värähdys, joka aina käy kuolemantuomion julistamisen edellä.
Se kuului pitkittä puheitta, että Dick Anstey julistettiin henkensä
menettäneeksi ja olisi hirtettävä mahdollisimman lyhyessä ajassa...
Silloin vanki hymyili, ja yleisöä puistatti tuo hymy kuoleman
kynnyksellä.
Salin alapäässä aukeni ovi. Ja siitä syntynyt ääni vihlasi
hiljaisuutta kuin kirous kirkossa.
-- Onko vangilla mitään muistuttamista? tuomari kysyi lyhyesti.
-- Ei, Anstey vastasi tyynesti. Mutta puolustajallani on jotakin
sydämellään, näen minä. Ja tuolla huomaan tutut kasvot, joitten isäntä
pelastaa minut hirsipuusta.
Nuori asianajaja, joka oli esiintynyt Ansteyn puolustajana, hymyili
riemukkaasti. Hän oli alallaan alottelija ja ymmärsi olevansa tässä
tilaisuudessa saavuttamaan dramallisen menestyksen, joka antaisi hänen
nimelleen loistoa.
-- Herra tuomari, hän lausui kovalla äänellä. Päämieheni nimenomaisesta
kehoituksesta olen jättänyt erään todistajan kuulustuttamisen
siksi, kunhan tuomio on julistettu. Tämä voi näyttää jonkun verran
omituiselta, mutta syytetty on niin vaatinut, ja minä olen tuntenut
olevani pakoitettu taipumaan. Asia on siten, että tämän todistajan
lausunnolla ei ole mitään vaikutusta tuomion sisällykseen, vaan
rangaistuksen täytäntöönpanoon.
-- Tuomio on langennut, tuomari sanoi kylmästi.
-- Mutta vangilla on oikeus pyytää armahdusta. Päämiehelläni ei ole
mitään muistuttamista kuolemantuomiota vastaan, mutta hän ei tahdo
tulla hirtetyksi. Hän tahtoo kuolla ampumalla.
-- Ja minkä tähden?
-- Koska hän on sotilas.
-- Niin on, kuului voimakas ääni todistajakäytävältä.
Kaikkien silmät kääntyivät siihen suuntaan. Saliin tuli
Yorkshire-rykmentin kauniiseen univormuun puettu mies kahden
sairaanhoitajan tukemana. Kapteenille annettiin tuoli, ja hän istuutui
varovasti.
-- Olen kapteeni John Murray, hän sanoi. Terveyteni ei ole hyvä, mutta
sillä hengellä, mikä minulla on jälellä ja jota toivon hoidettavan
niin, että jälleen voin taistella isänmaan puolesta, minä suojelen
tuota miestä.
Hän osotti syytettyä, joka oli noussut seisomaan.