tuon miehen hirsipuuhun. Se ei minua liikutakaan. Mutta kersantti
Ansteytä ei voida hirttää. Miestä joka on hänen tavallaan taistellut
vanhan Englannin puolesta, ei saa vetää orteen kuin riepua. Ampukaa
hänet, jos tahdotte, herra tuomari... Anstey on seisonut pyssynsuun
edessä ennenkin, enkä koskaan nähnyt hänen värähyttävän silmäänsä...
Hän pelasti minun henkeni, herra tuomari. Se tapahtui Yser-joella.
Saksalaiset olivat koko päivän pommittaneet meitä kartesseillaan ja
lähettäneet nokkaamme pirullista kloorivesikaasuaan. Ja me saimme
määräyksen valloittaa erään hautausmaan. Ja me valloitimme sen. Mutta
kahdeksasta sadasta miehestä ei ollut jälellä muuta kuin puolisen
sataa. Me kävimme asemiin hautausmaalle ja jäimme odottamaan lisäväkeä.
Silloin sain kuulan aivan rintalastani alle juuri samalla hetkellä, kun
saksalaiset hyökkäsivät vereksillä joukoilla.
-- Koettakaa päästä takaisin ampumahautoihin, sanoin kersantilleni.
Tämä on toivotonta. Ja kiitos hyvästä yhteistyöstä!
-- No, niin vaarallinen asia toki ei ole, kapteeni, Anstey sanoi.
Teidän täytyy sitten lähteä mukaan?
Koetin nousta jaloilleni, mutta se oli toivotonta... Ja tiedättekö,
mitä silloin teki tuo mies, jonka olette tuominneet hirtettäväksi!...
Lähtikö hän käpälämäkeen?... Ei, hän otti minut arvelematta selkäänsä
ja kantoi minut metsään. Luodit sinkoilivat korvissamme, ja granatit
repivät maan nurin ympärillämme, mutta kersantti Anstey meni,
niinkuin olisi manövereillä ja tietäisi, että häntä ammuskellaan
löysillä patroneilla... Hän pääsi ampumahautaan, herra tuomari, ja
samalla hetkellä, kun hän laski minut kenttäsairaalan paarille, tuli
granatinsirpale ja sieppasi häneltä oikean käsivarren... Hän pelasti
henkeni, herra tuomari, ja minun on velvollisuuteni sanoa totuus.
Englannissa ei ole kymmentä miestä, jotka olisivat tehneet saman,
minkä tuo mies. Hän on pahantekijä -- well, sitä en tiedä. Mutta että
hän on mies, sen tiedän. Ja semmoisena aikana, joka on täynnä akkoja,
nylkyreitä ja muita ihmisten rääkkääjiä... te aijotte tavallisena
ryövärinä hirttää... miehen. Ei, se ei käy, herra tuomari.
Haavoittunut kapteeni aikoi sanoa enemmän. Mutta hän oli rasittanut
itseään liiaksi. Ja yhtäkkiä hän pyörtyi.
Hänet kannettiin ulos, ja kesken äänettömyyttä kuului tuomarin
levollinen ääni.
-- Miksi ette ole maininnut tästä mitään?
Dick Anstey katsoi häntä nuoraan silmiin.
-- Koska se ei kuulu asiaan, hän sanoi. Mutta minä en tahtonut tulla
hirtetyksi...
-- Onko teillä muita toivomuksia? tuomari kysyi melkein kunnioitusta
osottavalla äänellä.
Anstey hymyili.
-- Jos voitte hankkia minulle pari pakettia Macdonaldin intialaisia
opiumipaperosseja, niin olisin kiitollinen. Niitä ei ole kaupoissa,
mutta puolustajalleni voin sanoa osotteen...
Tuomari nyökkäsi myöntäen.
Seuraavana päivänä Dick Anstey ammuttiin sotilaallisin
kunnianosotuksin!
XLVI.
DELMAN KYNNET.
Hounslow'iin asteli hoiperteleva maankiertäjä. Hän oli iso, roteva
mies, mutta hän oli kurjassa asussa -- niin huonossa, että Pearin
maailmankuulun saippuatehtaan nurkalla seisova konstaapeli tunsi
asiakseen tarkastaa häntä vähän lähempää.
Mutta miehen harmaissa, terävissä silmissä oli jotakin, joka sai hänet
jättämään tarkastuksen toimittamatta. Sillä vaikka maankiertäjän
vaatteet ja saappaat olivat kurjassa kunnossa, niin hänen nuoret,
älykkäät kasvonsa eivät muistuttaneet sitä muotokuntaa, joka kuuluu
irtolaislainsäädännön piiriin.
Samassa ajoi ohitse raitiovaunu, ja siitä astui pieni tumma mies,
tähystellen ympärilleen. Hän ikäänkuin tutustui tilanteeseen: tuossa
poliisikonstaapeli ja tuolla käveli maankiertäjä.
Hän rypisti kulmiaan ja astui suoraan pitkän irlantilaisen luo, joka
vielä katseli epäröiden maankiertäjää.
-- Olen Jones, hän sanoi, etsivä Olaf Jones. Tuo mies näyttää minusta
vähän epäilyttävältä.
Konstaapeli tervehti kunnioittavasti.
-- Niin minustakin, hän sanoi. Mutta ei hän minun nähdäkseni ole
juovuksissa.
Jones nyökkäsi.
-- Olemme ajamassa takaa eräitä vaarallisia veijareita, hän murahti
itsekseen. Ja Herra ties... Mutta minäpä kurkistan häntä lähempää, hän
lisäsi ääneen, törmäten kadun poikki.
Maankiertäjä kääntyi häntä vastaan. Salapoliisi katsoi häntä terävästi
silmiin ja otti häntä olkapäästä kiinni.
-- Kuka te olette? hän kysyi.
Toinen katsoi melkein hänen ohitseen eikä vastannut.
-- Tunnen teidät, salapoliisi kuiskasi. Olette Ambroise Vilmart. Ja se,
jota etsitte, ajaa tästä autolla 10 minuutin perästä. Parin minuutin
matkan päässä on nurkkaus. Se on sopiva paikka.
Kulkurin harmaihin silmiin tuli äkkiä vilkas ilme. Mutta hän ei
virkkanut mitään.
-- Pidä varasi, salapoliisi sanoi äkkiä ääneensä. Me emme salli sinun
laistesi miesten kuljeksia maanteillä. Ymmärrätkö?
Konstaapeli oli sillä välin tullut lähemmäksi.
-- Otetaanko hänet? hän kysyi.
Jones kohautti olkapäitään.
-- Annoin hänelle vakavan varoituksen. Hän sanoo olevansa belgialainen,
ja tiedättehän, että...
-- Niin, konstaapeli murahti pettyneenä. Sen vaivaisen roskan saamme
antaa olla...
-- Noihin belgialaisiin ei aina ole luottamista, salapoliisi sanoi,
katsoen pitkän, ränsistyneen miehen jälkeen... Olen juuri etsimässä
erästä veijaria, jonka nimi on Vilmart, insinööri, joka kuului
hai-kaloihin... Hän oli heistä kaikkein vaarallisin... Ja Jumala
ties', eikö olisi ollut viisasta pidättää hänet. Mutta ei mies missään
tapauksessa pääse meiltä... Näkemiin!
Sitten hän asteli hitaasti kulkurin perästä, joka sillä välin oli
kadonnut nurkan taakse. Kaukaa kuului auton puhalluksia, jotka
muistuttivat suden ulvontaa.
Salapoliisi pysähtyi käynnissään.
Nyt leikki pian alkaa, hän murahti onnettomuutta ennustavasti
hymyillen. Dick Anstey parka! Hän olisi iloinnut tästä murhenäytelmästä.
Auto tuli juuri silloin näkyviin tien mutkassa. Ja salapoliisi huomasi
ohjaustangossa rotevan, leveän olennon.
-- Kuolema ja kadotus! hän kuiskasi. Ralph Burns istuu ohjaamassa. Se
oli paha juttu. Verikoira ei tunne olevansa oikein varma suojattinsa
turvallisuudesta. Nyt Vilmart ei pääse elävänä pelistä. Oli
menneeksi!...
Sitten tapahtui se hirveä näytelmä, joka kaikkina aikoina on oleva
tulikirjaimin piirrettynä Lontoon rikoshistoriaan.
Auton juuri käännyttyä nurkasta kulkuri oli jättiläis-hypyllä syöksynyt
puoleksi umpinaiseen vaunuun. Kuului kirkaisu, yksi ainoa räikeä naisen
kirkaisu.
Auto pysähtyi silmänräpäyksessä, ja ohjaustangossa ollut mies hyppäsi
ulos. Mutta hän myöhästyi.
Oli aivan kuin petoeläin olisi heittäytynyt autoon. Siinä olennossa ei
ollut mitään inhimillistä, joka syöksyi jäykin, kuolonkauhuisin katsein
kohtaloaan odottavan nuoren naisen kimppuun. Nainen näki silmiensä
edessä kasvavan kymmenen valtaista käyrää kynttä. Ja korisevan mörinän
säestyksellä ne tarttuivat hänen kaulaansa. Hänet nostettiin vaunusta
ja viskattiin tielle, aivan katuojaan. Ja tuo ihmispeto vieri hänen
perästään, puristaen hirmuiset sormensa hänen kurkkunsa ympäri.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Ralph Burns oli kulkurin kimpussa, mutta
liian myöhään. Kuolevan naisen kaulassa oli kymmenen syvää, veristä
jälkeä, ja hänen sammuvista silmistään kuvastui ääretön pelko. Edna
Lyall koetti nousta, mutta hänen päivänsä olivat päättyneet...
-- Missä olen? hän kysyi raukeasti.
-- Hounslow'ssa, Burns vastasi koneellisesti.
Silloin näyttelijätär ummisti silmänsä. Hän oli palannut takaisin omaan
alkuperäänsä. Täältä hän oli tullut. Syvältä Hounslow'n katuojasta hän
oli kohonnut suurkaupungin elämään kuin komea, myrkyllinen kukka. Ja
nyt kuolema saavutti hänet samassa katuojassa, jossa hän lapsena oli
piehtaroinut.
Burns nousi seisomaan. Verisuonet hänen otsassaan ja kaulassaan olivat
pullistuneet, hänen kääntyessään murhaajaan.
Kuului laukaus. Ja hän näki virkatoverinsa Olaf Jonesin seisomassa
savuava revolveri kädessä kulkurin päällä, joka makasi auton pyörän
vieressä, ohimo kuulan lävistämänä.
Burnsilla oli raivoisa huudahdus huulilla.
-- Miksikä ammuit hänet? hän kysyi kiivaasti... Etkö tiedä, että meidän
on käsketty vangita heidät elävinä?
-- Se tapahtui itsepuolustuksessa, Jones vastasi olkapäitään
kohauttaen. Ambroise Vilmartin kanssa ei ole leikittelemistä.
Burns muokkasi.
-- Hän oli ansainnut kymmenen kertaa huonomman kuoleman, hän murahti,
kumartuen katsomaan belgialaista.
Mutta hän ei sanonut enempää. Nuoren insinöörin piirteisiin oli tullut
tyyni ja rauhallinen ilme. Näyttipä melkein, kuin noitten kauniitten
kiharain hiusten varjostamille kalpeille kasvoille olisi levinnyt
hymyilevä sävy.
Hänessä oli vielä henki, mutta hän oli menettänyt tajunsa.
Vain hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja kouristuivat...
-- Katsos käsiä, Burns kuiskasi, niissä on kuin tiikerin kynnet...
Sitten he nostivat ruumiit autoon.
-- Nämä kaksi nuorta, Burns lausui hiljaa, ajavat nyt viimeisen
matkansa yhdessä. On sanottu, että he olivat mies ja vaimo. Elämä
erottaa, kuolema yhdistää... Ihmeellinen käsi, joka järjestelee lankoja
elämän pelissä... Mies rakasti häntä luultavasti suuresti. Hän oli
vaarallinen mies, Jones. Ja nuo kynnet...
-- Ne ovat François Delman kynnet, Jones murahti, paljastaen päänsä.
Burns katsoi häntä hämmästyen. Sitten hän käänsi auton ja ajoi hiljaa
takaisin suurkaupungin usvaan.