kuin se syntyi, tuo kamala Jumalan kuvan epämuodostuma ryhtyi toimeen.
Mukavuussyistä hän kieriskeli alas sen pienen mäen rinnettä ja töksähti
miltei suoraan kauhistuneen prelaatin eteen. Tuhlaamatta montaakaan
sanaa veti hän kirkonpalvelijan sille puolelle tietä, missä suuri oja
oli sopivasti tarjolla pimeyden töitä varten.
Pappi yritti huutaa. Mutta Pleym, joka oli varautunut siihen, että ääni
oli hengenmiehen suurin vahvuus, kääri salamannopeasti villahuivinsa
papin kasvojen ympäri ja sulloi sen päärmeet hänen suuhunsa.
Ja samalla kun hän ohuella manillaköydellä, jota hän oli käyttänyt
niin suurella menestyksellä merirosvouransa alkuvaiheessa, sitoi papin
kaulaan silmukan, puhui hän lempeästi ja sovittelevasti kauhistuneelle
miesraukalle.
-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Pekka Pleym, että
ryövään teiltä vähäksi aikaa papinkaapunne. Tarvitsen näet sitä
ehdottomasti ja luulen olevani varma siitä, että luovutatte sen minulle
hyvästä sydämestänne.
Pappi teki protestoivan liikkeen, mutta silmukka joka oli kiinnitetty
läheiseen puuhun, kiristyi hänen kaulansa ympäri niin, että hänestä
tuli heti rauhallinen ja alistuvainen mies.
-- Tarvitsen myös kalottinne, jatkoi Pleym tällä kertaa hieman vähemmän
ystävällisesti... ja arvostaisin myöskin hattuanne ja rukouskirjaanne.
Valitettavasti en voi tarjota niistä muuta korvausta kuin nämä kolme
kultapuntaa, jotka lasken vähäiseksi muistoksi jalkojenne juureen.
Kiirehdittyään pois puki Pekka Pleym ylleen papin mustan kaavun. Se oli
hieman liian ahdas, mutta ryöväri veti leveät hartiansa sisään, mikä
teki olon siedettäväksi. Hän pani hatun päähänsä. Se oli varsin pieni,
mutta kalotti teki kokonaisuudesta sopivan.
Sitten hän kietoi nopeasti papin ympärille köyden, mutta perin
systemaattisesti ja perusteellisesti, jott'ei vanha herra voinut muuta
kuin vilkuttaa suuria, kauhistuneita silmiään.
Välistä siitä kulki ohi kirkkoon menijöitä, mutta silloin olivat Pleym
ja hänen uhrinsa syvän ojan pohjalla.
Rosvo odotteli rauhassa 10 minuuttia. Hän ei välittänyt tavata
montaakaan sidotun papin seurakuntalaista matkalla kirkkoon. Se voisi
pelästyttää heitä pitkäksi aikaa. Osasto merisotilaita ei myöskään
tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän tunsi kuuluvansa jo nyt siihen
maailmaan, jossa hän oli heiluttanut sanan ruoskaa ja käden nuijaa
kiittämättömien kannibalististen Salomonpoikain yllä.
Vihdoinkin -- kun tiet näyttivät tyhjiltä ja kirkonkellot soivat
kärsimättömyydellä, jossa ei ollut erehtymisen sijaa, suuntasi Pleym
kulkunsa kirkkoon. Tornin huippu loisti kirkkaana hänen edessään.
Ei todellakaan ollut mitään silmiä hivelevää nähdä tuon leveän,
mustiin kääriytyneen hahmon vaappuvan pieneen, ystävälliseen Jumalan
huoneeseen. Mutta kukaan ei keksinyt häntä, ennenkuin hän pudisti
päätään kirkon sakariston sisällä. Kirkonpalvelija oli kauhusta mykkänä
nähdessään tuon aavemaisen ilmestyksen, mutta Pekka Pleym sysäsi
hänet ystävällisesti sivulle ja käveli ääriään myöten täynnä olevaan
kirkkoon, jossa seurakuntalaiset olivat lyhentäneet odotusta pitkällä
virrellä.
Urkumusiikki kutitti Pekka Pleymin korvia, ja suuntaamatta katsettaan
oikealle tai vasemmalle kulki hän suoraan kohti saarnastuolia, joka
sijaitsi huomattavan korkealla toisen muuriseinän vieressä.
Alkoi näyttää siltä, kuin virsi olisi hyytynyt kirkkoväen huulille.
Itse urkurikin, joka oli havainnut merkillisen olennon etenevän kirkon
lattiaa pitkin, kadotti sekä tahdin että duurin ja lopetti soittonsa
räikeään epäsointuun.
Sitten Pekka Pleym avasi valtaisen torvimaisen suunsa, ja hänen
ensimäiset sanansa kaikuivat lempeinä ja isällisinä, kuin olisivat
tulleet itse paratiisista.
Hän kertoi seurakunnalle, että heidän pappinsa oli saanut esteen.
Uuttera Herran palvelija oli pudonnut ojaan eikä voinut sen vuoksi
tulla kirkkoon. Siitä syystä hän oli lähettänyt etulaisen, vanhan
lähetyssaarnaaja-raukan, joka aikoinaan oli kärsinyt hyvän asian tähden
ja kantoi runnellussa ruumiissaan surullisia merkkejä villien pakanain
verenhimoisesta julmuudesta...
Sillä tavalla Pekka Pleym alkoi, ja hänen ihmeellinen äänensä kaikui
etäisimpiin nurkkiin asti. Nyt hän oli omalla paikallaan. Voimalla hän
puhui villeistä pakanoista, jotka huokailivat armoa.
Eikä Merthenin seurakunta ollut koskaan kuullut niin kaunista puhetta.
XXXIX.
LÄHETYSSAARNAAJAN LOPPU.
Ei koskaan oltu Merthenin kirkossa kuultu semmoista puhetta. Tuo
muodoton paviani saarnatuolissa valtasi kaikki hopean sointuisella
äänellään.
Eikä Pekka Pleym tahtonut lainkaan lopettaa. Hänen puheensa oli kuin
valloilleen päästetty vuolas virta -- kauan pidätetty vesijoukko, joka
vyöryi seurakuntalaisten mielten kuivuneitten lähteitten yli.
Hän oli kuin uusi profeetta, joka puhui Merthenin miehille ja naisille,
ravistellen heitä syvältä, sydänjuuria myöten. He eivät huomanneet,
että liian pieni kalotti oli pudonnut uuden Krysostomuksen päästä ja
että hänen haiveniensa välistä hohti punainen läiskä. Kuka oli tämä
merkillinen mies, joka niin suurella hehkulla ja niin tempaavalla
kaunopuheisuudella oli ravistellut heidän kylmiä sielujaan?...
Ah -- arvoitus saisi pian ratkaisun, ja ratkaisun semmoisen, jota ei
koskaan unohdettaisi Merthenin kylässä.
Sillä juuri kun tuo tuntematon sananselittäjä oli parhaillaan
kuvailemassa ihmissyöjäin julmuutta, tehokkaalla tavalla soveltaen
siihen erinäisiä Ilmestyskirjan kohtia, kuului kirkon ovelta aseitten
kalinaa ja melua.
Ja mitä se oli?
Etunenässä tuli seurakunnan vanha pappi kaikkea muuta kuin siistissä ja
kirkollisessa vaatetuksessa -- ilman kalottia ja ilman papinkauhtanaa
-- ja hänen perästään kymmenkunta merisotilasta pistimet ojossa.
Pekka Pleym huomasi tuon mahtavan kulkueen, mutta hän ei ollut siitä
tietävinäänkään. Päinvastoin!
Hetkeksi vanha pappikin, joka sotamiesten avulla juuri oli päässyt
suoraan haudanpartaalta, jäi suu auki kuunnella töllistelemään tuota
lempeätä ääntä, joka kaikui kuin urkujen pillistä.
Mutta sitä ei kestänyt kauan. Kun pappi vanhus oli päässyt
hämmästyksestään, syöksyi hän saarnatuolia kohti.
-- Ottakaa hänet kiinni, hän huusi sotamiehille. Hän on petturi
ja murhaaja. Olen lukenut hänestä sanomalehdistä. Hän on "Hain"
orangutangi.
Seurakunnan keskuudessa syntyi kauhea hälinä. Oli vain yksi ainoa, joka
pysyi tyynenä.
Ja se oli Pekka Pleym.
Kaksi sotilasta rohkaisi vihdoin mielensä ja kapusi saarnatuoliin
vangitsemaan kaunopuheista kaappaajakapteenia. Mutta heidän kävi
huonosti. Hirviö tähtäsi heihin pari kelpo potkua, jotka saivat aikaan
sen, että sotamiehet tulivat nurin niskoin alas kapeita portaita.
Tämä välikohtaus vei puhujalta täsmälleen kaksi sekuntia -- sitten hän
jatkoi esitystään ehtymättömällä voimalla. Mutta varovaisuuden vuoksi
hän asetti kaksi pitkäpiippuista Mauser-pistoolia eteensä saarnatuolin
reunalle, heilahutettuaan niitä tavalla, joka ei jättänyt ketään
epäilykseen siitä, että hän osasi soitella niitä yhtä hyvästi kuin
suutaankin.
Pari sotilasta tähtäsi kiväärillään röyhkeätä kirkkorauhan häiritsijää,
mutta vanha pappi asettui välittäjäksi.
Uudestaan yritti pari sotamiestä tehdä hyökkäyksen saarnatuoliin. He
ojensivat pistimensä suojakseen, jotta ei kävisi kuin edellisen parin.
Mutta heille kävi totisesti vielä nolommin. Pekka Pleym houkutteli
heidät aivan pyttyyn asti, missä oli niin ahdasta, että he eivät
voineet käyttää aseitaan. Ja ennenkuin aavistivatkaan, oli saarnaaja
suunnattomilla gorillan-kourillaan nakannut heidät samaa tietää kuin
toverinsakin.
Sitten hänen kaunopuheisuutensa pulppusi edelleen. Hän iski
revolvereillaan saarnatuolin laitaan, niin että puusirut sinkoilivat.
Mutta surukseen tanskalainen näki, kuinka alussa niin hurmaantunut
seurakunta nopeasti käänsi hänelle selkänsä.
* * * * *
Viimein ei kirkossa ollut jälellä muita kuin vanha pappi ja ne
kymmenkunta sotamiestä, jotka olivat penkeistä ja tuoleista laittaneet
itselleen rintavarustuksen, odottaen käskyä ampua.
Pekka Pleym katseli ympärilleen ihmetellen.
Vanha pappi astui aivan saarnatuolin luo.
-- Tulkaa nyt alas, hän sanoi ruostuneella äänellä. Älköön Jumalan
huonetta tahrittako verellä.
Pleym tuijotti hänen ohitseen tajuamatta hänen sanojaan. Hän sulki
vaistomaisesti silmänsä. Hän oli kuulevinaan kaukaista, kaukaista
ääntä. Nyt hän tiesi, mitä se oli. Se oli hänen kotiseutunsa ärjyjen
aaltojen loiske, se oli valtaisia rantoja vastaan vyöryvien Kattegatin
maininkien pauhu.
-- No, tulkaa nyt, pappi vanhus rukoili uudestaan.
-- Minä tulen, minä tulen, Pekka Pleym virkkoi verkalleen kavuten
saarnatuolin laidalle.
-- Jumalan tähden, pappi kirkasi. Mutta se oli myöhäistä.
Pekka Pleym oli syössyt kivilattiaan.
Vanha pappi riensi hänen luokseen ja polvistui hänen ruumiinsa viereen.
Pääkallo oli puhki. Kaappaaja-kapteeni, raskaan sarjan painija ja
entinen lähetyssaarnaaja oli matkalla viimeiselle tuomiolle.
XL.
URHOOLLINEN SOTILAS.
Eräänä päivänä käveli muuan sotilas pitkin pääkatua pienessä Penryn
kaupungissa, joka on muutamia peninkulmia pohjoiseen Cornwallissa
sijaitsevasta Falmouthista.
Sotamiehet eivät olleet suinkaan harvinaisia tuossa pikku kaupungissa,
mutta tässä sotilaassa oli jotakin omituista, joka sai Penryn
tytöt ehdottomasti häntä kurkistelemaan. Sillä ensiksikin hän oli
tois-kätinen ja toiseksi hänen rinnassaan oli urhoollisuudenmitali.
Mutta sotilas ei ollut tietävinään hänelle osotetusta
huomaavaisuudesta. Hän meni suoraan rautatieasemalle, missä osti lipun
Lontooseen.
Eräs pieni, sivilipukuinen herra tuli häntä vastaan.
-- Päivää, korpraali, hän sanoi, nyökäten pientä näädänpäätään. Mistäs
te tulette?
Pitkä sotilas tuskin katsahtikaan häntä. Hän astui tyynesti edelleen
ja kävi penkille istumaan, veti vasemmalla kädellään taskustaan
paikkakunnan sanomalehden ja rupesi lukemaan sotasähkösanomia.
Pienellä herralla kihosi veri päähän.
-- Rohkenenko pyytää teitä vastaamaan kysymykseeni? hän sanoi äreästi.
-- En tunne teitä, sotilas murahti.
Punaisena vihasta tungetteleva herrasmies käänsi takkinsa rintapieltä
ja näytti korpraalille salapoliisin merkin.
-- Vai niin, olette salapoliisi, sotilas sanoi. Miksi ette, piru vie,
sano sitä heti? Täällä juoksentelee niin paljon päivän mittaan miehen
ympärillä, että saa katsoa eteensä, ennenkuin vastaa... No, mitä te
kysyittekään?
-- Minä kysyin, mistä te tulette, salapoliisi vastasi loukkaantuneena.
-- Olen kulkenut poikki vuorten Cambornesta, missä olen ollut parisen
kuukautta.
-- Mitä te siellä teitte? poliisi jatkoi melkoisesti lauhtuneena.
-- Olin parantelemassa itseäni. Saksalaiset veivät minulta toisen
käsivarren ja pari litraa verta kaupantekiäisiksi.
Miesten ympärille oli kerääntynyt joukko talonpoikia ja työläisiä,
jotka jännityksellä kuuntelivat kelpo Tom Atkinsin kertomusta. [Tom
Atkins, kansanomainen nimitys englantilaiselle sotilaalle. Suom. muist.]
-- On kai teillä todistus sairaalasta, jossa olitte hoidettavana, tai...
-- Vai sitä teidän tekee mielenne, sotilas keskeytti. Olkaa hyvä ja
avatkaa vormutakkini ja kurkistakaa mitalia, joka riippuu kaulassani.
Siitä näette minun samaisuustodistukseni.
Salapoliisi katsoi epäröiden ympärilleen. Sitten hän teki, niinkuin
soturi oli pyytänyt.
-- Dick Anstey hän luki, korpraali... Siihen hän pysähtyi ja katseli
nolona ympärilleen.
-- Suokaa anteeksi, hän jatkoi väkinäisesti hymyillen, mutta meidän
täytyy olla varuillamme. Huomaan kaikki olevan kunnossa. Ette ehkä
tiedä, että "Hai" on ammuttu upoksiin Helfordissa ja että miehistö on
paennut.
-- "Hai", mikä se on?
-- Ettekö sitten ole lukenut lehtiä?
-- En, tämä on ensimäinen, minkä olen nähnyt moneen kuukauteen.
Salapoliisi antoi sitten jännittävän kuvauksen hirveästä kaappaajasta.
Dick Ansteyn kasvoilla näkyi mitä suurin hämmästys.
-- Nyt minä ymmärrän, hän virkkoi.
-- Mitä te ymmärrätte? salapoliisi kysyi.
-- Eilen aamupäivällä kohtasin vuorilla miesjoukon, hän sanoi hitaasti
ja miettien... he olivat hyvissä vaatteissa, mutta näyttivät väsyneiltä
ja raihnaisilta... Minä rupesin juttelemaan erään kanssa, joka puhui
hyvin englantia, ja hän sanoi, että olivat olleet tarkastelemassa
kaivoksia, mutta olivat eksyneet... Heidän oli määrä mennä pohjoiseen,
sanoivat, ja kysyivät tietä lähimmälle rautatielle. Minä neuvoin heille
siiloin tien Redruthiin.
Salapoliisi oli innostunut yli äyräittensä. Hattua nostaen hän sanoi
hyvästi ja syöksyi lennätinasemalle.
Mutta Dick Anstey oli väsynyt pitkän matkansa jäleltä, ja oli kai vielä
heikko Yserillä kestämästään kovasta verenvuodosta. Ja hän koetti
virkistäytyä muistelemalla kaikkia rikoksiaan aina siitä ajasta asti,
kun hänestä tuli Jaap van Huysmannin käskyläinen ja François Delman
paras apuri. Ei ollut sitä toimitusta, jota hän olisi kavahtanut.
Ja nyt hänen toverinsa toivottavasti pääsisivät eroon siitä kiivaasta
ajojahdista, joka heidän vangitsemisekseen oli toimeenpantu Cornwallin
vuorilla, heidän jälkiään kun seurattaisiin länteen eikä koilliseen.
Hän nousi hitaasti.
Silloin kuului äkkiä hurjaa huutoa kadulta. Asemalle tulla koluutti
heinärattaat, jotka olivat täynnä merisotilaita.
Dick Anstey astui vaistomaisesti akkunan luo. Rattaat pysähtyivät aivan
sen eteen. Hän ei katsonut sotamiehiä, vaan hänen katseensa kiintyi
rattaitten pohjalta näkyviin kasvoihin. Ne olivat kalpeat, runnellut ja
veriset.
Iloisin riemuhuudoin otettiin rattailta pieni mies, joka oli
niiniköysillä sidottu hartioista nilkkoihin asti ja jonka ranteissa
helisivät käsiraudat.
Dick Anstey puri hammasta, mutta malttoi pian mielensä. Hän oli
tuntenut Lugenin.
Kiirehtimättä Anstey tunkeutui asemahuoneen ovelle.
-- No, toverit, hän sanoi kovalla ja meluisalla äänellä, oletteko
saaneet hyvän saaliin?
-- Niinpä luulisin, eräs sotamiehistä vastasi pöyhkeillen. Vangitsimme
hänet muutaman peninkulman päässä täältä eräästä vuorenrotkosta. Hän ei
voinut seurata tovereitaan, sillä hän oli taittanut koipensa.
-- Ja nyt hänet viedään Lontooseen?
-- Niinpä niin.
Anstey hymyili synkästi.
-- Sinne minäkin menen, hän sanoi. Voin siis auttaa vartioimisessa.
Samassa vietiin vankia ohitse. Hänen silmissään oli synkkä rukous.
Anstey nyökkäsi hitaasti.
Sitten hän nousi junaan.
XLI.
MATKALLA LONTOOSEEN.
Dick Ansteyn junan lähestyessä seuraavana aamuna Lontoota, tuo upea
sotilas astui viereiseen vaunuun, joka oli varattuna vangille ja tämän
saattajille.
-- No, hän sanoi iloisesti, saittepa hänet mukaan, tuon pirun
merirosvon.
-- Niin, matruusikersantti vastasi ylpeästi. Se on muuten hiljainen ja
rauhallinen veitikka. Ei ole avannut suutaan kolmeen tuntiin, vaikka
katkennut koipi kai vaivaa häntä kovasti. Sillä on kyllä kova sisu.
Sidottu italialainen oli avannut silmänsä. Niistä kuvastui syvä,
alistuva tyyneys. Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi korpraaliin, sitten
se tuijotti jälleen etäisyyteen.
Mutta Dick Anstey oli lukenut noista syvistä, ruskeista koiransilmistä
kuin avoimesta kirjasta. Hän puristi huulensa vastakkain, niinkuin
taistelisi äkillistä mielenliikutusta vastaan, ja kääntyi
vaununakkunaan...
-- Oletteko puhutelleet vankia? hän kysyi käheästi.
-- Se ei ole englantilainen, korpraali, kersantti vastasi. Hän ei
ymmärrä, mitä me sanomme.
-- Minä osaan vähän italiankieltä, Anstey sanoi, siltä ajalta, kun olin
Maltalla linnaväessä. Jospa minä vähän haastatan rosvoa. Ehkä hänen
on nälkä. Sanotaanhan ohjesäännössä, että sitä, joka hirtetään, on
ruokittava hyvin.
Miehet nauroivat.
-- Antaa huhkia, korpraali, kersantti nauroi, että saamme tietää, mitä
lajia hän on miehiään.
-- All right... Kuulehan, ystävä, Anstey sanoi italiankielellä, voinko
tehdä jotakin hyväksesi? Tiedät, että koetamme vapauttaa sinut.
Lugeni pudisti päätään.
-- Et mitään, hän vastasi. Kyllä -- tosiaankin. En näet tahdo joutua
vapautettavaksi. Samaisuudestani saadaan pian selko. Burns tuntee minut
liian hyvin. Enkä minä tahdo, että sukunimeni ja suhteeni levitetään
ympäri maailmaa. Jalkani laita on huonosti. En kelpaa enää mihinkään.
Onko sinulla mukanasi Saton pillereitä?
-- Sepä saakelia, kuinka sen suu nyt laulaa, kersantti sanoi uteliaana.
Mitä se ukkonen sanoo?
-- Oo, hän valittaa koipeaan. Ja vannoo olevansa viaton. Vanha juttu.
Viaton ja yhä viaton!... Ja sitten hän valittaa nälkää.
Kersantti näytti nololta.
-- Onhan meillä vähän vasikanpaistia, mutta se ei ole varmaan oikein
tuoretta, hän puolustihe.
Dick Ansteyn kasvoille oli levinnyt omituinen ilme, hänen vasemman
kätensä kopeloidessa taskua.
-- Antakaa tänne, hän sanoi käheästi. Eipähän tuo pure.
Sitten hän otti kuivan vasikanpaistipalasen, joka kersantilla oli
rasvaisessa paperissa. Hän puristi sitä kourassaan ja ojensi sen sitten
hitaasti sidotulle vangille.
-- Ajattele tarkoin, hän sanoi, ja hänen äänessään oli murheellinen
sointu, joka sai sotamiehet höristämään korviaan.
Mutta italialainen kurkotti kiiruusti päänsä ja repäsi hampain
lihapalan suuhunsa ja huokasi tyytyväisenä, saatuaan sen niellyksi.
Sitten hän nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä.
-- Kiitos ystävyydestäsi, hän kuiskasi. Ja jää hyvästi!
-- Olipa se ahne, muuan vanginvartija nauroi.
-- Hän sanoo, että hänen tekee mielensä nukkua. Anstey sanoi, nousten
paikaltaan. Mutta mehän olemme kai pian perillä?
-- Neljännestunnin perästä, kersantti vastasi. Mutta siihen saakka
mies saa maata. Me heitämme noppaa sen aikaa. Lontoossa tulee poliisi
ottamaan hänet. Eräs Ralph Burns niminen mies korjaa hänet huostaansa.
Luulen, että koko juttu on vain muoto-asia. Mies tietysti hirtetään,
ennenkuin viikko on ummessa.
Dick Anstey nyökkäsi, katsoen ulos akkunasta.
XLII.
KUKKAIS-PÄÄKALLO.
"Empiressä" oli suuri juhlanäytäntö -- semmoinen ensi-ilta, joita
Lontoossa harvoin näkee.
Esitettiin suuri puku-pantomiini. Sen oli sommitellut muuan
sanomalehtimies, eikä se jättänyt toivomisen varaa, mitä tulee
moitteettomaan näppäryyteen. Tietysti useat kuvaelmat olivat vahvasti
isänmaallisesti väritetyt, ja baletti-numeroiden, renkutusten
ja revolverinlaukausten välissä kuultiin uljaita melodramoja ja
sotarunoutta bengalivalaistuksessa.
Se oli kovin huvittavaa. Ja yksinpä kevytmieliset demimonde-naisetkin
tunsivat avaroitten sydäntensä paisuvan, kun ampuminen kävi oikeaan
isänmaalliseen kuosiin.
Mutta päivän menestys ei suinkaan riippunut tuon hieman kulunnaisen
koristelukappaleen arvosta. Se perustui yksinomaan siihen, että Edna
Lyall vietti siinä tavallaan ylösnousemistaan kuolleista.
Yleisö otti vastaan tämän suositun näyttämötähden siihen määrin
sydämellisesti, että tuossa suuressa huoneustossa ei ollut koskaan
ollut sen vertaa. Miss Lyallin katoaminen oli ollut omituisen
salamyhkäinen. Eivät tottuneimmatkaan haastattelijat olleet saaneet
selville, millä tavalla hän oli pelastunut vesilentokoneesta. Kaunis
näyttelijätär jakeli sanomalehdille kokemuksiaan vain vähin erin. Mutta
hänen rohkeassa retkeilyssään oli jonkinlainen kansallinen loiste, ja
kaikista hänen kaunistelluista puheistaan häämötti varmana tosiasiana
se, että hän oli tehnyt isänmaalle suuria ja arvokkaita palveluksia.
Oli niitä, jotka sanoivat, että miss Lyall ei ollut oikein entisellään
Kanava-matkansa jälkeen, mutta se johtui varmaan väärinkäsityksestä.
Varmaa kuitenkin oli, että tuo nuori nainen oli muuttanut asuntonsa
Hyde Parkista ja että hän ei tahtonut kellekään ilmaista uutta
osotettaan.
Asia oli näet niin, että näyttelijätär oli tuntenut maan polttavan
jalkainsa alla, niin kauan kuin tiesi, että Ambroise Vilmart oli
hengissä, ja että hän sen tähden oli aivan salaa muuttanut asumaan
erääseen kauniiseen huvilaan Hampsteadissa, ollen siinä ovenvartijana
yksi Scotland Yardin luottamusmiehistä. Hän asui kuin linnoituksessa,
mutta yksinpä tämän linnoituksen paikankin hän piti visusti salassa.
Kului pari viikkoa, ilman että mitään tapahtui. Näyttelijättärellä
oli huoleton luonto, ja pian hän unohti pelkonsa. Hän oli lukenut
"Hain" räjähdyksestä ja kaappaajakapteenin kuolemasta. Lugeni oli
saatu kiinni, mutta oli surmannut itsensä, ja kuusi rosvoista oli
ammuttu ankarassa taistelussa sotamiesten ja poliisien kanssa pienen
St. Colombin kaupungin, lähellä. Loppuja ajettiin takaa kuin rottia,
ja Ralph Burns oli nauranut, kun Edna oli sanonut pelkäävänsä, että he
ehkä olisivat tulleet Lontooseen.
Ja nyt oli elämä pelkkää iloa ja riemua.
Juhlittu näyttelijätär istui näytännön jälkeen pukuhuoneessaan,
nauttien miesten mielistelystä. Johtaja loisti kuin aurinko,
tyhjennellen sampanjapulloja, ja puolikymmentä vanhempaa ja nuorempaa
elostelijaa kanniskeli niitä suunnattomia kukkavihkoja, joita suositun
taiteilijattaren kunniaksi oli heitelty näyttämölle.
-- Siinäpä lystillinen kukkavihko, vanha mr Blomberry sanoi, osottaen
kaikkien muiden joukosta silmiinpistävää omituista kukkalaitetta... Se
on melkein kuin pääkallo.
Suuri patenttilääketehtailija oli tosiaan oikeassa. Kukkavihko oli
tehty valkeista ruusuista, mutta niitten väliin oli aseteltu mustia
esikoita, jotka osottivat silmä- ja nenä-onteloita.
Miss Edna heitti pikaisen silmäyksen tuohon suureen, muita
huomattavampaan kukkalaitteeseen.
-- Se on tosiaan omituinen, hän sanoi välinpitämättömästi. En ymmärrä...
Pieni sampanjaa ryypiskelevä seurue ei saanut koskaan tietää, mitä miss
Edna ei ymmärtänyt. Sanat takertuivat hänen suuhunsa.
Sillä yhtäkkiä hänen silmänsä kiintyivät siihen kummitukseen, joka
oli herättänyt mr Blomberryn hämmästystä. Hänestä tuntui, kuin tuo
kukkais-pääkallo olisi tuijottanut häneen mustilla silmäkuopillaan. Nyt
hän käsitti kaiken. Se oli "Hain" lipun tunnusmerkki, se naurettava
merirosvojen merkki, joka oli ollut niin mieleinen Pekka Pleymin
romantiselle luonteelle.
Hän ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen vaaraa, ja hänen ihomaalista
punoittavat huulensa vapisivat. Sitten hän nousi vaivalloisesti.
-- Hyvät herrat, hän sanoi hämillään... En voi oikein hyvin... Kaiken
myötätuntoisuuden valtavuus... Te ymmärrätte... minun täytyy pyytää
saada jäädä yksin!...
Minuuttia myöhemmin hän oli kahden kesken kamarineitonsa kanssa.
-- Saara, hän kuiskasi, lähettäkää kutsumaan Burnsia. Hän on ulkona
autoni luona... nopeasti!
Salapoliisin astuessa pikku primadonnan huoneeseen, Edna tuijotti
peloissaan tuota kamalata kukkalaitetta. Hänen sievillä kasvoillaan
näkyi mitä erilaisimpia tunteita. Niissä oli sekä pelkoa ja vihaa että
uhmaa, ja Ralph Burns näki tällä hetkellä välähdyksen siitä, mikä oli
luonteenomaisinta tässä pienessä, vaarallisessa paholaisessa.
Mutta Edna Lyall ei ollut suonut monen miehen katsoa sydämeensä. Hän
malttoi nopeasti mielensä ja viittasi kukkavihkoon.
-- Se on vaarallinen, hän virkkoi. Ruusuista tehty pääkallo. Se on
uhkaus vihollisiltani.
Burns katseli tarkasti kukkavihkoa, pidellen sitä tutkivasti käsissään.
-- Se on varmaan verrattain viaton, hän sanoi, mutta hänen huolestunut
ilmeensä puhui toista kieltä. Noissa ruusuissa ei kuitenkaan
näyttänyt piilevän mitään salaperäistä. Burns repi ne armottomasti
hajalleen. Hänen päästyään aivan pohjaan asti, putosi siitä lattialle
kultareunainen kortti.
Burns otti sen ylös.
-- Sepä omituista, hän sanoi.
-- Mitä siinä on? miss Lyall kysyi jännityksellä. Kuka on lähettänyt
tuon kamalan kukkavihkon?