mennyt rikki, nostettiin minut siihen torpedoveneeseen, joka oli
ampunut lentokoneen.
-- Jouduitte siis saksalaisten käsiin. Kuinka ne kohtelivat teitä?
-- Erehdytte, sir Edward. Se ei ollut mikään saksalainen laiva, joka
teki lopun Murphystä ja hänen lentokoneestaan...
-- Ette kai tarkoita, että joku itävaltalainen sotalaiva olisi...
Näyttelijätär pudisti päätään.
-- Ei, ei, hän keskeytti, ei itävaltalainenkaan. Se oli torpedovene,
jolla ei ole isänmaata -- merirosvo...
-- Kuinka?
-- Sen nimi oli "Hai".
Sir Edward oli hypännyt istuimeltaan. Viime viikkoina hän ei ollut
amiralitetin konttoreista kuullut muuta kuin valitushuutoja tuon
Kanavassa raivoavan salaperäisen laivan ryöstöistä ja laivaston
kykenemättömyydestä estämään rohkean kaappaajan urotöitä. Ja nyt tuli
nainen ilmoittamaan hänelle olleensa vieraana tuossa vaarallisessa
laivassa.
-- Sepä merkillistä... kovin merkillinen ja hämmästyttävä uutinen, hän
tuumi. Olkaa ystävällinen ja jatkakaa kertomustanne!
Miss Edna oli kauan valmistellut tätä kertomusta. Hän oli perinpohjin
harjoitellut sen Kanavan poikki tullessaan, ja hän esitti sen suurella
taidolla ja semmoisessa valaistuksessa, joka oli omansa kaunistamaan
hänen käytöksensä. Hän antoi pöyristyttävän kuvauksen Pekka Pleymin
ulkomuodosta ja kertoi hyvin seikkaperäisesti niistä ryöväyksistä,
jotka oli joutunut näkemään. Sitä vastoin hän ei maininnut omaa
osuuttaan ryöstösaaliista ja unohti kokonaan kertoa juhlallisista
vihkiäisistä. Mutta hän ei lainkaan peitellyt, että hän isänmaan
tähden oli suostutellut erään johtajista, erään nuoren belgialaisen
nimeltä Ambroise Vilmart. Dramallisesti hän kuvasi, kuinka oli tämän
houkutellut viemään hänet maihin ja erään englantilaisen salapoliisin
avulla eräässä kaupungissa, jonka nimeä hän ei tiennyt, antanut
poliisille jäljet, jotka Parisissa johtivat merirosvon pidättämiseen.
Sir Edward oli tyynesti seurannut hänen omituista juttuaan mitä
tarkkaavimmalla jännityksellä. Nyt hän keskeytti.
-- Mainitsitte jotakin englantilaisesta salapoliisista, jonka saatoitte
jäljille.
-- Niin, luulen, että hän tunsi minut ulkonäöltä "Empirestä".
-- Minkä näköinen hän oli?
-- Se oli harvinaisen pitkä ja harteikas mies. Hän näytti
irlantilaiselta.
-- Hän on skotlantilainen. Hänen nimensä on Burns, Ralph Burns. Mutta
hän ei ole vielä lähettänyt mitään selostusta.
-- Minä en puhutellut häntä. Eihän hänellä voinut olla aavistustakaan,
että minä olin ollut yhteydessä "Hain" kanssa. Mutta hän luultavasti
sähkötti Parisin poliisille ja ilmoitti sille, että minä yhtäkkiä
olin ilmestynyt jälleen maailmaan salaperäisellä ja selittämättömällä
tavalla.
-- Kaikki tämä on suunnattoman mielenkiintoista, ulkoministeri sanoi
ajatuksissaan. Sir Winston Churchill on tuleva tavattoman iloiseksi
saadessaan tietää yhden merirosvoista olevan poliisin vallassa. Kunpa
Ralph Burns nyt vain olisi ollut täällä!...
Tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun ovelle koputettiin.
Sihteeri tuli huoneeseen.
-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, hän sanoi, tuolla ulkona on eräs
henkilö, joka tahtoo välttämättömästi saada puhutella teitä tärkeässä
asiassa.
-- Ei ole aikaa!
-- Hän sanoo sen olevan erittäin tärkeätä.
-- No, mikä mies se on?
-- Hänen nimensä on Ralph Burns.
XXXV.
NÄYTTELIJÄTTÄREN PALJASTUKSET.
-- Sepä sangen omituinen sattuma, mr Burns, ulkoministeri sanoi,
esiteltyään hänet miss Lyallille... Melkein kuin salapoliisiromaanissa.
Roteva skotlantilainen ei ollut juuri tottunut salonkitapoihin. Mutta
hänen iloinen mielensä ei näkynyt kärsineen mitään vahinkoa.
-- Sattumako? Ei lainkaan sattuma, hän sanoi avonaisesti. Teidän
ylhäisyytenne luvalla käyn suoraan asiaan... Huomaan siis miss Ednan
Barnevillen asemalla ja tunnen hänet kovan muistelemisen perästä.
Ymmärsin silloin teidän katseistanne, että jotakin oli epäkunnossa.
Sitten lähetin pikasähkösanoman mainiolle virkatoverilleni Pierre
Cottet'lle Dieppeen ja pyysin hänen matkustamaan Parisiin pitämään
silmällä teitä ja seuralaistanne. Samalla pyysin hänen sähköttämään
Cherbourgiin, minne olin menossa, tutkimustensa tuloksista. Sen
sähkösanoman sain tänään aamupäivällä puoli yksitoista. Se oli
omituisin ja hämmästyttävin tiedonanto, mitä olen saanut. Se ilmaisi,
että Cottet oli vanginnut yhden "Hain" miehistä, yhden niistä
merirosvoista, joitten takaa-ajaminen on jätetty minun tehtäväkseni,
ja että miss Lyall oli lähtenyt aamujunalla Lontooseen... Arvelin
hetkisen, lähteäkö Parisiin vai Lontooseen. Viimein päätin tulla
Lontooseen neuvottelemaan miss Lyallin kanssa, päätellen miehen
olevan hyvässä tallessa Parisissa. Ja sen tapaisilta saa harvoin
mitään tietää. No -- pyyhelsin motoriveneelläni poikki Kanavan. Se
teki kaunista työtä. Riensin miss Lyallin kotiin, mutta siellä emäntä
ilmoitti, että neiti oli tullut tänne. Ilmoitettuani saapumisestani
poliisipäällikölle ja minne olin menossa, otin auton jättäytyäkseni
teidän ylhäisyytenne ja neidin käytettäväksi. Ja tässä olen!
-- Olette menetellyt hyvin viisaasti, mr Burns, sir Edward sanoi.
-- Otaksuin näet, että miss Lyall voisi antaa minulle arvokkaita
tietoja olostaan "Haissa". On ollut käsittämätöntä, kuinka tuo pirun
laiva on päässyt karkuun takaa-ajajiltaan.
-- Minä tiedän syyn, miss Edna sanoi.
Molemmat miehet katsoivat häntä ihmeissään.
-- Se mies, jonka minä houkuttelin pois "Haista", hän kertoi lyhyen
taiteellisen äänettömyyden jälkeen, oli erinomaisen etevä insinööri.
Hän oli keksinyt erään aparaatin, joka muistutti kompassia. Se oli
iso pyöreä kuuppa, jossa oli paljon eri-värisiä magnetineuloja. Siitä
voi Ambroise Vilmart lukea kuin avoimesta kirjasta, mitä laivoja oli
torpedoveneen lähettyvillä 100 metrin ja 30 neljännespeninkulman
laajuisella alalla. Ja sillä tavalla merirosvot voivat ohjailla
takaa-ajajainsa välissä niin, että eivät joudu niiden laivojen
näkyviin, joita tahtovat paeta... Se on varmaankin suurenmoinen
keksintö.
Miss Lyall katsoi riemuiten kumpaankin kuulijaansa, jotka istuivat
mykkinä hämmästyksestä.
-- Vai siinä se on syy, Grey tuumi viimein... Sanokaahan, miss Edna,
minkälainen mies tuo Ambroise Vilmart on?
Nuoren naisen kalpeilla poskilla näkyi hienoinen punastus.
-- Oo, hän sanoi kevyesti, hän oli semmoinen kuin muutkin miehet.
Luulen hänen olleen vähän rakastuneen minuun...
-- _Kovasti_, sir Edward oikaisi. Eikö totta?
Mainion diplomatin äänessä oli hienoista ivaa, mutta "Empiren" tähti ei
näyttänyt sitä huomaavan.
-- Niin, kyllä kai hän oli kovasti rakastunut, hän sanoi kainosti.
Mutta minä hylkäsin kylmästi kaikki hänen lähentelynsä.
-- Ja kuinka vanha hän on?
-- Korkeintaan pari vuotta kolmannella kymmenellä. Mutta hänen
nuoruudestaan huolimatta kaikki toiset kohtelivat häntä kunnioituksella
ja eräänlaisella alammaisuudella.
Sir Edward mietti hetkisen.
-- Sanokaahan, neiti, luuletteko hänen suostuvan myymään keksintönsä
ympärysvalloille, jos maksamme siitä kylliksi ja annamme hänen pitää
henkensä?
-- Sitä en todellakaan tiedä, nainen vastasi... Onhan henki rakas
kaikille.
Hän aikoi sanoa enemmän, mutta pysähtyi äkkiä. Jos Ambroise pääsee
vapaaksi, niin kuinka hänen sitten käy?... Paljas ajatuskin hänen
hirmuisista käsistään sai naisen kauhistumaan. Mutta hän malttoi pian
mielensä.
Hänet herätti mietteistään Burnsin meluisa ja karhea ääni.
-- Eikö "Hailla" ole jotakin piilopaikkaa, neiti?
-- On, hän vastasi, mutta en voi sanoa, missä se on. Ei Vilmart'kaan
tahtonut mainita sen paikan nimeä.
-- Kauanko sieltä kesti matka Barnevilleen? Burns kysyi jännityksellä.
-- Meillä oli hyvä tuuli ja lähdimme puoli-yön tienoissa. Luulen kellon
olleen 6, kun tulimme maihin.
-- Kuusi tuntia, Burns tuumi. Se sopii mainiosti yhteen. "Hailla"
on satamansa varmaan joko Sarkissa taikka vielä todennäköisemmin
Guernseyssä.
Sir Edward nousi seisomaan.
-- Nämähän ovat hauskoja uutisia, hän sanoi. Jätän nyt mr Burnsin
huoleksi selvittää tämän jutun loppuun. Mutta teille, miss Lyall, minä
hallituksen puolesta lausun kiitollisuuteni kekseliäisyydestänne ja
isänmaanrakkaudestanne tässä vaarallisessa ja kohtalokkaassa jutussa.
* * * * *
Puolen tunnin perästä miss Lyall seisoi eteisessään, mukanaan Burns ja
Macara.
Emäntä tuli hänen soitettuaan vastaanottamaan.
-- Onko täällä käynyt ketään? näyttelijätär kysyi vanhaan tapaan.
-- Ei, neiti. Ei muita kuin ne kaksi kaupunginlähettiä, jotka kävivät
noutamassa matkalaukut.
-- Mitä te sanotte? Onko laukut viety pois?
Nuori nainen meni kalmankalpeaksi.
-- En minä ole lähettänyt noutamaan laukkuja. Ne olivat varmaan
varkaita, hän jatkoi kiivaasti.
Emäntä oli hyvin onnettoman näköinen.
-- Miehet sanoivat, että neiti oli lähettänyt heidät. On tullut myöskin
sähkösanoma. Ehkä se selittää asian?
Näyttelijätär tarttui vapisevin käsin tuohon pieneen paperilappuun.
Luettuaan sen, hän kirkaisi ja kaatui Macaran syliin. Mutta Burns otti
sähkösanoman ja luki sen. Siinä sanottiin:
"Olen vapaa. Nyt on sinun vuorosi.
Ambroise."
-- Sitten on Pierre Cottet varmaan saanut surmansa, salapoliisi virkkoi.
XXXVI.
SATIMESSA.
"Hai-kalat" olivat taaskin olleet liikkeellä, ja sähkölennätin pörisi
ympäri maailmaa tuosta tuhoisasta kaappaajasta.
Koko Europa julisti merirosvon kiroukseen, ja Amerika samoin. Mutta
"Hai" jatkoi pelottomasti sotaansa sotaa vastaan ja muodostui yhä
enemmän taruksi Yserin, Aisnen ja Weikselin tosiasiain rinnalla.
Pekka Pleym ei enää tuntenut oloaan oikein turvalliseksi. Ambroise
Vilmartin lähdettyä, tuo vaarallinen raajarikko oli ollut yhtä
mittaa katkeran synkkämielinen. Hän oli saanut Parmentier'n sanan ja
varoituksen, hän tiesi, että nuori belgialainen oli saanut vihollisensa
vapisemaan, mutta hän aavisti, että ei enää milloinkaan näkisi François
Delman poikaa.
Kova ja kuluttava elämä kävi kuitenkin hänen voimilleen. Ja eräänä
päivänä Pekka Pleym esitti tovereilleen suunnitelman, että heidän
toimintansa siirrettäisiin jollekin Tyynen valtameren saarelle.
Tanskalainen haaveili nuoruutensa voitoista villien keskuudessa ja
suloisista vanhuudenpäivistä piispana sopivalla saarella, missä on
paljon kopria ja kautsukkia. Jotka tahtoisivat, saisivat siirtyä
tavallisiin töihin Lontooseen ja Parisiin, ja annettaisiin heille uudet
ja runsaat käyttövarat. Ilmitulon vaaraa tuskin oli olemassa -- paitsi
hänellä itsellään. Että se riivatun naikkonen, joka oli ilmiantanut
Vilmart'in, voisi vahingoittaa heitä enemmän, hän ei lainkaan pelännyt.
Sillä hän tunsi belgialaisen suonissa virtaavan veren -- hän tunsi sen
raivoisan kostonhimon, joka poltteli hänen mieltään. Ne olivat François
Delman tulisielun liekkejä. Ja niissä "Empiren" pikku naikkonen, Edna
Lyall, palaisi kuin jauhot leipurin uunissa.
Oo -- hän olisi niin mielellään nähnyt tuon nuoren leijonan kynnet, kun
ne puristuvat kavaltajan kurkkuun!
Mutta Pekka Pleymin ei pitänyt saada koskaan sitä nähdä. Hänen
aavistuksensa toteutuivat. "Hain" loppu läheni.
Pikku torpedoveneen lähdettyä merelle Lizard Pointista, hän näki äkkiä
torpedonhävittäjän ilmestyvän niemen takaa 7-8 neljännespeninkulman
matkan päässä. Pekka Pleym ei tahtonut uskoa silmiään, istuessaan
tuolillaan peräsinhuoneessa.
-- Lugeni, onko Lugeni siellä? hän huusi karttahuoneen luukusta.
-- On, italialainen vastasi.
-- Näetkö mitään?
-- En, italialainen vastasi. Neulat ovat kauhean levottomat, mutta
eivät näytä selvää merkkiä.
Pleym kömpi katsomaan magneti-aparaattia.
Hienot neulat värisivät. Herkkätunteiset magnetit näyttivät vapisevan
pelosta. Ne ilmaisivat kaikki vaaraa, mutta eivät, mistä päin se
lähestyi.
-- Onko dynamo kunnossa? Pleym kirkui konehuoneeseen.
-- Ei, kuului vastaus.
Tanskalaisen rautanyrkki vaipui pöytään.
-- Tässä olemme, hän virkkoi, aparaatti on joutunut epäkuntoon, ja
Vilmart on poissa.
-- Minä en usko magnetissa olevan mitään vikaa, Lugeni lausui pitkän
tutkimuksen jälkeen. Ne ovat sähköaallot, jotka ovat joutuneet
epäjärjestykseen. Minä melkein luulisin, että ulkopuolella on joku
voima, joka vaikuttaa meidän säteily-aparaattiimme.
Pleym jäi seisomaan syviin ajatuksiin vaipuneena.
-- Muistelen Ambroisen kerran sanoneen, että aparaatin vaikutus
voitaisiin tehdä tyhjäksi, jos se joutuisi määrättyjen vastasäteitten
vaikutuksen alaiseksi. Olisiko hän maininnut jotakin siitä vaimolleen,
ja onko tuo kirottu naikkonen kavaltanut meidät?...
Silloin kuului mastosta yhtäkkiä huuto.
-- Torpedonhävittäjä ajaa meitä kohti oikealta.
Pleym repäsi oven auki.
Aivan oikein. Falmouthin puolelta näkyi savupatsas. Ja toinen
torpedonhävittäjä oli jo ruvennut näkymään selvemmin taivaanrannalla
Lizardin puolelta. Tanskalainen käski kääntää merelle ja panna koneet
käymään täydellä vauhdilla. Mutta parin minuutin perästä huusi
tähystäjä:
-- Panssariristeilijä suoraan edessäpäin.
-- Saarretut! kaappaaja-kapteeni kuiskasi. No niin! Nyt saamme nähdä,
mitä Jarvis voi saada aikaan. Ei ole muuta keinoa. Meidän täytyy ajaa
maihin ja mennä, mihin pääsemme.
Lugeni kohautti olkapäitään.
-- Olemme satimessa, mutta me voimme puolustautua.
-- Voimme kyllä, Pleym sanoi, mutta tällä kertaa uskon meidän
tekevän viisaimmin, kun pyrimme maihin. Minä tunnen nämä seudut.
Menemme Manacle Rocksin kautta ja tunkeudumme niin pitkälle kuin
pääsemme Helford Riveriä ylös. Nosta Englannin lippu ja pidä huoli,
että joka mies ottaa mukaansa, mitä voi. Meille tulee raskas
kiipeäminen. Kaksi revolveria ja paljon ampumavaroja joka miehelle.
Valmistaudu räjähyttämään laiva, sittenkun se tulee välttämättömäksi.
Ja laivaveneet kuntoon! Jokainen pukeutuu niin kevyesti ja
käytännöllisesti, kuin voi.
-- Kuinka suuri on vauhti? Pleym kirkui puhetorveen.
-- 32 peninkulmaa, Jarvis huusi käheästi.
-- Kuinka suuren vauhdin luulet olevan noilla torpedonhävittäjillä?
tanskalainen kysyi kääntyen italialaiseen, joka kaikessa rauhassa
seisoi tähystelemässä taivaanrantaa.
-- Ne ovat Milne-mallia, hän vastasi. Ne kulkevat 35 peninkulmaa.
Pleym huokasi.
Torpedo vene oli nyt Point Naresta 4 neljännespeninkulman päässä.
Vihollisen sotalaivat olivat nyt älynneet kaappaajan liikkeen, ja
savupiipuista kohosivat savupilvet mustina patsaina.
Mutta "Hai" oli edellä, mikä seikka viivytti takaa-ajoa.
Torpeedonhävittäjillä oli kuitenkin se nautinto, että pakoittivat
pelätyn kaappaajan pyrkimään maihin. Nyt oli röyhkeät merisissit
saatava kiinni!
Kauheata vauhtia "Hai" kiiti Manachen vaarallisten luotojen välissä.
Mainingit pauhasivat sen ympärillä, ja takaa-ajajat odottivat joka
silmänräpäys, että tuo pikku laiva murskautuisi kallioihin. Mutta
peräsintä piteli Pleymin rautakoura, ja torpedo vene puski kuohujen
läpi pettämättömän varmasti. Kului muutamia minuutteja.
Kuului pari laukausta risteilijästä. Mutta matka oli liian pitkä,
ja seuraavassa tuokiossa "Hai" syöksyi jokeen, valtaisen vaahdon
ryöpytessä sen keulassa ja aamuauringon heittäessä veripunaisen hohteen
sen vanaveteen.
XXXVII.
"HAIN" HAMPAISSA.
Oli sunnuntai.
Oikea rauhan juhlapäivä, ilma tyyni ja hieman usvainen. Kello saattoi
olla noin yhdeksän korvilla, ja Cornwallin miehet ja naiset olivat
kirkkoon menossa.
Silloin tuli Helford Riveriä ylös torpedovene. Se porhalsi eteenpäin
kuin rautatieveturi, liehuva "Union Jack" perämastossa. Se oli kovin
harvinainen näky. Eikä rantavartija tahtonut uskoa silmiään.
Ei kestänytkään kauan, ennenkuin tuli selville, että asiat eivät olleet
oikealla tolalla. Takaa-ajajien merkkejä ei voinut ymmärtää väärin.
Mutta "Hai" jatkoi pakoaan jokea ylös, ja kohta näkyi se vartioasemille
vain valkeana vaahtopiirtona tunturien rauhallista sineä vasten. Ja
repeämäisillään olevien koneiden jyrinä kuului kauas, värisyttäen ilmaa
kuin ilmalaivan pärinä.
Nyt oli Pekka Pleym oikeassa vauhdissaan. Ei ole suinkaan hauskaa
olla takaa-ajettuna ja narrata vainoojiaan. Vakaasti ja varmasti
hän oli tuonut "Hain" vihollisen maan kitaan, mutta kukaan ei ollut
vielä purrut sitä. Ylimielisyydessään vanha rosvo otatti keulasta
presenningit pois, ja lyhyen maston kahvelinuoraan vedettiin musta
lippu valkoisille pääkalloineen.
Vanhettuvan miehen teatterimaisuus tuli nyt täysin näkyviin. "Hai"
piti upotettaman uljaasti ja loistavasti ja kuolinhetkellään sen oli
tunnustettava ne värit ja arvomerkit, jotka olivat herättäneet kauhua
kautta meren. Hän oli nostattanut tuolinsa keulakannelle, ja siinä hän
istui, tuo vanha rehentelijä, antaen hiussuortuvainsa heilua tuulessa,
nyljetyn ja poltetun läiskän hohtaessa veripunaisena ja turmaa
ennustavana keskellä hänen päälakeaan.
Mutta hänen takanaan makasi Dick Anstey pitkin pituuttaan kannella,
huolellisesti laitettu käärö pään alla, ja välttämätön piippunysä
terävien ja kalpeitten huulten välissä. Hän tunsi itsensä
vanhaksi ja kuluneeksi, tuo kelpo Dick. Opiumi, jota hän sekotti
tupakkaansa yhä isommissa määrissä ja oli erittäin virkistävää hänen
mielikuvitukselleen, kalvoi päivä päivältä hänen tarmoaan, mutta siitä
huolimatta hänellä oli suunnitelma, jonka hän aikoi toteuttaa. Se oli
piilotettuna hänen nyyttiinsä. Hänen tarvitsi vain päästä maihin, ja
siitä leveä, naurettava raajarikko kyllä pitäisi huolen. Sitten hän
hoitaisi loput ja antaisi Ambroise Vilmartille hyödyllistä apua.
Lugeni oli nyt tarttunut peräsimeen.
Sitten kuului etukannelta Pleymin ääni:
-- Kone taaksepäin, veneet selviksi! Nopeasti! Tässä on paikka.
Laskekaa sumuraketit!
Pikku torpedovene totteli silmänräpäyksessä komennusta ja samassa
räjähteli ympäristössä parikymmentä rakettia. Ne painuivat jokeen
laivan ympärille, lensivät maalle asti, ja suuret pumpulinpaksuiset
savupilvet peittivät kaitaisen väylän melkein läpinäkymättömään höyryyn.
Pleym nauroi hiljaa mielissään.
-- Nyt, pojat, hän sanoi isällisellä äänellä, on aika soutaa
maalle. Luulen olevan viisainta valita vasemmalla puolella olevat
vuoret. Mutta varokaa merta. Falmouth on vain kymmenisen kilometrin
päässä koilliseen, mutta sille suunnalle ei ole oikein viisasta
mennä. Hajaantukaa kaksi-miehisiin joukkoihin, mutta sopikaa
kokoontumispaikasta. Jarvis saa johtaa kulkua. Hän on Somersetista.
Ja kunhan tulette Bristoliin, ei kukaan koske teitä sormellaankaan...
Siis hyvästi pojat. Tapaamme "Kengurun" luona Lontoossa parin kuukauden
perästä - taikka eräässä toisessa paikassa...!
Muuta ei sanottu. Miehet olivat pukeutuneet samoihin vaatteisiin,
joissa muutamia kuukausia sitten olivat esiintyneet Pierre Cottet'lle
Dieppen satamassa, ja astuivat nyt hiljaa ja tyynesti veneisiin. Jarvis
meni viimeisenä täpö täyteen veneeseen.
-- No, kapteeni, hän sanoi Pleymille, joka ei ollut liikahtanut
keulakannella olevalta tuoliltaan... Ettekö te tulekaan? Meidän täytyy
kiirehtiä, sillä usva hälvenee.
Mutta tanskalainen ei hievahtanut.
-- Antakaa mennä, hän sanoi tyynesti. Minulla on täällä vielä vähän
toimittamista. "Hai" ei vielä ole menettänyt hampaitaan. Se on hauska
elukka. Sen on nähty puolustautuvan kuolemaan asti... Kiiruhtakaa nyt,
pojat!
Jarvis viivytteli vielä.
-- Sinun tulee totella määräystä, Pleym sanoi ankarasti, nousi vaivoin
ja tyrkkäsi veneen laivan kupeelta.
Se hävisi sumuun melkein silmänräpäyksessä.
Vanhalla rosvolla oli kädessä pieni neliskulmainen laatikko. Hän veti
siinä hyvin huolellisesti kellolaitoksen vireeseen ja asetti erään
viisarin ensin 10 ja sitten 15 minuutin kohdalle.
Viiden minuutin kuluttua hän nousi ja meni perälle, missä naulasi
lippunuoran kiinni. Sitten hän meni karttahuoneeseen ja otti sieltä
Ambroise Vilmartin aparaatin. Surullisesti hymyillen hän viskasi sen
laivan kanteen, niin että magnetineulat hienosti helisten irtosivat ja
kirposivat jokeen.
Sitten raajarikko laskeutui veteen ja ui omituisilla matelijan otteilla
maalle.
Kului kymmenen minuuttia. Molemmat torpedonhävittäjät olivat saapuneet
hylätyn torpedoveneen luo, ja toinen niistä lähetti laivaveneen sitä
tarkastamaan.
Mutta "Hai" oli jo silloin tyhjä, ja ennenkuin siihen nousseet kymmenen
miestä olivat toipuneet hämmästyksestään, kaappaaja lensi ilmaan
hirveällä paukahduksella, joka kajahti kauas Cornwallin tuntureille.
Melkein yht'aikaa Pekka Pleym kömpi maalle Merthenin luona ja
heittäytyi levähtämään koivulehtoon.
Kuullessaan pamahduksen hän hymyili.
-- Viimeinen uhri, hän murahti. Voi sitä, joka joutuu "Hain" hampaisiin!
XXXVIII.
SUNNUNTAI CORNWALLISSA.
Merthenin kylä Cornwallissa ei, sikäli kuin tiedetään, ole koskaan
ollut mainittuna minkään historiallisen tapauksen yhteydessä.
Cornwallin väestö on hyvin vanhoillista, pyhittäen lepopäivän
vanhimpien ja parhaiden esikuvien mukaan. Se tuskin sallisi häiritä
sunnuntai-aamuaan, vaikka sen ympärillä mitä tapahtuisi.
Pekka Pleymin lähetyssaarnaaja-sydän paisui, hänen kuullessaan
kirkonkellojen ensimäisen huomensoiton kajahtelevan seudun yli. Hän
loikoi, kuten sanottu, sievässä ja mieluisassa koivulehdossa, joita ei
ollut monta siinä seudussa. Se oli tosiaankin ihanaa.
Siitä laivasta, joka oli ollut tanskalaisen ilo ja ylpeys, ei ollut
enää jälkeäkään. Molemmat torpedonhävittäjät olivat jo poistuneet,
ja kaikki oli hiljaista ja rauhallista kuin ennenkin. Eihän vanha
merisissi voinut aavistaa koko rannikkovartioston olevan liikkeellä,
ja että sähkölennättimellä ja telefonilla oli jättimäinen ylityö
mahdollisesti pakoon päässeitten merirosvojen vangitsemiseksi. Ei voitu
vaatia hänen tietävän myöskään sitä, että suurten Lontoon sanomalehtien
toimitukset -- sunnuntaista ja juhlapäivästä huolimatta -- olivat
kovassa touhussa kirjoittaessaan tuon pienen meripedon elämäkertaa.
Sanomalehtimiehet eivät voineet lainkaan sanoa, kuka "Hain" kohtaloa
oli ohjaellut viime kuukausina. He eivät tienneet mitään nimeä, eivät
ainoatakaan kunnollista tuntomerkkiä. Mutta kaikissa lehdissä oli
kapteeni Sullivanin kertomus peräsinhuoneesta näkyneestä kamalasta
orangutanginaamasta. Se loi valaistusta koko tarinaan, samoinkuin
luettelo hirveistä tappioista ja ryöväyksistä, jotka viimeisen
kuukauden kuluessa olivat olleet erikoisen kamalat. "Hai" oli syönyt
miljoneja puntia ja niellyt paljon ihmishenkiä. Sen vuoksi useimmat
lehdet lopettivat sunnuntailukemisensa tästä iloisesta tapauksesta
sillä hurskaalla toivomuksella, että mahdollisimman monta laivan
miehistöstä joutuisi hirteen. Se oli kyllä päässyt pakoon, mutta suuri
joukko sotaväkeä ja salapoliiseja oli jo pantu sotajalalle toimimaan
yksissä neuvoin Cornwallissa, minne ne olivat rientäneet autoilla.
Kaikesta tästä, kuten sanottu, Pekka Pleym ei tiennyt mitään. Ehkäpä
hän ei olisi siitä välittänytkään, sillä tuo karaistu raajarikko oli
leppoisalla ja sovinnollisella päällä. Hänellä oli sydämellään yhtä ja
toista, mitä olisi tahtonut saada sanotuksi -- erinäisiä kauniita ja
moralisia asioita, joita oli kertynyt varastoon hänen mieleensä niitten
vuosien kuluessa, jotka oli ollut erossa lähetystyöstä. Oo, tässä
maassa ajatellaan villejä pakanoita aivan liian vähän!...
Takaa-ajetun merirosvon loikoessa mietiskellen inhimillisiä ja
jumalallisia asioita ja auringon suudellessa hänen inhottavia
kasvojaan, astui tietä myöten hänen alapuolellaan arvokas ja komea
mies. Pekka Pleymistä hänessä näytti olevan virkatoverin tapaista,
ja miehen tultua lähemmäksi hän huomasi sen olevan papin. Sillä oli
rukouskirja kainalossa ja se höplötti hieman kurttuisilla huulillaan
niinkuin saarnaansa muisteleva pappi.