ajatuksensa kohdistuivat vaistomaisesti noihin suuriin, kauheihin
raatajankouriin. Kuinka hän vihasikaan niitä tällä hetkellä!... Hänen
toverinsa olivat niin usein lyöneet leikkiä noista nyrkeistä, joitten
sanottiin niin muistuttavan hänen isäänsä... Hän katsoi niitä tavallaan
inhoten. Ednakin pelkäsi noita kynsiä. Sen hän oli usein huomannut.
Pelkäsihän hän itsekin noita karvaisia ja leveitä sormia, joilla
oli petoeläimen kynsien muoto ja suunnattomat lihasvoimat. Spezzian
konepajassa hänen sormiensa ja ranteensa voima oli tullut taruksi.
Hän hymyili ajatellessaan kaikkia niitä voimannäytteitä, joita oli
suorittanut. Hänen olkavartensa eivät olleet muuta kuin kohtalaisen
vahvat, mutta kyynärvarret ja sormet olivat kauheat. Hän voi paljain
käsin taivuttaa teräslevyjä, joille muuten täytyi käyttää koneita.
Ja merkillistä oli, että hän tuon tuostakin tunsi, että koko hänen
tunne-elämänsä keskittyi hänen sormiinsa. Missä piili hänen voimansa,
niissä kyti hänen raivonsa, niistä lähti hänen valtansa. Niinkuin
Samsonilla voima oli hiuksissa, niin se oli Ambroise Vilmart'illa
kätkettynä sormiin. Nämä hänen ulottimensa elivät kuin omaa itsenäistä
elämäänsä, puolittain hänen aivojensa tarkastuksen ulkopuolella. Kaikki
hänen mielialansa kuvastuivat hänen käsissään. Ne koukistuivat raivosta
ja vihasta, ne oikenivat taas suoriksi, kun hän tyyntyi.
Taas Ambroise Vilmart pysähtyi. Se nyt vallan riivatullista sipsutusta
tuolla käytävässä, ja miksi ei hänen vaimonsa vielä tullut?
Silloin koputettiin ovelle. Huoneeseen tuli tuo eroamaton tarjoilija.
-- Anteeksi, hän sanoi kohteliaasti, jos herra olisi ystävällinen ja
kirjoittaisi nimensä päiväkirjaan... Niin herran ei tarvitse mennä
poliisikamarista hakemaan ololippua. Meillä on tapana hankkia se
hotellin puolesta.
-- Ymmärrän, Vilmart vastasi äreästi. Onko päiväkirja mukananne?
-- Ei, herra. Meidän täytyy näinä aikoina noudattaa mitä suurinta
varovaisuutta. Poliisi vaatii, että ilmoitus on allekirjoitettava
hotellin omistajan ja todistajan läsnäollessa. Sillä tavalla isäntä
menee takaukseen vieraistaan.
Vilmart nyökkäsi ja astui käytävään.
-- Ilmoittakaa rouvalleni, hän sanoi tarjoilijalle, että minä tulen
heti takaisin.
Sitten hän meni nopeasti portaita alas. Ovenvartijan huoneessa istui
pitkä, voimakas mies, hypistellen kynänvartta.
-- Oletteko te isäntä? Vilmart kysyi.
-- Nöyrin palvelijanne, mies vastasi vitkastellen. Oletteko herra
Vilmart?
-- Olen.
-- Olkaa hyvä ja tulkaa sisään kirjoittamaan nimenne, hän sanoi
kohteliaasti, osottaen avattua päiväkirjaa.
Hän nousi seisomaan.
-- Olkaa hyvä ja istukaa! Suvaitsetteko, että kutsun tarjoilijan
todistajaksi?
Vilmart nyökkäsi, istui tuolille ja tarttui kynään. Samassa tuli
tarjoilija portaita alas.
-- Rouva on valmis, hän sanoi, ja odottaa huoneessa.
Vilmart nyökkäsi.
Isäntä viittasi tarjoilijalle.
-- Pierre, hän sanoi, olkaa todistamassa herran nimikirjoitusta.
Tarjoilija astui kunnioittavasti kumartaen huoneeseen samalla hetkellä,
kun Ambroise Vilmart tarttui kynään...
Kuului rautojen helinää. Nuori belgialainen kääntyi hämmästyneenä.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, ennenkuin hän kerkisi tajuta
asemaa, olivat molemmat todistajat ripeällä ja taitavalla liikkeellä
panneet käsiraudat hänen ranteisiinsa.
Vale-tarjoilija kumarsi hänelle ivallisesti, näyttäen hänelle
salapoliisimerkkiään hännystakkinsa alta.
-- Ambroise Vilmart, hän lausui, olette lain nimessä vangittu.
Belgialainen oli mennyt kalmankalpeaksi.
-- Mistä syystä? hän kysyi kolkosti.
-- Merirosvouksesta, Pierre Cottet vastasi. Ryöväyksestä ja murhasta.
Teillä on pitkä syntiluettelo selvitettävänä.
-- Ja vaimoni?
Cottet kohoutti olkapäitään.
-- Otaksun, että hänet jätetään vapaaksi. Meillä ei ole mitään
näytöksiä häntä vastaan.
-- Sallitaanko minun sanoa hänelle jäähyväiset?
-- Ei.
Ja muitta mutkitta työnnettiin vanki ovenvartijan huoneen sisäpuolella
olevaan pieneen huoneeseen, jonka ovi pantiin huolellisesti lukkoon.
Belgialainen oli enemmän hämmästynyt kuin säikähtynyt. Nuo herrasmiehet
olivat yllättäneet hänet. Hänen verensä ei ollut vielä ruvennut
kiehumaan.
Hän katseli tutkien pientä huonetta. Siinä ei ollut lainkaan akkunaa,
ainoastaan kurkistusreikä kadulle. Se oli tukossa. Hän työnsi päällään
luukun sivulle. Silloin hän näki jotakin, joka sai veren kiehumaan
hänen suonissaan.
Hotellin edessä seisoi auto, ja siinä istui hänen vaimonsa, edessään
molemmat käsilaukut. Nainen sanoi ystävällisesti jäähyväiset sille
tarjoilijalle, joka oli pannut käsiraudat hänen käteensä.
XXXII.
VERINEN RATKAISU.
Tuo pikku huone oli yhtäkkiä käynyt Ambroise Vilmartille ikäänkuin
liian ahtaaksi.
Hän astui pois tuon petollisen kurkistusreijän luota, joka yhdellä
silmäyksellä oli paljastanut helvetin hänen eteensä. Nyt hän ymmärsi
kaikki. Hän oli ollut viaton, rakastunut narri, joka oli kulkenut
ummessa silmin suoraan turmioon. Hänestä tuntui, kuin veri kuohuisi
hänessä niin, että hän tukehtuisi. Hänen kurkustaan nousi korahteleva
mylvintä, ja hänen suupieliinsä kerääntyi verensekaista vaahtoa. Kaikki
hyppi hänen silmissään, ja synkästi mörähtäen kuin kuoliaaksi isketty
härkä, hän vaipui pienelle sohvalle, jolla muuten ovenvartija kulutti
öitään.
Pierre Cottet pisti varovasti päänsä ovenraosta. Mutta nähdessään
sohvalla tuon murtuneen miehen, hän astui rohkeasti sisään. Se roteva
salapoliisi, joka edellisessä pikku ilveilyssä oli näytellyt isännän
osaa, seisoi vahdissa oven edessä.
-- No, Cottet lausui melkein ystävällisesti, älkää nyt olko niin
surullinen.
-- Hän on pettänyt minut, Vilmart voihki, hän on pettänyt minut...
-- Erehdytte, Cottet alkoi rauhoittaa, mutta hän pysähtyi äkkiä, sillä
kadulle johtavasta avoimesta reijästä hän heti ymmärsi syyn vangin
epätoivon purkaukseen. Hitto sentään, että hän ei sitä ollut huomannut!
Vilmart kohotti hitaasti päänsä. Cottet perääntyi tahtomattaan askeleen
taaksepäin. Hän tuskin enää tunsi vankiaan. Tämän kauniit kasvot,
joilla oli niin iloinen, onnellinen ilme, olivat kuin muuttuneet.
Pehmeitten pyöreitten piirteitten sijaan oli tullut kova, luja ilme,
ja silmät tuijottivat kuin veripallot keskellä hirveästi vääristyneitä
kasvoja.
Belgialainen ojentautui täyteen mittaansa, ja Cottet näki, kuinka hänen
kovat kätensä vapisivat käsiraudoissa. Salapoliisi vilkaisi ovelle, ja
hänen jättimäinen apulaisensa astui oven sisäpuolelle.
Silloin Vilmart aukaisi suunsa.
-- Onko _hän_ ilmiantanut minut? hän kysyi äänellä, joka tuntui tulevan
syvältä kuin haudasta.
-- Kuka? Cottet kysyi, taitavasti hämmästystä teeskennellen.
-- Vaimoni.
-- Kuinka semmoista voitte luulla? Hän käski sanoa terveisiä. Hän oli
hyvin onneton. Teidän ei tarvitse surra hänestä. Me kyllä pidämme
huolen, että hän pääsee turvassa Englantiin.
-- Se on vale, Vilmart kiljasi epätoivoisesti. Olette itse paljastanut
hänet. Ei kukaan muu ihminen maailmassa tiennyt minun tulevan "Haista".
Te puhuitte merirosvouksesta ja murhasta. No niin, mutta todistakaa! Te
voitte tuoda vain yhden ainoan todistajan: vaimoni.
-- Niin, teidän vaimonne _vastoin_ tahtoaan, pääsi Cottet'lta. Hän
katui sanojaan, heti kun oli saanut ne suustaan. Muutamia sekunteja
myöhemmin hän sai kaksin verroin syytä katua niitä, sillä ne maksoivat
hänelle sen, mitä ihmiset pitävät hyvin suuressa arvossa.
Vilmart seisoi nyt aivan hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat
vääristyneet kuin kouristuksessa.
Salapoliisi perääntyi ehdottomasti taaksepäin, tavottaen takataskuaan.
Mutta hänen jättimäinen avustajansa, joka nähtävästi luotti voimiinsa,
astui vankia kohti.
-- Pysykää alallanne, hän sanoi ankarasti.
Belgialainen nauroi. Se oli naurua, joka vihlasi kuin kauhea sähinä...
-- Varokaa hänen käsiään, Cottet huusi.
Vilmart oli ojentanut kahlehditut ranteensa, ja hänen valtaiset
kätensä kouristuivat ja pullistuivat. Hirveästi mörähtäen hän riuhtasi
ranteensa erilleen, niin että käsiraudat katkesivat, niinkuin olisivat
olleet lasia. Arvelematta hän iski kahleitten renkailla rotevaa
apulaista päähän, niin että tuo pitkä voimamies kaatui lattiaan,
niinkuin häntä olisi lyöty teurastajan kirveellä. Cottet kohotti
revolverinsa. Mutta hän viivytteli laukausta liian kauan. Vilmart
oli salamannopealla liikkeellä riistänyt häneltä aseen ja hänen
kätensä iskivät salapoliisin kurkkuun. Mies parka aikoi huutaa; mutta
hirmuiset sormet tukehuttivat huudon hänen kurkkuunsa. Seuraavassa
silmänräpäyksessä raivoisa nuorukainen oli hänen päällään. Hänen
silmänsä etsivät epätoivossaan apua, ja hän pyristeli, minkä voi,
päästäkseen irti. Mutta Ambroise Vilmartin rautanyrkit kuristivat jo
hänen kurkkuaan. Kuului korahtava ääni, nytkähdys, ja Pierre Cottet'n
kädet putosivat voimattomina alas. Hänen naamansa oli sininen, ja
silmistä tuijotti suunnaton kauhu.
Belgialainen nousi hitaasti kukistettujen vihollistensa vierestä. Hän
huohotti raskaasti, kuin kauheasta unesta heräten, ja hänen piirteensä
tulivat taas yhtä tyyniksi kuin ennenkin. -- Ulkopuolelta ei kuulunut
ääntäkään. Kamala taistelu ei nähtävästi ollut herättänyt mitään
huomiota. Ambroise mietti hetkisen, sitten hän kumartui tajuttoman
apulaisen puoleen ja otti hänen hattunsa, jota jättiläinen vielä piteli
vasemmassa kädessään.
Omituinen varma tyyneys oli vallannut tuon nuoren miehen. Hänen
kasvonsa olivat tulleet hyvin kalpeiksi, ja hänen silmiinsä oli tullut
voimakas teräsharmaa kiilto. Kiirehtimättä hän koetteli hattua -- se
sopi.
Sitten hän kääntyi Cottet'hen. Salapoliisi oli aivan hengetön. Hän
löysi salapoliisimerkin ja pisti sen rintaansa.
Sitten hän otti hatun, avasi oven ja astui eteiseen katsomatta oikeaan
tai vasempaan. Ovenvartija ei ollut vielä tullut, ja eteisessä käveli
vain pari tarjoilijaa edes-takaisin. He katsoivat Vilmartia uteliaasti
ja epäluuloisesti, mutta kukaan ei estänyt häntä menemästä.
Hotellin edessä seisoi auto. Vilmart astui suoraan sen luo ja istui
siihen.
-- Olen tilattu, ohjaaja sanoi.
Ambroise ei vastannut, vaan näytti salapoliisimerkkiään.
-- Ajakaa Malesherbes-puistokadulle numeroon 112, hän lausui. Mutta
nopeasti!
Ohjaaja ei enää arvellut, ja auto kiiti huimaavaa vauhtia Tuilleriain
sillan yli Rivolin ja Royale-katuja pitkin Madeleinen kirkolle.
-- Pysähtykää tähän, Vilmart huusi. Hän maksoi ja asteli verkalleen
bulevardia ylöspäin. Sitten hän pistäytyi "Tourtel'ille", tilasi
kupin kahvia ja muutamia voileipiä ja joi sitten suurella nautinnolla
muutaman lasin.
Sitten hän meni suureen kauppaliikkeeseen "Magasin aux trois quartiers"
ja osti itselleen englantilaisen sadetakin sekä juovikkaan matkalakin.
Hän pani sadetakin yllensä ja pisti lakin taskuunsa. Sitten hän
meni Duphot-katua pitkin ja otti Faubourg St. Honoré-kadun kulmasta
umpinaisen kuomuvaunun. Hän ilmoitti erään numeron Bonaparten-kadulta.
Vanha kaakki vei hänet takaisin Tuilleriain sillan yli ja Hôtel
d'Orsayn ohi, jonka edustalle oli kokoontunut suuri väkijoukko.
Hotellin väki toi juuri ulos erästä ruumista. Sen perästä hoiperteli
iso mies, jolla oli otsassa syvä verihaava. Hän oli hatutta päin.
Mutta Ambroise Vilmart ajoi tyynesti edelleen.
XXXIII.
BONAPARTEN-KADUN PANKKIIRI.
Bonaparten-kadun keskipaikkeilla on pieni talo, joka on ulkonäöltään
nykyaikaisempi kuin sen vanhat ja historiallisemmat naapurit. Se
näyttää valoisalta ja ystävälliseltä keltaisine akkunaverhoineen ja
sinne tänne sirotettuine kiiltävine messinkikoristeineen.
Ambroise Vilmart pysähtyi tämän talon eteen. Hän katseli huolellisesti
ympärilleen; mutta kukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiota tuohon
matkalakkiseen englantilaiselta näyttävään mieheen.
Ei ollut epäilemistäkään, että hän oli oikealla tolalla.
Neliskulmaiseen messinkikilpeen oli selvästi kaiverrettu:
Parmentier.
Ei mitään muuta.
Vilmart veti kellonnuorasta. Kului muutamia minuutteja. Belgialainen
tunsi, että häntä tarkastettiin jostakin paikasta talosta; mutta hän ei
nähnyt ketään tiheitten, alas laskettujen akkunaverhojen läpi.
Viimein hän kuuli laahustavia askeleita porttikäytävästä. Rautatanko
nostettiin paikoiltaan, suuri lukko narisi, ja portista pisti ulos
vanha, virnistävä pää.
-- Ketä etsitte? kysyi käheä ääni.
-- Parmentier'ta, nuori mies vastasi.
-- Konttori avataan vasta klo 12, ja...
-- Tuon terveisiä François'lta, Vilmart keskeytti äreästi...
Vanhus vilkastui heti. Virkkamatta sanaakaan, hän avasi portin.
Belgialainen astui sisään, ja portti sulkeutui hänen perästään.
Hän tuli puolipimeään pihaan, joka teki yhtä puhtaan ja siistin
vaikutuksen, kuin kaikki muukin tässä sievässä porvarillisessa talossa.
Pihan toisella puolella näkyi matala rakennus, jonka katolla oli iso,
paksu savupiippu. Rakennus näytti pajalta, ja Ambroise oli näkevinään
sieltä tummanpunaisen valon. Portinvartija tallusteli sillä välin pihan
poikki ja avasi erään oven.
-- Olkaa hyvä, vanhus lausui ystävällisesti. Tapaatte herra
Parmentier'n, kun menette toisesta vasemmanpuolisesta ovesta.
Koputtakaa kolme kertaa -- nopeasti peräkkäin!
Belgialainen seurasi hänen neuvoaan, ja voimakas ääni huusi huoneesta:
astukaa sisään! Tämäkin ovi näytti olevan erittäin lujaa ainetta. Se
kääntyi saranoillaan, omituisesti kohisten.
Ambroise tuli suureen, puolipimeään huoneeseen. Se oli puoleksi sali,
puoleksi konttori.
Toisella seinällä oli suunnaton tammipöytä ynnä suuri hyllykaappi.
Pöydän ääressä istui pieni leveäharteinen mies, jolla oli pitkä
taiteilijatukka. Hänellä oli harvinaisen sievä taiteilijapää ja
voimakas, pitkä leuka ilmaisi siinä piilevän ominaisen ja jyrkän
umpimielisyyden ja tahdonvoiman.
Mies nousi hitaasti ja vaivalloisesti. Hän ontui hieman, astuessaan
vierastaan vastaan.
-- Oletteko te Ambroise Vilmart? hän kysyi hillityn lämpimästi.
Belgialainen nyökkäsi.
-- Se ilahduttaa minua, pieni ranskalainen jatkoi. Olen odottanut teitä
monta tuntia.
Ambroise katsoi häntä ihmetellen. -- Oo, meillä on omat tapamme,
Parmentier lausui, te olette vielä nuori. Mutta jos en erehdy, niin
teistä tulee pian johtaja. Kuinka te muistutatte isäänne?
-- En ole koskaan nähnyt häntä, Ambroise virkkoi itsekseen.
-- Ette, ette ole, poikani. Ettekä häntä koskaan näekään. Hän kuoli
toimessa ollessaan. Hänellä oli suoritettavana kosto. Se oli vikana
François Delmalla: hän ei voinut koskaan unohtaa. Kun kysymyksessä oli
kosto, oli hän kiivaampi kuin korsikkalainen.
Ambroise nyökkäsi. Hän tunsi vaistomaisesti omaavansa saman vian kuin
isä-vainajansakin: että ei voisi koskaan unohtaa. Ja äkkiä hän näki
edessään kuvan. Näki kuin elävissä kuvissa tuhkanharmaan naisen pääni
joka kumartui auton laidan yli riemukkaasti hymyillen.
-- Mistä syystä nauratte? pikku pankkiiri kysyi.
-- Nauroinko minä...
-- Kyllä, te nauroitte. Ja se oli François Delman vaarallista naurua...
Sanokaahan, onko teille tapahtunut jotakin?
-- Onpa kylläkin! Ambroise vastasi.
Ja sitten hän kertoi, mitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun hän
oli astunut Ranskan tantereelle. Hänen silmänsä hehkuivat, hänen
kertoessaan muutamien päivien onnestaan ja kauheasta heräämisestään.
Säälimatta itseään hän viipyi erityisesti oman luottamuksensa
kuvailemisessa, kirousten sinkoillessa hänen valkeitten hampaittensa
välistä.
Parmentier oli seurannut hänen kertomustaan mitä suurimmalla
osanotolla. Hän ei näyttänyt erikoisesti välittävän laukkujen
menettämisestä, mutta selvää oli, että hän tarkoin tutki sitä nuorta
petoa, joka istui hänen edessään vapisten kostonhimosta kautta
ruumiinsa.
Ambroisen vaiettua pankkiiri kumartui häntä kohti.
-- Nuori ystäväni, hän lausui melkein isällisesti, tämä tapaus on
ollut teidän kasteenne, se on kypsyttänyt teidät siihen suureen
kutsumukseen, joka teitä odottaa. Teillä on velipuoli rintamalla.
En tiedä, oletteko kuullut puhuttavan hänestä. Se on Jacques Delma.
Hän on vain 19 vuoden vanha, mutta päivä on tuleva, jolloin hänenkin
kyntensä näyttäytyvät. Ja silloin te molemmat voitte alkaa siitä,
mihin François Delma lopetti. Nähkääs, Pekka Pleym on tavallaan nero.
Ei kukaan osaisi ohjata "Haita" niin hyvin, kuin hän. Mutta sen
näköinen kuin hän on, hän ei voi hallita. Meidän johtajamme täytyy olla
semmoisen miehen, joka on perillä korkeammasta sivistyksestä ja voi
tulla toimeen kaikissa yhteiskuntakerroksissa... Ja Anstey on liian
veltto. Hän näyttelee mielellään kyynikkoa, ja nuorena hän oli itse
piru yritteliäisyydessä. Mutta hän ei siedä hyviä päiviä... Josias
Saimberista Hampurissa tulee vielä kerran hyödyllinen mies. Syntyjään
hallitsija. Mutta nyt ei Hampurista ole tietoa. Hän on salvattuna kuin
rotta loukkuunsa... Sitten on Jaap van Huysmann. François'n jälkeen on
hän liittomme ankarin mies. Tuo vaitelias hollantilainen on itsessään
oma pikku maailmansa.
Mutta pelkään hänen sortuneen yrittäessään imeä meille rahoja
rohkealla kaappauksella Panamakanavan avajaisten yhteydessä. Niin että
käsitätte meidän nyt kaipaavan uutta miestä. Me olemme vielä valta.
Sodasta huolimatta on meillä pankeissa sievä tili. Älkää välittäkö
käsilaukkujen menettämisestä. Ne olivat luultavasti täynnä koruja ja
hopeaa. Niitä on vaikea saada kaupaksi näinä aikoina. Eikä minulla ole
sulattamossa työmiehiä. Sota on vienyt kaikki. Minä ja vanha Achilles,
jonka näitte portilla, olemme, Jumala palatkoon, aivan yksin koko
touhussa. Tämä sotahan nielee kaikki. Mutta mennäkseni asiasta toiseen:
mitä nyt aijotte tehdä? Luonnollisesti jäätte asumaan tänne. Mutta entä
sitten?
Ambroise oli noussut.
-- Minun täytyy mennä Lontooseen, hän sanoi.
-- Se on vaarallista, ystäväni. Minä voin kyllä hankkia teille hyvät
valepuvut. Mutta nyt ovat varuillaan kuin iilimadot.
Nuori mies oli äkkiä kalvennut. Joku ajatus oli noussut hänen
aivoihinsa.
-- Hän tietää liian paljon, hän virkkoi käheästi.
Parmentier ei katsonut häneen.
-- Oletteko ilmaissut hänelle jotakin? Tietääkö hän "Hain" piilopaikan?
-- Ei, Vilmart vastasi hitaasti. Mutta tänä aamuna hän uteli minulta
keksinnöstäni. Ja minä olin kyllin hullu ilmaistakseni hänelle, että
aparaatin magnetineulat eivät tee tehtäväänsä, jos niitä vastassa
on yhtä voimakkaat sähköaallot kuin minulla. Jos hän muistaa ja on
käsittänyt sanojeni merkityksen, voi hän antaa vihollisillemme hirveän
aseen.
Parmentier tuijotti ulos hämärään.
-- Ei pidä koskaan uskoa mitään naiselle, hän sanoi tyynesti. Mutta
se on oppi, joka elämän itsensä on annettava itse kullekin. Me
olemme kaikki ennemmin taikka myöhemmin olleet leikkikaluna Venuksen
käsissä... Mutta teitä ei hyödytä matkustaa Lontooseen. Edna Lyall on
oleva siellä jo tänään 5 ajoissa. Hän pääsi epäilemättä kyllin ajoissa
10,15 junalla Boulogneen. Toistaiseksi ette voi tehdä mitään. Ja nyt
ovat kaikki vainukoirat ajamassa teitä takaa. Pierre Cottet on kyllä
kuollut, mutta on toisia. Olkaa varma siitä, nuori ystäväni. Te saatte
kyllä kostaa... Ja minä kyllä pidän huolenani toimittaa sanan Pekka
Pleymille, että hän ensi tilassa menee satamaan odottamaan tapahtumain
kehitystä. Samalla sähkötän Lontooseen. Meillä on siellä mies, jota
sanotaan "Kenguruksi". Käsken hänen ottamaan talteen meidän laukkumme,
kun Edna Lyall tänään iltapäivällä saapuu Victoria-asemalle. Olisi
synti, jos hän saisi pitää kaikki ne kauniit kullat ja hopeat, mitkä
"Hai" on kerännyt kokoon. Ja samalla huomautan hänelle, että pitäköön
silmällä naista.
-- Mutta semmoista sähkösanomaa ei kai käy lähettäminen näinä aikoina.
Ja merkkikieli on kielletty.
Parmentier hymyili hieman ivallisesti.
-- Ette tunne vielä meidän mahtiamme ettekä meidän keinojamme, hän
sanoi. "Kenguru" on tänä iltana asemalla vastassa, ja jos niin
tarvitaan, pistää hän myrkkyhampaalla tuota pikku paholaista. Mutta
säästämme hänen henkensä. Sillä otaksun, että tahdotte itse kuristaa
hänet. Ja käykäämme nyt aamiaiselle.
XXXIV.
SANKARITAR.
Ulkoministeriön sihteeri Macara istui paikallaan, haukotellen
väsymyksestä. Ei ollut unta, ei golf-peliä eikä sieviä tyttöjä. Vain
työtä aamusta varhain iltaan myöhään. Ja pahinta oli, että oli niin
vähän vaihtelua.
Mr Macara oli yksityisoloissa iloinen mies, eikä hän oikein soveltunut
tähän vakavuuteen, joka nyt oli jokapäiväisenä leipänä sir Edward Greyn
kaikkein pyhimmän etuhuoneessa.
-- No, vie sun helvetti, nyt taas koputettiin!
Olikohan se joku huolestunut pörssi-pomo, vai joku noita puolueettomien
pikku valtojen diplomateja, jotka saivat tukan harmaaksi kaikilla
loruillaan ja kaikilla arveluillaan...
Mutta tällä kertaa Macaralle tuli iloinen yllätys. Ovesta astui hyvin
nuori ja taajaan hunnutettu nainen.
Kauniit naiset olivat sihteerin heikkous. Se oli hänen elämänsä
onnettomuus, että hän hameen nähdessään heti menetti tasapainonsa.
Hän nousi nopeasti, ja kohteliaasti kumartaen viittasi tulijaa istumaan.
-- En tiedä, tunnetteko minua, mr Macara, nuori nainen sanoi, kohottaen
harson kasvoiltaan, joita pidettiin yhdistyneitten kuningaskuntien
ihanimpina.
-- Mutta ettekö te olekin...? sihteeri sopersi.
-- Olen, minä olen todellakin Edna Lyall, nuori nainen keskeytti hänet
hymyillen. Kuolleista ylösnoussut.
-- Olipa se yllätys! Ystävänne ihastuvat. Koko Englanti lausuu teidät
tervetulleeksi. Olemmehan kaikki lukeneet teidän muistokirjoituksenne
ja nyt... Mutta kuinka...
Edna Lyall puristi silmistään esiin kyyneleen. Se oli hänelle helppo
asia.
-- Tom Murphy raukka, hän kuiskasi.
-- Niin, sen tiedämme, sihteeri keskeytti kiiruusti. Hänellä oli
löydettäessä joitakuita kuularuiskun luoteja ruumiissaan. Saksalaisetko
hänet ampuivat?
-- Eivät, nuori nainen vastasi hitaasti, mutta haluaisin antaa
selityksen sir Edwardin läsnä ollessa... Luulen voivani tehdä
isänmaalleni arvaamattoman palveluksen.
-- Sitä en epäile, sihteeri sanoi kohteliaasti. Meillä on hirveä kiire,
mutta niin kauniille naiselle...
Loput sihteeri Macaran kohteliaisuuksista hävisivät ulkoministerin
työhuoneen oveen. Hänellä ei ollut suurta vaivaa hankkia nuorelle
naiselle vastaanottoa.
Englannin mahtavin mies istui nojatuolissaan. Sotahuolten taakka oli
piirrellyt monta ryppyä noihin viisaihin ja älykkäihin kasvoihin, mutta
hänen siniset, kirkkaat silmänsä olivat yhtä loistavat kuin ennenkin.
Hän nousi seisomaan pikku näyttelijättären astuessa sisään, mutta hänen
hymynsä ei ollut yhtä ihastunut ja mielistelevä kuin sihteerin.
-- Pääsitte siis hengissä, miss Lyall, hän sanoi. Eikä terveytenne
ja kauneutenne näytä kärsineen mitään haittaa... Olette luultavasti
selvillä siitä, hän jatkoi terävämmin, että houkuttelitte Tom Murphyn
unohtamaan velvollisuutensa. Se ei ollut kauniisti tehty. Mutta hän on
sovittanut sen hengellään. Ja te siis pelastuitte?
-- Niin, teidän ylhäisyytenne, hän kuiskasi hiljaa, kyynelten valuessa
hänen alas luoduista silmistään... Mutta olen saanut kalliisti maksaa
ajattelemattomuuteni. Uskokaa minua, sir Edward...
Suuri valtiomies kumartui eteenpäin.
-- Rauhoittukaa, miss Lyall, hän sanoi lempeämmin, ja antakaa minun
kuulla, mitä teillä on kerrottavana.
Näyttelijätär kuivasi kyyneleensä, luoden murheellisen silmäyksen
tuohon mahtavaan mieheen.
-- Tein hyvin väärin, hän sanoi vapisevin huulin. Sekä Tom Murphyä että
-- isänmaata kohtaan. Oo, olen niin nuori ja ajattelematon!... Mutta
toivon voivani sovittaa, mitä olen rikkonut.
-- Kuinka niin? sir Edward kysyi hyväntahtoisesti.