Burns tuijotti häneen hämmästyneenä. Nyt hän näki selvästi harson läpi
naisen suuret, loistavat lapsensilmät. Missä hän oli nähnyt ne ennen?
Hän käänsi ehdottomasti silmänsä toisaalle, jotta tuo nuori pari ei
huomaisi hänen innokasta tuijottamistaan. Hän seisoi vielä paperi
kädessä, luki läpi sähkösanoman ja rypisti sen sitten kouraansa.
Sitten hän palasi paikalleen ja rupesi ajattelemaan. Missä Herran
nimessä hän oli ennen nähnyt nuo silmät? Kunhan tuo nuori nainen nyt
vain olisi niin ystävällinen, että nostaisi harson pois! Edna näytti
kuin arvanneen hänen ajatuksensa. Hän veti teatterimaisen hitaasti
harson pois ja katseli ympärilleen. Suurilla, harmailla silmillään hän
tarkasti koko huoneen ja kiinnitti katseensa hetkeksi salapoliisiin.
Burns tunsi, kuinka sydän jyskytti hänen rinnassaan. Hän aivan kalpeni.
Nyt hän tiesi ennen nähneensä tuon nuoren tytön -- monet monituiset
kerrat. Mutta missä? -- Herran nimessä missä?
Salapoliisi koetti näyttää välinpitämättömältä naisen tarkastaen
silmätessä häntä, mutta se ei onnistunut hänelle kokonaan. Naisen
ammatillisen kaihomielisiin harmaihin silmiin tuli jyrkempi
harmaa sävy, ja salapoliisi tunsi hänen tarkastelevan juuri häntä
jonkinlaisella tarkoituksellisella osanotolla.
Siitä alkaen nainen näytti tahallaan pyrkivän auttamaan hänen pettävää
muistiaan. Hän hymyili seuralaiselleen, näytellen kauniita, valkeita
hampaitaan; hän nosti kevyttä matkahattuaan, päästäen tuhkanharmaat
kutrinsa valahtamaan matalalle otsalleen.
Ralph Burnsin muisti oli verraton. Hän tunsi joka naaman, jonka kerran
oli nähnyt, ja hänen aivonsa olivat mitä herkimmät valokuvaamaan
jokaiset näkemänsä kasvot.
Mutta nyt koneisto petti, ja se kiukutti häntä. Eihän hänellä ollut
mitään tekemistä noitten akkunan luota näkyvien kasvojen suhteen, mutta
sittenkin.
Ei tuo nuori nainenkaan salannut, että oli huvitettu salapoliisista.
Ja Burns huomasi ihmeekseen, että nainen katsoi häntä, joka kerta kun
hänen miehensä kääntyi häneen selin. Hänen kasvoillaan oli vuoroin
rukoileva, vuoroin kehoittava ja kiemaileva ilme.
Salapoliisi mietti kauan, oliko tuo selvä silmäpeli ylimalkaista
kuhertelua, vai oliko tuolla nuorella naisella sydämellään jotakin,
jota ei tahtonut uskoa miehelleen.
Että tuo pari oli naimisissa, sen hän oli jo kauan huomannut. Paksut,
himmeät, hieman mauttomat kultasormukset vihkisormessa puhuivat siinä
suhteessa kyllin selvää kieltä.
Burns koetti karkoittaa näitä ajatuksiaan. Mitä tämä juttu häntä
liikutti? Hän oli salapoliisi, mutta täällä Ranskassa hänen valtansa
ei ulottunut pitkälle. Ja vaikka siinä olisikin jotakin epäkunnossa,
niin korjatkoon nuori rouva itse kastanjat tulesta. Hänellä Burnsilla,
oli hoidettavanaan asia, joka vaati hänet aivan kokonaan, niin että
hänen velvollisuutensa vaati häntä pysymään erillään tuon naisen
kiemailevista silmistä.
Tämän järkeilyn jälkeen hän veti taskustaan vanhan "Daily Mail'in" ja
rupesi hartaasti tutkimaan viimeisen sivun kuvia.
Mutta hän huomasi, että hänen oli työläs pitää koossa ajatuksiaan, ja
parin minuutin kuluttua kohottaessaan silmänsä, hänen katseensa jälleen
sattui tuon nuoren rouvan rukoileviin lapsensilmiin. Vieläpä hän näytti
tuskin huomattavasti nyökkäävän päällään!
Burns tukahdutti kirouksen ja viskasi lehden kädestään. Mitä tuo nuori
nainen oikeastaan kurkisteli?...
Silloin hän huomasi kiireessä kääntäneensä takkinsa reunan, niin että
hänen salapoliisimerkkinsä oli tullut näkyviin, ja se se varmaan
oli herättänyt tuon naisen huomion. Sepä perhanaa!... Hän yritti
lukea Asquithin viimeksi parlamentissa pitämää puhetta. Mutta puheen
miehekkäistä ja harkituista sanoista huolimatta hänen ei onnistunut
pitää ajatuksiaan koossa. Ahaa... tuo kaunis nainen tarvitsi siis apua.
Nyt nainen tiesi hänen olevan poliisimiehen... Oliko hän sattumalta
joutunut jonkun rikoksen piiriin? No, sitä ei käynyt auttaminen. Hän ei
ollut mikään avioliittodraamojen spesialisti, ja isänmaa vaati häneltä
muita tehtäviä kuin selvitellä likaisia lemmen murhenäytelmiä.
Sillä hän vähitellen lohdutti mielensä eikä sen jälkeen enää katsellut
noita vaarallisia silmiä.
Sillä välin juna tuli asemalle. Burns nousi mennäkseen totuttuun
tapaansa katselemaan matkustajia.
Nuori avioparikin oli noussut. Mies otti käsilaukun kumpaankin
käteensä. Ne näyttivät olevan tavattoman raskaat, sillä salapoliisi
näki, kuinka tuon pitkän ja vakavan miehen olkapäät painuivat alaspäin.
Kaunis rouva jäi seisomaan ovelle. Burns näki äkkiä hänen vartalonsa
kokonaisuudessaan, aamuauringon kimallellessa hänen ihanaan tukkaansa.
Asemalaiturille astuessaan rouva heitti häneen viimeisen varovaisen
silmäyksen.
Salapoliisi jäi yhtäkkiä seisomaan suu auki. Yhtäkkiä oli hänelle
selvinnyt, kuka tuo kaunis nainen oli. Hänen ihana päänsä, hänen norja
vartensa olivat pysyvästi imeytyneet salapoliisiin tietoisuuteen.
Englannin ihanimmat silmät ne olivat rukoilleet hänen apuansa --
kadonnut ja itkien kaivattu _Edna Lyall_ se oli ilmestynyt hänen
silmiinsä tässä pienessä ranskalaisessa rannikkokaupungissa --
kauniimpana ja suloisempana kuin koskaan.
Mutta siinä oli pohjalla jokin murhenäytelmä, josta hänen täytyi ottaa
selvä.
Juna vihelsi ja lähti hiljaa etelää kohti. Mutta Burns sieppasi tukun
sähkösanomalomakkeita ja kirjoitti pitkän pikasähkösanoman Pierre
Cottet'lle Dieppeen.
Sitten hän meni ajatuksiinsa vaipuneena rantaan motoriveneelleen.
XXIX.
COTTET PARISISSA.
Pierre Cottet'n kaunis naama oli tullut vieläkin kauniimmaksi niinä
tunteina, jotka hän oli ollut Parisissa.
Hänellä oli vähän paha omatunto siitä, että oli näin suin päin lähtenyt
asemaltaan Dieppen laivalaiturilta. Mutta Burnsin salaperäinen
sähkösanoma oli kuitenkin suorastaan pannut siivet hänen alleen. Sillä
olihan kysymys Parisista, ja syntymäkaupungin ikävä kalvoi häntä
kovin. Sen vuoksi hän käytti tuon hassun ja nerokkaan englantilaisen
pikasähkösanomaa mieluisana ja pätevänä aiheena pudistaakseen Dieppen
pölyt jaloistaan muutamiksi päiviksi.
Hänhän tunsi Edna Lyallin jutun sekä sanomalehdistä että raporteista.
Kuului uskomattomalta, että sievä englannitar, jonka luultiin makaavan
Kanavan pohjalla, olisikin vasten tahtoaan ryövätty jollekin nuorelle
miehelle. Se muistutti Maurice Leblancia ja Gaston Leroux'ta. Mutta --
"_never mind_", niinkuin englantilainen sanoo -- täällä hän nyt istui
Parisissa juomassa kahvia Mollard'illa, syötyään mainion päivällisen
Taverne Pousset'ssa. Ilmassa oli kevättä, eikä sota ollut karkoittanut
iloa tästä ikuisesta kevään kaupungista.
No niin -- hän istui siis odottamassa sitä hidaskulkuista junaa, joka
toisi "Empiren" enkelilapsen Parisiin. Hän ei kiinnittänyt suuria
toiveita tähän tosin kyllä sangen huomiota herättäneeseen, mutta
tavattoman arkaluontoiseen juttuun. Mutta Mollardin hienon kahvilan
pilareita vasten kohoutuvassa Havana-sikarin savussa hän näki erinäisiä
hauskoja mahdollisuuksia, jotka voivat olla tämän kauttaaltaan
eriskummaisen jutun yhteydessä. Hän tunsi Ralph Burnsin luotettavuuden
ja vaiston, mutta tässähän oli olemassa vain löysä ja verrattain
perusteeton epäluulo.
Mutta sittenkin -- --
Cottet huomasi äkkiä kellon, ja kaikki hänen miellyttävät
aprikoimisensa hukkuivat kiireeseen maksaa laskunsa ja lähteä. Hän
riensi Amsterdamin katua pitkin ja kuuli samassa pitkän, kimeän
vihellyksen, joka ilmaisi hänelle, että juna juuri tuli maasiltojen
kautta Gare St. Lazaren asemalle.
Ranskalainen salapoliisi viskasi huokaisten pois sikarinsa ja sytytti
paperossin. Sitten hän meni asemalle. Ilta oli jo ruvennut pimenemään,
ja himmeitten kaasulyhtyjen heikko valo teki muuten niin kirkkaasti
valaistun aseman kauhean, melkein synkän näköiseksi. Cottet lähetti
mielessään kreivi Zeppelinille, joka oli syynä tähän valaistuksen
vähentämiseen, hartaan kirouksen astuessaan sitä suurta, tuijottavaa
valosilmää kohti, joka juuri liukui asemalaiturin viereen.
Pierre Cottet oli hyvin levollinen. Varmalla vaistolla hän osasi mennä
ensimäisen luokan vaunujen luo ja kohtasi melkein heti sen nuoren
parin, jolla oli kaksi käsilaukkua, jotka olivat panneet Ralph Burnsin
mielikuvituksen niin kovaan liikkeeseen.
Hän näki, kuinka tuo nuori, pitkä mies hylkäsi tungettelevien kantajien
tarjoukset laukkujen kantamisesta, ja piti jo sitä epäilyttävänä. Ja
tuon nuoren jättiläisen vieressä hän huomasi hurmaavimman naisen, mitä
koskaan hänen silmiinsä oli sattunut.
Aivan oikein -- nainen näytti aivan nuorelta tytöltä, joka odottaa
vain, että joku rikas setä olisi häntä vastassa, eikä Cottet'n
tarvinnut verrata häntä povitaskussaan olevaan valokuvaan todetakseen,
että vainukoira Burns oli ollut oikeassa. Jos tämä ei ollut Edna Lyall,
niin täytyi sen olla hänen kaksoissisarensa.
Cottet kohtasi hänen katseensa. Nainen katsoi häntä tutkivasti ja
nyökkäsi tuskin huomattavasti. Jollakin ovelalla tempulla hän sai
työnnetyksi seuralaisensa kulkemaan aivan salapoliisin ohitse. Ja
ollessaan viimemainitun kohdalla hän yhtäkkiä kysyi hyvin kuuluvasti
englanninkielellä:
-- Missä Hôtel d'Orsay on, Ambroise?
Pitkä mies rypisti kulmiaan ja aikoi sanoa jonkun varoituksen. Mutta
katsoessaan naisen suuriin, viattomiin silmiin, sanat pysähtyivät hänen
huulilleen, ja vaihtuivat ylimalkaiseksi huomautukseksi, että se on
hyvin siisti hotelli Seinen vasemmalla rannalla ja että siitä on kaunis
näköala Tuilleriain puistoon.
Cottet naurahti tyytyväisenä. Siinä ei ollut sijaa väärinkäsitykselle.
Tuo nuori nainen oli arvannut peijakkaan hyvin. Eikä Cottet epäillyt
hetkeäkään, että hän oli tahallaan ohjannut hänet jäljille.
Sillä välin nuori pari meni menojaan. Cottet tunsi nyt olevansa niin
varma asiastaan, että meni ulos sivuovesta ja otti auton suoraan Quai
d'Orsaylle, odottaakseen siellä pariskunnan tuloa.
Eikä hän erehtynytkään. Muutamia minuutteja myöhemmin matkustajat
astuivat autosta hotellin edustalla.
Cottet ymmärsi, että hänen oli noudatettava mitä suurinta
varovaisuutta, jos mieli päästä perille tästä salaperäisestä jutusta.
Tuo kuuluisan näyttelijättären kanssa matkustava nuori mies näytti
olevan hyvin varovainen. Ja eihän hän sitä paitsi tiennyt, tokko tässä
olikaan mitään semmoista, mikä olisi vaatinut mitään sekaannusta
poliisin puolelta.
Varmuuden vuoksi hän pistäytyi puhuttelemaan ovenvartijaa, joka
hyväntahtoisesti ilmoitti hänelle, että äsken tulleet matkustajat
olivat ilmoittaneet olevansa Ambroise Vilmart rouvineen, ja että he
olivat luultavasti belgialaisia pakolaisia. He asuivat N:o 6:ssa ja
olivat tilanneet illallisen huoneeseensa.
Silloin Cottet esitteli itsensä ja selitti, että nuorta paria epäiltiin
vakoojiksi.
Ovenvartija, joka oli kelpo ranskalainen, siitä aivan haltioitui,
asettautuen heti isänmaan ja salapoliisin käytettäväksi.
Siitä johtui, että avioparin illallisen vei huoneeseen Pierre Cottet,
joka sitä varten oli pukeutunut tarjoilijaksi. Hän sai ilokseen
havaita, että nuori rouva heitti loistavista silmistään hänelle
katseen, joka ilmaisi hänen tunteneen salapoliisin ja hyväksyvän tämän
esiintymisen.
Sinä iltana Edna oli loistavalla tuulella. Hän oli hellä ja lempeä
miehelleen, joka oli seitsemännessä taivaassa.
Mutta kauan sen jälkeen, kun Ambroise Vilmart oli jo nukkunut
vanhurskaan uneen, hänen nuori vaimonsa makasi silmät auki, hautoen
suunnitelmaa toisensa jälkeen miehensä tuhoamiseksi. Onni oli suosinut
häntä. Nyt hän oli varma, että hänet oli tunnettu, ja että sekä Ranskan
että Englannin poliisi oli jäljillä.
Kuu paistoi huoneeseen. Se valaisi juuri niitä laukkuja, jotka olivat
täynnä merirosvojen aarteita.
Niin -- nyt hän näki tien. Hänen oli päästävä eroon tuosta tukalasta
aviomiehestä ja saatava laukut omikseen. Mutta ensin hänen täytyi
hankkia joitakin tietoja, jotka voisivat saattaa hänelle sen kunnian,
että hän oli pelastanut isänmaan kauheasta vaarasta. Hän näki olevansa
uusi Jeanne d'Arc, joka pelastaa kansansa. Ja kostaa hän tahtoi, kostaa
noille huimapäille piruille, jotka luulivat voivansa päättää ja määrätä
naisen kohtalosta, niinkuin itse tahtoivat. Hän tahtoi nähdä heidät
hirsipuussa, joka ikisen.
Ambroise liikahti ja nousi äkkiä istumaan.
-- Etkö sinä nuku? hän kysyi hieroen silmiään.
-- En, nainen vastasi. Ajattelen tässä maatessani meidän onneamme, oma
rakas poikani.
XXX.
ENSIMÄINEN VAROITUS.
Pierre Cottet'n seuraavana aamuna tuodessa kahvia huoneeseen N:o 6,
pariskunta oli jo ylhäällä.
Nuori aviopari näytti olevan mainiolla vasta-naineiden tuulella,
naureskellen ja lyöden leikkiä keskenään. Hänen aikoessaan poistua,
nuori rouva toi hänelle vaaleanpunaisen kangaskengän.
-- Olkaa niin ystävällinen, hän sanoi, katsoen salapoliisia suoraan
silmiin, ja lähettäkää tämä suutarille, niin että solki tulee
ommelluksi kiinni. Mutta minun täytyy saada se takaisin kiiruusti.
Lähdemme ulos puolen tunnin kuluttua, ja siihen mennessä...
-- Kyllä toimitetaan, rouva, Cottet keskeytti hänet, kumartaen
kohteliaasti.
Hän otti vaaleanpunaisen pikku kengän käteensä ja poistui huoneesta.
Käytävässä hän pysähtyi ja tutkisteli kädellään tuota pientä sievää
jalkinetta. Aivan oikein, olipa se aika ovela nainen, sillä aivan
kengän kärkeen oli työnnetty rypistetty paperilappu. Hän veti sen
varovasti esiin ja meni kiiruusti ovenvartijan huoneeseen. Se oli
aivan lyhyt englanninkielinen kirje. Mikään mestariteos se totisesti
ei ollut, ei käsialan eikä oikeinkirjoituksen puolesta, mutta Pierre
Cottet ei ollut koskaan lukenut mitään asiakirjaa, joka olisi niin
huumannut hänen sieluaan. Se kuului:
"Olen näyttelijätär Edna Lyall Empirestä, Lontoosta. Pelastuin
Murphyn lentokoneesta Kanavassa. Olen sitten ollut merirosvojen
laivassa 'Hai', jossa minut pakoitettiin naimisiin yhden
johtajan, Ambroise Vilmartin, kanssa. Jumalan tähden pelastakaa
minut. Vangitkaa mieheni hänen mennessään ulos hotellista. Voin
antaa tietoja merirosvoista. Mutta pitäkää minut toistaiseksi
erillään asiasta. Muuten minua kohtaa hirveä kosto..."
Cottet vaipui syviin mietteisiin, seisoen pikku kenkä kädessä.
Oli siis tullut se suuri hetki, jolloin hän -- köyhä, tuntematon
ranskalainen -- pistäisi leikkausveitsen Europan vaarallisimpaan
mätäpaiseeseen. No hyvä, oli sota-aika, ja tykkien jyske teki monet
äänet kuulumattomiksi. Mutta hänen urotyönsä kajahtaisi riemusoittona
läpi sodan pauhun.
Ja tuosta kengästä tulisi historiallinen. Se vietäisiin kyllä kerran
Karnevali-museoon, merkittynä hänen ja Edna Lyallin nimellä.
Pierre Cottet ei ollut kuitenkaan mikään haaveilija. Hän antautui
näihin pieniin tulevaisuuden-laskelmiin vain sen tähden, että oli
huumautunut onnestaan -- ansaitsemattomasta onnestaan. Mutta nyt
ei saanut menettää mahdollisuuksiaan. Siinä suhteessa hänellä
oli epäilyksiä. Pitkä belgialainen näytti hänestä hassulta ja
rakastuneelta. Hän olisi käsiraudoissa, ennenkuin pieni, sievä
näyttelijätär saisi kenkäänsä takaisin. Minkä jälkeen hän riensi
puhelimeen pyytämään apua poliisivirastosta...
Mutta Ambroise Vilmart käveli levottomana edestakaisin huoneessaan. Hän
tunsi itsensä täysin onnelliseksi, ja milloin hämärät varoitushuudot
kaikuivat hänen mielessään, hänen tarvitsi vain heittää silmäys
vaimoonsa, saadakseen rauhaa ja lohdutusta. Hän pysähtyi äkkiä vaimonsa
eteen, katsoen kelloaan.
-- Eikö sinulla ole toisia kenkiä? hän kysyi hieman kärsimättömästi.
-- On kyllä, vaimo vastasi, mutta ne eivät sovellu tähän leninkiin eikä
näihin sukkiin, jotka minulla on ylläni, ja kun...
Mies katsoi häntä hämmästyneenä. Sillä hänen äänessään oli omituinen
väräjävä sointu, jota Ambroise ei ollut kuullut milloinkaan ennen.
-- Sinä olet varmaan vilustunut matkalla, hän sanoi hellästi. Etkö ole
liian vähissä vaatteissa...?
-- En lainkaan. Et sinä saa hemmotella minua! Älä huoli minusta, vaan
kerro mieluummin suunnitelmistasi!
Hän heittäytyi sohvalle ja katsoi miestään kaihoisin silmäyksin.
Ambroise vääntelihe tuskissaan. Älä luota mihinkään naiseen, oli Pekka
Pleym sanonut. Älä vaimoosikaan.
Kun hän ei vastannut, katseli Edna välinpitämättömästi.
-- Kerroit minulle jotakin keksinnöstäsi, hän lausui tuijottaen
haaveksivasti kattoon;... tuntuu varmaankin ihanalta, kun on keksinyt
koneen, josta kellään ei ole aavistustakaan. Kunhan ei vain kukaan
voisi tehdä sitä kelpaamattomaksi. Sinä sanoit, että...
-- Oo, ole huoleti, mies keskeytti hänet vilkkaasti ja näytti olevan
ylpeä hänen osottamastaan harrastuksesta... Niin kauan kuin kukaan ei
tunne aparaattiani, ei kellään ole edellytyksiä suojella itseään sen
vaikutuksilta.
-- Mutta _voiko_ siltä sitten suojella itsensä? vaimo kysyi. Hänen
äänessään oli omituinen sointu, joka sai Ambroisen muistamaan Pekka
Pleymin varoitusta.
-- Voi kyllä, hän vastasi pitkäveteisesti. Koko merisodan teknikassa on
keksintö toistaan vastassa. Nykyään koko maailma sanoo sukelluslaivaa
tulevaisuuden aseeksi merellä. Se on hullu ajatus. Sillä sukelluslaiva
on loppujen lopuksi kaikkein turvattomin ase. Yksi ainoa pikku keksintö
tekee ne aivan arvottomiksi. Olemme nyt kehittyneet joka alalla niin
pitkälle, että kohta ei ole sijaa kuin yhdelle ainoalle sota-aseelle:
koneelle, joka voi kuljettaa laivaa sekä veden alla että ilmassa --
sukellusvene ja ilmalaiva yhdistettyinä.
-- Lentolaiva siis?
-- Niin -- jotakin sen tapaista. Se tulee, se tulee. Jos ei ennen, niin
ensi sotaan, kunhan Venäjä ja Englanti joutuvat riitaan saaliinjaosta.
Edna tuskin kuuntelikaan häntä...
-- Minä en ole huvitettu siitä, hän sanoi kärsimättömästi. Vaan
ainoastaan sinusta ja sinun... Sinä pidät minua varmaan hirveän
tyhmänä, koska et viitsi kertoa minulle mitään nerokkaasta
keksinnöstäsi.
Hän ojensi kätensä ja veti Ambroisen luokseen. -- Senkin häjy poika,
hän kuiskasi.
Ambroise punastui mielenliikutuksesta.
-- Mitä siis tahdot? hän virkkoi käheästi.
-- Tahdon tietää, voiko kukaan tehdä keksintöäsi arvottomaksi. Kuinka
se olisi mahdollista?
-- Rakkaani, nuori mies kuiskasi hurmaantuneena, sen voisi sinulle
sanoa kuka tahansa radioteknikan tuntija. Aparaattini perustuu
sähköaaltoihin, mutta mikä tahansa Marconi-asema voi ympäröimällä
itsensä samanlaisilla aaltoliikkeillä aina estää minun magnetineulani...
Hän pysähtyi yhtäkkiä. Häntä kadutti avomielisyytensä.
-- Tätä et saa sanoa kellekään ihmiselle, hän sanoi jyrkästi, katsoen
hänen harmaihin, kaihomielisiin silmiinsä, joissa kimmelsi pieni
keltanen kiilto...
-- Tunnetko minut niin huonosti? vaimo kuiskasi hellästi, luoden
katseensa alas...
Ovelle koputettiin.
Nuori näyttelijätär irroitti nopeasti kätensä miehensä kaulasta, ja
Ambroise näki, kuinka hänen hienot sormensa vapisivat hermostuneina.
-- Pelkäätkö jotakin? mies kysyi epäilevästi, ja hänen terävät silmänsä
supistuivat ja katseensa valpastui...
-- Olen aina ollut hermostunut, Edna virkkoi vaikertaen.
Koputettiin uudestaan.
-- Sisään, Vilmart huusi. Huoneeseen astui Cottet.
-- Kynsien hoitajatar armolliselle rouvalle, hän lausui nöyrästi.
Nainen odottaa viereisessä huoneessa. Kuten rouva muistaa, oli hänen
määrä tulla kello puoli kymmenen.
Näyttelijätär tuijotti häntä hämmästyneenä. Hän ei ollut tilannut
mitään kynsien hoitajaa.
Mutta äkkiä hän oivalsi.
-- Sen minä kokonaan olin unohtanut, hän sanoi vilkkaasti... Rakas
Ambroise, hän kääntyi mieheensä, ole kärsivällinen vielä 20 minuuttia.
-- Ja armollisen rouvan kenkä tulee valmiiksi neljännes-tunnin
kuluttua, tarjoilija lisäsi, avaten oven... Tätä tietä, rouva, hän
jatkoi, osottaen käytävälle.
... Ambroise Vilmart jäi yksin. Hän aavisti jotakin pahaa, minkä
tähden, sitä hän ei voinut selittää -- hermostunutta levottomuutta,
joka sai sydämen jyskyttämään hänen rinnassaan.
Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän kuuli korvissaan lähenevän vaaran
varoitushuudon.
XXXI.
YLLÄTYS.
Nuori belgialainen ei ollut koskaan ennen tuntenut olevansa rikollinen.
Eikä hän tuntenut sitä nytkään, vaikka tiesi, että hänen kulkemansa tie
voisi milloin tahansa viedä hänet hirsipuuhun tai giljotinin alle. Sitä
vastoin hän ajatteli vähemmin sitä, että hän oli likipitäen karannut
Belgian armeijasta. Sittenkun hänen haavansa olivat parantuneet, olisi
hänen velvollisuutensa ollut ilmoittautua palvelukseen takaisin.
Mutta velvollisuudella ei ollut koskaan ollut suurta sananvaltaa
Ambroise Vilmartiin. Hän oli isänsä poika -- nuori mies, jolla on
rautainen tahto tekemään juuri sen, mitä itse hyväksi näkee. Hänen
nuoruutensa oli kulunut työhön ja urheiluun -- urheiluun ja työhön.
Naiset olivat hänelle tuskin mitään merkinneet siihen hetkeen asti,
jolloin Edna Lyall oli tullut hänen tielleen ja saanut koko hänen
rakkautensa purkautumaan tulivuoren tavoin. Tämä lempi oli enemmän
kuin mikään muu herättänyt uinuvan leijonan. Ja siitä lähtien hänen
tietoisuudessaan tuli yhä selvemmäksi, että hän oli yhteiskunnan
kesytön peto. Olipa hetkiä, jolloin hänen mielessään tuntui epäilystä
siitä, eikö hän ollut valinnut väärää uraa. Hänessä alkoi liikahdella
jotakin omantunnon tapaista. - Hänessä ikäänkuin heräsi se, jota
siveysopin saarnaajat sanovat vastuuntunnoksi, hänen saatuaan nyt
suojeltavakseen kauniin ja uskollisen naissielun.
Hän koetti muovailla itselleen kuvaa mahtavasta isästään --
rikos-nerosta, joka, vaikka olikin kuollut, vielä eli Parisin
sanomalehtimiesten mielessä kunniallisena ja nerokkaana miehenä. Niin
hyvin hän oli osannut peittää itsensä, tuo François Delma, joka eli
niin kunnioitettuna laittomien miesten mielessä, että he osottivat
hänen aviottomalle pojalleen mitä suurinta luottamusta ja uskollisuutta!
Ja hänen kävellessään ylellisesti sisustetussa hotellihuoneessa
odottelemassa vaimoaan, hänen mieleensä muistuivat ne miehet, joitten
kanssa hän oli ollut "Haissa" toista kuukautta.
Ensiksikin Pekka Pleym, viisas ihmisvihaaja, mutta teatterimainen
konna, joka verhosi kaikki pahat tekonsa sofistisilla
lähetyssaarnaaja-pöyhkeilyillä... Sitten Dick Anstey, hieman
suvaitsematon, kyynillinen maailmankiertäjä, joka oli rypenyt
kaikenlaisessa turmeluksessa Singaporesta hamaan San Franciskoon, mutta
joka yhä oli ulkokuoressaan säilyttänyt sivistyneen englantilaisen
kuvan... Sitten Lugeni, hiljainen italialainen, jonka umpimielinen viha
uudenaikaiseen sivistykseen oli asestanut hänen kätensä ja aivonsa
taisteluun -- ikuiseen taisteluun. Hän pysähtyi hetkeksi mietelmissään.
Hänen huoneensa ulkopuolelta oli kuuluvinaan hiipiviä askeleita. Ja
silmänräpäyksen tuntui hänestä, kuin joku olisi koskettanut ovensalpaa.
Hän kuunteli; mutta ääni ei uudistunut.
Hän aivan hermostui tästä odottamisesta. Piru vieköön semmoiset
kynsienhoitajat!... Nyt hän olisi jo ollut matkalla Parmentier'lle
kansainvälisen pahantekijäliiton pankkiirille Bonarten kadulle. Jumalan
kiitos, se oli aivan lähellä!
Sitten hänen piti mennä Ednan kanssa tekemään kauppaliikkeistä
ostoksia. Hän iloitsi kuin lapsi nuoresta vaimostaan ja salli hänen
saada kaikki, mitä hänen mielensä halasi. Oo, käsillään hän kantaisi
koko elämänsä -- tuota nuorta, suloista ja uskollista naista, jonka
suuret, kirkkaat silmät vakuuttivat pysyväistä, ihanaa ja loistavaa
tulevaisuutta... Ehkä hän ei täysin ymmärtänyt vaimoaan -- tämähän oli
vielä niin nuori. Kuinka ihanaa olikaan elää semmoiselle naiselle ja
kuolla hänen puolestaan, jos niin vaadittaisiin!