nuorelle belgialaiselle. Hän näki tässä nuorukaisessa sen nousevan
valon, sen synnynnäisen päällikön, jonka tarvitsi vain varttua
kokemuksessa ja tunnottomuudessa itse tarttuakseen niihin ohjaksiin,
jotka olivat kirvonneet François Delman käsistä.
Mutta nyt hän oli saanut tilaisuuden antautua hillittömästi teatterin
voimakeinoihin. Mikään kappeli ei olisi voinut olla juhlallisemmin
koristettu kuin "Hain" upseerisalonki tänä päivänä Kanavassa, kun Pekka
Pleym, vanha ja epäilyttävä lähetyssaarnaajanvaltakirja taskussa, oli
ottanut solmiakseen nuorukaisensa yhteen "Empiren" tytön kanssa. Ajatus
oli kiihoittanut Pekka Pleymin henkistä mielikuvitusta, ja Edna Lyall
sai kiittää yksistään Ambroisen intohimoista lempeä ja Pekka Pleymin
jumaluusopillista kunniantuntoa siitä, että sai pitää henkensä.
Salonki oli koristeltu valkealla silkillä, joka taidokkaasti oli
ripusteltu raskaiksi, vaikuttaviksi seinäverhoiksi. Lattialle oli
levitetty kallisarvoinen Bryssel-matto, jolle oli siroteltu ryöstetystä
ranskalaisesta laivasta saatuja ruusuja. Perälle oli tehty pieni
alttari, jonka edessä oli iso, nahkapäällyksinen nojatuoli, ja siinä
istui Pekka Pleym. Päivän kunniaksi hän oli pukeutunut raskaaseen
silkkikaapuun, joka näytti kuuluneen jollekin piispalle.
On hyvin mahdollista, että tanskalainen uskoi tämän arvokkaan
hengellisen asun pukevan häntä. Mutta ikävä kyllä -- hän erehtyi
surkeasti. Piispan puku hullunkurisine kultaketjuineen, joka sekin oli
ollut saman brasilialaisen neitosen omaisuutta, jota Edna Lyall sai
kiittää morsiusleningistään, teki hänen rypistyneet kasvonsa vieläkin
rumemmiksi. Ja kalotti, jolla hän oli verhonnut punaisen tonsurinsa,
sai enemmän kuin mikään muu hänet näyttämään valepukuiselta gorillalta.
Salongissa oli muuten vain puolisen kymmentä miestä. He olivat kaikki
juhlapuvussa. Nähtävästi ei ollut saatu hankituksi useampia kuin nämä
hännystakit, jotka muuten kaikki oli tehty viimeisen kuosin mukaan
ja parhaitten kansainvälisten räätälien valmistamat. Tuossa käveli
Jarvis, koneenkäyttäjä, muristen ja ikävöiden likaisiin vaatteisiinsa
ja koneittensa ääreen, ja tuossa seisoi Dick Anstey kotkankasvoineen
ja ivallisine hymyineen, hajamielisesti heilutellen tyhjää oikeata
hihaansa, ja tuossa istui Sato, ohuena ja solakkana, puhdistellen
kultasankaisia kakkuloitaan.
Ambroise Vilmart nojasi aivan tuon tilapäisen alttarin edessä
olevaa rautapylvästä vasten. Hän oli hyvin kalpea, ja musta puku,
joka istui mainiosti hänen voimakkaalla ja lihaksisella varrellaan,
puki hänen jyrkkiä ja voimakkaita kasvojaan. Mutta hän ei näyttänyt
olevan mikään iloinen sulhanen. Hänen harmaissa silmissään oli
onnettomuutta ennustava hehku, hänen tuijottaessaan eteensä, ja hänen
kaunis, kiharatukkainen päänsä oli hiukan kumarassa -- niinkuin olisi
kuunnellut jotakin kaukaista ääntä.
Ambroise Vilmart kuunteli sinä päivänä kohtalon äänettömiä askeleita,
mutta hän ei kuullut niitä taikka ei tahtonut kuulla. Hän käsitti,
että ennemmin taikka myöhemmin hän olisi katuva tätä päivää...
Hänen vaistonsa ilmaisi hänelle, että nyt hän oli menossa alaspäin
kärsimysten ja intohimojen helvettiin. Mutta hän ei siitä välittänyt.
Hän oli alottelija -- vasta-tullut, joka ei vielä tuntenut lemmen
käärmetarhan matelijoita. No niin -- siitä hän saisi kärsiä!...
Äkkiä hän avasi silmänsä. Hän kuuli askeleita käytävästä. Hitaita
askeleita. Hänen rintansa tahtoi pakahtua. Nyt oli hetki tullut.
Ovi avautui. Piilossa olevat urut virittivät häämarssin, ja
kynnyksen yli astui Edna Lyall, hymyillen ihaninta ja riemuitsevinta
hymyään. Kuningatar hän oli, ja Ambroise Vilmartin posket kalpenivat
valkeammiksi hänen päänsä päällä riippuvia silkkiköynnöksiä. Hän
tarttui rautapatsaaseen, jotta ei kaatuisi, ja vain äärimmäisin
tahdonponnistuksin hän voi pysyä pystyssä.
Edna Lyallin katse hipaisi häntä. Se lensi läpi valkoisen huoneen ja
hänen tielleen siroteltujen tuoksuvien kukkien yli.
Ja se loistava hymy, joka oli vallannut kaikki nuoren Englannin
sydämet, levisi nyt kautta huoneen. Olihan hän nyt näyttämöllä.
Mutta yhtäkkiä hänen harmaat silmänsä keksivät nahkatuolissa istuvan
kamalan kummituksen. Tuo loistava olento, jolla oli niin pyöreät,
suloiset olkapäät, näytti saavan kuin horkan puistatuksen.
Silloin Pekka Pleym nousi jäykkänä ja mahtavana. Ja hän ojensi
runnellut kätensä ja hänen torvimainen suunsa suipistui.
-- Olkaa tervetullut, miss Lyall, hän lausui sanomattoman lempeällä
äänellä. Teidän ei tarvitse peljätä mitään. Te olette semmoisten
miesten keskellä, jotka tahtovat olla teidän tukenanne maailmassa,
niinkauan kuin olette meille uskollinen...
Nuori näyttelijätär katseli hämillään ympärilleen. Tuo kaunis, sointuva
ääni tuntui hänestä hyvältä. Nuo vääristyneet kasvot eivät enää
näyttäneet pelottavan häntä.
-- Miss Edna Lyall, Pleym jatkoi tavattoman arvokkaasti, sallimus
on tuonut teidät luoksemme. Se ei varmaankaan ollut mikään sattuma.
Elämä ei usein haaskaa lahjojaan, ja tässä tilaisuudessa se on antanut
meille teidät. Vastalahjaksi me annamme teille aviomiehen -- nuorimman
ja toivorikkaimman meistä kaikista. Ambroise Vilmartilla ei ole enää
isänmaata. Mutta hän on ennemmin taikka myöhemmin tuleva kuninkaaksi
maailmassa, jota te olette rakastava.
Ja entinen lähetyssaarnaaja levitti hirmuiset kätensä, ja aivan kuin
unessa pikku näyttelijätär kuuli, kuinka tuo mies, jolla oli niin
kamalat kasvot ja lempeä ääni, puhui kauniita ja suloisia sanoja
avioliitosta, rakkaudesta ja uskollisuudesta. Erikoisen kauan hän
viipyi kuvauksessaan uskollisuudesta elämässä ja kuolemassa.
Ja kuin unessa miss Edna Lyall ja Ambroise Vilmart vihittiin toisiinsa
mitä täydellisinten säädösten mukaan niin kirkollisten menojen ja
virsien kuin sormusten ja urkujensoiton puolesta.
XXVI.
PIENI TEATTERITEMPPU.
Muutamia päiviä myöhemmin "Hai" lepäsi varmassa luolassaan Guernseyn
luona. -- Tullessaan kannelle, mrs Vilmart -- niinkuin kaikki häntä
nyt kutsuivat -- pysähtyi hämmästyneenä seisomaan paikalleen. Minne
silmänsä käänsikin, hän näki korkeita kallioseiniä, holveja ja
pilareita aivan kuin kaartuneina ihanan, puoliksi peittyneen meren yli.
Aivan heidän vieressään oli pieni kalastajalaiva, ja torpedoveneen
miehistö oli innokkaassa puuhassa lastaamassa sen suureen lastiruumaan
kaikenlaisia nassakoita, arkkuja ja tynnyreitä.
Keulassa aivan etummaisen tykin luona seisoi hänen miehensä. Edna tunsi
hänen leveän selkänsä ja iloisen äänensä. Siihen oli tullut kummallisen
kirkas sointu, ja hänen kääntyessään vaimo näki, kuinka nuori ja
onnellinen hän oli.
Suloisen naisen piirtokauniille kasvoille välähti häjy hymy kuin varjo.
Noille reheville punaisille huulille väreili inho ja viha, mikä ei
kaunistanut häntä muuten niin lapselliselta näyttävää suutaan. Mutta se
kesti vain silmänräpäyksen. Ambroise Vilmartin kääntyessä häntä kohti,
hän hymyili ja nyökkäsi miehelleen kuin nuori morsian, joka ikävöi
rakastajaansa.
-- Yhä yhtä rakastunut, lausui ääni hänen vieressään.
Hän kääntyi äkkiä ympäri. Se oli Dick Anstey, joka siinä seisoi
paperossia poltellen kasvoilla mitä levollisin ilme.
-- Kunpa olisi 20 vuoden ijässä, hän jatkoi, äänessä hienoinen ivan
sävy, joka oli ominainen tuolle pitkälle englantilaiselle -- ja
onnellisissa naimisissa! Tuntuu hyvältä, kun näkee toisten onnea, mutta
se tekee mielen katkeraksi.
-- Ettekö te koskaan ole ollut naimisissa? Edna kysyi, katsoen häntä
terävästi. Hän ei koskaan voinut käsittää tuota kylmää, levollista
miestä.
-- Olen, Anstey vastasi, vieläpä pari kolme kertaa. Mutta minulla ei
juuri ole ollut aikaa tulla onnelliseksi. Tiedätte, että kun on niin
epäluotettava kuin minä, niin ei avioliitto tahdo oikein luonnistua.
Ainoa nainen, josta minä olen välittänyt, oli eräs malaijilais-tyttö
Sunda-saarilla. Me olimme naimisissa kahdeksan vuorokautta. Ihana
aika. Mutta yhdeksäntenä päivänä tuli eräs malaiji ja pisti puukollaan
vaimoni kuoliaaksi. Hän sanoi itsellään olleen tuohon tyttölapseen
suuremman oikeuden kuin minulla. Siinä saattoi muuten olla perääkin.
Minä kuitenkin löin häneltä kallon puhki ja lähdin karkuun vilpittömän
ja syvästi tunteinani surun vallassa.
Vilmart oli tullut heidän luokseen. Hän tarttui kömpelön rakastajan
ujoudella vaimoaan vyötäisistä ja puristi häntä rintaansa vasten. Edna
hymyili, mutta hänen silmissään oli käsittämätön ilme, joka sai nuoren
aviomiehen ymmälle.
-- Oma rakkaani, hän virkkoi, suudellen vaimonsa kauniita
tuhkanharmaita kutreja.
Edna hymyili yhä, mutta Dick Anstey kiinnitti huomionsa siihen arkaan
katseeseen, jonka nainen heitti vyötäisillään olevaan käteen. Anstey
asteli verkalleen perälle päin, mutta pysähtyi tuon tuostakin, niinkuin
olisi hautonut jotakin vaikeata ajatusta.
-- Sinulla on varmaan ikävä täällä meidän joukossamme, Ambroise alkoi
pitkän äänettömyyden jälkeen. Sinä olet tottunut juhliin ja iloihin.
Minä olen kovasti ajatellut, eikö meidän pitäisi lähteä häämatkalle
kahden kesken. Aivan salaa. Parisiin tai Nizzaan. Mihin sinä tahdot!
Edna tunsi, kuinka veri nousi hänen poskilleen mielenliikutuksesta.
Ambroise oli koskettanut juuri siihen kohtaan, jota hän oli harkinnut
viime vuorokauden. Mutta hän ei ollut rohjennut mainita siitä... Nyt
mies itse ehdotti, että he lähtisivät matkalle. Mutta Edna tunsi
miehet. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli ollut ottaa riemulla vastaan
tehty tarjous. Mutta hän malttoi mielensä.
-- Onkohan tosiaan tarpeellista matkustaa nyt heti, hän sanoi
pitkäveteisesti. Onhan täällä niin ihanaa. Sinä tiedät, että minä
rakastan merta ja meren seikkailuja. Täällä on minun kotini... eikä
tehtävämme ole vielä päättynyt.
Nuori mies katsoi häntä vakavasti.
-- Minä alan uskoa Jumalaan, hän sanoi yksinkertaisesti, sittenkun hän
on lähettänyt minulle yhden enkeleistään.
Edna katsoi häntä vakavasti, hymyillen tuota kaihomielistä
kyynel-sekaista hymyä, joka kuuluu anglosaksilaiseen näytelmätaiteeseen.
-- Rakas Ambroise, hän vain kuiskasi hiukan peloissaan siitä, että mies
voisi luopua koko matka-aikeestaan, sinä tiedät... että minä seuraan
sinua kaikkialle. Ja jos tarkoitat, että samalla voisit toimittaa
jotakin...
Hän pudisti päätään.
-- Sinun tahtosi on minun lakini, mies sanoi lujasti. Jäämme tänne.
Huomenna lähdemme jälleen ajoon.
Edna koetti miehuullisesti kestää kärsimänsä pettymyksen.
-- Oi niin, hän sanoi iloisesti, ruveten puhumaan Pekka Pleymin
äänilajiin, näyttäkäämme koko Europalle "Hain" hampaat. Mutta minä vain
pelkään sinun tähtesi, ystäväni. Jonakin päivänä meidät otetaan kiinni,
ja silloin...
-- Tuskin, mies huudahti kiivaasti. Me haistamme vihollisemme jäljet...
-- En oikein ymmärrä sinua.
Ambroise mietti hetkisen. Hän näki vaimonsa huolestuneen ja
kyynel-sekaisen katseen, tunsi itsensä turvalliseksi ja selitti,
minkälaisen aparaatin oli keksinyt.
Nainen kuunteli tarkkaavasti.
-- Sinähän olet nero, hän lausui ihastuneena. Sehän on keksintö, joka
on varmaan miljonien arvoinen.
-- Niin onkin, mies myönsi ylpeästi.
-- Mutta miksi et ole myynyt sitä Englannin hallitukselle? nainen kysyi
innokkaasti.
-- Koska minun ei ole sopinut, mies vastasi melkein ankarasti.
Edna katui kysymystään.
-- Ei tietysti, hän huudahti. Mutta eikö aparaattiasi voida
vahingoittaa -- tavalla taikka toisella?
Ambroisen onnellinen hymy oli palannut takaisin. Ednan osanotto
mairitteli häntä.
-- Sinä osaat aina paikalle, rakkaani, hän alkoi innokkaasti. On eräs
menetelmä jolla voi tehdä tyhjiksi minun magnetisäteily-järjestelmäni
vaikutukset, hän sanoi. Ja jos vihollinen saa sen selville, niin koko
aparaatti on hyödytön.
Edna olisi tahtonut kysyä, minkälainen se menetelmä oli. Mutta hän ei
uskaltanut. Siihen sijaan hän nousi varpailleen ja suipisti huulensa
suuteloon.
Ambroise sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä intohimoisesti.
-- Kuinka taitava sinä olet, Edna sanoi, irtautuen hänen syleilystään.
En minä olisi koskaan uskonut joutuvani naimisiin niin suuren ja
nerokkaan keksijän kanssa. Rakas Ambroise, oma rakkaani.
Mies kumartui hänen ylitseen.
-- Näinä päivät ovat olleet elämäni onnellisimmat, hän kuiskasi. Alussa
minä luulin, että sinä et välittäisi minusta. Olinpa välistä näkevinäni
silmistäsi pelkoa ja, mikä pahempi, inhoa. Mutta nyt tunnen itseni
iloiseksi. Sinä olet niin kaunis, että sinä et voi valehdella. Sinun
suutelosi ei valehtele, hyväilysi ei valehtele. Kuinka minä sinua
rakastan!
* * * * *
Samana yönä Ambroise Vilmart äkkiä heräsi. Hän kuuli vierestään kuivaa,
raskasta rykimistä.
-- Mikä sinun on, Edna? hän kuiskasi. Oletko sairas?
-- En, ei se mitään, vaimo virkkoi. Minä vilustun niin vähästä. Se on
luultavasti meri-ilma... rintani ei ole vahva...
Nuori belgialainen hyppäsi pystyyn kuin teräsjousi.
-- Enkös minä sitä arvannut, hän sanoi hartaasti. Sinä et siedä tätä
rasittavaa matka-elämää. Sinun täytyy päästä täältä pois. Mitä sanot
Rivierasta?
-- Minun ei lainkaan tee mieleni, hän kuiskasi, taistellen uutta
yskäkohtausta vastaan.
-- Sinun täytyy. Vaikka minun sitten täytyisi kantaa sinut käsilläni
läpi koko Ranskan.
-- Mutta sinun aparaattisi! vaimo virkkoi raukeasti.
-- Sen voi joka lapsikin hoitaa.
-- Niin, niin, hän huokasi väsyneesti. Puhukaamme siitä huomenna...
Mutta Edna Lyall valvoi tuntikausia, nauttien mainiosta
näyttelemis-taidostaan. Hän oli oppinut tuon erinomaisen yskän
harjoitellessaan "Kamelianaisen" Marguerite Gauthier'ta itsensä Berbohm
Treen johdolla.
XXVII.
OLI TÄHTIKIRKAS TOUKOKUUN YÖ.
Maassa oli kevyt sumu, mutta taivas oli selkeä ja kirkas.
Ranskan rannikolle hiipi pieni kalastajalaiva. Ympärillä pauhasivat
mainingit, mutta peräsimessä oleva mies näytti tuntevan tehtävänsä.
Merituuli oli pirteä ja tasainen, kulettaen laivaa kovaa vauhtia loivaa
maata kohti. Majakkalyhty loisti himmeästi eräässä niemenkäressä.
Pienessä laivassa ei puhuttu mitään. Pimeänä ja salaperäisenä se liukui
rannikon vaarallisten särkkien yli.
Peräsinhuoneen synkkä olento oli äkkiä noussut.
-- Nyt ajamme matalikkoon, hän kuiskasi. Pitäkää varanne!
Vene heilahti nopeasti koillista kohti ja laski suoraan maalle. Pitkät
mainingit löivät sitä eteenpäin, laineitten kohinan kaikuessa sen
ympärillä ja kasvaessa vähitellen raskaaksi, valittavaksi pauhuksi.
Mutta laiva oli nähtävästi turvallisessa uomassa, ja kaukaa maalta
vilkkuivat köyhän kaupungin niukat valot. Pientä kalastajalaivaa ei
kuitenkaan näyttänyt haluttavan mennä valojen piiriin -- ei pienen
majakan eikä satamavalojen. Se pysytteli lahden eteläpuolella,
suunnaten pientä kurjaa valoa kohti, joka vilkkui jostakin rantamökistä.
Muutamia minuutteja myöhemmin laiva törmäsi hiekkasärkälle, pysähtyen
muutamien metrien päähän rannasta.
Perämies nousi seisomaan.
-- Nyt olemme perillä, hän kuiskasi kahdelle suuresta kajuutasta
nousevalle olennolle. Jean kantaa tavarat maihin ja sitten teidät.
Menkää suoraan tuohon taloon ja pyytäkää hevosta Barnevilleen. Se on
tuolla näkyvän kaupungin nimi. Sanokaa hänelle terveisiä François'lta
ja antakaa hänelle 20 frangia, niinhän ymmärtää yskän. Pyytäkää hänen
ajamaan "Ulkomaalaisten hotelliin" ja ottakaa siitä huone. Huomisaamuna
menee juna Parisiin... No, vie rouva maihin, Jean!
Pitkä matruusi, joka oli vienyt rannalle kaksi tukevaa käsilaukkua,
kahlasi nyt kantaen nuorta rouvaa, joka oli erittäin hyvin
turkiskappaan kääritty.
-- Odota silmänräpäys, Ambroise, Pekka Pleym sanoi peräsinhuoneesta ja
kumartui nuorta miestä kohti... -- Sinä menet vaaralliselle retkelle.
Ole varovainen ja ole vaiti! Eikä minun kai tarvitse sanoa sinulle,
että sinun täytyy varoa vaimoasi. Älä luota häneen täydellisesti. Ja
jos huomaat jotakin vilppiä, niin ole varuillasi. Älä anna rakkauden
herpaista itseäsi. Sinä et tunne häntä vielä. Hän on näytellyt ilveilyä
ennenkin. Älä päästä häntä näkyvistäsi... ymmärrätkö, poikani!
-- Minä luotan Ednaan, Ambroise sanoi arvokkaasti...
-- Se on väärin, raajarikko sanoi hartaasti. Rakasta häntä, mutta
epäile häntä. Ei ainoastaan oman itsesi tähden, vaan myöskin _meidän_
tähtemme. Jos sinussa virtaa isäsi veri, niin et anna pettää itseäsi.
Osota hänelle luottamusta, mutta pidä piilossa epäluottamuksesi. Ja jos
hän kavaltaisi sinut ja meidät, niin anna hänen maistaa kynsiäsi...
Ambroise aikoi vastata, mutta raajarikko keskeytti hänet.
-- Siitä asiasta ei ole sen enempää sanomista, hän lausui lempeästi.
Sinä viet siis laukut Parmentier'lle Bonaparten kadulle. Sano hänelle,
että se on pieni alku. Matkusta sitten Rivieralle, särje pelipankki
Monte Carlossa ja haaveile kuutamossa, mutta älä usko liikoja
rakkauteen. Sillä ei ole suurta arvoa. Mene nyt, poikani! Täsmälleen
kolmen viikon perästä klo 12 yöllä olen täällä sinua odottamassa --
joko vaimoinesi tai ilman häntä! -- Ambroise puristi raajarikon käyriä
sormia.
-- Kiitän neuvoistasi, hän sanoi. Ja minä seuraan niitä.
Sitten ei puhuttu muuta. Pitkä matruusi kantoi Ambroisen vaimonsa luo,
sanoi hyvää yötä ja hävisi veneeseen.
Mutta nuori pari astui verkalleen valontuiketta kohti. Se tuli pienestä
mökistä, joka oli hyvässä piilossa hedelmäpuutarhan sisässä. Siihen oli
ikäänkuin hakattu aukko sitä yhtä akkunaa varten, josta valo loisti
merelle.
Ambroise haparoi matalalle ovelle ja koputti. Omistaja ei nähtävästi
kiirehtinyt avaamaan. Huoneista kuului kaikenlaista hälinää. Koko talo
tuntui nurkuvan, että tultiin herättelemään. Viimein ketju irroitettiin
ja reikeli vedettiin auki. Sitten avattiin ovi raolleen.
-- Kuka siellä? kysyi matala ja karkea ääni.
-- Täällä on kaksi matkustajaa, jotka tahtovat hevosta Barnevilleen,
Ambroise vastasi äreästi.
-- Mahdotonta, mies sanoi. Meillä ei ole hevosta kotona.
-- Minulla on terveisiä François'lta ja 20 frangia taskussani.
Miehen liikkeisiin tuli heti toinen vauhti. Hän repäsi oven selälleen.
-- Herrasväki on hyvä ja astuu sisään. Hevonen valjastetaan heti
paikalla.
Kelpo kalastaja näytti unohtaneen, että hevonen ei ollut kotona.
-- Herrasväen täytyy suoda anteeksi, hän lisäsi. Ajat ovat vaaralliset.
Ei kukaan enää ole turvassa. Vasta eilen oli täällä nuuskimassa muuan
englantilainen salapoliisi.
-- Mitä hän nuuski? Ambroise kysyi.
-- Se oli ovela mies, kalastaja vastasi... hänellä oli hajua. Hän
kyseli harmaata kalastajalaivaa, jolla on papukaija mastossa ja kaksi
punaista juovaa purjeessa. Ja kun minä en tiennyt mitään asiaan, uteli
hän, olinko koskaan nähnyt miestä, joka muistutti orangutangia.
Edna alkoi heristää korviaan. Häntä nukutti pitkän purjehduksen
jälkeen, mutta nyt hän rupesi virkistymään.
Kalastajan suuret tähystävät silmät tuijottivat häneen. Ja huomattuaan
hänen vilkastuvan salapoliisin mainitsemisesta, kalastaja sai kuin
tulpan suuhunsa.
-- Kuka tuo nainen on? hän kysyi epäluuloisesti.
-- Hän on vaimoni, Ambroise vastasi.
Kalastaja mietti hetkisen.
-- En muista sen miehen, joka sanoi itseään François'ksi, koskaan
sotkeneen naisia asioihinsa. Ja kuka sinä olet?
-- Hänen poikansa, Vilmart vastasi äreästi.
Pieni kumaraharteinen mies vilkastui äkkiä. Hänen omituisesti ulkonevat
silmänsä pyörivät tarkastellen nuoren miehen ympäri. Ne pysähtyivät
hänen käsiinsä.
Nämä nähtyään, kalastaja nyökkäsi.
-- Se on totta, hän sanoi hiljaa itsekseen ja meni ulos valjastamaan
hevosta.
-- Minä en pidä tuosta miehestä, Edna kuiskasi. Kunhan hän vain
ei kavaltaisi meitä. Hänellä oli niin julmat silmät. Ja mikä se
englantilainen salapoliisi voisi olla, josta hän puhui? Minusta tämä
tuntuu kamalalta.
-- Älä pelkää, rakkaani, Ambroise kuiskasi. Nyt olemme kohta matkalla
Parisiin.
Ednan ajatukset kääntyivät äkkiä toiseen suuntaan.
-- Kunhan hän vain ei ryövää meitä, hän virkkoi hiljaa. Noilla
laukuilla on varmaan hyvin suuri arvo.
-- Se on totta, mies nauroi, ainakin muutamia miljoneja.
-- Ja ne ovat sinun?
-- Ei. Ne ovat "hai-kalojen" yhteistä omaisuutta.
-- Mutta kuka ne nyt saa?
-- Minä vien rahat pankkiirillemme Parisiin.
-- Se kuuluu suurelliselta. Ajatteles, pankkiirille! Onko meillä
semmoisia suhteita?
Ambroise oli mielissään kuullessaan vaimonsa sanovan "meillä". Olipa
hän saanut järkevän pikku vaimon. Syntyi muutaman minuutin äänettömyys.
-- Kun hän vain ei varastaisi rahoja, Edna kuiskasi äkkiä.
-- Ketä tarkoitat?
-- Pankkiiria.
-- Sen hän kyllä jättää tekemättä.
-- Kuinka niin? Minusta näyttävät kaikki pankkiirit tekevän nykyään
kassavaillinkeja.
-- Siitä ei hänelle hyvä seuraisi. Vaikka hän pakenisi etäisimmälle
saarelle, niin meidän kostomme tapaisi hänet. Me olemme siksi vahvat ja
meillä on siksi kovat kourat.
Edna nyökkäsi hajamielisenä.
-- Niin, mutta etkö luule, rakas Ambroise, että rahat olisivat
parhaassa turvassa meillä?
-- Minulla ei ole niihin mitään oikeutta, hän sanoi tyynesti ja torjuen.
Edna ymmärsi, että tässä hän puski kallioon. Tämä merirosvo ja
suur-varas oli siis rehellinen mies. Se kuulosti kovin naurettavalta.
Mutta hänen silmänsä eivät eronneet noista kahdesta laukusta. Ja
hänen pienet toimeliaat naisaivonsa rupesivat hautomaan vaarallisia
suunnitelmia, joilla hän hankkisi itselleen paljon rahaa ja isänmaansa
kiitollisuuden.
XXVII.
MERKILLINEN KOHTAUS.
Barnevillen rautatieaseman odotushuoneessa istui mies kirjoittamassa
sähkösanomaa.
Oli varhainen aamu, ja mies haukotteli väsymyksestä. Hänen nostaessaan
päänsä sähkösanomalomakkeesta, saattoi nähdä Ralph Burnsin leveät ja
luisevat kasvot. Hän oli kovasti laihtunut viime aikoina, tuo Scotland
Yardin oiva salapoliisi. Hänen nopeakulkuinen motoriveneensä oli
satamassa, mutta se ei ollut häntä paljoa hyödyttänyt. Ei hänellä ollut
koskaan elämässään ollut niin huono onni.
Mutta yksi lohdutus hänellä kuitenkin oli, ja se oli siinä, että tuo
salaperäinen kaappaaja ei nyt moneen päivään ollut tehnyt jokapäiväisiä
rosvouksiaan. Se näytti pitävän lomaa. Taikka ehkä sille oli sattunut
joku onnettomuus, joka oli pakoittanut sen menemään satamaan. Mutta
mihin satamaan?
Ralph Burns oli kuin kissa pistoksessa. Se onni, joka niin usein oli
auttanut häntä mitä tukalimmissa pulmissa, näytti nyt pysyttelevän
hänestä loitolla.
Odotushuoneeseen rupesi tulemaan ihmisiä, ja Parisiin menevä juna ajoi
asemalle.
Burns lopetti sähkösanomansa ja asteli pilettiluukun vieressä
olevalle lennätinasemalle. Siinä seisoi juuri eräs mies ostamassa
kahta ensimäisen luokan lippua Parisiin. Burns pani hänet erityisesti
merkille, kun mies oli melkein yhtä pitkä kuin hän itsekin ja
tavattoman voimakas rakenteeltaan. Salapoliisi mitteli häntä
vaistomaisesti ja tuumiskeli, minkälainen hän olisi vastustajana
painissa. Hänellä oli semmoinen piintynyt tapa.
Nyt tuo pitkä mies kääntyi. Silloin Ralph Burns ensimäisen kerran
näki Ambroise Vilmartin, mutta ei suinkaan viimeistä kertaa. Scotland
Yardin jättiläinen katseli nuoren belgialaisen kasvoja eräänlaisella
mielihyvällä. Hänen edessään seisova mies oli kuusi jalkaa pitkä ja
hänellä oli vaalea, viisas ja voimakas pää ja kirkkaat harmaat silmät,
jotka tuntuivat katselevan elämää sen valoisalta puolelta.
Burns tuli katsoneeksi samaan suuntaan kuin vieraskin. Oven suussa
istui penkillä nuori nainen haaveillen aamuauringossa. Salapoliisi näki
matkaharson alta vain pyöreän leuan ja häikäisevän valkean kaulan,
mutta nämä yksityiskohdat miellyttivät häntä varsin omituisesti. Hänen
tunteellisessa mielessään virisi ikäänkuin hämärä aavistus, että tässä
hänellä oli edessään jotakin, joka antaisi hänelle työtä pitkäksi aikaa.