itse sitä vastoin ei itkenyt. Hänestä tilanne oli sekä hauska että
miellyttävä. Tämä oli kyllä suurenmoista merirosvousta.
Mutta merirosvot olivat harvoin iloisia. He tuhlasivat hänelle
kunnioitusta ja pientä imartelua. Ja se pitkä mies, jota he sanoivat
Ambroiseksi, oli tosin häneen aika lailla hassastunut. Hän käyttäytyi
samalla tavalla kuin toisetkin. Mutta hänen nuorekkaassa arkuudessaan
ja hänen silmissään oli jotakin, joka muistutti häntä itseään -- joka
sai hänen tuntemaan voivansa pahoin. Ei hän ollut milloinkaan tavannut
nuorta miestä, joka näytteli niin selvästi lempensä vakavuutta. Tuon
nuorukaisen sielussa mahtoi palaa voimakas intohimo, -- ja miss Edna
tunsi tämän mykän ihailun vaikuttavan itseensä.
Mutta enimmäkseen hän seurusteli Dick Ansteyn kanssa. Siinä oli hänen
makuisensa englantilainen, salaperäinen, pikkumainen ja hirveän hävytön.
Eräänä iltana heidän istuessaan kannella peräsinhytin takana hän päätti
hiukan koetella merirosvon suonta.
-- Sanokaahan, hän virkkoi välinpitämättömällä äänellä, heti jatkaen
kiemailevasti: "Mitä suunnitelmia teillä on minun suhteeni?"
Anstey hymyili.
-- Teidän tahtonne on minun lakini, hän sanoi ivallisesti.
-- No, sittenhän ei ole hätää, neito vastasi väkinäisesti naurahtaen.
Minun tekisi mieleni takaisin "Empireen".
-- Niin minunkin, jos se vain olisi mahdollista. Mutta minä en voi.
Muistan teidät vielä "Cinderellassa"... teidän kauniit säärenne...
-- Lopettakaa nyt jo nuo "kauniit sääret"!... Kertokaa minulle
mieluummin hieman siitä, kuinka aijotte saada minut pois laivasta.
Minua ei haluttaisi jäädä omien maamiesteni ammuttavaksi.
-- Siitä teidän ei tarvitse olla huolissanne, niin kauan kuin
meillä on tuolla perämieshytissä kiharatukkainen ystävämme ja hänen
aparaattinsa...
Miss Edna kumartui vaistomaisesti eteenpäin. Anstey huomasi hänen
liikkeensä ja lopetti heti keskustelun.
Syntyi muutamien minuuttien äänettömyys. Kone kävi nyt vain parin
solmun vauhdilla. Oli ihana kuutamoinen ilta. Anstey sytytti vasemmalla
kädellään piippunysänsä.
-- Ei ole hauska menettää jäseniään, hän vihdoin virkkoi. Ihminen käy
enemmän välinpitämättömäksi, vähemmin tarkkaavaksi. Oikeassa kädessä
on enemmän järkeä, kuin luulisikaan. Se ajattelee silloin, kun aivot
nukkuvat.
-- Mitä tarkoitatte tuolla lörpötyksellä?
-- Tarkoitan vain, että te voitte olla meille vaarallinen nainen.
Jonakin päivänä tahdotte ehkä taas lähteä metsästämään ilmiantaaksenne
meidät. Te tiedätte liian paljon.
Hän vilkaisi neitoa pikimmältään. Tämä oli sulkenut silmänsä.
-- No? Anstey kysyi ankarana.
Nuori neitonen avasi silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärilleen.
-- En kuullut, mitä sanoitte, hän virkkoi haukotellen.
Anstey hymyili.
-- Kysyin teiltä vain, missä osassa te ensi kerran esiinnytte, hän
sanoi naurahtaen. Minä olen huvitettu näyttämötaiteesta ja voisin ehkä
antaa teille jotakin opastusta. On usein vaarallista epäonnistua,
tiedättehän, varsinkin kun saa esitettäväkseen pääosan, johon ei ole
sovelias. Silloin eivät kauneimmatkaan sääret voi pelastaa. Maailma
on niin ankara... _Ja me täällä merellä olemme paljon ankarammat kuin
maailma_.
Dick Ansteyn äänessä oli hienoinen uhkaus.
Edna Lyall katsoi haaveksien mieheen, hyräillen jotakin romanssia
lemmestä, ruusuista ja keväästä.
Mutta laulu pysähtyi äkkiä hänen huulilleen. Hän näki suoraan edessään
peräsinhuoneen valaistusta ilmaventtiilistä semmoiset kasvot, joita hän
ei koskaan ennen ollut nähnyt, vääristyneet, pöhöttyneet kasvot, joissa
oli kuin orangutangin leuka ja syvät, kiiluvat silmät kuin uhrinsa
kanssa leikkivän käärmeen päässä.
Kului hetkinen. Sitten hirmuinen pää katosi, ja kuu jatkoi taas ikuista
hymyään.
Mutta miss Edna ei enää laulanut lemmestä, ruusuista ja keväästä.
XXIII.
KOSINTA.
Seuraavana päivänä "Hai" yllätti erään matkustajalaivan 25
neljännespeninkulman päässä Cherbourgin satamasta. Se oli eräs
"Messageries Maritimes"-yhtiön Länsi-Intian reitillä kulkevia laivoja.
Puolessa tunnissa rohkeat kaappaajat olivat saaneet tavaraa puolen
miljonan frangin arvosta ja tuoneet ne pieneen laivaansa. He jättivät
jälkeensä 100 raivoisaa matkustajaa ja kapteenin, joka oli pakahtua
vihasta. Matkustajalaivan langaton sähkölennätin kirkui apua joka
puolelta, mutta sinä päivänä ei näyttänyt sattuvan olemaan yhtään
sotalaivaa niillä vesillä. Cherbourgin satamasta tuli kyllä kokonainen
laivasto, mutta sen saapuessa tapahtumapaikalle "Hai" oli kadonnut.
Ranskalaiset torpedonhävittäjät hajaantuivat joka suunnalle, mutta
pienen kaappaajan huomattiin nyt niinkuin ennenkin liikehtivän niin
hyvin, että yksikään niistä ei saanut nähdä edes mastonhuippuja tuosta
uhkarohkeasta merisissistä.
Palatessaan torpedoveneeseen ranskalaisesta laivasta, missä oli ollut
johtamassa ryöväystä, Ambroise Vilmartilla oli mukanaan suuri nahkainen
matka-arkku.
Pikku näyttelijätär, joka lentäjäpuvussaan mitä suurimmalla
mielenkiinnolla oli seurannut koko toimitusta, katsoi jännityksellä
matka-arkkua, jonka nuori belgialainen nosti laivaan. Neito hymyili.
Vain pari tuntia sitten hän oli valitellut tuolle nuorelle miehelle
kärsivänsä vaatteiden puutteesta. Ja nyt, -- oli synti sanoa, että
"Haissa" ei osattu olla ritarillisia.
-- En tiedä, miellyttääkö teitä käyttää toisten vaatteita, Ambroise
sanoi työntäen matka-arkun hänen eteensä. Mutta hätä ei lue lakia.
Minä valitsin, kuka laivassa oli kaunein ja rikkain. Se oli eräs nuori
brasilialainen neiti, joka oli matkalla Parisiin. Luulen hänellä olevan
säätynsä mukaisen pukuvaraston. Ja sikäli kuin voin nähdä, oli hän
jokseenkin saman kokoinen kuin te. Tietysti ei niin kaunis... mutta
vähän sinnepäin...
Nuori mies sekaantui hieman puheessaan, ja neito nautti hänen
hämmingistään.
-- Te olette mies, joka pidätte sananne, hän lausui hymyillen
veikeästi. Meistä tulee kyllä hyvät ystävät. Mutta eikö tämä vivahda
vähän merirosvoukselta, ja enkö minä tule osalliseksi rikoksesta, jos
käytän brasilialaisen hameita?
Ambroise kiivastui.
-- Me emme ole merirosvoja, hän lausui tarpeettoman kiivaasti. Käymme
omaa sotaamme samoilla ehdoilla kuin kaikki muutkin. Ja me olemme
paremmat kuin saksalaiset, sillä me säästämme ihmisten hengen, milloin
se voi tapahtua vaarantamatta itseämme.
Hän ei sanonut enempää, sillä tuo nuori nainen ei näyttänyt enää
epäröivän. Hän oli jo avannut tuon raskaan nahka-arkun ja istui
vaipuneena sen aarteiden ihailemiseen. Brasilialaisella neidolla oli
ollut uljaat varustukset. Hänen alusvaatteissaan oli parisilaisen
toiminimen leima ja kauniisti järjestetyt silkkihameetkin olivat Poiret
& Louis'n atelieestä. Ja madame Paquin'in valmistama oljenkeltainen
verkainen kävelypuku sai hänen harmaat silmänsä säteilemään.
Saatuaan tuon runsassisältöisen arkun hyttiinsä, hän istui kauan aikaa
ihailemassa sen ihania silkki-, harso-, pellava- ja verkatavaroita.
Niin, tämä oli hänen maailmansa, kauniin loisto-naisen häikäisevää ja
tuoksuisaa maailmaa. Hänen hienot, valkeat sormensa painuivat arkussa
mitä kauneimmassa järjestyksessä hyllyileviin ihaniin koruihin.
Himokkaasti hän hengitti sisäänsä kaikista noista hameista ja paidoista
uhkuvaa hienojen hajuvesien tuoksua, ja selvää oli, että nämä vaatteet
eivät vielä koskaan olleet hivelleet minkään naisen jäseniä.
Ne olivat hänen -- kaikki tyynni. Ja niitten arvo hänen oli merkittävä
monella, monella numerolla.
Hän oli niin syventynyt tutkisteluihinsa, että ei nähnyt eikä kuullut
hyttiin astunutta nuorta belgialaista.
Ambroise Vilmart oli hyvin kalpea, aivan kuin mies, joka on tavannut
kohtalonsa ja vaatii sitä voittosille.
-- Sopivatko? hän kysyi.
Pikku näyttelijätär säpsähti. Hänen kätensä haparoivat pitkin arkkua,
ikäänkuin hän tahtoisi puolustaa sitä hyökkääjältä... Mutta hän malttoi
pian mielensä.
-- Vai niin, tekö se olette, hän sanoi, heittäen belgialaiseen nopean,
tutkivan katseen. Hän oli nähnyt tuon ilmeen miehen silmissä ennenkin
-- sen epätoivoisen uhman, joka on niillä, jotka uskaltavat yrittää
kuolemanhyppyä.
-- Olen teille hyvin kiitollinen, hän jatkoi ystävällisellä äänellä.
Hän tahtoi voittaa aikaa ja tavalla taikka toisella torjua nuoren
miehen raivokkaan tunkeilevaisuuden... Mutta en tiedä, voinko ottaa
vastaan teiltä kaikkea tätä.
Belgialainen näytti tyytymättömältä.
-- Tehän olette loukkaantunut niistä, hän sanoi lyhyesti.
Neito nyökkäsi ja nousi pystyyn. Luonnollisesti hän ei koskaan ollut
aikonut antautua mihinkään siveellisiin epäröimisiin arkun sisällöstä.
Mutta hän tiesi, että tuommoinen pieni vastarinta vaatetti häntä.
-- Haluaisin kernaasti, jos se käy päinsä, ottaa toisen puvun
päivälliselle, hän lausui ystävällisesti -- hyvin mielissään siitä,
että oli keksinyt tämän keinon päästäkseen eroon työläästä ihailijasta.
Mutta Ambroise Vilmart ei liikahtanut. Hänessä virtasi äitinsä vakava
veri, ja hän oli niitä miehiä, jotka noudattavat päätöstään katsomatta
oikeaan tai vasempaan.
-- Teidän täytyy suoda minulle muutamia minuutteja, miss Lyall, hän
virkkoi kulmiaan rypistäen.
Mutta juuri niitä minuuttejapa neito ei tahtonut suoda hänelle; mutta
hän käsitti pian, että tämä vaarallinen nuorukainen ei ollut niitä,
joitten suun sai tukkoon namusilla.
-- Hyvä ystävä, voitte saada niin monta, kuin tahdotte, hän huudahti
hyvästi teeskennellyllä hämmästyksellä. Mutta meillähän on aikaa
yllin-kyllin, mikäli minä tiedän.
Hän oli toivonut, että tämä pieni nuhde olisi kääntänyt miehen
ajatukset toisille urille, mutta Ambroise Vilmart, tasankojen mies, oli
nyt kerta kaikkiaan semmoinen kallio, jota ei käynyt horjuttaminen.
-- Sallimus on teidät meille lähettänyt, Ambroise alkoi kiertelemättä.
En tiedä, oliko se hyvä vai paha sallimus. Aivan kirjaimellisesti
puhuen, taivas teidät lähetti. Jos minä en olisi nostanut vedestä tätä
taivaan lahjaa, niin te olisitte nyt kuollut... Otaksun myös, että
Englannissa te olette kuollut ja sanomalehdet ovat teidät haudanneet.
Miss Edna hymyili, ja hänen harmaat silmänsä olivat kiintyneet tuohon
nuoreen mieheen rukoilevin ja lapsellisin katsein. Se teki miehen taas
epävarmaksi, mutta hän puri hammasta ja jatkoi:
-- Kun seison tässä tänä iltana, niin johtuu se siitä, että minä
rakastan teitä.
Tämän sanottuaan, hän tuli tummanpunaiseksi. Ja miss Edna, joka oli
pitänyt häntä silmällä, käsitti tyytymättömyydestään huolimatta, että
tämä kainosteleva nuorukainen oli harvinaisen kaunis mies, josta
useimmat naiset mielellään olisivat kilpailleet. Mutta miss Lyall ei
ollut toisten kaltainen, ja hänen suunnitelmansa olivat aivan liian
haaveilevat ja lennokkaat pysähtyäkseen kauniiseen merirosvoon.
-- En tiedä, kuulitteko, mitä sanoin? Ambroise kysyi hieman kiivastuen
hänen vaikenemistaan... Tuliko tämä ehkä liian äkkiä?... Mutta
täytyyhän teidän tuntea voimanne. Minä tunsin sen ensi silmäyksestä,
kun te avasitte silmänne. Ja nyt olette joutunut tukalaan asemaan. Me
emme uskalla päästää teitä luotamme. Ja toiselta puolen on asemanne
täällä laivassa ajan mittaan sietämätön. Teidän olisi järkevintä
tulla minun kanssani naimisiin, miss Lyall. Silloin teistä tulisi
meikäläinen. Teitä kannetaan käsillä. Teistä tulee tämän laivan hyvä
tähti...
Miss Lyall tunsi äkkiä vihan kuohahtavan tuota nuorukaista vastaan,
joka muitta mutkitta ehdotti hänelle avioliittoa, joka oli niin kaukana
hänen kunnianhimostaan. Mitä hän tuolla kiharatukkaisella nuorukaisella
tekisi? Hän aikoi antaa kieltävän vastauksen, mutta äkkäsi samalla
Ambroisen oikean käden, joka oli puristettuna oven salpaan.
Ja taas hän tunsi käsittämätöntä pelkoa tuota kynsien tapaista,
karvaista nyrkkiä kohtaan, joka näytti olevan luotu kuristamaan. Se
kukisti hänen uhmansa. Tässä täytyi olla kärsivällinen. Hänen aikansa
kyllä tulisi.
-- Enhän lainkaan tunne teitä, hän kuiskasi.
-- Opitte kyllä pian tuntemaan, mies vastasi ahdistaen. En ole mitään
muuta kuin se, minkä näette edessänne -- uhkarohkea, rikolliseksi
syntynyt insinööri, joka on tehnyt erään suuren keksinnön. Rahaa
minulla on tarpeeksi, vaarat väijyvät ympärilläni kuin korppikotkat,
seikkailut loistavat vanavedestämme -- ihanaa elämää sille, joka on
nuori ja toivoo nopeata loppua ja kaunista kuolemaa.
-- Minulla ei olisi mitään vastaan nähdessäni tuon röyhkeän miehen
hirressä, hän ajatteli. Mutta hän kuiskasi vain samalla äänellä:
-- Tämä tulee kaikki niin yhtäkkiä. Te tiedätte, että minä olen vielä
niin nuori... Ja uskonnollinen vakaumukseni kieltää minua menemästä
naimisiin ilman papin vihkimistä.
Hän iloitsi tästä hyvästä keksinnöstä ja vilkaisi salaa kosijaansa.
Ambroise raukka oli sangen onnettoman näköinen.
Silloin kuului käytävän ilmaventtiilistä lempeä ja levollinen ääni.
-- Älä ole siitä huolissasi, lapseni. Laivassa on pappi. Minä
olen vihkinyt useita satoja pariskuntia Salomonin saarilla.
Lähetyssaarnaajavaltakirjani on täysin kunnossa... Voimme ryhtyä
toimeen viidessäkymmenessä minuutissa.
XXIV.
VIISIKYMMENTÄ MINUUTTIA.
Kuuluisa näyttelijätär, "Empiren" ylpeys, istui hytissään jälleen yksin.
Hänen korvissaan soi lakkaamatta: viidessäkymmenessä minuutissa! Hän
oli kauhean kiihdyksissä. Koko hänen riippumattomuutensa huusi tätä
hänen vapaalle tahdolleen tehtävää väkivaltaa vastaan. Ja niin yhtäkkiä
kuin se oli tullut! Hän ei ollut saanut aikaa tehdä vastarintaa. Siinä
äänessä, jonka omistajaa hän ei ollut koskaan nähnyt, oli jotakin
ihmeellisen hypnotisoivaa. Se vihloi hänen korviaan kuin lempeä uhkaus,
jota ei voinut välttää.
Tämä laiva oli täynnä hirviöitä ja salaisia uhkauksia. Ja yhtäkkiä hän
muisti ne kamalat kasvot peräsinhuoneen venttiilistä. Hänestä tuntui,
kuin aarniometsän kauhut olisivat ottaneet asuntonsa tämän vaarallisen
teräspedon sielussa.
Edna Lyall ei pelännyt miehiä. Niitä hän oli käärinyt sormiensa ympäri
siitä hetkestä alkaen, kun naisvaistot olivat hänessä heränneet. Ne
eivät koskaan olleet saaneet valtaa hänen tunne-elämästään. Katse hänen
silmistään, hymy hänen huuliltaan oli riittänyt tekemään tyhjiksi
rohkeimmatkin toiveet. Hän oli syntynyt hallitsemaan miehiä kauneutensa
ja norjan, suloisen ruumiinsa voimalla.
Ja nyt tuli tämä nuori kiharatukkainen mies ja tahtoi mennä hänen
kanssaan naimisiin viidenkymmenen minuutin perästä.
Edna puri hammasta ja nousi seisomaan. Se ei tapahtuisi koskaan. Mennä
naimisiin merirosvon kanssa, joka tavallaan seisoi jo toisella jalalla
hirsipuun portailla -- mikä toivoton, idiotimainen skandali! Se tekisi
tyhjiksi kaikki hänen suurenmoiset suunnitelmansa. Hän pui nyrkkiin
pienet sormensa, joissa jalokivet loistelivat. Ne olivat koruja, joita
hän oli saanut Englannin aatelisilta ja ylhäisimmiltä miehiltä...
Silloin hän taas kuuli äänen käytävästä. -- Kehoitan teitä ottamaan
päällenne valkoisen leningin. Se on niin juhlallista. Myrttiseppelettä
emme ikävä kyllä voi hankkia. Mutta teidän täytyy kiiruhtaa. Sulhanen
odottaa!
Nuori neitonen lyyhistyi kokoon. Vihainen katse hänen silmistään hävisi
ja niihin tuli sen sijaan omituisen pelon ilme. Hän kumarsi päätään
eteenpäin, niinkuin olisi pelännyt, että häntä lyödään.
-- Tulen aivan heti, hän sanoi melkein nöyrästi. Hän ei tuntenut enää
omaa ääntään.
Sitten hän rupesi penkomaan arkkua. Ja kun hänen kätensä koskettivat
kaikkea tuota kimaltelevaa silkkiä, oli se kuin palsamia hänen
huoliinsa ja uhmaansa. Mitä oli avioliitto, rakkaus ja kaikki muu sen
rinnalla, joka hänen elämässään yksin oli todellista: kaunis silkki,
hohtokivet ja kalpea kulta väsyneine, tuijottavine silmineen?...
Tässä tukevassa, suunnattomassa nahka-arkussa oli hänen valtansa ja
voimansa: Pehmeä "Liberty", joka imeytyi hänen vartalonsa ympärille
kuin kultainen panssari, loistelias "Taffeta", joka kuiskutti aisteja
hurmaavia sanoja miesten korviin.
Niin -- kyllä hän osasi konstinsa. Häntä miellytti nähdä miesten
ryömivän jaloissaan ja kerjäävän vaivaista suosionosotusta. Ja äkkiä
hän muisti, kuinka nuori lordi Avondale, Englannin parhaimpien
nimien kantaja, oli rukoillut häntä polvillaan rupeamaan hänen
rakastajattarekseen huimaavilla ehdoilla. Mutta hän oli pudistanut
vaaleata päätään, ja viattomuus oli loistanut hänen silmistään. Hän
tunsi kasvonsa ja vallitsi kaikkia niitten ilmeitä. Paheissa hän
oli kieriskellyt varhaisimmasta nuoruudestaan; hän oli läpikäynyt
koko turmeluksen ohjelmiston siitä ajasta lähtien, jolloin hän kulki
paljain jaloin Hounslow'ssa, hamaan siihen päivään saakka, kun
esikaupungin tyttönen rupesi järjestämään viettejään ja lyömään niillä
kultakolikoilta.
Mutta lordi Avondale ei ymmärtänyt mitään. Ja eräänä päivänä lordi
pyysi häntä vaimokseen. Hän muisti hyvin sen illan Savoy-hotellissa.
Sillä hän oli punastunut korvia myöten, eikä sitä ollut sattunut
hänelle moniin vuosiin. Well -- se ei ollut, niinkuin lordi Avondale
kuvitteli mielessään, kainouden neitseellistä punastusta, joka loi
kultaisen hohdon hänen vaaleille kutreilleen -- ei, se oli hänen
öittensä kunnianhimoinen unelma, josta nyt oli tullut todellisuus.
Juopottelevan isän ja kevytmielisen äidin tytär Hounslow'sta kohoaisi
loasta Englannin ylhäisinten naisten joukkoon...
Oi, että sen hassun miehen piti mennä sotaan ja jättäytyä ammuttavaksi
ensimäisessä yrityksessä. Se oli verinen loukkaus häntä ja hänen
tulevaisuuttaan kohtaan!
Hän polki jalkaa lattiaan.
Ja nyt tuli tuo nuori kiharatukkainen mies ja vaati häntä kanssaan
naimisiin. Se oli liian naurettavaa! Ei iki-maailmassa!
Mutta hänen uhmansa ei ollut enää vakuuttavaa. Hänen ympärillään oli
vahvoja, näkymättömiä voimia, jotka herpaisivat hänen tahtonsa...
Häntä ympäröivät häjyt silmät, jotka näkivät hänen läpitsensä... ja
taas hän oli näkevinään nuo hirveät aarniometsän kasvot vääristyneine,
epäinhimillisine ryppyineen...
Hänen vastustusvoimansa tuntui lamautuvan joka kerta, kun hän ajatteli
noita kasvoja, jotka olivat syöpyneet hänen verkkokalvoonsa eivätkä
koskaan haihtuneet.
Ja verkalleen hän rupesi pukeutumaan. Hän näyttäisi noille ympärillään
oleville vaiteliaille ja uhkaileville miehille, kuinka ihana ja
himoittava nainen hän oli. Tästä päätöksestä hän sai uutta eloa...
Hän häikäiseisi nämä merirosvon paholaiset, hän näyttäisi, mikä voima
Englannin kauneimmalla näyttelijättärellä oli, kun hän käytti kaikkia
toalettitaiteen aseita. -- Taas hän syventyi brasilialaisen arkkuun ja
valikoi siitä Poiret'n atelieessä valmistetun keltaisen silkkileningin.
Hän otti sen esille ja katsoi sitä tyytyväisenä. Se oli erinomaisen
rohkea empire-leninki, kaula syvälle avonainen ja hame poimutettu. Se
muistutti häntä eräästä hänen viimeisistä näyttämöpuvuistaan. Niin
-- englantilainen, joka aina puhui niin suurella kunnioituksella
hänen sääristään, saisi vähäisen aavistuksen kaikista hänen
hurmaavista täydellisyyksistään. Hänessä heräsi näyttelijätär ja
varieté-laulajatar. Nyt hän näyttelisi harvinaiselle yleisölle. Ja
hän esittäisi osansa hyvin!... Sitten hän myöhemmin puhuttelisi sitä
miestä, joka pyrki loukkaamaan hänen riippumattomuuttaan... Sen miehen
onni loppuisi lyhyeen.
Ja kuitenkin, hänen pukeutuessaan kiiruusti tuohon rohkeaan Parisin
kuosin mukaiseen leninkiin, joka olisi hänen morsiuspukunsa, hänet
valtasi ajatus, että monet tuhannet naiset olisivat kadehtineet häneltä
tuota komeata jättiläistä, joka nyt seisoi jossakin ryövärilaivalla
vapisten kärsimättömyydestä ja lemmestä. Se oli kaunis mies, tuo
Ambroise Vilmart, mutta mitäpä hän välittäisi kauniista miehestä?
Hän voisi saada Lontoossa semmoisia kymmenittäin, kun tarvitseisi
autonohjaajaa tai lakeijaa...
Kymmenen minuuttia myöhemmin koputettuaan hänen ovelleen ja astuttuaan
hyttiin, Lugeni oli vähällä huudahtaa ihastuksesta. Hän oli nähnyt
kauniita naisia Rooman hovitanssiaisissa, ja eräs hurmaava nainen oli
karkoittanut hänet niistä piireistä, joihin hän kuului. Mutta hän ei
muistanut seisoneensa vastatusten niin säteilevän olennon kanssa kuin
se, jonka hän nyt tapasi tässä pienessä, ahtaassa huoneessa.
Mutta hieno tykistöupseeri malttoi pian mielensä ja kumarsi
täydellisellä siroudella tuolle nuorelle naiselle.
-- _Bellissima_, hän sanoi kunnioituksella. Minä olen nuoren
ystävämme puhemies. Suvaitkaa tarttua käsivarteeni, niin vien teidät
vihkipallille.
Edna katsoi tyydytyksellä pientä italialaista, jolla oli niin hehkuvat
silmät ja luja katse. Hänellä oli yllään mitä nuhteettomin hännystakki,
ja orvokinväriset liivit istuivat kuin valetut hänen samalla kertaa
voimakkaalla ja sirolla varrellaan. Tukka oli hieman ohimoilla
harmahtava, ja iso arpi poskessa kertoi verisestä seikkailusta.
Neito astui hänen luokseen ja laski siron kätensä hänen käsivarrelleen.
-- Kuulkaahan, hän sanoi sulavasti, kenenkä kanssa minä menen
naimisiin? Ja hän höysti kysymyksensä hymyllä ja kiemailevalla
liikkeellä.
Mutta italialainen vetäytyi kuoreensa, omituisesti hymyillen. Hän
ihaili naisellista kauneutta, mutta elämä oli opettanut hänen
halveksimaan naisia.
-- Sulhanen odottaa, hän sanoi kohteliaasti. Saatte semmoisen miehen,
kuin ansaitsette. Jos pidätte hänestä, niin hän pitää teistä. -- Hän
keskeytti äkkiä ja katsoi tiukkaan naista.
-- Ja teidän tulee muistaa yksi asia.
-- Mikä?
-- Että miehellänne on uskolliset kädet sille, jota hän rakastaa, mutta
kynnet sille, jota hän vihaa.
Neito säpsähti vaistomaisesti. Hänestä tuntui, kuin kylmä väristys
olisi karminut hänen selkäänsä. Taaskin nuo kynnet -- nuo hirmuiset
kynnet.
Sitten hän kumarsi ja tarttui nöyrästi huokaisten Lugenin käsivarteen.
XXV.
VIHKIÄISET.
Pekka Pleymillä oli vähän rahvaanomainen maku teatterimaiseen.
Entisen raskaan-sarjan painijan ja lähetyssaarnaajan heikkoutena oli
pukea tekonsa vahvasti dramalliseen muotoon. Hän tahtoi verhoutua
semmoiseen salaperäisyyteen, joka vaikuttaa voimakkaasti ja huumaavasti
alkuperäisellä asteella olevien ihmisten mieliin.
Hän oli tavattoman viisas mies, mutta hänen sivistyksensä oli
seikkailurikkaan nyrkkivallan ajoilta. Hän oli paljon lukenut, eikä
hänen maailmansa tullut suuremmaksi, kun hänen runneltu ulkomuotonsa
sulki hänet pois sykkivästä, yhteiskunnallisesta elämästä. Sen vuoksi
François Delma, joka antoi erinomaisen arvon tanskalaisen terävälle ja
läpitunkevalle ymmärrykselle ja hänen uskomattomalle rohkeudelleen,
ei ollut rohjennut panna häntä minkään yrityksen etupäähän. Hän oli
tähän saakka ollut vain "mukana" niissä valtavissa yrityksissä, joita
tuo suuri ranskalainen pahantekijä-sanomalehtimies oli pannut toimeen
vahvimmalla järjestöllä, mikä vielä oli nähnyt päivänvaloa rikosten
historiassa.
Pekka Pleym istui, kuten hän itse mielellään lausui, niinkuin lihava
ristihämähäkki verkkonsa keskellä, joka kauhistutti koko sivistynyttä
maailmaa sodan kauhujen keskellä. Ja tuo hirmuinen raajarikko nautti
vallastaan, miljonien kasaantuessa hänen pieneen laivaansa.
Ja tänä iltana hän tunsi olevansa oikeassa vauhdissaan. Häntä ei ollut
näkynyt sen koommin, kun kaunis englannitar oli tuotu "Haihin". Ja
vielä vähemmin hän piti Ambroise Vilmartin kiihkeästä rakastumisesta
pikku näyttelijättäreen. Hän tunsi syvää epäluuloa naisiin ylipäänsä,
eivätkä hänen varovaiset havaintonsa olleet vahvistaneet hänessä uskoa
tähän sievään hurmanhenkeen. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli hukuttaa
tyttö kuin kissanpoika. Mutta Ambroisen takia hän säästi neidon, ja
Pekka Pleym se sitten järjesti tämän naimakaupan tukkiakseen naisen
suun.