astuvaa valtaista olemusta. Hän oli itse urheilija, ja hän ryhtyi
kiiruusti arvostelemaan tämän taistelijan arvoa nyrkkeilysalissa.
-- Astukaa sisään, mr Burns, hän sanoi ystävällisesti... Ja pitäkää
huoli, hän kääntyi sihteeriin, että kukaan ei häiritse... Meillä on
vakavia asioita.
-- Teillä näyttää olevan hyvät voimat, Churchill alkoi ystävällisesti
heidän istuessaan vastatusten pienessä, ylellisesti sisustetussa
työhuoneessa.
-- On pakko olla lujasti varustettu meidän asemassamme, skotlantilainen
sanoi.
-- Sikäli kuin olen käsittänyt, mr Burns, ministeri jatkoi samalla
äänellä, olette te varsin vaarallisessa asemassa. Olette toisin sanoin
metsästämässä anarkisteja täällä Lontoossa.
-- Me emme pääse vanhenemaan sillä alalla, Burns sanoi levollisesti.
Mutta onhan se sitä, mitä sanomalehtimies sanoo jännittäväksi
ja hauskaksi. Ei ole pitkiä aikoja pomminräjähdysten ja
revolverinlaukausten välillä. Mutta nykyisinhän ihmiset ovat sangen
mukiinmeneviä.
-- Te tunnette heidät siis hyvin? ministeri kysyi innostuneena.
-- Tunnen, Burns vastasi. Ei niissä ole monta, joka ei olisi minulla
kiikarissa. Mutta nyt...
Churchill kumartui äkkiä innostuneena eteenpäin.
-- Nyt, te sanoitte... on juuri tällä hetkellä heikäläisten keskuudessa
poikkeuksellinen olotila?
-- Niin...
-- Kuinka niin?
-- Kun viime aikoina ei ole ollut mitään työtä, niin voihan siihen olla
se syynä. Europan joukkomurhat kai myöskin vaikuttavat osaltaan, että
nuo herrat tuntevat olevansa tarpeettomia. Mutta...
-- Kuulkaahan, Burns, ministeri sanoi, äkkiä muuttaen äänensä, leirissä
ei ole niinkään hiljaista, kuin poliisi luulee. Ja sen tähden olen
kutsunut teidät tänne. Teidän täytyy auttaa meitä eräässä asiassa, joka
oikeastaan ei kuulu Scotland Yardille, mutta kuitenkin koskee Englannin
etuja tuntuvassa määrässä.
Burns rypisti kulmiaan.
-- Olisinko erehtynyt, hän tuumi puolittain itsekseen. Olisiko täällä
Lontoossa...?
-- Ei, ei, ministeri keskeytti hänet hieman kärsimättömästi. Mutta nyt
saatte kuulla. Sanokaas, oletteko kuullut puhuttavan ranskalaisesta
salapoliisista, jonka nimi on Pierre Cottet?
-- Tietysti. Sukkela mies. Hän on Dieppessä inspehtorina Ranskaan
tulevien ulkomailta matkustajain tarkastusasemalla.
-- Aivan niin, meriministeri jatkoi vilkkaasti. Hän on lähettänyt
meille raportin, jonka mukaan kaksi viikkoa sitten tuli Dieppeen joukko
epäilyttäviä miehiä, nousten erääseen kalastajalaivaan. Heillä oli
kaikilla ulkoministerin passit.
-- No...?
-- Mutta nyt käykin ilmi, että nuo passit ovat väärät. Sir Edward ei
koko viime kuussa ole antanut passeja puoltakaan siitä määrästä, mistä
tässä on kysymys. Suostutteko te, mr Burns, auttamaan meitä ottamalla
selville, ketä nuo miehet ovat? -- Salapoliisi hypähti istuimellaan.
-- Se on mitä helpoin asia maailmassa, hän sanoi vilkkaasti. Minulla on
suhteita Dieppessä -- eräs mies, joka on suurempi roisto kuin useimmat
niistä, joita tunnen. Mutta hän myy hyviä uutisia hyvästä hinnasta.
-- Mikä hänen nimensä on?
-- Se on eräs ravintoloitsija. Perin kurja mies. Häntä sanotaan
Jerôme-vaariksi. Churchill pudisti päätään.
-- Ei käy, hän sanoi.
-- Kuinka niin?
-- Koska Jerôme-vaari on kuollut. Hänet tavattiin hirtettynä erääseen
nostoranaan samana iltana, jona nuo salaperäiset englantilaiset
lähtivät Dieppestä.
Burns hypähti seisomaan.
-- Mitä sanotte? Jerôme-vaariko hirtetty!... No, silloin on
kansainvälisellä liitolla ollut kätensä pelissä. Mutta Jaap van
Huysmann on palannut Amerikasta... Ja mitä muuta on tapahtunut?
Ministeri vähän vitkasteli.
-- Olemme saaneet oikein sodanjulistuksen, hän viimein sanoi,
laittomilta miehiltä. Nämä ovat julistaneet sodan kaikille
sotaakäyville valloille. He nimittävät sitä sodaksi sotaa vastaan.
-- Ja te luulette?
-- Että tämän lystillisen sodan ovat meille aiheuttaneet ne miehet,
joita Cottet epäili, mutta ei saanut kiinni sinä iltana Dieppessä. He
ovat saaneet käsiinsä torpedoveneen ja harjoittavat nyt kaappausta
suuressa mittakaavassa. Kukaan ei ole heiltä turvassa. Luulimme tuon
sodanjulistuksen olevan lorua, mutta aika on näyttänyt, että se on mitä
verisintä totuutta. Yksi ainoa torpedovene uhkaa koko meidän kauppaamme
-- eikä vain meidän, vaan myöskin Ranskan.
-- Mutta eikö Englannin laivasto...?
-- Niin, sepä juuri on hassuinta koko jutussa. Me emme saa kiinni
merirosvoja. Torpedovene on kuin noiduttu. Se ilmestyy näkyviin
kaikkialla. Täällä ja tuolla ja joka suunnalla. Mutta se livahtaa läpi
käsien. Me kierrämme sen saarroksiin. Ja kuitenkin puikahtaa se pois
jostakin raosta. Kolmattakymmentä pienempää pikalentäjäämme on ajanut
sitä takaa, mutta ei se ole tietävinäänkään. Olemme melkein lakanneet
toivomasta saavamme sitä kiinni sillä tavalla. Ja hulluinta on, että
saksalaisetkin ovat saaneet tuntea "Hain" hampaita.
-- "Hain"?
-- Niin, sillä nimellä merirosvot esiintyvät. Kuvaava nimi... Se on
viime viikolla upottanut kaksi saksalaista sukelluslaivaa. Mutta tämä
ei voi korvata meille kauppalaivastomme kärsimiä tappioita. Sen tähden
meidän on pakko keinoilla millä tahansa hävittää tuo hai, joka syö
meidän kauppalaivojamme, niinkuin nämä olisivat neekeri-kakaroita...
Saatte kauniin tehtävän, mr Burns. Me luotamme teihin. Teidän tulee
tehdä, mitä koko Englannin laivasto ei voi tehdä. Saatte avoimen
valtuuden toimia omin päin. Voitte käydä asiaan käsiksi, kuinka vain
tahdotte, kunhan vain pääsette päämäärään.
Burns oli noussut seisomaan. Hän oli vakavan näköinen, seisoessaan
siinä huulet yhteen puserrettuina, kulmakarvat rypyssä ja kädet
nyrkissä.
-- Minä otan heidät kiinni, hän virkkoi käheästi. Antakaa minulle
nopeakulkuinen motorivene, hyvä passi ja suositus Pierre Cottet'lle.
Sitten saamme nähdä, eikö "Hai" joudu kiinni.
XX.
KAKSI NUORANPÄTKÄÄ.
Pierre Cottet seisoi jälleen laiturilla, johon Folkestonesta tuleva
laiva laski, ja katseli tarkkaavasti kannella olevia harvoja
matkustajia. Kulku Kanavan poikki oli ollut viime aikoina uskallettua.
Saksalaisten vedenalaisten rohkeat risteilyretket olivat tehneet väylän
vaaralliseksi, eikä huhu siitä, että oli liikkeellä myöskin kaappaaja,
joka iski sekä ystävää että vihollista, ollut suinkaan vaikuttanut
mieliin rauhoittavasti.
Cottet'n tutkiva katse pysähtyi pitkään, rotevaan mieheen. Hän
seisoi vähän takalistolla, poltellen piippu-nysäänsä, muutamien
kauppamatkustajain tunkeutuessa esiin päästäkseen pian maihin.
Cottet ei oikein pitänyt miehen ulkomuodosta. Epäsäännölliset kasvot
ja pienet korvat muistuttivat häntä väkivaltaisista rikollisista ja
hän mietti mielessään, että tuon miehen paperit hän katsoisi oikein
tarkkaan.
Ja kun mies astui sillalle, kädessä pieni, ruskea nahkalaukku, ja
nyökkäsi ystävällisesti ranskalaiselle salapoliisille, esiintyi tämä
hyvin jäykästi, ankarasti ja virallisesti. Hän vilkaisi ojennettuihin
papereihin ja katsoi hämmästyneenä muukalaista.
-- Oletteko te Ralph Burns? hän kysyi, ja hänen äänessään oli hienoinen
epäilyksen vivahdus.
-- Olen, englantilainen virkkoi lyhyesti. Ja te olette luultavasti
Cottet, kuuluisa Pierre Cottet?
-- Kuten suvaitsette, ranskalainen salapoliisi vastasi kumartaen,
pikimmältään vilkaistuaan passia helposti tunnettavine valokuvineen
ja tultuaan siitä vakuutetuksi, että mikään epäilys ei tässä ollut
mahdollinen.
-- Saamme työskennellä yhdessä, Burns jatkoi iloisena. Olen iloinen
saadessani toimia yhdessä niin kuuluisan virkatoverin kanssa. Minulla
on erikoiset terveiset mr Redpathilta.
Ranskalainen joutui yhä enemmän ymmälle.
-- Olen hyvin kiitollinen siitä, että mr Redpath muisti minua, hän
sanoi hyvällä englanninkielellä. Olin Lontoossa muutamia vuosia sitten
Crawleyn, Prinsessankadun rikkaan pankkiirin, murhan johdosta. Olin
niin onnellinen, että sain tehdä Englannin poliisille palveluksia,
mutta en muista nähneeni teitä, herra Burns, sillä kertaa.
-- Se on selvääkin, skotlantilainen vastasi levollisesti. Minä
puuhailin siihen aikaan enimmäkseen nyrkkeilyssä ja painissa. Ne
olivat surullisia aikoja. Sitten sain toimen Scotland Yardissa
anarkistiosastolla yhdessä Patrick Davisin kanssa. Nyt olen juuri
kohonnut tarkastajaksi ja odotan tulevani milloin hyvänsä passitetuksi
taivaaseen. Mutta sanokaahan, herra Cottet, eikö tästä läheltä mistään
saisi vähän kylmää olutta.
Molemmat miehet lähtivät kaupunkiin päin. Kun he saattoivat nähdä yli
koko sataman, pysähtyi Burns äkkiä ja osotti erästä nostoranaa.
-- Tuohon siis Jerôme-vaari hirtettiin, hän virkkoi.
Cottet katsoi ihmetellen vieressään seisovaa pitkää miestä.
-- Niin, siihen. Minä itse löysin hänet. Hän roikkui kuin silli. Mutta
kuinka...?
-- Herra ties', kuka hänet tappoi, Burns jatkoi. Se oli varmaan joku,
joka tunsi tehtävänsä.
Cottet katsoi terävästi virkaveljeään.
-- Siitäkö syystä olette tullut Kanavan tälle puolelle? hän kysyi.
-- Niin, Burns vastasi lyhyesti. Minua kyllä haluttaisi saada kiinni
Jerôme-vaarin murhaaja. Se olisi hyvä saalis.
Cottet nyökkäsi.
-- Minä olen tuuminut samaa, hän sanoi mietiskellen. Jerôme-vaari kyllä
jouti minun puolestani menemään helvettiin. Se oli inhottava mies.
Mutta meillä oli hänestä hyvää apua. Jos hän olisi elossa, niin...
-- "Hai" ei mellastaisi Kanavassa, Burns keskeytti hänet. Mutta minä
luulen, että kunhan me molemmat lyömme päämme yhteen, niin pedoille
tulee vähän huono olo meidän kulkuväylillämme.
-- Huomaan teillä olevan hyvät tiedot, ranskalainen sanoi. Me olemme
viikon kuluessa menettäneet kolme laivaa, ja meriministeriössä on aivan
suorastaan pakokauhu. Kaikkiin satamiin on lähetetty määräykset pitää
silmällä torpedovenettä, jonka keulaan on maalattu hai-kalan pää.
-- Oikein, Burns virkkoi. Mutta kenen luulette johtavan tätä joukkoa?
hän jatkoi vilkkaasti.
-- Minulla on omat ajatukseni, ranskalainen vastasi vältellen.
-- Mutta tuntuu siltä, että yhdestä asiasta olemme yksimieliset: että
Jerôme-vaarin murhaaja tai murhaajat ovat läheisessä yhteydessä niitten
miesten kanssa, jotka ovat julistaneet sotaakäyvälle Europalle sodan.
-- Sikälihän meillä on johtolanka, Cottet lausui miettivästi...
-- Enemmän... meillä on paljon enemmän. Meillä ei ole ainoastaan lanka,
vaan kokonainen manillanuora.
-- En ymmärrä teitä oikein...!
-- No, se nuora, jolla Jerôme-vaari hirtettiin. Sen täytyy voida kertoa
meille yhtä ja toista. Toivon, että sitä ei ole viskattu pois.
-- Ei tietysti.
-- Minä tunnen vähän manillanuoria, ja olen ottanut muutamia malleja
mukaani. Minua huvittaisi tutkia, minkälaisilla aineilla vihollisemme
työskentelevät.
Cottet'ta näytti vähän harmittavan. Häntä kiukutti, että tämä suuri,
englantilainen nuorukainen, jolla oli niin epälahjakas ulkomuoto oli
iskenyt asiaan juuri siitä kohdasta, jota hän itse ei ollut lainkaan
ajatellutkaan.
-- Minä käsken tuoda nuoran, hän sanoi kuivasti. Missä te asutte? Ja
milloinka käymme toimeen?
-- Ei ole vara hukata aikaa. Saatuani puoli pulloa olutta ja hiukan
voileipää, olen valmis tarttumaan asiaan.
Miehet pysähtyivät "Grand Hotel'in" eteen. Burns vuokrasi siitä huoneen
ja sai riittävän määrän olutta.
Sinne tuotiin myöskin se ohut manillanuoran pätkä, jolla Jerôme-vaari
oli surmattu.
Burns tutki nuoran hyvin tarkkaan. Hän leikkasi siitä palasen ja
vertasi sitä useihin malleihin, joita hänellä oli matkalaukussaan.
-- Se on englantilaista tekoa, hän sanoi. Hienompaa manillaa ei ole
kaupassa. Katsokaa, kuinka se on hienoa ja notkeaa -- niin ohkaista
ja niin vahvaa, että voisi kannattaa elefantin. Minä tunnen lajin.
Oletteko kuullut puhuttavan Joe Simpsonista?... Ettekö?... Hän oli sen
kansainvälisen liigan jäseniä, jonka johtajaa me turhaan olemme monet
vuodet etsineet.
Tuon Simpsonin otin kiinni juuri silloin, kun hän oli surmannut
erään englantilaisen salapoliisin, joka valepuvussa oli päässyt
pujahtamaan anarkistien joukkoon. Me luulimme saavamme puserretuksi
Simpsonilta totuuden, sen totuuden, joka epäilemättä johtaisi
meidät Jaap van Huysmanniin ja siihen suureen Tuntemattomaan. Mutta
suunnitelmamme ei onnistunut. Kun meidän seuraavana aamuna piti noutaa
anarkisti vankilasta, oli hän kuollut. Hän oli hirttäytynyt kaikista
varokeinoista huolimatta.
Tuli selville, että miehellä oli ollut sidottuna paidan alla ohut
manillanuora vyötäisille. Sitä hän oli käyttänyt. Olen tuonut sen
mukanani kaikkien mahdollisuuksien varalle.
Suuri skotlantilainen veti taskustaan ohuen nuoranpätkän ja pani sen
Jerôme-vaarin kaulasta tavatun nuoran viereen.
Cottet ei voinut olla huudahtamatta hämmästyksestä.
Sillä molemmat nuoranpätkät olivat niin yhtäläiset kuin kaksi
vesipisaraa.
-- Nyt ymmärrätte, Burns jatkoi voitokkaasti hymyillen, että joka
tapauksessa olemme saaneet kiinni siitä nuoranpäästä, joka vie meidät
suoraan Jerôme-vaarin murhaajaan. Ja hänestä ei ole monta askelta --
-- Tarkoitatte?
-- Hai-kaloihin!
XXI.
ITSE PIRU.
-- Oletteko huomannut, Burns kysyi levittäessään huolellisesti
lautasliinaa rintansa päälle, että ajatus juoksee parhaiten hyvän
aterian jälkeen?
Cottet hymyili ja heitti tutkivan silmäyksen ruokalistaan.
-- Se on, kuinka asian ottaa. Mutta en voi kieltää, että muutamat hyvät
Marennes'n...
Burnsin silmät leimahtivat.
-- Ostereja, hän huudahti. Kuolema ja kirous! Vihreät Marennes'n
osterit vaikuttavat minuun suorastaan innostavasti. Sota on riistänyt
meiltä Ostenden osterit, mutta me elämme kuitenkin. Sanokaamme kolme
tusinaa, rakas virkaveli. Vihreissä Marennes'n ostereissa on omituista
meriveden runoutta. Toivottavasti ne ovat pysyneet kunnossa sodasta
huolimatta.
-- Taidatte olla aikamoinen herkuttelija, ranskalainen nauroi.
-- Minäkö? -- No, ei koko Scotland Yardissa ole suurempaa
materialistia. Mutta hyvä päivällinen antaa ajatuksilleni lentoa. Se
vahvistaa muistoani ja terottaa kekseliäisyyttäni...
Siitä tulikin tosiaan mainio päivällinen. Heidän päästyään kahviin,
Ralph Burns helotti kuin ruusu. Ja hän sytytti Muria-sikarin
asiantuntijan-nautinnolla.
-- Nyt, hän virkkoi, pannen koipensa ristiin, on aika tullut ryhtyä
asioihin. Ei kukaan voi päästä puhumalla niin hyviin tuloksiin, kuin
me salapoliisit. Minä en välitä paljon analytisestä menettelytavasta.
Synteesi on minun alani. Minä rakennan mielelläni teorian -- minua ei
koskaan ole maittanut kiintyä pieniin, vaivaisiin tosiasioihin ja
eritellä niitä kuin kemisti. Alkaaksemme alusta: "Kansanvälinen liiga
rikoksen edistämiseksi" on nukkunut kauan. Jumala ties', mistä syystä.
Se ei minua liikutakaan. Mutta varmaa on se, että Lontoosta Dieppeen
on tullut siitä joukkokunta, joka on ruvennut kalastelemaan sameassa
vedessä. Juuri he näyttelevät hai-kalojen osaa... Jos saisimme tietää,
kuka on heidän johtajansa, niin olisimme päässeet pitkälle. Dieppestä
nuo herrat lähtivät kalastajalaivalla. Mistä se oli kotoisin?
Cottet nojautui häntä kohti.
-- Olen tiedustellut sitä pitkin koko rannikkoa, hän sanoi. Mutta se on
hävinnyt. Puhuttelin erästä satamaluotsia, joka oli nähnyt sen. Ja hän
arveli, sen olevan kotoisin joko Guernseystä tai Jerseystä.
-- Ja oletteko käynyt Guernseyssä tutkimassa asiaa?
-- En, kuinkapa se olisi mahdollista? Olenhan kuin naulattu tähän
paikkaan, eikä meillä ole niin paljon apua, että voisimme järjestää
tyydyttävää tarkistusta.
-- Sitten tulevat roistojen tuntomerkit? Voitteko muistaa niistä mitään?
-- Voin, ranskalainen vastasi. Joukossa oli pari naamaa, joihin
kiinnitin huomiota. Ensi sijassa oli eräs pieni, tumma mies, jolla
oli ilmeisesti etelämaalaisen ulkomuoto. Hänen kätensä olivat hyvin
ylhäiset ja hienot ja kasvoiltaan hän oli herrasmies. Mutta kuvaavinta
hänessä oli naamassa oleva arpi, jota hän keinotekoisista peitteistä
huolimatta ei voinut kokonaan salata. Se ulottui poskiluusta muutaman
tuuman korvan alapuolelle.
Burnsin silmät leimahtivat.
-- Kuolema ja kadotus, hän huudahti. Sen täytyy olla Lugeni.
-- Kuka? Cottet kysyi innokkaasti.
-- Hän sanoo itseään Lugeniksi, Burns vastasi. Aivan viime aikoihin
asti on hän asunut Sohossa poikamiesten kodissa. Hän on italialainen,
joka tavalla tai toisella on joutunut kieroihin väleihin kotimaansa
viranomaisten kanssa. Lontoossa hän on antanut miekkailuopetusta. Hän
on hyvin suosittu... Mutta häntä on aina epäilty. Hänet on nähty monta
kertaa yhdessä Jaap van Huysmannin kanssa. Ja juuri ennen sotaa hän oli
käymässä Hampurissa, missä hän ilmeisesti tapasi joukon miehiä, joitten
asiat eivät ole oikealla tolalla. Niin -- Lugeni kuului sivistyneeseen
rikollisten köyhälistöön... Sitten toiset?
-- Heidän joukossaan oli eräs japanilainen.
Burns hyppäsi tuolillaan.
-- Solakka, keltainen mies, jolla on suuret poskipäät ja isommat silmät
kuin japanilaisilla yleensä?
-- Se sattuu aivan paikalle.
-- Well. Se oli Sato, Burns sanoi varmasti. Hän on lääkäri ja
harjoittaa sen ohella kaikenlaisia pirullisia konsteja. Mutta johtaja
-- kuka hitto se on?
-- Mies, joka johti keskustelua heidän puoleltaan, Cottet sanoi
hetkisen vaitiolon jälkeen, näytti älykkäältä työmieheltä. Se oli
voimakas mies, noin 40 ikäinen, ja hänellä oli iso parta ja levollinen
käytöstapa. Muuten hänessä ei ollut mitään erikoista.
Burns pudisti päätään.
-- Ettekö muista enempää? hän kysyi.
-- En, Cottet vastasi. Mutta on eräs seikka, joka on herättänyt
huomiotani. Samana iltana, jona nuo 40 englantilaista tulivat Dieppeen,
eräs sataman vieressä asuva nainen kävi ilmoittamassa poliisille, että
jostakin eläinnäyttelystä oli varmaan päässyt karkuun orangutangi.
Kun semmoista eläintä ei ollut kaupungissa, niin säikähtyneen naisen
ilmoitus viskattiin paperikoriin tavallisena hysterisenä lörpötyksenä...
Mutta nyt saatte kuulla: Kaksi päivää myöhemmin tuli nainen uudestaan
erään rakastajansa kanssa, joka oli satamatyömiehenä kanavaliikenteen
palveluksessa. Mies kertoi, että juttu orangutangista on sittenkin
totta. Sillä samana iltana, jona Jerôme-vaari kuoli, hän oli nähnyt
hirveän apinan varjon liikkuvan Jerôme-vaarin hotellissa. Mies oli niin
säikähtänyt tuota omituista ja yliluonnollista varjoa, että juoksi
peloissaan pakoon... Hän ei ollut puhunut näkemästään mitään, ennenkuin
oli lehdistä lukenut Jerôme-vaarin kuolemasta.
Asia näytti meistä silloin vähän hämärältä. Minä tiedustelin sitä
asianomaisesta korttelista ja kaivelin tuota orangutangi-juttua, kunnes
lopuksi pääsin siitä jonkun verran tolkulle.
Kävi näet selville, että muutamia päiviä sitten oli tullut kaupunkiin
-- ei orangutangi, vaan hirveän muodoton mies, joka kyllin
salaperäisessä valaistuksessa helposti voi mennä Afrikan aarniometsän
alkuasukkaasta. Hirviö tuli junalla. Hänellä oli lippu Marseillesta,
ja herätti hän kauhua vaunuissa, joissa näyttäytyi. Junailijan olisi
tehnyt mieli ajaa hänet ulos, mutta raajarikkoisen silmissä oli jokin
ilme, joka sai hänet antamaan armon käydä oikeuden sijasta.
-- Ja eikö tätä orangutangi-miestä, Burns kysyi jännityksellä, ole
nähty sen jälkeen?
-- Ei, Cottet vastasi. Se hävisi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin.
Mutta alhaalla satamakaduilla on orangutangi tullut päivän polttavaksi
puheenaineeksi. Aivan kuin Jack-Halkaisija olisi päässyt irti, taikka
kuin itse piru...
Burns hyppäsi pystyyn.
-- Olen lukenut kapteeni Sullivanin, "Carmonian" kapteenin, raportin,
hän lausui. Hänkin oli nähnyt itse pirun, silloin kun hai-kalat
ryöstivät hänen laivansa... Näitten näkyjen täytyy merkitä jotakin.
-- Tarkoitatteko, että orangutangi...?
-- On tämän kaappaajajoukon johtaja. Juuri niin. Tahtoisin nähdä sen
pirun hirsipuussa.
XXII.
UHKAUS JA KASVOT.
Kului viikko, ja sen aikana Ralph Burnsin motorivene kävi jok'ikisessä
kalastajasatamassa Dieppen ja St. Malon välillä.
Mutta vainu petti skotlantilaisen tällä kertaa. Tässä kaappaajassa oli
jotakin salaperäistä, se kun lenteli Kanavassa edes-takaisin, tuon
tuostakin tervehtien vieraita kauppalaivoja. Se tuli ja meni koko
sen suuren laivaston läpitse, joka sitä oli ajamassa takaa, melkein
uskomattomalla varmuudella.
Ei ollut ainoatakaan ranskalaista tai englantilaista sotalaivaa, joka
olisi voinut ylpeillä nähneensäkään tätä vaarallista ryöväriä. Jos ei
ryöstetyiltä laivoilta olisi saatu niin yksityiskohtaisia kuvauksia
ryöväreistä, olisi luullut heidän kykenevän tekeytymään näkymättömiksi
milloin tahansa.
Ralph Burns pelkäsi jo saavansa pitkän nenän. Hän oli niin varmasti
odottanut löytävänsä sen sopukan, josta ryövärilaiva teki retkiään,
mutta kaikki ponnistukset olivat turhat...
Lontoon salapoliisin ponnistaessa kaiken taitonsa tarmonsa päästäkseen
päämääräänsä, Edna Lyall käyskenteli vapaana ja rauhallisena pienessä
torpedoveneessä. Häntä oli kohdeltu erinomaisen suopeasti, hänen
käytettäväkseen oli annettu erikoinen hytti, eikä kukaan loukannut
häntä millään tavalla.
Tämä nuori nainen oli hyvin viisas. Hän oli kumminlahjakseen saanut
sen sielun kylmyyden, joka on niin tuhoisa miehille. Nousseena Lontoon
katuojasta hurmaavan ruumiinsa ja sielunsa kohottamana erikoiseksi
englantilaiseksi kaunottareksi, hän oli 19 vuoden ikäisenä saavuttanut
sen kylmän rohkeuden ja sen levollisen röyhkeyden, jotka tekevät paheen
keinoksi kaikkien nautinnonhimon loistavien päämaalien saavuttamiselle.
Edna Lyall ei koskaan antautunut. Hänen sielussaan ei ollut niin
paljon hellyyttä ja innostusta, että hän olisi voinut antautua minkään
rehellisen tunteen valtaan. Näyttämöstä oli tullut hänen elämänsä siitä
saakka, kun hän oli 14-vuotias, ja komedian ihmistä kuluttava taide oli
kiinnittänyt hänet kaikkiin niihin ihaniin valearvoihin, jotka joka
päivä levittävät myrkkyään voimakkaitten turmeltumattomain miesten
keskuuteen.
Mutta tällä "Empiren" nuorella neitosella oli eräs ominaisuus, joka
ei ole huonoissa naisissa tavallinen. Hänellä oli lujat hermot ja
seikkailunhaluinen veri, joka ei väistänyt minkään vaaran jännitystä.
Lontoon yleisön istuessa "Empiressä" ymmällä ihastuksesta katselemassa
kaunista "Hurmaaja-Prinssiä", tiedettiin että tuo säteilevä kaunotar,
jolla oli niin isot, viattomat silmät, oli viettänyt koko lomakautensa
Afrikassa ampumassa petoeläimiä nuoren lordi Avondalen kanssa.
Edna Lyall oli iskenyt kyntensä tuohon nuoreen mieheen, ja muitten
ovelien näyttelijättärien tavoin hankkinut itselleen niin monta
kirjallista tunnustusta lordilta, että tämän olisi ollut pakko mennä
hänen kanssaan naimisiin. Mutta nuorella anglosaksilla oli parempi
onni. Tuli sota, ja lordi Avondale oli sen ensimäisiä uhreja.
Edna Lyallia suututti niin julma sallimus, joka oli riistänyt häneltä
loistavan tulevaisuuden. Mutta hän ei surrut. Lordi Avondale oli oiva
ja rehellinen nuori mies, mutta hän ei ollut iloinen. Ja Edna Lyall oli
kauhean vihainen siitä, että hän ei ollut tehnyt testamenttia hänen
hyväkseen, joka oli niin uhrautunut hänelle. Olihan hän matkustanut
lordin kanssa Afrikaan, pannen siten uuden tahran arvaamattoman
kalliiseen maineeseensa.
Sitten näyttelijätär heittäytyi urheiluun. Sekin oli yksi tie kunniaan,
maineeseen ja sopivaan avioliittoon. Sillä aatelisia urheilijoita on
verrattain helppo saada pauloihinsa. Siitä johtui, että Edna Lyallin
hurmaavat pikku kasvot usein nähtiin Brooklandin lentokentällä -- ja
niin tapahtui, että kaunis näyttelijätär kaikilla sukupuolensa ja
ammattinsa keinoilla oli houkutellut armeijan erään lentäjäluutnantin
ottamaan hänet mukaansa Kanavan päälle tekemälleen lentoretkelle, joka
Tom Murphyn vei kuolemaan.