rypyt hänen otsastaan vähentyneet hänen nähdessään Lugenin astuvan
syntyperäisellä italialaisen siroudella pientä englannitarta vastaan.
-- Tervetuloa laivaan, neiti, hän sanoi, tehden juhlallisen
kädenliikkeen.
Nuoren naisen kylmä katse lensi hänen ohitsensa. Hän silmäili kaikkia
ja kaikkea.
-- Mikä laiva tämä on? hän kysyi toisen kerran, mutta hän ei voinut
salata sitä hämmästystä, joka oli vallannut hänet. Sillä kellään hänen
ympärillään olevista miehistä ei ollut mitään univormua. Heillä oli
tummanharmaat, taajaan napitetut vaatteet, jotakuinkin saman väriset
kuin torpedovene. Ei yhtään kiiltonappeja, ei kultanauhoja.
Lugeni ei näyttänyt kiirehtivän tyydyttämään nuoren neidon
uteliaisuutta. Hän vastasi kysymyksellä.
-- Rohkenenko kysyä, hän sanoi kohteliaasti, kenen kanssa meillä on
kunnia puhua?
Pikku neiti rypisti kulmakarvojaan ja rupesi verkalleen riisumaan
hattua, joka peitti hänen tukkansa.
-- Tämä on siis saksalainen laiva, hän sanoi, järjestellessään hatusta
valahtavaa tuuheata tuhkanharmaata tukkaansa.
-- Ei ole, Lugeni virkkoi inholla.
-- No sitten sen täytyy olla itävaltalainen.
Lugeni hymyili.
-- Olette vikkelä arvaamaan, kaunis neiti. Mutta teidän täytyy arvata
vielä kerran. Me vihaamme saksalaisia ja itävaltalaisia yhtä paljon
kuin tekin.
Nuori nainen kääntyi ympäri ja katseli kaikkea epäluuloisesti. Hänen
ympärillään seisovat kunnianarvoiset miehet eivät antaneet hänelle
mitään valaistusta. Siinä oli sekä vaaleita että tummia naamoja,
ja aivan takana hän huomasi yhden japanilaisenkin. Hänen silmänsä
pysähtyivät Ambroise Vilmartin kauniisiin ja avoimiin kasvoihin. Hän
oli ottanut päästään harmaan öljyhattunsa, ja tuuli leikitteli hänen
kiharilla hiuksillaan. Hänen silmissään oli omituinen kiilto, milloin
pikku englannittaren läpitunkeva katse sattui häneen.
-- Well, neiti sanoi pitkäveteisesti, huomaan olevani vihollisten
joukossa. Olette ampuneet kuninkaallisen lentäjäosaston upseerin Tom
Murphyn ja tuhonneet Englannin valtion vesilentokoneen, ja minä olen
vankina laivassa, jolla ei ole nimeä eikä kansallisuutta. Missä olen?
Tahdon tietää sen.
Hän polki jalkaa kanteen.
Silloin kuului peräsinhytistä lempeä ja sointuisa ääni.
-- Viekää neiti alas, ääni virkkoi. Ja tarjotkaa hänelle kuppi
suklaatia.
XVI.
KYNNET, JOTKA KASVAVAT.
Torpedoveneeseen tuli yhtäkkiä hiljaisuus. Miehet katsoivat
hämmästyneinä toisiaan, ja Ambroise Vilmartin otsalle kohosi syvä
vihanryppy.
Nuori nainen kääntyi sitä omituista, sointuisaa ääntä kohti, joka niin
puhtaalla englanninkielellä oli kehoittanut häntä menemään juomaan
suklaatia. Hänen kalpeat kasvonsa tulivat tulipunaisiksi, ja hänen
suurissa Gibson-silmissään kimalteli vihankyyneleitä.
-- Kuka se on? hän virkkoi.
Silloin Vilmart astui hänen luokseen. Hänen koko äänettömyytensä oli
hävinnyt kuin puhaltamalla.
-- Neiti, hän lausui kunnioittavasti ranskaksi. Olette joutunut
merkilliseen laivaan. Ja luultavasti jotkut sanoisivat, että tämä ei
ole oikea paikka englantilaiselle missille. Mutta voitte olla huoleti.
Me käymme sotaa. Mutta emme naisia vastaan. Ensimäisen tilaisuuden
tullen viedään teidät maihin.
Nuori englannitar katseli epäröiden edessään seisovaa pitkää,
voimakasta miestä. Hänen anglosaksilaisten silmiensä levolliseen
ilmeeseen oli tullut se häilyvä sävy, joka ilmaisi, että hän ei ollut
niin varma itsestään ja kylmäverisyydestään, kuin olisi pitänyt.
-- Ja jos tahdotte seurata minua, neiti, Vilmart jatkoi, niin saatte
suklaatia. Teidän on kiire myöskin lämmittelemään ja kuivailemaan
itseänne. Jos...
Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta huuto perämiehen hytistä sai hänet
lopettamaan keskustelun... Hän katsoi epäröiden ympärilleen, sitten hän
kiiruhti pois...
Nuori nainen jäi seisomaan yksinään. Miehet hänen ympäriltään
olivat hävinneet eri suunnille. Nyt he seisoivat hoitamassa tykkejä
ja torpedon ampumislaitteita. Pieni laiva oli yhtäkkiä aivan kuin
muuttunut. Nukkuva peto oli herännyt ja katseli ympärilleen, kaikki
kyntensä ulkona. Ja peräsinhuoneesta kuultiin sointuisan äänen
jakelevan komentohuutoja... Sähkökello soi ja hiljaisella vauhdilla
torpedoveneen terävä keula puski kaakkoa kohti.
Nuori neiti koetti saada vallattomat kiharansa jonkunlaiseen
järjestykseen ja riisui tiiviin tuuli-nuttunsa. Se näytti olevan
hyvästi vedenpitävä, sillä merivesi oli tuskin päässyt koskemaankaan
hänen tummansiniseen silkkipuseroonsa.
Hetkisen aprikoituaan hän lähti astelemaan kaltaista kantta pitkin,
pidellen kädellään reunakaiteesta. Tuuli oli jälleen tyyntynyt, ja meri
oli peilikirkas. Hän pysähtyi peräsinhuoneen luo ja näki siellä sen
pitkän miehen, joka oli auttanut hänet merestä, nojautuneena kompassin
tapaisen aparaatin yli. Hänen kauniit kasvonsa olivat punaiset innosta
ja kiihkosta hänen tuijottaessaan siihen matalaan lasikuuppaan, jossa
joukko eri-värisiä magnetineuloja vapisi kuin haavanlehdet. Hän kuuli
kaukaa dynamon jyskytystä.
Laivassa ei kukaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Meri oli
nyt aivan kirkas kuin peili, ja mainingit tuskin huomattavissa.
Haaksirikkoutunut vesilentokone häämötti kaukana näköpiirissä. Hän
näytti vielä erottavan sen mies raukan, joka pää puhki ammuttuna istui
ohjauslaite kädessä, tuijottaen ijäisyyteen. Muuten ei näkynyt mitään...
Annettiin komento. Ja mitä suurimmaksi hämmästyksekseen hän näki, että
laiva nosti Englannin laivaston lipun.
Hän oli huudahtaa suuttumuksesta, mutta huuto pysähtyi hänen
huulilleen, sillä äkkiä kohosi vedenpinnalle ohut, harmaa putki vain
noin 5-600 metrin päässä torpedoveneestä. Hän tiesi, mitä se merkitsi.
Se oli sukelluslaiva, suunnaten kulkunsa suoraan heitä kohti. Mutta
torpedovene ei näkynyt välittävän siitä. Kohtalaisella vauhdilla se
jatkoi matkaansa etelää kohti.
Samassa hän kuuli kellon soivan konehuoneessa. Ja kansi hänen allaan
rupesi vapisemaan. Hän näki vedenpinnalla harmaanvalkoisen tulen. Se
oli kuin merikäärme, joka kiiti eteenpäin hirveätä vauhtia.
Silloin hän tiesi, että nyt tapahtuisi jotakin. Hän tahtoi kirkaista,
mutta ei voinut. Torpedovene kääntyi nyt terävässä kulmassa.
Kuului komentohuutoja. Ja valkea esine lensi kuin pitkä teräskala
muutamia metrejä heidän takapuoleltaan ja jatkoi matkaansa etäisyyteen.
Mutta torpedovene syöksi hirveätä vauhtia tuota harmaata putkea kohti.
Kaikki sen jäsenet vapisivat. Se oli kuin eläin, joka raivostuneena
hyökkää taisteluun -- esihistoriallinen peto, joka syöksee toisen
esihistoriallisen eläimen kimppuun.
Sukelluslaiva koetti kääntää nokkaansa vihollista vastaan. Mutta se
ei voinut kääntyä kyllin nopeasti. Torpedovene ajoi valtava ryöppy
keulassa suoraan hirviön päälle.
Nuori neiti kalpeni. Mitä tämä oli? Kuului kauhea tärähdys. Merestä
kohosi valtava teräskupu ja kaatui kyljelleen; se repeili murtuneiksi
teräslevyiksi, kuului räjähdys, ja koko meri heidän ympärillään
kiehui... Kaikki tämä tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä.
Seuraavassa tuokiossa torpedovene kiiti edelleen vesiryöpystä. Mutta
sukelluslaiva upposi, ja öljy poreili sen haudalla.
Ambroise Vilmartin kasvot näkyivät peräsinhytistä. Hänen silmänsä
olivat kovat ja julmat.
-- Ketä ne olivat? nuori neiti huudahti, vaistomaisesti tarttuen hänen
käsivarteensa.
-- Kirottuja saksalaisia, belgialainen virkkoi, ja hänen katseensa,
joka muuten oli niin lempeä ja levollinen, leimusi semmoista vihaa,
jota neitonen ei koskaan ollut nähnyt kenenkään miehen silmissä.
Mutta ei se eniten kauhistuttanut nuorta neitiä. Hän oli nähnyt paljon.
Vaara oli usein väijynyt ja uhannut häntä. Ja hän luuli unohtaneensa
pelon metsästysretkilleen Afrikaan. Mutta se käsi, joka oli uhkaavasti
puristettuna nyrkkiin saksalaista sukelluslaivaa kohti, täytti hänet
kauhulla. Siinä ei ollut mitään inhimillistä.
Se muistutti karvaista petolinnun kynttä -- taikka orangutangin
valtaista surmansormea.
Sitä kauheata nyrkkiä katseli eräs toinenkin. Se oli Dick Anstey. Hän
nauroi sen nähdessään.
-- Ne ovat François Delman kynnet, hän mutisi, jotka nyt kasvavat esiin.
XVII.
NÄYTTÄMÖN TÄHTI.
-- Olette englantilainen? nuori nainen kysyi kääntyen Dick Ansteyhin.
Tämä pitkä mies, jolla oli älykkäät, avoimet kasvot, hymyili. Se ei
ollut mitään hyvää hymyilemistä, mutta se teki kuitenkin vaikutuksensa
pikku englannittareen.
-- Ei voi kieltää kansallisia omituisuuksiaan, hän vastasi. Mutta siitä
on pitkä aika, kun minä pääsin irti siitä herkästä tunteesta, jota
sanotaan isänmaanrakkaudeksi. Mutta käykäähän nyt juomaan suklaatia. Se
on hyvää hermostumisessa.
-- En minä ole hermostunut, nuori nainen vastasi kiihkeästi. Minä en
ole semmoinen, kuin luulette.
Anstey hymyili.
-- Ette, sen näkee teistä, hän sanoi.
Neiti katsoi häntä nähdäkseen, oliko hänen sanoissaan jotakin ilkeyttä.
Mutta englantilainen näkyi vain olevan iloinen asemasta.
-- Se oli siis saksalainen sukelluslaiva, neiti sanoi hetken vaitiolon
jälkeen, reippaasti heilauttaen päätään sitä paksua öljylätäkköä kohti,
joka raskaana ja rasvaisena virui merenpinnalla, kimallellen hiljaa
iltaruskossa.
-- Oli, Anstey vastasi.
-- Kaunis liike, neiti jatkoi nojautuen kaidetta vasten. Tässä laivassa
nähtävästi ollaan selvillä tehtävistä, hän jatkoi kevyesti. Tuolla
on rikki ammuttu vesilentokone ja henkensä heittänyt englantilainen
lentäjäluutnantti, ja tuolla poreilevat parinkymmenen saksalaisen
jäännökset. Se on sangen jännittävää, mutta en oikein ymmärrä
kansallista yhtenäisyyttä.
Dick Anstey katsoi häntä silmiin. Hän oli terävä ihmistuntija ja koetti
nyt lukea, mitä piili noitten kauniitten, kylmien kasvojen takana,
joista harmaat silmät loistivat semmoisella hohteella, jota hän oli
nähnyt vain miesten katseissa.
-- Ettekö sure ystävänne kuolemaa? hän kysyi tutkivasti.
Neito kohautti olkapäitään.
-- Hän oli vain tavallinen urheilija, hän vastasi kylmästi. Hän
otti minut mukaansa, kun minä sitä pyysin. Vaikka se oli vastoin
ohjesääntöä. Ehkä hän oli minuun rakastunut. Hän pelasi hyvin
jalkapalloa, mutta hänen aivoistaan ei kannattanut juuri mainita.
-- Ehkä hänen sydämensä oli parempaa ainetta? Anstey tuumi itsekseen.
Nuori neiti rypisti kulmiaan. Nyt tuon pitkän englantilaisen katseessa
oli hienoista ivaa.
-- Sitä en tiedä, hän virkkoi vältellen, eikä se minua liikuta...
Enemmän olen huvitettu tietämään, mikä on tämän torpedoveneen
tehtävänä. Luulisi sen melkein käyvän sotaa omiin nimiinsä...
-- Se ei puutu paljon totuudesta, Anstey sanoi... Emme kuulu mihinkään
laivastoon. Meillä on sievä kokoelma lippuja peräsalongissa. Käytämme
niitä kutakin aikanaan. Mikä meille milloinkin parhaiten soveltuu.
Tehdessämme lihaa saksalaisista, nostamme kernaasti Englannin
lipun, kuten näitte. Se aina hiukan virkistää niitä, jotka kuolevat
taistelussa, kun uppoavat rehellisellä tavalla. Ja sitä paitsi on meitä
täällä laivassa monta, joilla on yksityistä selvitettävää Rheinin
takaisten herrojen kanssa.
-- Olen huomannut sen, nuori nainen virkkoi, vilkaisten vaistomaisesti
peräsinhyttiin, missä näki Ambroise Vilmartin kiharaisen pään ja leveän
niskan kumartuneena kompassin näköisen aparaatin yli... Loppujen
lopuksi meistä ehkä voi tulla hyvät ystävät.
-- Tuskin, Anstey sanoi. Te tosin kyllä olette sangen harvinainen
nainen, mutta me teemme _miesten_ työtä -- vapaitten ja riippumattomien
miesten vaarallista työtä. Siihen vaaditaan hyvät hermot.
Neito mietti hetkisen.
-- Jos ymmärrän teidät oikein, hän sanoi pitkäveteisesti, niin tämä
laiva yksinkertaisesti harjoittaa merirosvousta.
Anstey kohautti olkapäitään ja huiskahutti kädentynkäänsä.
-- Emme pidä tässä laivassa siitä nimityksestä, hän sanoi
kursailematta. Mutta yleisessä, jokapäiväisessä, kansainoikeudellisessa
merkityksessä on nimitys kylläkin hyvä... Tämän laivan kaikkein
pyhimmässä istuu mies, joka loukkaantuu, jos sanotte häntä
merirosvoksi. Hän on tähteitä eräästä nerosta, eikä hän miellytä teidän
kauneudenaistianne. Mutta hän on siitä huolimatta idealisti. Hän
kertoo teille, että me harjoitamme kaappausta... Tämä laiva on hänen
kuningaskuntansa, ja täältä hän on lujalla pergamentilla sinetteineen
päivineen julistanut sodan koko maailmalle. Hän sanoo teille, että se
on laittomien miesten taistelua sodan laittomuutta vastaan. Minulla on
asiasta toinen mielipide, mutta se merkitsee vähemmän. Teidän pitää
jutella hieman hänen kanssaan. Puolessa tunnissa hän käännyttää teidät.
Hän on harvinainen mies. Se oli hän, joka pyysi teitä suklaatia juomaan.
-- Hänellä on kaunis ääni.
-- Ja kaunis sielu.
-- Onko hän englantilainen?
-- Ei, ikävä kyllä. Muuten hän olisi ollut Yorkin piispana...
Syntyi lyhyt äänettömyys. Torpedovene oli nyt kääntänyt nokkansa itään
ja porhalsi kovaa vauhtia Englannin kanavaa kohti. Merelle laskeutui
hämärä, ja aurinko laski paksuihin, veripunaisiin pilviin.
-- Ja kuka te sitten olette, neiti? Anstey kysyi äkisti.
Englannitar säpsähti, mutta malttoi nopeasti mielensä.
-- Se kai ei vaikuta asiaan, hän viimein vastasi.
-- Maailmassa on paljon kauniita neitosia, Anstey sanoi painokkaasti.
Mutta kaikilla ei ole niin hyvät hermot kuin teillä. Te olette
vaarallisten petoeläinten sukua, ellen erehdy.
Nuori neito nauroi. Se oli raikasta nuorekasta naurua, mutta se kuului
väkinäiseltä.
Anstey katsoi häntä tarkkaavasti.
-- Nyt te paljastitte itsenne, hän sanoi reippaasti. Ette ole ollut
näyttelijättärenä kylliksi kauan. Milloin annoitte koenäytäntönne?
-- Mutta kuinka te voitte tietää?...
-- En ole mikään Sherlock Holmes, Anstey sanoi kuivasti. Mutta olen
tavannut elämässäni monta naista. Ikävä kyllä ovat ne saattaneet
minut enemmän sekaisin, kuin minulle on ollut eduksi. Olen kuunnellut
heidän nauruaan ja heidän itkuaan. Olen nähnyt heidät heikkoina ja
vahvoina. Tiedän kylliksi, kuinka vaarallisia, kavaloita ja hurmaavia
he ovat. Ja siihen aikaan, kun minulla oli kaksi käsivartta ja halua
nauttia elämästä, minua huvitti leikitellä käärmeitten kanssa kultaisen
miehuuden paratiisissa. Minusta tuntuu, että siitä on jo kauan. Nyt
minusta on tullut filosofi ja olen harjoittanut silmäni näkemään...
Se on puoli-vanhojen miesten taito. Eikö totta? Te olette Miss Edna
Lyall Empire-teatterista -- 19 vuoden vanha ja Englannin ensimäinen
"principal boy"?...
Nuori nainen nyökkäsi myöntäen.
-- No, oletteko nähnyt minut?
-- En. Mutta olen lukenut teistä. Meillä on koko pinkka
"Magazine"-lehtiä salongissa. Te olette kuvattuna niissä monessa
numerossa. Viime vuonna olitte metsästysretkellä Afrikassa, missä
ammuitte leijonan ja kaksi alkuasukasta... Sanokaas, vieläkö lordi
Avondale on elossa? Onko hän rintamalla?
-- Hänet on ammuttu, näyttelijätär vastasi kuivasti.
-- No, se olikin parasta, Anstey tuumi. On parempi kuolla
taistelutantereella, kuin olla kovan ja armottoman naisen rääkättävänä.
Nuori nainen katsoi vihaisesti tuota pitkää, yksikätistä miestä.
-- Olen kuullut, että merirosvot ovat kohteliaita naisille, hän sanoi
kiivaasti.
-- Niin olemmekin, Anstey vastasi. Mutta minä olen lakannut leikkimästä
naisten kanssa. Yrittäkää te häntä, joka on tuolla sisällä. Hän on
nuori tiikeri, jota ansaitsee kesytellä... Mutta olkaa varuillanne,
hänellä on hirveät kynnet. Muuten täytyy minun niinkuin kaikkien
muittenkin lausua teille tunnustukseni...
-- Mistä?
-- Kauniista sääristänne, miss Lyall. Kuuluisista kauniista sääristänne.
XVIII.
RALPH BURNS.
Noin 7 ajoissa illalla kulki eräs mies Piccadillyyn päin kaikkein
pahimmassa tungoksessa. Ihmisvirta vyöryi edes-takaisin, autot
kirkuivat kukin omalla tavallaan, ja suuret irlantilaiset "bob'it"
seisoivat kuin pilarit, tehden näyn yhä kirjavammaksi.
Oli sota-aika, eikä mahtavan liikkeen melussa ollut tavallista,
vilkasta iloisuutta. Sanomalehtipojatkin vaimensivat ulvontaansa,
eivätkä katutytöt prameilleet niin räikeissä ja houkuttelevissa
väreissä kuin muuten.
Mutta mies ei kiinnittänyt huomiota näihin ilmiöihin, jotka olisivat
hämmästyttäneet jokaista muukalaista. Hän kulki puolelta toiselle,
niinkuin ei tietäisi, kuinka saisi ajan kulumaan. Milloin hän kurkisti
johonkin akkunaan, milloin tarkasteli jotakin teatteriohjelmaa
taikka syventyi "Empire"-teatterin kaunottarien suuriin valokuviin,
kiintyen varsinkin nuoren, trikoissa tanssivan neidon kuvaan, joka
muodosti "Empiren" näkemisen-arvoisten näyttelijättärien keskustan.
Mies huokasi. Sillä tuo nuori näyttelijätär oli hurmaavan näköinen,
nojautuessaan prinssin-puvussaan jonkun loihditun metsän maalattua
puuta vasten.
-- Edna Lyall, mies tuumi. Ja hän kiintyi nimeen sitäkin enemmän,
kun hänen taskussaan olevassa sanomalehdessä oli pitkä kuvaus
nuoren, etevän neidon katoamisesta. Hänen otaksuttiin hukkuneen
vesilentokoneessa. Tämän eriskummaisen näyttelijättären uskaliaisuus ja
uhkarohkeus olivat kaikesta päättäen vieneet hänet kuolemaan. Tunnetun
sotilaslentäjän Tom Murphyn aivan sopimattoman, mutta inhimillisesti
katsoen anteeksiannettavan heikkouden kautta hän oli päässyt lähtemään
tiedustelulennolle Kanavan poikki. Eräs englantilainen risteilijä oli
löytänyt haaksirikkoutuneen koneen uiskentelemassa muutamien satojen
neljännespeninkulmien päässä Scillystä kaakkoon.
Mies tepasteli pois pienen torin yli. Hänellä oli leveät rumat
kasvot; mutta silmät olivat kirkkaat ja hyväntahtoiset, ja koko hänen
olennossaan oli terveyttä, nuoruutta ja voimaa, mikä sai nuoret,
sipsuttelevat pikku-tytöt kääntymään hänen perästään. Mutta hän ei
ollut tietävinään. Hän raivasi itselleen tietä tavalla, joka on
luonteenomaista miehelle, joka on vuosikaudet tuntenut Lontoon asfaltin
jalkainsa alla.
Äkkiä hän pysähtyi erään ravintolan eteen. Näytti siltä, kuin jotakin
olisi muistunut hänen mieleensä. Sitten hän pistäytyi baariin. Siellä
seisoi kolme -- neljä miestä tiskiin nojaten ja hatut niskassa. Yksi
heistä nyökkäsi tulijalle.
-- Hyvää huomenta, Burns, hän sanoi iloisesti. Liikutko asioilla?
Pitkä mies tilasi Manhattan-cocktailin.
-- Olen vain kävelyllä, hän vastasi, kohauttaen kärsimättömästi
leveitä hartioitaan... Jos tämmöistä jatkuu, niin otan eron ja menen
rintamalle. Lontoo on tullut rauhalliseksi kuin joutsenlampi. Ei mitään
rikoksia, ei mitään vaihtelua konnamaisuuksissa... Minä näännyn, Jones
hyvä.
-- No, sen huomaan, vastasi hymyillen nuori mies, jolla oli tummat
kasvot ja hiukan vilkuilevat silmät. Sinä aivan käpristyt kokoon.
Burns joi cocktailinsa,tyytymättömästi murahtaen.
-- Ei mitään tehtäviä, ei mitään takaa-ajoa, hän valitteli... Yksinpä
anarkistimmekin näyttävät käyneen huilaamaan. Whitechapelista on tullut
aivan ihanteellinen paikka, sittenkun Europassa alkoi paukkua. Vai mitä
sinä arvelet?
-- Minä viihdyn sangen hyvin, Jones vastasi, ja imelä hymy hänen
punaisilla, pyöreillä huulillaan tuli melkein vastenmieliseksi. Nyt
on niin rauhallista, että voi antautua omiin pikku huvituksiinsa.
"Empiressä" on nykyään paljon kauniita naisia.
Burnsin voimakkaat sieramet rypistyivät halveksivasti.
-- En siedä patshulin hajua, hän sanoi halveksuen. Siellä oli vain yksi
ainoa joka kelpasi, eikä häntä nyt enää ole.
-- Tarkoitat Edna Lyallia, Jones keskeytti hänet. Minä olen saanut
asian tutkittavakseni. Tulin juuri Portsmouthista katsomasta
vesilentokonetta ja Murphy-vainajaa... Ei ole lainkaan varmaa, että
kaunis laulajattaremme on hukkunut. Hän on niitä, jotka pysyvät
pinnalla. Olisin halukas uskomaan, että hän nykyisin laulelee
saksalaisille. Ei niin kaunista naista jätetä virumaan mereen.
Ravintolaan tuli pieni sähkösanomankantaja, katsellen ympärilleen.
Hänen pienet tummat silmänsä tutkivat tarkoin läsnäolijoita, pysähtyen
Burnsin suunnattomiin hartioihin.
-- Oletteko Ralph Burns Scotland Yardista? poika kysyi. Burns nyökkäsi.
-- Olen ajanut polkupyörällä kaksi tuntia teidän perästänne, poika
sanoi, ojentaen sähkösanoman. Se oli kiireellinen pikasähkösanoma...
Olen seurannut teitä paikasta paikkaan. Scottin ravintolassa oli eräs,
joka oli nähnyt teidän menevän poikki kadun "Empiren" kohdalla. Ja
silloin minä ajattelin...
-- No, no, poika hyvä, Burns virkkoi hyväksyvästi. Hän repäsi kiireesti
sähkösanoman auki ja luki sen kiihtyvällä hämmästyksellä.
Hänen vastapäätään olevalta mieheltä oli äkkiä kadonnut alituinen hymy.
Hänen kasvoilleen tuli terävä, jännittynyt ilme.
-- No, hän lausui äänellä, joka kuului teennäisen välinpitämättömältä,
mitä sähkösanomia sinä saat?...
Mies, jota sanottiin Ralph Burnsiksi, käänsi sähkösanoman huolellisesti
kokoon ja pisti sen rintataskuunsa. Roteva skotlantilainen näytti
silmänräpäyksessä muuttuneen ikäänkuin raudaksi ja tuleksi. Yksinpä
hänen verikoiramaisilta kasvoiltaankin oli hävinnyt niitten miellyttävä
sävy, jonka sijalle oli tullut jyrkät rypyt. Hän katsoi ohi vieressään
olevan miehen, ei vastannut hänen kysymykseensä, maksoi juomansa ja
riensi ulos.
Hänen virkaveljensä katsoi synkästi hänen jälkeensä ja meni hänkin ulos.
Mutta Ralph Burnsille, mahtavalle skotlantilaiselle, oli tullut tulinen
kiire. Hän hyppäsi autoon ja kiljasi ohjaajalle osotteen -- niin
ääneen, että juuri bsarista ulos astuva nuori salapoliisi Jones kuuli
sen.
XIX.
MERIMINISTERIN VIRKAHUONEESSA.
Sir Winston Churchill istui yksityishuoneessaan rummuttaen pöytää
sormillaan.
Oli aivan ihmeellistä, kuinka hänen kauniit, pyöreät kasvonsa olivat
muuttaneet luontoaan viime kuukausina. Monet sanoivat, että eivät enää
tunteneet sir Winstonia.
Mutta asia oli se, että tämä kuuluisa sanomalehtimies, rohkea
seikkailija, parlamentillinen urheilija oli tuntenut voimakkailla
hartioillaan _vastuunalaisuuden taakan_. Hänen itsensä huomaamattakaan,
jokapäiväiset huolet olivat antaneet hänelle sen vakavuuden, joka ei
koskaan ollut kuulunut tämän hilpeän, viisaan ja vallanhimoisen miehen
vahvoihin puoliin. Ne pienet, huolellisesti muodostellut leikinlaskut,
jotka olivat tehneet hänet niin pelätyksi Englannin parlamentissa,
kuuluivat nyt harvinaisuuksiin. Olosuhteet olivat kasvattaneet hänen
suurta, laajaa älykkäisyyttään ja perinpohjaisuuttaan. On muuten
omituista, kuinka, sallimus aina aikanaan luo omat miehensä ja asettaa
ne kaikki oikeille paikoilleen. Vanhat miehet vaipuvat hiljaiseen
huomaamattomuuteen, eikä heidän puheensa saa enää yleisen mielipiteen
tärykalvoa värähtelemään. Ja hyödylliset miehet syntyvät itse ajan
hädästä ja ahdingosta.
Niin oli sota luonut sir Winston Churchillin ja monista hänen
sielussaan piilevistä tarmokkaista vaistoista synnyttänyt
kaukonäköisen, uutteran ja tarmokkaan toiminnan miehen.
Nyt hän istui aivan yksin virkahuoneessaan ja odotti. Senkin sota oli
opettanut Englannin meriministerille -- että täytyy osata odottaa, kun
on taistelussa.
Ja merkillistä kyllä. Kiivas sotakirjeenvaihtaja buurisodasta,
pöyhkeilijä piiritetystä Antwerpenistä, oli vähitellen saanut opituksi
odottamisen hyödyllisen taidon.
Oli kulunut puoli tuntia. Silloin kuului kovaa melua etuhuoneesta. Ovi
avattiin tavattomalla vauhdilla, ja voimakas, hieman raaka ääni kuului
juttelevan sihteerin kanssa.
Meriministeri nousi ja avasi itse oven viereiseen huoneeseen.
-- Onko mr Burns täällä? hän kysyi.
-- Nöyrin palvelijanne, sir, vastasi pitkä mies, joka seisoi sihteerin
pöydän vieressä leveydellään melkein peittäen pikku meriupseerin.