vuoksi pari tuntia sitten teidän kanslianne puoleen. Ja lähemmin
tarkastettaessa havaitaan, että sieltä on käsittämättömällä tavalla
hävinnyt kimppu lomakkeita, joita säilytetään kanslian rautakaapissa.
Nähtävästi ovat taitavat käsialanväärentäjät käyttäneet näitä
lomakkeita omiin tarkoituksiinsa. Enkä minä epäile lainkaan, että ne ja
tuo epäilyttävä joukkue ovat jossakin yhteydessä keskenään.
-- Ja kuinka monta miestä sillä tavalla on päässyt Kanavan yli? --
Mutta ei suinkaan Ranskassa ole nykyisinä aikoina niinkään helppo
kadota?
-- Ei luulisi. Kuitenkin ovat he menneet menojaan. He nousivat
kalastajalaivaan heti Dieppeen tultuaan. Sikäläinen poliisi hälytti
liikkeelle ranskalaisen torpedoveneen, mutta kutteri katosi sumuun eikä
ole sen koommin ollut näkyvissä. Se on raivostunut joukkokunta... ei
tiedä, hitto vie, mihin ne miehet voivat ryhtyä.
-- No, mutta kalastajalaiva ei kai ole omiaan herättämään mitään pelkoa.
-- Ei, tietysti.
-- Mutta antakaa meidän kuitenkin saada tietoja tapahtumain kulusta.
Minulla on syytä luulla sen huvittavan hänen ylhäisyyttään...
Sihteeri oli tuskin laskenut kuulotorven paikoilleen, kun
huoneeseen syöksyi nuori, kaunis ja hienosti puettu mies. Hänellä
oli silinterihattu päässä, ja hänen pyöreillä, rohkeilla, vähän
poikamaisilla kasvoillaan oli hätääntynyt ilme.
Sihteeri nousi ja kumarsi kunnioittavasti.
Se oli "_The first Sealord_", ensimäinen merilordi, sir Winston
Churchill, Mafekingin ja Magersfounteinin sotakirjeenvaihtaja, nykyinen
Englannin laivaston sivilipäällikkö.
-- Onko sir Edward saapuvilla? hän kysyi hieman hengästyneenä.
Sihteeri aikoi vastata, mutta samassa ministeri tuli virkahuoneestaan.
Nämä kaksi miestä, jotka aikoinaan olivat ainoat koko Englannin
hallituksesta, jotka vaativat sotaa empimättä, kättelivät toisiaan.
-- No, mitä nyt? sir Edward kysyi. Näytätte vähän hätääntyneeltä, rakas
ystävä.
-- Olen juuri saanut hämmästyttävän ilmoituksen, Churchill vastasi
kiihtyneenä. Kaksi englantilaista laivaa on kaapattu viiden
neljännespeninkulman päässä Englannin ensimäisestä sotasatamasta.
-- Saakelin saksalaiset, Grey murahti.
-- Saksalaiset? meriministeri virkkoi katkerasti. Ne eivät, piru
vieköön, ole saksalaisia. Nuo laivat on ryövännyt aivan puti-puhtaiksi
joku kaappaaja, joku helvetin merirosvo.
-- Mitä sanotte? Portsmouthin edustalla?
-- Juuri niin. Toinen laiva räjäytettiin ilmaan, sittenkun miehistö oli
mennyt veneisiin. Toinen sai jatkaa matkaansa viedäkseen terveisiä...
-- Terveisiä?
-- Niin -- terveisiä teille.
-- Minulle?
-- Niin, terveisiä sir Edward Greylle -- Hai-kaloilta.
Silloin Englannin suurin mies ei enää nauranut.
XII.
ENGLANNIN MERIMINISTERIÖSSÄ.
Kolme päivää myöhemmin pidettiin meriministeriössä ylimääräinen
istunto. Citystä, Lontoon kauppamaailmasta, oli tullut kirjelmiä, jotka
herättivät aikamoista huolta ylimpien meriviranomaisten piireissä.
Me vaadimme arvoisan amiralitetin suojelusta kauppalaivoillemme,
sanottiin kirjelmissä. Laivanvarustajamme eivät ole enää varmoja
mistään. Laivoja ryövätään enemmän kuin milloinkaan ennen. Luulisi
Atlannin olevan täynnä vihollisia. Viiden päivän kuluessa on kokonaista
15 englantilaista laivaa ryövätty mitä hävyttömimmin. Ryövärit
ovat vieneet kaikki helposti kuljetettavat tavarat mukaansa, ovat
varustaneet itselleen tarpeelliset hiilet ja parhaat muonavarat.
Puhumattakaan laivojen käteisistä varoista ja mahdollisista
matkustajain kalleuksista.
Asiain näin ollen on todennäköistä, että sotavahingon-vaara lisääntyy
hirveästi, ja että useat höyrylaivayhtiöt harkitsevat liikkeensä
lopettamista. Mitä se merkitsee Englannin meren-takaiselle kaupalle,
käsittää jokainen. Ja me vaadimme arvoisan amiralitetin toimenpidettä
tämän kaappaus-raivon tukahuttamiseksi.
Sir Winston Churchill antoi kirjelmän kiertää koolla olevien miesten
kesken, jotka tulivat sitä vakavammiksi, kuta enemmän syventyivät
näihin Englannin kauppalaivaston hätähuutoihin.
-- Hyvät herrat, lausui meriministeri, jonka pirteillä ja hieman
poikamaisilla kasvoilla oli väsynyt ja huolestunut ilme... tähän
tulee lisäksi kirjelmä Ranskan meriministeriöltä. Se ilmoittaa, että
kaksi "Messageries maritimes"-linjan laivaa on joutunut samanlaisen
ryöväyksen uhriksi noin 100 neljännespeninkulman päässä lähimmästä
satamasta... Mitä arvelette tästä asiasta, mylord?... hän kääntyi
pöydän päässä istuvaan pieneen mieheen, jolla oli ankarat, voimakkaat
ja miehekkäät kasvot.
Amiraali lordi Fischer of Kilverstone kohautti olkapäitään.
-- Ottakaamme ensin täysi selvyys siitä, kenen kanssa olemme
tekemisissä, hän sanoi reippaasti. Onko niitä vain yksi kaappaajalaiva,
voi onko niitä useampia?
-- Olen pyytänyt Anchor-linjan höyrylaivan "Campanian" kapteenin
tulemaan tänne voidakseen mieskohtaisesti antaa herroille raportin,
meriministeri vastasi. Hän odottaa viereisessä huoneessa.
Tämän tärkeän seuran kolmas mies, hoikka ja harmaatukkainen vanhempi
herra, jolla oli siniset, vilkkaat silmät, puuttui nyt puheeseen.
-- Tässä on toimittava rivakasti, hän lausui semmoisella äänellä
kuin mies, joka on kauan seisonut komentosillalla eikä ole tottunut
hiljentämään ääntään seuran mukaan. Olemme kyllä kauan kuhnustelleet
suurissa asioissa, päästämmekö nyt pikku asiat yllättämään itsemme?
Lordi Fischer rypisti kulmakarvojaan.
-- Tietysti emme, hän sanoi nyrpeänä. Torpedovenelaiva on jo lähetetty
Kanavaan tutkimaan tarkoin koko alueen, missä näitä ryöväyksiä on
tapahtunut.
-- Mutta entä sukellusveneitä? toinen kysyi.
Sir Winston hymyili huomaamatta. Sillä sukelluslaivat olivat sir
Percy Scottin kiihkona. Hän oli aikoinaan pontevasti vaatinut, että
Englannin laivaston tulisi panna pääpaino vedenalaiseen osastoon, mutta
sillä kertaa ei ollut toteltu tuon tulisen ja tarmokkaan amiraalin
varoitushuutoa. Nyt -- kun sir Percy oli vanhentunut -- oli tämä ajatus
tullut hänellä melkein kiihkoksi.
-- Otaksun, ministeri lausui asiantuntijaa kohtaan kunnioittavalla
äänellä, että kaikki voimat pannaan liikkeelle niitten yritysten
musertamiseksi, joilla moinen epäsäännöllinen valta koettaa häväistä
meidät. Mutta herrojen suostumuksella pyydän nyt kapteeni Sullivanin
esittämään suullisen raporttinsa.
Molemmat amiraalit nyökkäsivät.
Meriministeri soitti.
-- Pyytäkää kapteeni Sullivania tulemaan sisään hän sanoi huoneeseen
tulleelle palvelijalle.
Minuutin perästä astui leveäharteinen, päivettynyt mies pieneen
istuntosaliin.
-- Käykää istumaan, kapteeni, meriministeri sanoi muitta mutkitta, ja
kertokaa meille lyhyesti ja selvästi, mitä teille tapahtui matkallanne
"Campanialla".
Sullivan kumarsi. Hänen punainen naamansa tuli yhä punaisemmaksi. Hän
ei huolinut tuolia, jota hänelle tarjottiin, mutta astui aivan pöydän
luo ja alkoi kertomuksensa kiertelemättä ja kaartelematta.
-- En ole koskaan kokenut semmoista, hän sanoi kiihtyneenä. Meillä
oli ollut erinomainen merimatka, kunnes viime perjantaina olimme
Cape Clearin kohdalla. Se tapahtui iltapäivällä neljännestä vajaa 6.
Sillalla oli yliperämies. Silloin tulee Rosscarbery Baystä torpedovene,
joka ajaa meidän eteemme ja antaa meille merkin, että meidän on
pysähdyttävä. Perämies lähetti sanan minulle ja minä riensin sillalle.
Ei kukaan meistä silloin aavistanut, että sillä olisi mitään pahaa
mielessä, ja minä käskin pysäyttää koneen. Minua ihmetytti, että laiva
ei näyttänyt lippuaan, ja jotakin sen tapaista lausuin perämiehelle,
joka juuri katseli kiikarillaan.
-- Sehän on vasta pirullinen torpedovene, hän virkkoi. Minä en sitä
käsitä. Mutta katsokaahan keulaa, kapteeni.
Alus oli nyt tullut parin kaapelinmitan päähän. Ja otettuani
Zeiss-kiikarini ja katsottuani torpedovenettä, olin vähällä pudottaa
sen hämmästyksestä. Sillä koko terävä keula kääntyi hetkeksi sivuttain,
ja silloin minä näin näyn, jota tuskin koskaan unohdan. Laivan keulaan
oli maalattu, Herra minua armahtakoon, kuin taisteluun hyökkäävän
hai-kalan pää, jossa oli 3-4 metriä pitkät hampaat... Ja samassa kohosi
sen signaalimastoon lippu, jossa oli sääriluita ja muita pirullisia
tunnusmerkkejä. Silloin minä arvasin, että nyt on piru merrassa ja
toinen tokeessa, ja käskin koneen ottaa täyden vauhdin. Mutta laiva
ei päästänyt meitä. Käskin Marconi-sähköttäjän kutsua apua. Mutta se
oli myöhäistä. Se pirun laiva laski meidän sivullemme, ja joku hirveä
merirosvon perkele huusi meille selvällä englanninkielellä, että jos
emme seisota heti paikalla, niin saamme torpedon suolistoomme. Minulla
oli laivassa 800 matkustajaa eikä ollut valitsemisen varaa.
Kymmenen minuutin perästä oli torpedoveneestä 8 miestä minun
laivassani. Heillä oli naamarit kasvoilla niinkuin ryöväreillä
vanhoissa romaaneissa. Tietysti minä olisin voinut hyökätä roistojen
kimppuun, mutta samalla hetkellä olisin saanut torpedon konehuoneeseen.
Ensiksi he kävivät tapaamassa varastonhoitajaa, kiristäen häneltä
joukon elintarpeita, jotka meidän oli kannettava laivaveneeseen.
Ajattelin joka tapauksessa voivani pelastaa laivakassan. Mutta
tullessani huoneustooni kohtasin ovessa yhden noista pirun
merirosvoista, ja hänellä oli rahalipas kädessä. Siinä oli lähes 5,000
puntaa. Oli viittä vajaa, että en ampunut miestä, mutta maltoin mieleni
muistaessani asemamme turvattomuuden.
-- Kuulkaapas, kapteeni, mies lausui kohteliaasti. Näen, että sormianne
syhyttää. Mutta jättäkää väkivalta sikseen. Se on viisainta. Antakaa
heti määräys, että kaikki matkustajat nousevat kannelle!... Pyydän
teitä varsin pitämään kiirettä, sillä muuten "Campania" ei enää koskaan
näe Liverpoolia!...
Kapteeni Sullivan pysähtyi sitä muistaessaan ja kuivasi hikistä
otsaansa suuri-ruutuisella nenäliinalla.
XIII.
KAPTEENI SULLIVANIN KERTOMUS.
-- Tilanne oli tavattoman kiusallinen, kapteeni Sullivan jatkoi
masentuneella äänellä... ja ensimäinen ajatukseni oli iskeä tuota
kohteliasta pirua kuonoon. Mutta sitten muistin kelpo laivaani ja
laivassa olevia säikähtyneitä ihmisiä... _Well_, käskin perämiehen
varoittaa matkustajia ja ilmoittaa heille, kuinka asiat olivat. He
nostivat kauhean metakan, mutta...
Ryövärit olivat hyvin hienotunteisia. He tekivät työnsä nopeasti ja
perinpohjaisesti. Korut ja rahat hävisivät hämmästyttävän nopeasti. He
penkoivat matka-arkut ja saivat runsaan saaliin. Matkustajat olivat
raivoissaan, mutta roistojen säyseä käytös rauhoitti heitä jonkun
verran.
Kun muuan amerikalainen nainen kiljasi:
-- Enkö sitten saa pitää mitään? niin eräs ryöväreistä vastasi:
-- Kyllä, neiti, henkenne. Katsoen nuoruuteenne ja kauneuteenne, ei se
ole suinkaan vähän arvoinen...
Turhaan me tämän vastenmielisen, tuntikausia kestäneen näytelmän
aikana tähystelimme apua. Ryövärit eivät näyttäneet pelkäävän meidän
Marconi-sähköttäjäämme, joka lähetti yhtä mittaa hätämerkkejä joka
taholle, kenenkään estämättä häntä. Hänellä oli lukuisia yhdyslinjoja,
mutta onnettomuus ei päästänyt meitä kynsistään. Yhtään sotalaivaa ei
ollut 100 neljännespeninkulman alueella.
Sitten meidän täytyi katsella, kuinka nuo kahdeksan miestä laskivat
mereen kaksi pelastusvenettämme, jotka olivat täynnä elintarpeita
ja ryöstösaalista. Neljä tynnyriä bentsiniä he pakoittivat meidät
laskemaan veneeseen. Sitten he erosivat ja soutivat mainitun maalatun
torpedoveneen luo. Puolessa tunnissa he olivat purkaneet veneet
ja antoivat merkin, että me saimme mennä. Jatkoin sitten matkaa
Liverpooliin enemmittä selkkauksitta.
Kapteeni Sullivan rykäsi.
Lordi Fischer kumartui eteenpäin. Hänen voimakkaille
verikoiran-kasvoilleen oli tullut vaaraa ennustava ilme.
-- Sanokaahan, kapteeni Sullivan, hän lausui verkkaan, teittekö muuten
mitään huomioita torpedoveneen mallin suhteen.
Sullivan nyökkäsi innoissaan.
-- Se ei ollut mikään englantilainen torpedovene, sir. Mikäli minä voin
ymmärtää, oli se _saksalainen_ II luokan torpedovene. Olen katsellut
ulkovaltojen sotalaivastojen luetteloa, ja siitä olen löytänyt saman
mallin, jossa savupiiput on järjestettynä sillä tavalla, kuin Cape
Clearin ryövärilaivassa.
-- Tarkoitatte siis, että olemme tässä tapauksessa tekemisissä
saksalaisen kaappaajan kanssa, sir Percy kysyi.
Kapteeni Sullivan pudisti päätään.
-- Piru minut periköön -- anteeksi, että kiroilen! -- jos ne eivät
olleet selviä englantilaisia, jotka tulivat minun laivaani.
Meriministeri katseli ympäri tätä pientä seuraa. Sitten hän kysyi
harvakseen:
-- Ettekö voisi ajatella, kapteeni, että heidän joukossaan olisi ollut
irlantilaisia?
-- Se on mahdollista, sir, Sullivan vastasi punastuen. Mutta ei kukaan
niistä, jotka kotkottivat "Campanialla", ääntänyt irlantilaisen
tavalla. Voin sanoa sen sitäkin varmemmin, kun itse olen irlantilainen.
-- En tarkoittanut tehdä mitään viittauksia, lordi Winston kiiruhti
sanomaan. Mutta minusta tuntuu ylipäänsä niin uskomattomalta, että
yksikään Britannian alamainen voisi antautua moisiin konnamaisuuksiin.
Sullivan pudisti paksua päätään.
-- Niin luulisi, hän sanoi alakuloisesti. Mutta ryöstöä johtanut mies
oli kuitenkin syntynyt jossakin Yorkshiressä yhtä varmasti kuin minä
Dublinissa. Se oli pitkä, solakka mies, ja hänen leukansa oli juuri
semmoinen kuin näkee Flamborough Headilla.
-- Oliko muita tuntomerkkejä? meriministeri kysyi.
-- Olipa niinkin, kapteeni vastasi innokkaasti. Mieheltä oli oikea käsi
poikki aivan olkapäitä myöten. Mutta minä en kuitenkaan luule hänen
olleen johtajan. Torpedoveneen peräsinhuoneessa istui mies, joka näytti
kaikkea ohjailevan. Näin hänet vilahdukselta, sittenkun viimeinen
pelastusvene oli purettu. Hän kumartui ulos pienestä akkunasta. Minä
katsoin juuri kiikarilla, kun lasiin ilmestyi naama... Mahdollista
on, että miehellä oli naamari. Mutta kyllä sillä voisi pikku lapset
säikähyttää hengiltä.
-- Muistatteko hänet? kapteeni Sullivan, sir Percy kysyi.
-- En ikinä unohda sitä näkyä, hän vastasi vakuuttavasti. --
Meriministeri nousi.
-- Hyvä on, kapteeni, hän lausui. Kiitämme teitä selvästä
esityksestänne, ja yhdymme toivomukseenne, että englantilaiset, jotka
sillä tavalla kavaltavat maatansa, pian saisivat hirsipuussa katua
rikoksiaan.
Sullivan nousi, kumarsi nöyrästi ja astui kiiruusti ulos huoneesta.
Nuo kolme mahtavaa herraa jäivät istumaan ajatuksiinsa vaipuneina.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan.
Viimein amiraali Fischer keskeytti äänettömyyden.
-- Olen antanut amiraali Jellicoelle määräykseni, hän sanoi. Emme
suvaitse tätä menoa enää päivääkään. Pahantekijä ei pääse käsistämme.
-- Mutta _jos_ hän pääsee? sir Percy murahti.
-- Niin on vain yksi keino jälellä, meriministeri virkkoi.
-- Ja se on? molemmat amiraalit kysyivät kuin yhdestä suusta.
-- Poliisipäällikkö on suositellut minulle miestä, joka on nuori
ammatissaan. Mutta _hän_ tuntee Europan kaikki pahantekijät yhtä hyvin
kuin te, mylord, tunnette Englannin laivaston. Hän ei ole vielä saanut
tilaisuutta näyttämään, mihinkä hän kelpaa. Mutta...
-- Hänen nimensä? sir Percy kysyi uteliaana.
-- Hän on skotlantilainen, sir Winston vastasi. Hänen nimensä on _Ralph
Burns_.
XIV.
VAARA ILMASTA.
-- Nyt ovat koirat ulkona, Pekka Pleym murisi, katsoessaan "Hain"
langattoman sähkölennättimen huoneen paksuista akkunoista. Ambroise
Vilmart nyökkäsi. Hän seisoi aparaattiinsa nojaten ja näytti
vavahtelevien magnetineulojen asennoista lukevan vihollisen liikkeitä.
Tanskalainen vilkaisi tuota kummallista, kompassin näköistä pyöreätä
levyä, joka oli ripustettu etummaisen akkunan ulkopuolelle. Eri-väriset
neulat olivat hermostuneessa liikkeessä. Ne olivat kuin eläviä
olentoja, jotka vainuavat etäistä vaaraa.
Nuori insinööri katsoi ylpeänä aparaattiaan.
-- Katsokaas, hän virkkoi, osottaen tummanpunaista magnetineulaa,
joka äkkiä ponnahti koilliseen... tuolla tulee suuri laiva 15
neljännespeninkulman päässä.
-- Kun magnetineula näyttää niin selvän tuloksen, on se merkki siitä,
että tulossa on valtainen teräsruho... Tuo vihreä, neula, joka vapisee
kuin haavanlehti, merkitsee tuskin muuta kuin torpedovenettä...
Tuo punainen on vähän levottomampi... sanokaamme, että se tietää
torpedoveneen hävittäjää. Ja tuo valkea, joka lakkaamatta
heiluu edes-takaisin, merkitsee luultavasti sukellusvenettä tai
lastihöyrylaivaa.
-- Meitä saarretaan kolmelta puolelta, belgialainen vastasi.
Pohjoisesta tulee kaksi torpedonhävittäjää viiden dreadnoughtin kanssa.
Ne ovat jotakuinkin 10, 12 ja 15 neljännespeninkulman päässä meistä.
Ja mikäli voin nähdä, ne kulkevat suurella vauhdilla... Lännessä
on liikkeessä kokonainen torpedovenelaivue. Se näyttää kulkevan
kaakkoon päin... Sukelluslaiva on lähinnä... Se on tällä hetkellä 4
neljännespeninkulman rajalla... Mutta otettuamme signaalimaston alas,
on sillä tuskin toivoa nähdä meitä ennen pimeän tuloa.
-- Näetkö muita laivoja?
-- Näen, Vilmart virkkoi, tuolla tulee etelästä joku vanha rautalaiva.
Se on luultavasti rahtilaiva Espanjasta Liverpooliin. Sivuutamme sen
tunnin kuluessa.
Pekka Pleymin torvimainen suu rypistyi irveen. Sillä tavalla tämä
entinen lähetyssaarnaaja hymyili.
-- Lugeni on kauan valittanut kaipaavansa appelsiineja, hän lausui.
Tässä on tilaisuus saada. Jos onni on suotuisa, voimme ehkä siepata
jonkun määrän espanjalaista maaviiniä tai jotakin muuta Alicanten
rypälenestettä.
-- Mutta eikö ole vaarallista puuttua pikku-asioihin? belgialainen
huomautti, seuraten hieman levottomana magnetineulojen heilahduksia.
Mikäli voin nähdä, on meille tällä hetkellä avoinna vain yksi tie.
Se on kaakkoon... Jos sattuu onnettomasti, voisi pari ranskalaista
panssarilaivaa sen tuketa meiltä. Ei ole helppo päästä karkuun, jos
valonheittäjä keksii meidät yöllä.
-- Ei kukaan voi välttää kohtaloaan, tanskalainen sanoi. Englannin
kanssa ei ole leikkimistä, ja ranskalaiset voimme kohdata millä
hetkellä hyvänsä. Mutta nyt ajamme etelään. Ja minä kun olin ajatellut
levähtää pari päivää kalliorotkossamme Normandian saarilla. Jos otamme
Välimeren laivan herkut mukaamme, niin se nyt ei paljon nakkaa sinne
eikä tänne. Sen tapaisissa laivoissa ei ole langatonta lennätintä,
joka voi antaa meistä tietoa. Ja kuta suurempaa pelkoa herätämme
vihollisessa, sitä enemmän se sekaantuu takaa-ajossa... Siitä syystä
on meidän sitä lisättävä. En ole narrimainen enkä turhamainen... Äläkä
sinä luule, että tämä koristeellinen hai-kalamaisuus minua miellyttää.
Mutta minä tunnen ihmiset. Ne uskovat vielä pirullisiin voimiin...
ajattelevat vielä taivasta ja helvettiä... Mitä taivaaseen tulee...
Pekka Pleym ei saanut tilaisuutta lausumaan ajatustaan näistä asioista,
sillä italialaisen musta pää näkyi ovessa.
-- Näkyvissä on vesilentokone, kapteeni. Se tulee pohjoisesta, noin
2,000 jalan korkeudessa. Olemme vallan unohtaneet ajatella taivasta.
Pekka Pleymin nyljetty pää tuli tummanpunaiseksi, ja silmät
painuivat hetkeksi kuoppiinsa. Mutta tämä omituinen kiihtymys hävisi
kylmäverisestä merirosvosta aivan heti.
-- Onko se huomannut meitä, Lugeni? raajarikko kysyi levollisesti.
-- Se tähystelee meitä joka puolelta, italialainen vastasi. Pettääkseni
sitä, olen vedättänyt harmaita presenninkejä keulan yli ja nostattanut
Englannin lipun. Mutta minä epäilen, että se ei usko meitä. Meiltä kai
puuttuu joku merkkilippu, arvaan minä.
Pleym nousi vaivalloisesti.
-- Meidän täytyy houkutella se alas, Lugeni, hän sanoi. Antakaa merkki,
että meillä on tärkeitä uutisia, niin se kyllä, tulee lähemmäksi.
Italialainen nauroi. Se oli maailmaa kokeneen ja sivistyneen miehen
miellyttävää naurua.
-- En usko lentäjäin antavan niin helposti puijata itseään.
-- Uteliaisuus on tässä sodassa vienyt monen kelpo miehen hengiltä,
Pleym sanoi profetallisesti. Tee, niinkuin sanoin, ja minä takaan,
että muutaman minuutin perästä saat ampua lentäjän. Et suinkaan tähtää
harhaan parin sadan metrin päästä...
Vesilentokone oli tehnyt suuren kierroksen heidän ympärillään
ja rupesi varovasti laskeutumaan torpedovenettä kohti. Pystyyn
nostetussa mastossa liehuva pieni merkkilippu veti sitä puoleensa
vastustamattomalla voimalla. Sen liikkeissä oli jotakin vitkastelua,
joka osotti, että se ei tuntenut oloaan turvalliseksi.
Kului muutamia minuutteja. Vesilentokone tuli lähemmäksi. Pienestä
kuomusta näkyi selvästi pää, joka kurkotti ulos.
Samassa räiskähti kuularuisku... Vesilentokone teki kuperkeikan, joku
olento tipahti tuhoutuneesta koneesta ja putosi mereen puolisen sadan
metrin päähän torpedoveneestä. Vähän perästä päin tuli lentokone
leijaillen vedenpintaan, jääden uiskentelemaan siipiensä varaan.
-- Mitä teemme? italialainen kysyi.
-- Menkööt helvettiin, tanskalainen murahti happamesti.
Mutta Vilmart kääntyi koneestaan: Seis, hän sanoi käskevästi. Me olemme
ihmisiä.
Pleym katsoi häntä hämmästyneenä. -- Minkä tähden? hän kysyi melkein
nöyrästi.
-- Ensiksi, koska minä tahdon niin, nuorukainen sanoi kiivaasti. Ja
toiseksi, koska hän on nainen.
XV.
HAAKSIRIKKOUTUNUT VESILENTOKONE.
Ambroise kumartui laivaveneen laidan yli ja suuntasi vesilentokonetta
kohti. Ohjaaja istui vielä paikallaan peräsimestä pidellen. Kädet
olivat kouristuneet peräsimeen ja hän näytti olevan lähdössä uudestaan
lentoon. Mutta nuori englantilainen lentäjäupseeri oli lentänyt
viimeisen kerran tässä maailmassa. Hänen rohkea sielunsa oli jo
lentämässä toisille tanhuville. Lugenin kuularuiskutuli oli tehnyt
koneelle vain vähän vahinkoa, mutta lentäjään oli sattunut kuula, joka
oli tullut ulos takaraivosta.
Ambroise Vilmart ei uhrannut kuolleelle upseerille paljon huomiota.
Hänen harmaat silmänsä pysähtyivät vihreänsiniseen kääröön, joka kellui
pitkissä mainingeissa.
Laivaveneen tultua lähemmäksi hän huomasi pelastusrenkaan tuon
vihreänharmaan käärön ympärillä ja kalman kalpeat kasvot, joitten
sulkeutuneet silmät sukeltuivat veteen joka kerta, kun mainingit
heiluttivat tuota pientä ruumista. Ne kasvot saivat nuoren miehen
sydämen sykähtelemään. Joku aavistus ilmaisi hänelle, että siinä oli
hänen kohtalonsa.
Hän tarttui voimakkaalla otteella pelastusrenkaaseen, joka oli sidottu
naisen vyötäisille, ja veti ruumiin veneeseen.
Ihmeellinen voima veti hänen katseensa noihin kasvoihin, jotka viruivat
siinä veneen laidalla, mutta hänestä tuntui, ikäänkuin joku sisäinen
ääni olisi varoittanut häntä katsomasta niitä.
Nuori nainen nousi verkalleen toisen käsivartensa varaan. Hän näytti
purkavan auki sitä vihriäistä, tiivistä harsoa, joka oli kääriytynyt
hänen lentäjäpukunsa ympäri.
Ambroise näki, että se oli aivan nuori neiti, ja että hän oli
harvinaisen kaunis. Mutta hän ei huolinut paljon näistä tosiasioista,
sillä neidon kylmät, kirkkaat silmät seurasivat häntä. Niitten ilme oli
täynnänsä kysymystä -- halveksivaa, ylpeää vaatimusta saada tietää,
mihin häntä vietiin.
Ambroise viittasi haaksirikkoutuneeseen lentokoneeseen, joka oli
kaatumaisillaan pirteästä tuulesta.
Jos belgialainen luuli sillä tavalla saavansa esiin nuoren neidon
naisellisen heikkouden, niin hän erehtyi.
Neito nyökkäsi päällään, niinkuin olisi äkkiä muistanut jonkun
kaukaisen tapahtuman, ja kääntyi sitten torpedovenettä kohti,
valittavasti kohauttaen olkapäitään.
-- Mikä laiva tuo on? hän kysyi äänellä, joka oli selvä ja kirkas,
mutta aivan väritön... No, ettekö ymmärrä englantia? hän jatkoi
huomattuaan nuoren miehen hämmingin.
Ambroise Vilmart puri huulensa verille mielenliikutuksesta. Mutta hän
ei vastannut. Ja seuraavassa tuokiossa laivavene törmäsi torpedolaivan
kylkeä vasten.
Tarttumatta hänelle joka puolelta hyväntahtoisesti ojennettuihin käsiin
nuori neiti hyppäsi laivaan. Hän oli pieni ja vilkas. Hänen liikkeensä
olivat norjat ja vähän poikamaiset.