inhottavampaa kuin tämä irvistävä susi, joka roikkui silmät selällään
ja keltainen hammasrivi loistaen. -- Häntä inhotti kajota tuohon
ruumiiseen, joka oli jo kylmä ja kankea. Mutta hän rohkaisi kuitenkin
mielensä ja leikkasi nuoran poikki. Ei ollut vara hukata aikaa,
jos ei mieli päästää murhaajia karkuun. Pimeää satamakatua pitkin
tuli hiipien auto, jonka sivulyhdyt olivat sammuksissa. -- Cottet
huusi sen pysähtymään ja kantoi ruumiin vaunuun. Ohjaaja katsoi
ihmeissään poliisia ja tämän taakkaa. Mutta hän tunsi Cottet'n ja ajoi
käskyjä odottamatta poliisikamariin. Muutamia minuutteja myöhemmin
salapoliisi seisoi puhelimessa, parin konstaapelin kantaessa ruumista
tarkastushuoneeseen, missä laskivat sen pöydälle. -- Cottet soitti
ensin sataman suulla olevalle tullivartijalle.
-- Onko sieltä kulkenut mitään alusta viime puolen tunnin aikana? hän
kysyi palvelusvuorolla olevalta tullimieheltä.
-- Eräs kalastajalaiva, kuului vastaus.
-- Onko se laiturissa?
-- Se lähti viisi minuuttia sitten.
Cottet oli vähällä kirota.
-- Onko satamassa jotakin torpedovenettä? hän jatkoi.
-- On, kaksi. Ja N:ossa 24 on höyry päällä. Mutta...
Salapoliisi ei tahtonut kuulla enempää. Hän sulki puhelimen
voitokkaasti hymyillen ja riensi autoon.
-- Tiedättekö, missä torpedoveneet sijaitsevat? hän kysyi ohjaajalta.
-- Tiedän kyllä, tämä vastasi. Pääsette sinne muutamassa minuutissa.
-- Ajakaa, niinkuin piru olisi kintereillä, Cottet kiljasi.
Ja mies teki parastaan. Raskas auto kiipesi ensin kaunista kävelytietä
ja kiiti sitten kurjia katuja myöten alas ulkosatamaan.
Siellä oli pilkkosen pimeä. Mutta Cottet'n ilveksensilmät näkivät
kipunat kahdesta savupiipusta aivan laiturin luona. Se oli II luokan
torpedovene, jonka oli määrä lähteä yövartioon. Kaikki sen lyhdyt
olivat sammuksissa, ja se oli jo poistunut muutamia metrejä laiturista
saadakseen potkureilleen vapaata tilaa.
-- Seis, Cottet huusi, heiluttaen sähkölamppuaan.
-- Kuka piru te olette? kuului nuori ääni kysyvän torpedoveneen
kannelta. Onko teillä jotakin määräystä?
Cottet puri huultaan.
-- Ottakaa minut laivaan, hän huusi. Kysymyksessä on asia, josta saatte
iloita. Joka minuutti on kallis.
Maihin viskattiin köydenpää, ja pari minuuttia myöhemmin Cottet seisoi
kevyen aluksen kannella. -- Päällikkö otti hänet vastaan sangen tylysti.
-- Tämä on vastoin ohjesääntöä, hän sanoi. No -- mitä siis tahdotte?
Salapoliisi ei menettänyt malttiaan.
-- Kysymys on sotilasasioista, herra kapteeni, hän sanoi. Sikäli
kuin voin ymmärtää. Noin puolitoista tuntia sitten tuli tänne joukko
salaperäisiä miehiä laivalla Folkestonesta. Heillä oli passit kunnossa,
mutta minulla on syytä uskoa, että ne ovat väärät.
-- Mitä se meitä liikuttaa? Olivatko ne vakoilijoita? kapteeni kysyi
terävästi.
-- Minulla on syytä luulla vähin joka lajia. Eräs mies, joka aikojen
kuluessa on antanut poliisille arvokkaita tietoja, varoitti meitä
niistä. Hän oli suostunut tapaamaan minua selittääkseen, mitä lajia
miehiä ne olivat. Minä menin tapaamaan häntä, mutta tullessani tapasin
vain hirtetyn miehen.
-- Sepä pirua!
-- Se oli enemmänkin, herra kapteeni. Sillä kun minun piti etsiä
murhaajia, jotka epäilemättä ovat noitten 40 miehen joukossa, niin
nämä olivat paenneet tullivartion ohitse ja hävinneet yöhön 30
hevosvoimaisella motorilla varustetulla kalastajalaivalla. Meidän
täytyy saada heidät kiinni, herra kapteeni. He eivät ole edellä muuta
kuin puoli tuntia.
-- Mutta eivätkö ne ole sivili-asioita? vakava kapteeni kysyi hiukan
epäluuloisella äänellä.
-- Eivät, Cottet vastasi väkinäisen levollisesti. En pane suurta
merkitystä mainitsemaani murhaan. Ihmisen henki ei nykyisinä aikoina
ole suuressa arvossa. Mutta siinä on pohjalla suuria asioita. Olen
varma siitä, että olemme tässä joutuneet tekemisiin pirullisen
vakoilijajoukon kanssa, joka laskee miinoja...
Nuori meriupseeri muuttui yhtäkkiä. Hän juoksi täyttä vauhtia keulaan.
-- Nimenne? hän kysyi melkoista ystävällisemmällä äänellä.
-- Cottet!
-- No, oletteko Pierre Cottet! Miksi hemmetissä ette sanonut sitä heti!
Kyllä minä saan ne peevelit kiinni, ennenkuin ovat sikarinsa polttaneet.
-- He ovat koko joukon edellä.
-- Puh! Me ajamme 25 peninkulmaa.
-- Mutta motorivene kai voi piilottautua jonnekin?
-- Ette tunne täkäläistä rannikkoa. Täällä ei ole sijaa
soutuveneellekään. Luottakaa minuun, herra salapoliisi. Takaan, että
meillä on roskaväki kiinni 20 minuutissa. Jos ei... Kapteenin käytös
muuttui yhtäkkiä vähemmän varmaksi.
-- Mitä tarkoitatte? Cottet kysyi jännityksellä.
Kapteeni ei vastannut.
-- Minusta näyttää tulet käyvän niin hämäriksi, salapoliisi jatkoi.
-- Hitto sentään, kapteeni mutisi ja antoi käskyn koneelle, joka heti
rupesi käymään hiljempaa.
Heidän kasvoihinsa löi äkkiä kova koillistuuli. Salapoliisi nosti
takkinsa kauluksen korvilleen. Hän kääntyi kaupunkiin päin ja huomasi
kauhistuksekseen, että valot eivät enää loistaneet.
-- Meneekö tämä nopeasti? hän mutisi ihmetellen.
Samassa kapteeni pysähdytti koneet. Heidän ympärillään oli yhtäkkiä
niin merkillisen hiljaista. Pieni laiva tuntui kuin vyöryvän
salaperäiseen, läpinäkymättömään pimeyteen.
-- Roskaväellä on onni, kapteeni huusi raivoissaan. Koillinen tuo
mukanaan sumun. Ja se on niin sakea, että sen voisi panna juustokuupan
alle.
Mutta äkkiä hän heristi korviaan.
Aivan oikealta puolelta kuului tasainen puhkuminen niinkuin velton
meri-eläimen sydämentykytys.
-- Motorivene, kapteeni kuiskasi. Se ajaa suoraan syliimme. Pankaa
tykit kuntoon, luutnantti, ja pitäkää miehet valmiina ottamaan vastaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä suuri kalastajalaiva ajoi torpedovenettä
kohti, raapaisten sen perää. Mutta laivan peräsimessä oleva mies oli
viimeisessä hetkessä kääntänyt peräsintä, niin että raskas alus pääsi
irti ja hävisi jälleen sumuun.
-- Pysähdyttäkää siellä, kapteeni ärjäsi. Tasavallan nimessä.
Ei kuulunut vastausta. Kalastajalaiva jatkoi matkaansa, löyhkäten ja
jyskyttäen. Kapteeni kuohui raivosta ja sähkötti koneeseen: hiljaa
eteenpäin!
-- Se sika ei pääse meiltä karkuun. Niinkauan kuin meillä on korvat ja
nenä tallella, seuraamme sitä.
Mutta pitemmälle hän ei päässyt. Sillä sumusta kajahti hempeä ja
iloinen ääni, joka soi omituisen kirkkaana.
-- Hyvästi, herra kapteeni. Ja terveisiä Pierre Cottet'lle!
Sitten oli kaikki hiljaista. Veden päältä ei kuulunut pienintäkään
ääntä. Ja bentsiininhaju häipyi vähitellen
Neljä tuntia torpedovene risteili etsiskellen ristiin rastiin. Mutta
laiva oli kuin puhallettu näkymättömiin.
Niin se todella olikin. Sillä ajeltuaan hetkisen edestakaisin, Pekka
Pleym käänsi suoraan Cherbourgia kohti puolittain hankamyötäisellä,
joka vei kalastajalaivaa 9 peninkulman vauhdilla.
Ja sumua kesti vuorokauden. Sen hajotessa Normandian saaret loistivat
ilta-auringon valossa.
-- Joku meidät oli ilmiantanut, Anstey virkkoi sytyttäessään piippuaan
ruhvin takana. Luulen, että se oli Jerôme-vaari. En paljon maksaisi
hänen hengestään tällä hetkellä.
-- En minäkään, Pekka Pleym tokaisi kuivasti, kerkisin hädin tuskin
kietaista manillaköyden hänen kaulaansa. Hänestä ei meillä enää ole
kiusaa.
IX.
LAITTOMIEN LIITTO.
Sumun haihduttua, Ambroise Vilmart näki taivaanrannalla kohoavan
jyrkkiä kallioita. Hän istui pienen kalastajalaivan keulassa syviin
mietteisiin vaipuneena. Hänen takanaan piti joukko miehiä puheen
porinaa, joka muistutti Babelin kieltensekotusta.
Erotus oli vain siinä, että nämä miehet ymmärsivät toisiaan. Se oli
Välimeren ranskan ja anglosaksilaisen kielen sekotusta -- kieltä,
jonka maailmaa kiertäneet merimiehet oppivat ja jota kaikki maailman
seikkailijat mielellään käyttävät juonikkailla laittomuuden teillä. Se
on kieli, joka on hyvin tuttua Marseillen opiumiluolissa, Singaporen
pelihelvetissä ja San Franciskon kiinalaiskorttelissa.
Se on kansainvälinen pahantekijäin kieli, jolle ei ole mitään
kielioppia. Ei yksikään oppinut filologi ole koskaan soveltanut
kielellistä järjestelmäänsä siihen kieleen. Eikä hän onnistuisikaan
saamaan tätä omituista sian-saksaa sopusointuun fonetikan teoriojen
kanssa.
Ambroise Vilmart oli näppärä mies. Hän puhui kaikkia eläviä kieliä,
joita tarvitsee matkallaan Lontoon ja Buenos Airesin välillä. Mutta hän
ymmärsi vain osittain, mitä hänen selkänsä takana nauraen ja ilkamoiden
puhuttiin.
Joukko oli repäisevällä tuulella. He naureskelivat kuin keskenkasvuiset
pojat. He eivät näyttäneet surullisilta eivätkä rikollisilta.
Päinvastoin. Heidän äänensävyssään oli jonkinlaista sivistyksen
silausta, joka viittasi siihen, että useimmat heistä olivat jonkun
verran haistelleet tämän maailman oppia.
-- Tarkastelet tovereitasi? Anstey kysyi istahtaen hänen viereensä.
Se on iloista joukkoa. Jokaisella noista miehistä on elämäntarina,
jota romaaninkirjoittaja saisi turhaan imeksiä sormistaan. Heissä
ei ole ainoatakaan, joka ei olisi törmännyt lakia vastaan. Mutta
he ovat _sivistyneitä_ pahantekijöitä. Ja he ovat kaikki taitavia
ammatissaan... En tiedä, oletko koskaan kuullut puhuttavan
"yhdistyksistä rikosten parahtamiseksi". Ne ovat työskennelleet monet
vuodet, ja Englannin rikkaimmat ja kauneimmat naiset ovat antaneet
niille hyvää apua. Se on ilmaus yhteiskunnallisesta taudista:
hyväntekeväisyydestä. Meidän johtajamme, suuri nero François Delma,
tunsi mieltymystä aatteeseen. Hän perusti Lontooseen konttorin, jonka
tehtävänä oli ottaa huostaansa vapaaksi päästetyt pahantekijät,
tutkia heidän taitonsa ja tulevaisuudensuunnitelmansa ja antaa
heille uusia keinoja taistelussa yhteiskuntaa _vastaan_. Tässä näet
yhden tuloksen tuosta pienestä järjestöstä. Ja semmoisiin miehiin
voi luottaa. Europan vankilat ovat tehneet heidät yksipuolisiksi ja
lujiksi tunteissaan kaikkea semmoista kohtaan, mikä on laillista.
Täällä kulkee vääränrahantekijä vierekkäin murhamiehen ja väärentäjän
kanssa... Ja nämä ovat parhaita merimiehiä, mitä voi saada. Näetkös
tuota pitkää, voimakasta miestä, joka nyt istuu juttelemassa Pleymin
kanssa? Hänen nimensä on Jarvis. Kun White Star-yhtiön piti aikoinaan
saada uusimpaan laivaansa koneenkäyttäjä, niin valittiin hänet. Hänellä
oli paras pää ja varmin käsi kaikista, jotka koskaan ovat käsitelleet
höyrykonetta. No -- kerran pikaistuksissaan hän löi erästä lämmittäjää.
Ja siitä se vaivainen kuoli. Sanomalehdet kirkuivat, sosialistit
kirjoittivat paloartikkeleita, ja Jarvis sai marssia vankeuteen...
Nyt hän on meikäläisiä... Tuolla istuu maston juurella pieni ruskea
mies. Hänellä on arpi poskessa. Hän on italialainen. Hänellä oli
kerran kreivillinen nimi ja häntä pidettiin ensimäisenä tykistötieteen
asiantuntijana Italian armeijassa. Hän oli varapäällikkönä eräässä
suurimmista risteilijöistä. Lugeni -- niinkuin me häntä kutsumme --
kohtasi erään vaarallisen naisen, joka sai hänet raivaamaan tieltään
erään kilpailijan. Hän joutui kiinni, pantiin vankeuteen ja karkasi.
Se on mainio mies, eikä ole hänen vertaistaan tykin hoitajaa... Saat
nähdä, että hänen seurassaan on hauska olla... Ja tuo japanilainen.
Meidän kesken hän käy nimellä Sato. Hän on lääkäri. Hän oli kerran
Parisilaisen lääkärin, tohtori Doyenin parhaita oppilaita. Kirurgi
kiireestä kantapäähän. Mutta hänen tieteensä teki hänet semmoiseksi,
että hän kerran rääkkäsi erästä puolihullua miestä tutkiakseen eräitä
ilmiöitä pernassa. Sen johdosta syntyi vaarallinen hälinä. Sato pääsi
siitä kuitenkin jollakin tavoin erilleen. Mutta hän tuli mahdottomaksi
sekä Ranskassa että Japanissa. Nyt hän on meikäläisiä... Vilmart
oli kuunnellut kylmäverisen englantilaisen sanoja yhä kiihtyvällä
jännityksellä. Hänen tukevat nyrkkinsä aukenivat ja pusertuivat kokoon
tavalla, joka sai Ansteyn katselemaan niitä entistä tyytyväisempänä.
Sitten hän nyökkäsi.
-- Sinulla on omituiset kädet, hän virkkoi. Toinen katsoi häntä
kysyvästi.
-- Isäsi, englantilainen jatkoi, oli kova mies, mutta hänellä oli
loistavan iloinen mieli. Hän hurmasi kaikki, joitten kanssa joutui
tekemisiin. En ole koskaan tavannut ketään, jolla olisi ollut niin
voimakas ja sopusointuinen ruumis ja niin sopusuhtainen sielu. Mutta
hänellä oli yksi omituisuus. Hän tahtoi piilotella käsiään.
Nuori belgialainen katsoi häntä jännityksellä.
-- Mistä syystä?
-- Koska ne puhuivat liian paljon, hän itse sanoi. Ne olivat näet
luonnottoman voimakkaat, ja sormet olivat väärät ja terävä-päiset.
Kun hän raivostui, ei hänen kasvoistaan voinut havaita mitään. Mutta
hänen kätensä kouristuivat vaistomaisesti, -- niistä ikäänkuin pistivät
kynnet ulos.
Anstey vaikeni.
-- Mitä sitten? nuori mies kysyi.
-- Sinulla on isäsi kädet, Anstey sanoi. Pian tulee päivä, jolloin
niistä pistävät kynnet esiin.
He vaikenivat. Ja miehet, jotka istuivat läjässä pienellä kannella,
tuijottivat jännittyneinä eteensä.
Pikku laiva oli suunnattomalla uhkarohkeudella heittäytynyt
korkeitten kalliorantojen kuohuihin. Pitkät mainingit nakkelivat sitä
edes-takaisin, ja heidän vieressään olevilta vedenalaisilta kareilta
syöksyivät hyökylaineet matalan kannen yli.
Mutta miehet eivät hievahtaneet.
X.
"HAI".
Oli varsin merkillistä, kuinka nopeasti kaikki perehtyivät
tuohon pieneen saksalaiseen torpedoveneeseen. Tanskalainen istui
päällikönpaikalla vastaanottamassa raportteja. Hänen lempeään ja
iloiseen ääneensä oli tullut jyrkempi sointu. Oli ilmeistä, että hän
osasi komentaa, ja että hänen väkensä tiesi, mitä hän oli miehiään.
Konehuoneessa isännöi Jarvis. Hänen silmänsä ja kätensä tutkistelivat
kiireesti jokaista koneosaa.
-- Noista saksalaisista voi sanoa mitä tahansa, hän lopetti päällikölle
antamansa raportin, mutta kyllä ne ymmärtävät tehtävänsä. Tämä kone on
niin hyvä, kuin suinkin olla voi.
Lugenillakin on sanottavana vain kehumisia pienistä nopeasti ampuvista
tykeistä ja ampumatarvevarastoista. Pienen italialaisen silmät
loistivat, hänen tehtyään kiertotarkastuksensa.
-- Laivassa on kolme torpedoa, hän sanoi Pleymille. Ne ovat toista
järjestelmää kuin ne, joihin minä olen tottunut. Mutta mikäli
voin ymmärtää, on niillä suurempi vaikutusalue kuin tavallisella
Whitehead-torpedolla.
Dick Anstey oli kiireesti tarkastanut laivan muonavarat.
-- Olutta ja makkaraa on yllin kyllin, hän virkkoi, mutta muuten ei
näytä varustaudutun pitemmälle matkalle. Meiltä puuttuvat nisujauhot ja
tuore liha.
Ei ole terveellistä ahtaa sisäänsä suolattua lihaa miesten, jotka
elävät aivan tykkien suun edessä... Ja totta puhuen, whiskystä on
puute. Rommia ei ole. Ylimalkaan tämä on kaunis pikku raittiuslaiva,
jossa ei, ole muuta väkevää kuin se, mitä saksalaiset sanovat olueksi.
-- Hyvä, Pleym virkkoi, lähipäivinä tulee laiva, joka tuo Argentinasta
elävää karjaa Southamptoniin. Se on eräs Nelson-linjan laivoja.
Antakoon se meille tuoretta lihaa. Onko laivassa jäähdytyshuonetta?
-- On; kokki sanoo, että perässä on pieni huone, jossa säilytetään
hapankaalia ja makkaraa. Heitämme sen roskan mereen, niin saadaan tilaa
heinä-arojen karjalle...
Ambroise Vilmart oli loistavalla tuulella kajuuttaan tullessaan,
tutustuttuaan torpedoveneen langattomaan sähkölennättimeen.
-- Se on tavattoman voimakas asema, hän sanoi. En pidä järjestelmästä.
Mutta dynamo on mainio. Olen jo yhdistänyt laitteeni johtoon ja
eristänyt aparaatin. Nyt tarvitsee vain lämmittää kone ja panna dynamo
käyntiin. Kyllä se käy.
-- Saamme odottaa, kunnes tulee pimeä, Pleym virkkoi. Nyt on takaa-ajo
käynnissä. Vannon, että tänä päivänä on Kanavassa sotalaivoja
kirjavanaan. Ja joka vartioasemalla on kaksinkertaiset tähystäjät.
Koko rannikko Dieppestä Brestiin nuuskitaan pohjia myöten, arvaan
minä. Sääli vain, että merimies pahat eivät löydä tätä rakoa.
Maailmassa on korkeintaan vain kolme miestä, jotka tämän tuntevat.
Ja niillä on siitä siksi paljon hyötyä, että eivät sitä ilmaise...
Mutta kuitenkin toivoisin, että olisi yö taikka että tulisi jälleen
sumu. Sillä sitten ei viipyisi kauan, kun olisimme merellä. Ja
sitten... yhteenkasvaneet lihakset puristuivat kokoon kauhean miehen
kasvoilla... Sitten alotamme siunauksellisen toimintamme, hän lausui.
Pikku sotamme niitä vastaan, jotka käyvät sotaa. Jos minulla olisi
jotakin tekemistä Haagin rauhanlaitoksen kanssa, niin tahtoisin sanoa,
että annamme suurvalloille pienen läksytyksen. Amiraali von Tirpitz
ja amiraali Jellicoe saavat muuta ajattelemista kuin leikkiä kissaa
ja hiirtä, ja Englannin kauppalaivasto saa opetella uuden värssyn
pöytärukoukseensa... Kuulehan, poikani, sinä itse olet pakolainen,
jolla ei ole kotia eikä isänmaata. Ja me, olemme heikot suuria vastaan.
Mutta tässä sodassa täytyy kerran tulla hetki, jolloin pienet nousevat
suurten ylpeyttä vastaan ja käyttävät niitä ampiaisenpistoja, joita
voivat tehdä valtojen pöhöttyneihin kasvoihin... Ymmärrätkö? Tämä pikku
laiva on meidän kuningaskuntamme. Me julistamme sodan sotia vastaan...
Olenpa laittanut kirjelmän, joka ensi tilassa lähetetään sotaa
käyvien valtojen ulkoministereille. Tämän laivan kannelta lähetämme
kaikille niille, jotka elävät uskossa omaan voittamattomuuteensa,
rehellisen uhkauksemme upottaa heidän kauppalaivansa ja hajottaa heidän
sotalaivastonsa... Onko se mieleesi?
-- Te lausutte ajatuksenne hämmästyttävän selvästi, Vilmart sanoi
hymyillen. Kaunistelette merirosvouksemme monilla suloisilla sanoilla.
Mutta älkää pelätkö kuulevanne minulta siveyssaarnoja, vaikka
mahdollisuus tulla hirtetyksi ei olekaan kovin houkutteleva.
Tanskalainen nousi vaivalloisesti seisomaan.
-- Sinä olet rakastuva tähän laivaan, hän lausui, laskien toisen
muodottoman kätensä nuoren miehen olalle. Etkä suostu koskaan eroamaan
siitä... Mutta nyt minun täytyy mennä keulaan hieman katsomaan, mitä
Macpherson laittelee. Meillä on laivassa eräs irlantilainen, jolla
oli hyvä nimi taidemaalarina... Olen hankkinut suuren lipun, johon on
kuvattuna pääkallo -- niinkuin Marryatin merirosvoilla. Ja nyt pitää
Macpherson huolta hirvityksen muusta osasta... Nimi on yksinkertainen.
Olemme sopineet niin, että veneen nimeksi pannaan "Hai".
XI.
SODANJULISTUS.
Oli ollut kiire päivä Englannin ulkoministeriössä. Ihmisiä tuli ja meni
yhtä mittaa, ja yksityissihteeri retkotti pulpetillaan puolikuolleena
väsymyksestä. Hän katsoi kelloaan. Se oli muutamia minuutteja yli
6:n. Nuori mies huokasi raskaasti lukitessaan oven viimeisen kävijän
jälkeen. Sitten hän palasi takaisin kirjoituspöytänsä ääreen,
heittäytyi tuolissaan selkänojoon ja sulki silmänsä. Hän haaveili
olevansa pienessä huvipurressaan Cowes'issa ja antoi palttua koko
maailman menolle. Isle of Wight loisti auringonpaisteessa, Europassa
oli rauha, ja purressa istui pieni sinisilmäinen Lontoon neitonen
paperossia poltellen... Hän säpsähti ja avasi silmänsä selälleen...
Eikö joku nauranut?
Eiköhän hän ollut erehtynyt?
Ei, hän ei ollut erehtynyt. Nyt hän oli aivan valveilla ja hän tunsi
naurun -- itse sir Edward Greyn nuoruudenaikaisen naurun.
Sihteerin naama venyi pitkäksi ja tutkimattomaksi, Mitä tarkoitti
Englannin hallituksen suurin voima, sen diplomatinen sielu tällä
odottamattomalla mielenpurkauksella?... Hän ei muistanut kuulleensa
sir Edward Greyn nauravan sitten heinäkuun 1914, kertoessaan viime
lohestaan, jonka oli saanut ongella Skotlannissa. Nyt oli nauru käynyt
oudoksi ylellisyydeksi ulkoministeriössä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät ovessa sir Edwardin kauniit
ja ylevät rotukasvot. Hän nauroi yhä, heiluttaessaan pergamenttia,
josta näkyi suurin kirjaimin piirrettyä kirjoitusta. Sihteeri nousi
tuoliltaan.
-- Mitä teidän ylhäisyytenne suvaitsee? hän kysyi.
-- Maailmasta ei ole vielä kaikki huumori hävinnyt, hyvä Macara,
hän sanoi tyynesti... Olkaa hyvä ja rekisteröikää tämä merkillinen
asiakirja ja lähettäkää se sir Winston Churchillille. Hänelle se
tuottaa huvia. Kuten näette, on se sodanjulistus. Meillä on tästä
päivästä alkaen uusi vihollinen.
Sihteeri katsoi häntä hämmästyneenä.
-- Niin, kuten näette. Sodanjulistus sangen valikoiduin sanoin
laittomien leiristä. "Hai-kalat" ovat viskanneet meille hansikkaansa.
Nyt saamme olla varuillamme, hyvä Macara!
Sir Edward viskasi halveksien tuon komean pergamentti-lehden
sihteerille ja meni takaisin yksityishuoneeseensa.
Mutta nuori Macara kävi sangen ahnaasti käsiksi tuohon merkilliseen
asiakirjaan, joka hetkeksi oli saanut Englannin suurimman miehen
unohtamaan ajan vakavuuden. Ja hän luki sen kiihtyvällä hämmästyksellä.
Se kuului:
"Sir Edward Grey!
Tahdomme huomauttaa Teidän Ylhäisyydellenne, että Englanti tästä
päivästä alkaen saa tekemistä uuden vihollisen kanssa. Niitten
miesten järjestö, jotka eivät koskaan ole nauttineet mitään hyvää
yhteiskunnan suojeluksesta ja joita on rääkätty sen vankiloissa,
on päättänyt kaikin sen käytettävissä olevin keinoin vastustaa
sotaa sodan omilla aseilla. Maa on meiltä tukittu. Mutta meret
ovat -- Englannin suurista sanoista huolimatta -- vielä vapaina
vapaille miehille. Julistamme Englannille sodan merillä. Ja
Albionin ylpeä kansa on pian saava tuntea Hain hampaita. Ei
yksikään laiva ole täst'edes turvattu. Me kukistamme Englannin
kaupan, teemme Englannin kauppalaivaston turvattomaksi sen omilla
rannikoilla. Emmekä me laske aseitamme, ennenkuin suurvallat
ojentavat toisilleen rauhan ja sovinnon käden.
Kanavassa, toukokuun 22 päivänä.
Hai-kalat.
Jk. Samanlainen sodanjulistus on samana päivänä lähetetty
toisille sotaa käyville valloille.
Samat."
Sihteeri Macara hymyili laskiessaan kädestään tuon juhlallisen
asiakirjan. Mutta nauraminen ei oikein tahtonut hänelle luonnistua.
Tuossa mahtipontisessa kirjelmässä oli jotakin, joka sai hänet
tuntemaan epämääräisen aavistuksen, että uhkauksen pohjalla oli
jotakin. Ja hän päätti jutella hieman Scotland Yardin päällikön kanssa
-- ministerin tietämättä. Eihän ole haitaksi olla varovainen.
Hetkisen mietittyään hän tarttui puhelimeen ja pyysi yhdistämään
salapoliisin numeroon. Kohta hän sai päällikön puheilleen.
-- Sanokaahan, Macara tiedusti varovasti, onko viime viikkoina ollut
pahantekijäin maailmassa mitään liikettä... Syynä kysymykseeni on
eräs hieman merkillinen kirjelmä, joka on aiheuttanut suurta naurua
ulkoministeriössä...
Poliisipäällikön vastaus sai nuoren diplomatin höristämään korviaan.
-- Kysymyksenne hämmästyttää minua suuresti, Scotland Yardin mahtimies
vastasi. Olemme näet tänään ulkoministeriön kanslian kautta saaneet
tiedon eräästä sangen huomiota herättävästä passien väärennyksestä.
Samaan aikaan on Sohosta ja Whitechapelista kadonnut joukko
epäluulonalaisia olentoja. Olemme seuranneet heidän jälkiään. He ovat
viime viikolla menneet Folkestonen kautta Dieppeen. Ja kaikilla oli
passit, joissa oli sir Edwardin nimi. -- Sihteeri höristi korviaan.
-- Niitten täytyy olla väärät, hän kiiruhti huomauttamaan. Viime
viikoilla ei ole annettu muuta kuin viisi ministeripassia.
Southamptonissa paljastetun viime vakoilijajutun jälkeen olemme olleet
erinomaisen varovaisia ministeripassien antamisessa...