KAAPPAAJAN KYNSISSÄ
Romaani
Kirj.
ØVRE RICHTER-FRICH
Suomentanut
Tahvo Partio
Helsingissä,
Kustannusliike Minerva Oy,
1918.
SISÄLLYS:
I. Ensimäinen.
II. Toinen.
III. Kolmisin.
IV. Malaytan lähetyssaarnaaja.
V. Keksintö ja torpedovene.
VI. Hyvää ja harvinaista urheilua.
VII. Suuren nostoranan takana.
VIII. Viimeisessä hetkessä.
IX. Laittomien liitto.
X. "Hai".
XI. Sodanjulistus.
XII. Englannin meriministeriössä.
XIII. Kapteeni Sullivanin kertomus.
XIV. Vaara ilmasta.
XV. Haaksirikkoutunut vesilentokone.
XVI. Kynnet, jotka kasvavat.
XVII. Näyttämön tähti.
XVIII. Ralph Burns.
XIX. Meriministerin virkahuoneessa.
XX. Kaksi nuoranpätkää.
XXI. Itse piru.
XXII. Uhkaus ja kasvot.
XXIII. Kosinta.
XXIV. Viisikymmentä minuuttia.
XXV. Vihkiäiset.
XXVI. Pieni teatteritemppu.
XXVII. Oli tähtikirkas toukokuun yö.
XXVIII. Merkillinen kohtaus.
XXIX. Cottet Parisissa.
XXX. Ensimäinen varoitus.
XXXI. Yllätys.
XXXII. Verinen ratkaisu.
XXXIII. Bonaparten-kadun pankkiiri.
XXXIV. Sankaritar.
XXXV. Näyttelijättären paljastukset.
XXXVI. Satimessa.
XXXVII. "Hain" hampaissa.
XXXVIII. Sunnuntai Cornwallissa.
XXXIX. Lähetyssaarnaajan loppu.
XL. Urhoollinen sotilas.
XLI. Matkalla Lontooseen.
XLII. Kukkais-pääkallo.
XLIII. Myöhäinen vieras.
XLIV. Kahden kesken.
XLV. Yserin kersantti.
XLVI. Delman kynnet.
I.
ENSIMÄINEN.
Sängynlaidalla hotellihuoneessa muutamien satojen metrien päässä
Dieppen satamakadulta istua jurnotti mies alushoususillaan.
Hotelli ei suvainnut, että sen nimeä toitotettiin julki. Se oli hyvässä
piilossa takakadulla, mutta sen tunsivat hyvin semmoiset ihmiset,
joilla oli jotakin tekemistä meren ja sen luvattomien puuhien kanssa.
Huoneet olivat siinä maineessa, että ne olivat aina epäsiistit. Seinät
olivat kosteat, ja lattiat haisivat homeelta.
Vanha Jerôme-vaari, joka omisti tämän epämiellyttävän talon, ei
pannutkaan huomiota mukavuuteen. Joka huoneessa oli iso sänky.
Rikkonainen peili-rämä kamiinan yläpuolella oli ainoana koristuksena
näissä spartalaisissa huoneissa, joissa vain syöpäläiset näkyivät
viihtyvän, ollen kamiinan käyttäminenkin hiukan hengenvaarallista.
Sängynlaidalla istuva mies katseli eräänlaisella humoristisella
tyytymättömyydellä huoneen kurjuutta. Hänen painonsa näytti olevan
vaarallinen sängyn turvallisuudelle, ja itse hän näytti olevan kotoisin
jonkun verran paremmista oloista. Hänen alusvaatteensa olivat puhtaat,
ja hänen pyöreä, miellyttävä päänsä, jossa oli arveluttavan runsas
kihara tukka, olisi puolustanut paikkansa paljon ylhäisemmissäkin
piireissä.
Mutta ilmeisesti häntä eivät vaivanneet mitkään hienot, hermostuneet
tunteet. Hän ei kiroillut eikä sadatellut, kun ei pienestä huoneestaan
voinut keksiä minkäänlaista pesuastiaa. Noustessaan hän vain
herttaisesti naurahti ja tarttui housuihinsa.
Hän oli kaunis ja solakka mies, ruumiinrakenteeltaan siro ja hyvin
kehittynyt. Voimakas leuka, pieni suu ja leveä, neliskulmainen pää
muistuttivat hiukan amerikalaisesta. Siihen saattoivat viitata myöskin
isot, leveät ja jonkun verran työssä kuluneet kädet.
Silmät olivat suuret, iloiset ja väriltään omituisen harmaat, aivan
kuin kauniilla, itsetietoisilla ja sydämettömillä naisilla taikka
suurilla, lujaluontoisilla ja häikäilemättömillä politikoilla. Ne
olivat juuri semmoiset silmät, jotka ovat älyn kuuliaisimmat palvelijat.
Nuori mies veti verkalleen vaatteet ylleen. Ne olivat huonot
merimiesvaatteet, jotka oli huonosti ommeltu ja istuivat kurjasti.
Juuri semmoinen puku, jonka saa Lontoon satamaräätäleiltä valmiiksi
tehtynä kahdella punnalla ja kuudella shillingillä.
Siihen tuli lisäksi leveä, pehmeä hattu, joka oli yhtä uusi kuin
sopimaton.
Mies etsi turhaan toista peiliä, kun kamiinapeili oli kosteudesta
menettänyt kykynsä näyttää mitään muuta kuin elohopeansa
mahdottomuuden. Pitkä mies näytti olevan huvitettu kaikista näistä
kalustuksen hämmästyttävistä puutteellisuuksista. Hänellä oli omituinen
hirnuva, hyväntahtoinen ja poikamainen nauruntapa.
Mutta _Ambroise Vilmart_ ei ollut suinkaan amerikalainen, vaikka
hänellä olikin kuminpurijan poskipäät ja hirnuva nauru. Hän oli
ensimäisen kerran nähnyt päivänvalon belgialaisessa Herstalin
kaupungissa vähän yli kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen syntymisensä
ei ollut onnellinen. Sillä hänet löydettiin myttyyn käärittynä
makaamassa erään suuren asetehtaan edustalta. Kääre oli kylläkin hieno.
Siinä oli kuusi kallista tilkkishaalia, ja sen sisusta oli verhottu
pumpulilla.
Sattumalta löysi tämän mytyn eräs vanha insinööri, joka alinomaisen
juopottelunsa takia ei ollut päässyt niin pitkälle, kuin olisi voinut.
Omantuntonsa soimaamana hyödyttömästä elämästään hän korjasi mytyn
haltuunsa, otti lapsen ottopojakseen ja meni jäseneksi kaupungin
voimakkaimpaan raittiusseuraan. Kaikki vain siinä mielessä, että saisi
voimaa ja tarmoa hoitamaan sitä pientä miehenalkua, jonka sallimus
oli lähettänyt hänen tielleen eräänä yönä hänen ollessaan tavallista
enemmän humalassa.
Theodore Vilmart oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän oli käyttänyt
viime vuodet sen pojan kasvattamiseen, joka aivan kirjaimellisesti oli
pudonnut hänen tielleen. Ja kun tämä nuori herra, jolle hän oli antanut
nimensä, oli suorittanut loistavan insinööritutkinnon, meni Theodore
Vilmart kapakkaan ja joi moni-vuotisen vaivannäön ja ikävän jälkeen
itsensä täyteen humalaan. Ottipa hän miehuutensa juomasta semmoisen
humalan, että hänet löydettiin kuolleena jokseenkin samasta paikasta,
josta oli korjannut ottopoikansa -- nuoren, toivorikkaan insinöörin.
Siitä päivästä oli nyt kulunut kaksi vuotta. Elämä oli käynyt huonoksi
Belgiassa. Sodan syttyessä Ambroise Vilmart oli ollut Spezziassa,
missä hän isänsä neuvon mukaan oli suorittanut laivanrakennuskurssin.
Hän riensi kotiin Belgiaan, otti osaa kymmeniseen taisteluun,
sai urhoollisuusmitalin ja muutamia vähäpätöisiä naarmuja, jotka
saattoivat hänet erinäisten terveydenhoito-osastojen hoiviin, jotka
lähettivät häntä sinne ja tänne, kunnes hän joutui erääseen sairaalaan
Dieppessä; täällä hän joutui sen miehen viereiseen vuoteeseen, josta
tuli hänen elämänsä kohtalo. Se oli eräs englantilainen ja hyvin
huono englantilainen, jolla oli suuri puhelahja ja pirullinen kieli.
Saksalainen granati oli siepannut häneltä toisen käden, vieläpä oikean
käden. Mutta se ei ollut kyennyt riistämään _Dick Ansteyltä_ hänen
suunnatonta pirullisuuttaan, joka oli tehnyt hänet niin uutteraksi
työmieheksi rikosten viinamäessä. -- Kun belgialainen päästettiin
sairaalasta toipuvana, oli Ansteykin täysin parantunut.
-- Kuulehan, hän sanoi tuolle nuorelle miehelle, vetäen hänet mukanaan
yksinäiseen paikkaan sairaalan kauniissa puutarhassa... meillä
kahdella on paljon yhteisiä asioita. Uskon sallimuksella olleen jonkun
tarkoituksen saattaessaan meidät yhteen. Elämme merkillistä aikaa.
Minun tekisi mieleni kirjoittaa kertomaruno siitä sopasta, jonka
Europan valtiomiehet ovat keittäneet. Mutta en ole runoilija enkä juuri
muutakaan. Päässäni on kuitenkin eräitä aatteita, joita tahtoisin
sovelluttaa käytäntöön --, eräitä vähäisiä seikkailuja, jotka sopivat
semmoisille laittomille ja isänmaattomille kelpo miehille kuin sinä ja
minä... Käydäänpäs tarinoimaan asioista. Mene huomenna Jerôme-vaarin
hotelliin Satamakadun varrella. Sen tuntee joka hamppari. Se on pirun
kehno hotelliksi, mutta siellä saa asua rauhassa, ja mies, jonka luokse
minä olen menossa, ei ole muissa paikoissa.
Niin tapahtui, että Ambroise Vilmart makasi tappelemassa syöpäläisten
kanssa Jerôme-vaarin likaisessa hotellissa eräänä varhaisena aamuna
toukokuussa 1915.
II.
TOINEN.
Ambroise Vilmartin sitoessa kaulahuiviaan entisen peilin edessä,
Jerôme-vaari istui alakerrassa olevassa pienessä anniskeluhuoneessaan
juttelemassa jonkun kanssa, joka joskus lienee ollut ihminen.
Pienellä, ruti-kuivalla, ranskalaisella hotellinisännällä oli keltainen
iho kuin japanilaisella, ja hänen silmänsä paloivat kuin alituisessa
kuumeessa. Hän ei ollut suinkaan kaunis.
Mutta hänen edessään istui pieni, neliskulmainen mies, jonka rumuus
kuitenkin oli järkyttävä. Hän oli sen näköinen, kuin olisi joskus
maailmassa kulkenut lihamyllyn läpi ja siinä kadottanut sen, mitä
ylevämmässä puheessa sanotaan Jumalan kuvaksi.
Hän oli jotakuinkin täsmälleen viisi jalkaa pitkä ja melkein yhtä
leveä. Kauhea gorillanselkä päättyi kaulaan, jonka valtaiset lihakset
näyttivät vääntyneen sekaisin, ja pää, joka oli melkein tukaton,
päättyi pieneen vaaleanpunaiseen tonsariin, jonka väri vaihteli
miehen mielialojen mukaan. Hänen ruumiinsa oli muuten muovaeltu mitä
merkillisimmistä koukuista ja kulmista.
Ja kasvot?
Yksinpä simpansikin olisi epäröinyt, olisiko suostunut verrattavaksi
näihin suuriin, kummallisiin kasvoihin, joitten neliskulmaisuudessa oli
jotakin hirveätä. Hänen päänsä oli kuin puserrettu läjään ensin pitkin
päin ja sitten poikkipäin. Siitä olivat kaikki suhteet hävinneet. Nenä
oli käyrä lihamöhkäle, suu oli kuin torvi, ja leuka upposi paksuihin
laskoksiin, jotka riippuivat vääristyneelle, luonnottoman lihaksiselle
kaulalle.
Näki selvästi, että hän oli merimies. Känsistyneet kädet, jotka olivat
isot kuin lapsen ruumisarkku, osottivat selviä merkkejä siitä, että
olivat tehneet köysien ja touvien tuttavuutta.
Siinä suuressa raossa, jota muilla sanotaan suuksi, oli miehellä paksu,
suuri piippu, joka tuprusi kuin joku Jerôme-vaarin vanha kamiina.
Ravintoloitsija johti keskustelua. Hänellä oli liukas kieli, ja hän
käsitteli kaikkia päivän pikku seikkoja niin hermostuneen levottomasti,
että huomasi hänellä olevan sydämellä aivan toisia asioita.
Ravintoloitsijan käytöksessä oli jotakin kunnioittavaa, mikä ei sopinut
yksinomaan ammatilliseen kohteliaisuuteen. Hän hymyili väkinäisesti
omille huolestuneille sukkeluuksilleen. Hän näytti ikäänkuin tahtovan
vaimentaa omaa levottomuuttaan. Jerôme-vaari tunsi kyllin tuon
käyristyneen kummituksen, joka istui hänen parhaalla tuolillaan ja joi
hänen parasta whiskyään, niinkuin juottovasikka maitoa. Ja hän odotti,
että toinen avaisi suunsa ja keventäisi hiukan sitä salaperäisyyttä,
jota Jerôme-vaari vainusi pitkän matkan päästä näinä kummallisina
sota-aikoina. Tuon tuostakin hän teki puheessaan pienen taidepaussin
antaakseen tammisella tuolilla istuvalle hirviölle tilaisuuden
puuttua puheeseen. Mutta hirviö pysyi vaiti kuin appelsiininkuori
hautakappelissa.
Silloin ravintoloitsija menetti malttinsa ja iski enemmän suoraan
asiaan.
-- Tänne tuli eilen illalla eräs nuori mies, hän virkkoi teeskennellyn
välinpitämättömästi ja täytti vieraan whiskylasin runsaalla,
vieraanvaraisella kädellä... Oikein kiharatukkainen mies, jolla on
semmoiset kasvot, joitten perästä naiset juoksentelevat. Hän sanoi
kuitenkin tätä hotellia sikolätiksi. Minä vastasin hänelle, että
menköön helvettiin. Mutta siihenpä nuori keikari ei suostunut. Sanoi
nähneensä lutikoita niin, että silmissä vain vilke kävi, eikä sanonut
pelkäävänsä hotellirottia, olivatpa mitä maata tahansa.
Tuolilla istuva hirviö päästi hiljaisen mörähdyksen, joka voi merkitä
mitä tahansa.
Isäntä tervehti tätä vaiteliaan vieraansa epäselvää lausuntoa mitä
suurimmalla tyydytyksellä. Hän kumartui hieman eteenpäin.
-- Mies toi terveisiä Dick Ansteyltä, hän kuiskasi hiljaa. Sanoi
tapaavansa hänet täällä tänään erään kolmannen miehen kanssa. Niin --
sillä tavalla hän ainakin väitti. Sen tähden minä annoin nulikan jäädä
tänne. Se oli kai oikein, arvaan minä?...
Isännän ääni oli käynyt pehmeäksi ja mairittelevaksi kuin huilu, ja
kysymys riippui hänen huulillaan kuin imelä akana.
Mutta yhtä hyvin hän olisi voinut kysyä vanhaltapiialta tämän ikää.
Hänen puheliaisuutensa näytti vain lisäävän hirviön janoa ja kivikovaa
äänettömyyttä.
Jerôme-vaari puri huultaan.
-- Ette ehkä tiedä tästä mitään? hän kysyi äänellä, jota hän suotta
koetti tehdä välinpitämättömäksi.
Tammituolin hirviö käänsi neliskulmaiset kasvonsa suoraan isäntää
kohti, mutta silmät olivat painuneet niin syvälle ihopoimujen sisään,
että oli mahdotonta nähdä, minne hän katsoi. Hän aukaisi suunsa, mietti
ja puri sitten taas entistä kovemmin piippuaan, pudistaen inhottavaa
päätään.
Ravintoloitsijan keltainen kasvojenväri muuttui melkein ruskeaksi.
Huomasi vaarallisen raivon olevan purkautumassa tuon likaisen
miehen kiinalais-kasvoille. Mutta hän oli ilmeisesti hyvin taitava
hillitsemään itsensä.
-- Sinulla ei ole paljon luottamusta minuun, Pekka, hän virkkoi
puolittain moittien, puolittain nurkuen. Olimme kuitenkin hyviä ystäviä
ennen vanhaan, kun minulla oli opiumi-puotini Marseillessa. Oletko
unohtanut sen avun, jonka annoin sinulle, kun eräänä aamuna löydettiin
kolme hollantilaista matruusia tukehtuneina itse tulliaseman edestä?...
Olisit ollut giljotinin alla jo monet kerrat, jos ei Jerôme-vaaria
olisi ollut... Ja nyt istut täällä kuin hautausmaa, juot whiskyäni etkä
saa sanaa suustasi. Mikä piru sinua riivaa, toveri?...
Näytti siltä, kuin tämä viimeinen vetoomus olisi saanut muodottoman
miehen arvelut hieman haihtumaan. Hän rykäsi. Avasi torven näköisen
suunsa...
Mutta siihen se jäi.
Matalan talon edustalle pysähtyi joku, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
astui kynnyksen yli khakiunivormuinen solakka-vartinen sotamies.
Hänellä oli kalpeat ja jyrkkäpiirteiset kasvot ja terävät, valppaat
silmät. Nenä oli voimakas ja kaareva, ja silmäkulmissa sekä kauniin,
hiukan aistillisen suun ympärillä oli paljon pieniä veitikkamaisia
ryppyjä. Hänellä oli miellyttävä hymy huulilla. Hänellä oli vain toinen
käsivarsi.
-- Hyvää huomenta, herrat, hän lausui iloisella ja sointuisalla
äänellä. -- Ja kuuluuko mitä uutta?...
Jerôme-vaari kumarsi ja hykersi, mutta toinen pysyi istumassa
tuolillaan. Hänen pieniin pistäviin nuppineula-silmiinsä oli tullut
omituinen leikkivä kiilto, mutta hän ei virkkanut mitään.
-- Huomaan teidän huvittelevan vanhaan tapaan, uusi vieras jatkoi. --
Mutta nyt on whiskyn aika ohi, pojat. Sillä nyt viritämme valssin, joka
huimaa ihmisten silmiä. Niin totta kuin nimeni on Dick Anstey.
Ja niin sanoen iloinen englantilainen sieppasi terveellä kädellään
whisky-pullon pöydältä.
III.
KOLMISIN.
Jerôme-vaari katsoi whisky-pulloaan, joka lensi tuhansiksi sirpaleiksi
nurkkaan. -- En luullut, että sinulla olisi varoja hylätä vanhoja
ystäviäsi, hän lausui yrittäen pysyä ystävällisenä. Anstey hymyili.
-- Sinä olet kolmannen luokan roisto, hän virkkoi. Olet rodun
pienokaisia. Nuoleksit halpamaisuuden, himon ja ahneuden tomua,
mutta me pidämme parempana hengittää hyvän ja rohkean rikollisuuden
raitista ilmaa. Erotus meidän välillämme on toistaiseksi se, että
minä rehellisyyden ja isänmaallisuuden puuskassa otin pestin. Olen
englantilainen sotilas, Jerôme-vaari.
Ranskalainen hymyili ivallisesti.
-- Sankarin osa ei sovi sinulle, Dick Anstey, hän virkkoi peräytyen
kokonaan suojelevan aitauksen taakse. Olet piru miehiäsi, sen kyllä
tiedän. Enkä epäile, että olet kelpo lailla löylyttänyt saksalaisia.
Mutta älä tule vanhalle toverillesi lörpöttelemään rehellisyydestä ja
sen semmoisista. Kuulostaa aivan siltä, kuin olisit unohtanut sekä
Algierin pankkiirin että Saksan konsulin Alicantessa. Pekka Pleym
tuossa voi palauttaa muistiisi kumpaisenkin... Mutta nyt olet käynyt
koppavaksi. Ei ole enää huonoa olla Jerôme-vaarin kanssa yhtiössä.
Mutta pidä varasi, sanon minä, pidä varasi...! Minä olen laittanut
järjestykseen neljä sinun laistasi jo ennen. Ei mene monta päivää,
ennenkuin tulet luokseni kontillasi.
Dick Anstey oli löytänyt kuluneen nojatuolin ja käynyt siihen istumaan.
Sitten hän pani vasemmalla kädellään tupakkaa piippuunsa ja sytytti sen
pahalta haisevalla rikkitikulla. Jerôme-vaarin lopettaessa raivoisan
puheensa vaahto suupielissä, Dick katseli hymyillen ylös ilmaan.
-- En ymmärrä, minkä tähden sinä tuolla tavalla paasaat, hän virkkoi.
Sinähän hoilaat kuin vanha korppi tyhjästä.
Ranskalainen kumartui tiskille.
-- Oh-hoh! hän melkein kiljasi... En ole mikään nauta, Dick hyvä.
Sinulla on jotakin mielessä. Etkö luule, minun ymmärtävän? Tiedän
enemmän, kuin luuletkaan. Huomis-iltana tulee Folkestonesta
neljäkymmentä miestä -- sinun lukuusi. Ja tuossa istuu Pekka Pleym. Hän
tuli eilen illalla Marseillesta. Olet tietysti kutsunut hänet. Ja entä
se kähäräpää nulikka, joka tuli tänne eilis-iltana ja kysyi sinua, mitä
hänellä on tekemistä?
Englantilaisen silmiin oli tullut omituisen haaveksiva ilme. Hän ei
ollut kuulevinaankaan, mitä isäntä oli oksentanut suustaan.
-- On synti, hän virkahti puolittain itsekseen, istua sisällä tässä
saastaisessa hotellissa näin ihanana päivänä. Kautta Jumalan, minun
on ikävä jälleen merelle. Siellä olen kotonani, Jerôme-vaari. Vesi on
minun elementtini. Sen tähden kai minä tein niin hyvää työtä Yserin
vesikuopissa. -- Isäntä katsoi häntä suu selällään.
-- Ja tämä kevät ilmassa, Anstey jatkoi, se kohisee korvissani. Se
syhyttää vasenta käsivarttani.
-- Mene helvettiin jaarittelemasta, isäntä murahti. Ovatko sisaret ja
punainen risti saaneet sinut...
Hänen sanatulvansa pysähtyi äkisti. Tammituolin ankara hirviö oli
noussut puolittain seisoalleen ja laskenut valtaisen etukäpälänsä
tiskille, niin että laudat ruskivat hyvin uhkaavasti. Ja hän lausui
äänellä, joka oli pehmeä ja suloinen kuin lyyrillisellä näyttelijällä:
-- Ei mitään raakuuksia, rakas Jerôme. Avaisit mielesi tämän maailman
ihanuuksille ja pitäisit kielesi ohjaksissa. Tuosta paljosta
kiroamisesta ja noitumisesta ei lähde mitään hyvää. Ja uteliaisuutesi
maksaa sinulle kerran kaulasi...
Pikku huoneessa oli heti aivan hiljaista. Hirviön lempeä ääni tuntui
päättäneen toran. Silloin avautui käytävän ovi, ja vieras huoneesta N:o
3 astui sisään. Hän oli niin pitkä, että hänen oli kumarrettava päätään.
-- Hyvää huomenta, Anstey, hän sanoi iloisesti; ja hänen kirkas, hilpeä
äänensä täytti äkkiä koko tuon puolipimeän, tupakansavua täynnä olevan
huoneen. -- Hyi saatana, minkälaiseen koirankoppiin sinä lähetit minut.
-- Minä en ole pyytänyt teitä tulemaan, Jerôme-vaari sähähti. --
Ambroise Vilmart hymyili.
-- Ette, siinä olette oikeassa. Voitte muuten pitää suunne kiinni, kun
vieraanne suvaitsevat moittia teitä.
Jerôme-vaarin suupielet vavahtelivat raivosta. Sitten hän kiiruhti
ulos, heittäen vihaisen katseen vieraaseen. Mutta vieras kääntyi
välinpitämättömänä ja jäi ihmeissään tuijottamaan Pekkaa.
-- Merkillinen seura, johon olet minut saattanut, korpraali, hän lausui
iloisesti. Mikä babiaani tuo on? Onko se yksi niitä, jotka saksalaiset
päästivät karkuun Antwerpenin eläintarhasta?...
Tammituolin hirviö ei näyttänyt loukkaantuvan. Hän käänsi
neliskulmaiset kasvonsa suoraan nuorta kiharatukkaista miestä kohti ja
nyökäytti päätään ajatuksissaan.
-- On, hän sanoi lempeällä, pehmeällä äänellään, joka sai belgialaisen
säpsähtämään hämmästyksestä. Te olette isänne poika. -- Ambroise
Vilmart tuijotti häntä ihmeissään. Hymy hävisi hänen kasvoiltaan.
-- Tunnetteko isäni?
-- Äitinnekin, merkillinen epämuodostuma lausui hiljaa. -- Nuori mies
tarttui häntä käsivarteen.
-- Mikä on hänen nimensä? hän kysyi käheästi.
-- Hänen nimensä oli François Delma.
-- Ja äitini?
-- Oli paroni de Nozierin, suuren valtamertentutkijan, sisar. Teissä
on yhdistyneenä suurin nero ja uudenaikaisin rikollisuus. Me luotamme
teihin, Ambroise Vilmart. Olemme seuranneet teitä askel askeleelta.
Olette nyt kypsä kutsumukseenne. Ensimäinen suurtekonne odottaa teitä...
Nuori mies jäi seisomaan ällistyneenä.
-- Sepähän nähdään, hän murahti.
-- Ei, sanoi toinen. Teillä on rikollisuuden tarina harmaissa
silmissänne, ettekä voi välttää määräystänne. -- Nuori mies nyökkäsi
ajatuksissaan päätään.
-- Oletteko varma siitä, mitä sanoitte isästäni ja äidistäni? hän kysyi
vakavasti. Minut löydettiin silkkihuiveihin käärittynä...
-- Herstalin torilta...
-- Niin, mistä sen tiedätte?
-- Koskapa minä teidät vein sinne 21 vuotta sitten.
IV.
MALAYTAN LÄHETYSSAARNAAJA.
Pieni likainen kapakka muuttui niin merkillisen hiljaiseksi. Siinä
olevat kolme miestä eivät hievahtaneetkaan.
Olipa hiljaisuus niin suuri, että Dick Anstey, joka ensiksi heräsi
haaveistaan, selvästi kuuli, kun yläkerran lattialla mies käveli
sukkasillaan.
Englantilainen hymyili. Hän oli mies, joka tunsi ihmisten pikku
heikkoudet. Nyt hän tiesi tarkalleen, missä Jerôme-vaari oli. Hän
makasi sängyn alla huoneessa N:o 8 korva siinä rotanreijässä, joka
aukeni tiskin yläpuolella olevasta nurkasta.
Hätiköimättä Dick Anstey kopeloi univormunuttunsa taskua ja veti
sieltä pienen revolverin, jossa oli pitkä, ohut piippu. Se näytti
vain viattomalta lastenlelulta eikä ollut lainkaan sen mallinen,
jota käytetään rintamalla. Hän kohotti sen verkalleen ja tähtäsi
huolellisesti rotanreikään. Näkyi pieni, kirkas välähdys ja huoneessa
pamahti laukaus, joka ei pitänyt suurempaa melua kuin sylikoiran
hiljainen haukahdus.
Nurkasta lenteli puusirpaleita, ja yläkerrasta kuului pidätetty
tuskanhuuto. Sukkasillaan kulkevan miehen askeleet kuuluivat nyt
selvemmin, ja kävelijällä tuntui olevan kiire. -- Sitten oli taas
kaikki hiljaista.
-- Nyt me luullakseni voimme puhua rauhassa, englantilainen virkkoi,
puhaltaen ohuen, hienon sinisen savun pienen, siron revolverin
piipusta... Mutta ei ole tarvis käyttää äänijänteitä enemmän, kuin
mikä on välttämätöntä. Ja pitäkäämme kiirettä, sillä Jerôme-vaarin
uteliaisuus on suurempi kuin hänen pelkuruutensa.
Ambroise Vilmart oli heittäytynyt puupenkille ja katseli mietteissään
akkunasta. Hänen pyöreille, poikamaisille kasvoilleen oli tullut jäykkä
ja kivettynyt ilme. -- Sitten hän kääntyi tammituolin mieheen.
-- En tunne teitä, hän virkkoi liikutuksesta värähtelevällä äänellä.
-- Epämuodostuma nyökkäsi. Silmät hänen päässään hehkuivat kuin kaksi
kaukaista kekälettä.
-- Kuten näette, hän virkkoi, ei ulkomuotoni ole luottamusta herättävä.
Enkä kulettele taskussani todistuksia. Mutta teillä ei ole syytä
epäillä, kun sanon, että olen seurannut teitä siitä saakka, kun olitte
pikku poika. Ei ollut pelkkä sattuma, että Theodore Vilmart löysi
teidät. Meidän ihmistenhän täytyy aina hiukan autella sallimusta. Te
jäitte, niin sanoakseni, makaamaan hänen tielleen... Isänne oli minun
ystäväni. François Delma ei kulkenut mitään sileätä tietä. Hän oli
sanomalehtimiehenä Parisissa. Mutta se ei tyydyttänyt häntä.
-- Olen kuullut mainittavan hänestä, Ambroise virkkoi...
Raajarikko katsoi häntä tarkkaavasti. -- No, hän sanoi hiljaa, sitten
olette kai kuullut myöskin, että hän on hävinnyt -- siitä saakka, kun
sota syttyi? Belgialainen pudisti päätään. -- Hänet surmattiin, toinen
jatkoi. Jossakin paikoin Norjassa. En tunne yksityiskohtia. On olemassa
vain yksi mies, joka tietää asiasta, ja hän on nykyisin Amerikassa.
-- Hänen nimensä? nuori mies kysyi jännityksellä.
-- Se on eräs hollantilainen, raajarikko vastasi. Hänen nimensä on Jaap
van Huysmann. -- Syntyi lyhyt äänettömyys.
-- Françcois Delmalla oli toinenkin poika, raajarikko jatkoi vähän
viivytellen. Hän oli syntynyt avioliitossa. Hänen äitinsä elää vielä.
Saatuaan 21 vuotta sitten tietää isänne suhteesta tuohon kauniiseen
belgialaiseen naiseen, hän alkoi vainota tätä verisellä vihalla.
Äitinne kuoli synnyttäessään teidät, ja minä hankin teille hyvän ja
uhrautuvaisen isän... Siihen aikaan minä olin vähän toisen näköinen.
Tuskin uskonette, kun sanon, että minä parikymmentä vuotta sitten
olin Europan mestari raskaan sarjan painissa. No... mutta minun
oli pakko kadota. Suuri-suuntainen varkaus Rue de la Paix-kadun
varrella Parisissa. Se tuotti meille toista miljonaa markkaa. Mutta
toimeenpanokustannukset olivat vähän liian suuret, kolmen ihmisen
henki, joista ikävä kyllä kaksi tuli minun osalleni. Sitten otin
vuokran eräässä purjelaivassa, jonka piti lähteä Etelämeren saarille...
Alkujaan olin tuuminut yrittää hiukan merirosvousta. Mutta kuunarissa
tapasin matkustajan, jonka piti mennä lähetystöihin Salomonin saarille.
Hän oli viisas mies. Hän opetti minulle paljon, ja uskallan sanoa,
että olin harras oppilas. Ukko Price olisi voinut olla Canterburyssä
arkkipiispana, niin viisas hän oli. Hän jutteli helvetistä ja taivaan
ihanuudesta, niin että itse pirullakin olisi selkäpiitä karminut. Mutta
ikävä kyllä oli piru saanut hänestä voiton eräässä tilaisuudessa, jossa
kysymys oli ollut kauniista tytöstä. Suoraan sanoen! Häntä ei lähetetty
Canterburyyn, vaan pakanamaihin lähetystyöhön...
Meistä tuli hyvät ystävät, ja hän opetti minun selittämään lakia ja
profeettoja. Hänen kehotuksestaan päätin ruveta hänen apulaisekseen
ja toivoin hartaasti saavani syntivelkani kuitiksi saarnaamalla
Salomonin saarten pakanoille... Meidät laskettiin maihin Malaytan
saarella. Sureva seurakuntansa oli Englannissa antanut Pricelle
ihanat matkaeväät, ja olinhan minäkin säästänyt itselleni jonkun
verran, josta voi olla hyötyä... Uskallan sanoa, nuori ystävä, että
teimme kovasti työtä. Saarnasimme suurimmille roistoille, niin että
jyrisi, ja rakensimme itsellemme kauniin talon, jossa oli monta
verantaa ja ampuma-aukkoa, sijaiten se pienellä saarella, jossa oli
runsaasti kokos-palmuja ja kautsukkia... Meidän oli pakko ampua
heistä kymmenkunta, ennenkuin käännyttämiseen tuli mitään vauhtia;
mutta sitten menikin useita vuosia siunauksellisessa työssä, ja
meidän varastomme kasvoivat sangen runsaasti. Mutta Price oli käynyt
niin uutteraksi, että tahtoi välttämättä tunkeutua saaren sisäosiin
saarnaamaan noille ihmissyöjille. Sitä paitsi oli hänen tarkoituksensa
tarkastaa eräitä timanttikaivoksia, joita siellä piti olla.
Mutta eräänä päivänä koko lauma hyökkäsi meidän kimppuumme.
Palvelijamme tapettiin ja meidät itsemme vangittiin ja sidottiin
niiniköysiin.
Muutapa ei juuri olekaan kerrottavaa. Price, joka oli pyöreä ja lihava
kuin rasvatiinu, paistettiin ja syötiin samana päivänä. Ja harvoin
olen kuullut kehuttavan ketään miestä niin, kuin nämä ihmissyöjät
kehuivat Priceä. Minua he kohtelivat suuremmalla halveksumisella. Kovat
lihakseni eivät olleet heidän makuunsa. Ja mukuroituani erästä heidän
poppamiestään hiukan liian kovasti, puserrettiin minut puukapulain
väliin ja päätäni kärvennettiin hehkuvalla raudalla. Pitelivät minua
tunnollisesti, niinkuin näette... Lopuksi minut nakattiin pois
kelvottomana ja muodottomana lihamöhkäleenä... Mutta seuraavana päivänä
minut löysi avustusretkikunta, joka oli lähetetty saarelle tarkastamaan
Pricen ja minun hommiani. Siinä oli lääkäri mukana -- innokas ja
uuttera mies. Nähtyään minun tähteeni, hänessä heräsi koko hänen
kunnianhimonsa. Hän hoiteli minun raatoani liikuttavalla hellyydellä,
paikkasi, ompeli ja hieroi lihaksiani, saadakseen minut osapuilleen
ihmisen hahmoiseksi. Kuten näette, se ei onnistunut. Mutta hengen hän
sai säilymään ja järjen. Ja siitä hän oli niin ylpeä, että kirjoitti
tapauksesta tohtoriväitöskirjan, ja jos hän nyt ei ole professorina
Oxfordissa, niin ei se hänen vikansa ole.
Siinä on tarinani, nuori mies. Ei ole monta, joka tahtoo uskoa sitä.
Mutta en luule, että kukaan tuntisi raskaan sarjan nyrkkitaistelijaa,
François Delman ystävää Pekka Pleymissä, siinä tanskalaisessa
raajarikossa, josta maallinen Jumalan kuva on tyysti turmeltu.
V.
KEKSINTÖ JA TORPEDOVENE.
Dick Anstey nousi.
-- Sikäli kuin olen ymmärtänyt nuorta ystäväämme, hän on yhtä mieltä
meidän kanssamme siitä, että on toimittava.
Ambroise katsoi vuoroon toista, vuoroon toista, ja hänen kasvoilleen
levisi halveksiva hymähdys.
-- Olemmehan me varsin hyvin varustetut käymään sotaa, hän virkkoi
pisteliäästi. Olen joskus kuullut puhuttavan miehestä, joka osti
itselleen kanuunan alottaakseen yksinään sodan. Se ei ole minun
makuuni... Ja kuitenkin minua haluttaisi käydä omaa pikku sotaani...
Pleym katsoi ylös.
-- Nyt kuulin François Delman äänen, hän keskeytti. Kuulehan, poikani.
Sinä saat käydä sotaasi. Saat käyttää kaikkia taitojasi... Ja jos olet
isäsi poika, niin me kolmisin kirjoitamme hiemasen historiaa aikana,
jolloin yhteiskunnat rientävät juoksujalkaa omaa loppuaan kohti...
Valtioilla on taistelunsa. Ne taistelevat eduista, jotka eivät ole
meidän. Nyt on aika kalastaa sameassa vedessä. Olen arvellut kauan.
Odotimme sinun isääsi. Mutta hän on kuollut. Odotimme Huysmannia, mutta
amerikalainen suurkaupungin elämä näyttää nielleen hänet. Sitten sain
kuulla sinun keksinnöstäsi...
Nuori mies katsoi hämmästyneenä.
-- Minun keksinnöstäni? En oikein ymmärrä, kuinka...
Anstey oli noussut seisomaan.
-- Kun nyt tietäisi, mihin se pirun isäntä on kätkeytynyt, hän murahti.
Kyllä kai hän arvasi, että on jotakin tekeillä, sittenkun puusirut
lentelivät hänen rumpukalvoonsa. Nyt hän on kai mennyt kellariin...
Pleym katseli malttamatonna englantilaista.
-- Anna Jerôme-vaarin yrittää. Ei hän saa meistä tolkkua kuitenkaan.
Sitä paitsi hän tuntee minun kynteni... Niin, se keksintö ei
merkitse mitään valtioille. Antaa niiden rauhassa syödä toisiaan.
Mutta me voimme käyttää semmoista kojetta, me jotka käymme sotaa
yksityiskohdittain. Anstey, joka on haistellut tässä maailmassa hiukan
joka lajia, sanoo sen olevan nerokkaan...
Ambroise katsoi häntä epäröiden. Kaikki hänen itseluottamuksensa oli
hävinnyt yhtäkkiä, ja hänen kasvoilleen nousi hieno puna. Raajarikko
oli koskettanut nuoren miehen rinnassa sitä ainoata kieltä, joka sai
hänessä vireille vakavuuden ja innostuksen.
-- Niin, nähkääs, hän lausui kumartuen Pleymiä kohti; se on problemi,
jota minä olen kauan hautonut, lähdettyäni korkeakoulusta. Mutta
vasta Spezziaan päästyäni, sain hiukan kokeilla omin päin. Alotin
semmoisella aparaatilla, jonka avulla voisi välttää laivojen
yhteentörmäykset sumussa. Se oli eräänlainen sumutorvi, jossa oli
semmoinen vastaanotto-aparaatti, joka oli niin herkkä, että se
voisi ilmaista suunnan ja etäisyyden. Sitten eräänä päivänä pisti
päähäni... eikö voisi keksiä magnetia, joka olisi niin tunteellinen,
että voisi ilmaista, kun teräslaiva lähestyy -- sekä etäisyyden että
suunnan? Viimein minun onnistui laittaa magnetineula, joka määrättyjen
sähköaaltojen alaisena osotti tyydyttävästi, milloin laiva oli vähän
yli 800 metrin päässä aparaatista. En tahdo selvitellä lähemmin,
kuinka sitten keksin keinon laittaa erinäisiä magnetineuloja, jotka
määrätyn pituisten sähköaaltojen vaikutuksen alaisina tehosivat vain
määrätyn matkan päähän. Panin nämä neulat yhteen ja viimein saatoin
laittaa aparaatin, joka pienimpiä yksityiskohtia myöten ilmaisi, millä
suunnalla ja kuinka kaukana joku laiva oli -- jos nimittäin se oli
rakennettu teräksestä tai raudasta. Kahdenkymmenen neljänneskilometrin
piirissä aparaattini yöllä ja päivällä, sekä sumussa että kirkkaalla
säällä, voi huomata laivan lähestymisen. En tiedä, käsitättekö
semmoisen keksinnön merkitystä.
Ambroise Vilmartin voimakkaat, reippaat kasvot punoittivat
liikutuksesta, ja hänen harmaisiin silmiinsä oli tullut se vaarallinen
kiilto, joka on miehillä, joita elähyttää voimakas aate. Oli, kuin
hänen sielussaan kasvaisi kynnet -- käyrät ja tukevat miehenkynnet,
jotka ovat valmiit repimään tieltään kaikki -- säälimättä ja
tunnottomasti.
Dick Anstey kääntyi raajarikkoiseen. He nyökkäsivät toisilleen niinkuin
ainakin miehet, jotka ymmärtävät, mitkä ajatukset heissä kummassakin
liikkuivat.
-- Tokko ymmärrän keksintösi merkitystä? Pleym vastasi. Ymmärränpä
niinkin. Jos en olisi ymmärtänyt, olisin tällä hetkellä harhailemassa
taloni ympärillä Aalborgissa. Se on eräs pikku paikka Tanskassa, missä
isäni aikoinaan toimi lähettiläänä. Minä olen oikeastaan hengellinen
mies, josta olisi voinut tulla apostoli, jos ne jumalattomat
ihmissyöjät eivät olisi huvitelleet itseään särkemällä jäseniäni.
Mutta nyt minäkin tahdon lähteä sotaan... ja Ansteynkin tekee mieli
olla osallisena puolestaan, sittenkun saksalaiset ovat vieneet häneltä
oikean käden.
-- Piru heidät periköön, englantilainen murahti.
-- Ei sinun pidä kiroilla niin huikeasti, tanskalainen tuumi. Älköön
pahaa puhetta tulko ihmisen suusta... Mutta palatakseni lähtökohtaamme:
Mitäpä "Emdenin" kapteeni Müller olisi antanutkaan, jos hänellä olisi
ollut ne magnetineulat, joista puhuit!... Hänhän olisi silloin voinut
leikkiä "kissaa ja hiirtä" koko Englannin laivaston kanssa.
Vilmart hymyili.
-- Luonnollisesti. Ja mikä vielä parempi: hänen ei olisi tarvinnut
pelätä miinoja, sillä minä olen laittanut myöskin semmoisen pienemmän
aparaatin, joka 2-5 sadan metrin päähän ilmaisee teräsesineet -- ollen
se erityisesti laskettu miinoja varten, joita edellinen ei ole kyllin
voimakas ilmaisemaan.
Pleym nousi niin ketterästi, että ei olisi luullut mahdolliseksikaan
hänen jaloilleen, jotka olivat runnellut käyriksi kuin hevosenkoivet.
-- Ja nämä aparaatit ovat valmiina? hän kysyi.
-- Ovat. Ne ovat käsilaukussani. Se on minun ainoa omaisuuteni tätä
nykyä. Jos meillä nyt olisi ollut panssarilaiva, olisimme voineet
laittaa ne siihen...
-- Panssarilaiva?
-- Niin, taikka torpedovene.
-- Torpedovene?... No, eikö muuta? Saamas' pitää, poikani, jos vain
maltat odottaa vuorokauden.
Vilmart nauroi.
Mutta nauru pysähtyi hänen kurkkuunsa. Hän luki noitten kahden miehen
kasvoilta jotakin, joka sai hänen miettimään asiaa.
-- Torpedovenekö? hän kysyi.
Dick Anstey astui hänen eteensä.
-- Niin, toisen luokan torpedovene, jossa on 40 miestä ja jolla on 25
solmun vauhti. Rakennettu Zeebrüggessä Saksan hallitukselle. Se on
huomenna iltapäivällä meidän.
VI.
HYVÄÄ JA HARVINAISTA URHEILUA.
Pekka Pleymin paksu, juuttilainen veri oli kuumissa maissa laimistunut.
Hän ei ollut nähnyt Kattegatin laineita sen päivän jälkeen, kun hän
rehellisessä tappeluksessa kelpo toverien kanssa oli iskenyt kallon
puhki eräältä maamieheltään. Lehdet sanoivat sitä tapoksi, ja nuori
juuttilainen luikki tiehensä erään aarhusilaisen kauppalaivurin
mukana, joka tarvitsi käypäistä laivamiestä. Sattuma vei Pekka Pleymin
Rotterdamiin, missä hän karkasi.
Siitä pitäen hänestä tuli kansainvälinen ja seikkailija. Hän elätteli
itseään painijana ja myöhemmin nyrkkeilijänä, ja semmoisena hän joutui
yhteyteen monien ihmisten kanssa, jotka elivät kieroissa väleissä
yhteiskuntaan, ja tunsi voivansa hyvin.
Painittuaan Parisissa erään väkevän hollantilaisen kanssa, jonka
nimi oli Jaap van Huysmann, hän yhtyi tähän vaiteliaaseen mieheen,
jonka levollisen ja velton ulkokuoren alle kätkeytyi sielu, jossa
leimusi viha yhteiskuntaa vastaan. Pekka Pleym saavutti vähitellen
tämän merkillisen miehen ystävyyden ja luottamuksen. Hänestä tuli
hollantilaisen adjutantti, ja jonkun ajan kuluttua hän oli jäsenenä
siinä mahtavassa pahan tekijäin liitossa, joka François Delman johdolla
kauhistutti maailmaa monet vuodet. Mutta Pekka parka joutui aikaisin
pois pelistä, muuttaen siihen lähetystyöhön, joka muutamien vuosien
siunauksellisen menestyksen jälkeen päättyi siihen, että häntä oli
kauhea ihmisen nähdä.
Innostuneet ihmissyöjät olivat tosiaan pusertaneet kaiken kauneuden
tämän väkevän painijan ja nyrkkeilijän ruumiista, mutta heidän ei ollut
onnistunut puristaa järkeä eikä viisautta tanskalaisen aivoista. Ja
kun hänen ei enää tarvinnut pelätä, että Parisin polisi voisi todentaa
häntä, ja kun yksinpä Bertillonin järjestelmäkin olisi riivatun
buskmanien toimittamien päänpuserrusten jälkeen pettänyt, niin Pekka
Pleym palasi kauheana kuvatuksena sivistyneeseen maailmaan ja vanhojen
ystäväinsä luo.
Nyt hän siis istui Jerôme-vaarin kurjassa hotellissa, tuntien
viimeinkin olevansa sillä vihreällä oksalla, jonka nimi on onni.
Oliko puhe vain torpedoveneestä?... No niin, se hänellä oli. Se oli
käytettävissä.
Mutta Pekka Pleym ei ollut mikään pitkäveteinen kerskailija.
Nautittuaan pikku riemunsa, hän kävi kiiruusti käsiksi tosiasioihin.
Sattumalta oli muuan saksalainen torpedovene ajanut erään Normandian
saaren rannalle. Kovassa tuulessa se oli tarttunut kiinni
hiekkasärkkään eräällä ulommaisella saarella Guernseyn luona. Peläten
tulevansa päivän noustessa vangituksi, miehistö oli soutanut toiseen
torpedoveneeseen, joka tyhjin toimin kääntyi takaisin yön pimeyteen.
-- Sattuipa silloin, hyvät herrat, tanskalainen lausui sanomattoman
arvokkaana, että minä olin seuraavana aamuna päivän valjetessa jonkun
neljännes-virstan päässä rannalle ajautuneesta torpedoveneestä. Olimme
motoriveneellä salakuljetus-hommissa, niin että meidän oli täysi syy
karttaa kaikkien asianharrastajain huomiota.
En voi kieltää, että hämmästyimme huomatessamme torpedoveneen
ajelehtimassa vastaamme. Se oli tulvaveden aikana päässyt irti ja
viipotti nyt tuuliajolla.
Me lähestyimme sitä varovasti, mutta kun emme nähneet siinä
ristin-sielua, niin nousimme tuohon pikku hirviöön. Siinä ei
ollut sitten merkkiäkään edes laivarotistakaan. Se oli meidän
ensimäinen onnemme. Toinen oli se, että aivan lähellä oli yksi noita
kallioluolia, joita Normandian saarilla on tuhka-tiheään. Me otimme
torpedoveneen peräämme ja veimme sen 10 jalan syvyiseen veteen erääseen
kallionlokeroon, missä se makaa kuin lapsi äitinsä sylissä.
Saksalaiset olivat nähtävästi aikoneet räjäyttää laivan ilmaan,
jotta se ei joutuisi vääriin käsiin. Mutta sytytyslanka oli joutunut
epäkuntoon, mitä minä pidän kolmantena onnenani. Ja semmoinen laiva!
Se on niin uusi ja virheetön, että reilusti uskallan vannoa, sen
olleen koematkallaan... Tykit ovat paikoillaan, torpedoputket valmiina
käytettäviksi, ja minä näin selvästi, että ruumassa oli tarpeeksi
hiiliä hyvää Atlannin matkaa varten.
-- Mutta, intti nuori mies -- --
-- Ei siinä ole mitään "mutta", Pekka keskeytti mahtavasti. Tarkoitat
kai, että meillä ei ole kylliksi miehiä? On kyllä, näetkös, meidän
joukollamme on asiat täydessä järjestyksessä. Sillä on konttori
Lontoossa ja pankki Parisissa. Ja vaikka François Delma onkin kuollut
ja tämä riivatun sota on saanut vähän sekaannusta koneistoon, niin me
selviydymme sittenkin. Ja kun Dick Anstey kertoi minulle, mitä sinä
olit uskonut hänelle sairaalassa keksinnöstäsi, silloin näin sen tien,
jonka sallimus on meille osottanut... Rikoksen ijankaikkinen taistelu
kaikkea ja kaikkia vastaan, meidän sotamme sotaa vastaan... Ymmärrätkös
nyt, poikani, kuinka merkillinen tehtävä meidän suoritettavaksemme on
uskottu, kun maailman kaikki perkeleet on päästetty irralleen... No!
Ambroise Vilmart oli katsellut haaveksien akkunasta. Hän oli nähtävästi
kovasti liikutettu. Hänen kauniilla ja ilmehikkäillä kasvoillaan
kuvastuivat kaikki hänen sielussaan ajelehtivat vaihtelevaiset tunteet.
Dick Anstey astui verkalleen hänen luokseen. Hänen pienet kiiluvat
silmänsä loistivat kuin näädällä.
-- Muistakaa ennen kaikkea, hän sanoi, painostaen että taistelemme
etupäässä Saksaa vastaan. Meillä on kaikilla syytä vihata
preussilaisia. Ne ovat Englannin verivihollisia, ne iskivät
rautakouransa Tanskaan 1864, ja kuinka ne ovat rääkänneet Belgiaa?
Herstal on raunioina, Lüttich on tuhkaläjänä, Antwerpen ja Bryssel ovat
kokeneet niitten julmaa sortoa. Ja sinä olet belgialainen, ystäväni --
sinut on tuuma tuumalta karkoitettu maastasi. Eikö sinulla olisi mitään
kostettavaa? Ei ainoastaan Saksalle, vaan kaikille niille, jotka ovat
tämän sodan aiheuttaneet.
Syntyi muutamien minuuttien äänettömyys. Kuului vain ison seinäkellon
naksuttava käynti.
Oli kuin vuosisatainen viljelys laahustaisi esiin.
Silloin nuori mies nousi hymyillen.
-- No, hyvät miehet, hän sanoi, odotatte vastausta. Jokunen omantunnon
hitunen koettaa pidättää minua. Minä kuvittelen niin. Mutta minä en
ole velkapää osottamaan yhteiskunnalle mitään sääliä. Ja sitä paitsi
on minun yhteiskuntani nykyään revittynä hajalleen. Niin että ajatus
hiukkasesta merirosvouksesta...
-- Hys, Pleym kuiskasi, se oli ruma sana. Joka sodassa on ollut
kaappaajansa. Tämä rannikko voi kertoella niitten teoista.
Oliko Jean Bart merirosvo -- taikka Surcouf? Joka lapsi St. Malon ja
Calais'n välillä voi sanoa sinulle heidän olleen sankareita.
-- No, älkäämme ruvetko liian juhlallisiksi, nuori insinööri virkkoi.
Kun kaikki perustelut on käytetty, niin on meillä vielä yksi, joka on
hyvä niille, joilla on suonissaan seikkailun syntistä verta.
-- Ja se on? Anstey kysyi.
-- Että se, mihin nyt lähdemme, Ambroise vastasi ylpeästi heilahuttaen
päätään, on hyvää, rohkeaa ja harvinaista urheilua. Hei, hurraa, pojat!
VII.
SUUREN NOSTORANAN TAKANA.
-- No, miehet, sanoi voimakas ja roteva salapoliisi, joka oli pitämässä
huolta siitä, että ketään epäiltävää henkilöä ei Folkestone-laivalla
pääsisi Kanavan yli, onpa teitä monta. Ja mihin matka?
-- Mennään Guernseyhin, vastasi pitkä, tukeva mies, jolla oli kirjava
silkkikuikan nahkasta tehty kauluri. Hän näytti olevan niitten 40-50
miehen johtaja, jotka tuoreita passejaan heilutellen kerääntyivät
ranskalaisen salapoliisin ympärille.
-- Ja mitä teette Guernseyssä?
-- Kalastamme. Se on kai luvallinen asia. Eivätkö paperit kelpaa? --
Sivilipukuinen poliisimies ei näyttänyt olevan tyytyväinen. Hänen
ruskeat, älykkäät silmänsä lensivät miehestä mieheen tuossa omituisessa
seurassa. Hän oli nähnyt englantilaisia kalastajia ennenkin. Ja hänen
poliisivaistonsa teki vastustamattomasti vertailuja tämän meluisan ja
vilkuilevan joukon kanssa. He olivat vahvasti ja säännöllisesti puetut,
ja heidän tavaransa olivat ylipäänsä semmoiset, kuin englantilaisilla
merimiehillä on mukanaan. Mutta hän tunsi epämääräistä epäluuloa
ympärillään oleviin naamoihin.
Se oli kovin sekalainen seurakunta, jonka jäsenet näyttivät syntyneen
hyvin eri ilmansuunnilla. Muutamat heistä olivat vaaleita ja leveitä,
kuin Pohjanmeren tuolla puolen syntyneet, toiset olivat iholtaan
ruskeita ja keltaisia ja semmoista muotokuntaa, jota näkee Palermon
ja Neapelin merimieskapakoissa, -- olipa joukossa muutamia semmoisia
mustanpuhuvia miehiä, jotka huomattavasti muistuttavat niitä, jotka
tekevät olot epävarmoiksi Buenos Airesin satamapaikoissa. -- Ja
kuitenkin oli heissä semmoinen iloinen ja varma huolettomuus, kuin
miehissä, jotka ovat tottuneet elämään vaaroissa ja nauttimaan niistä.
Ranskalainen salapoliisi etsiskeli jotakin opastusta todentaakseen
tämän merkillisen joukon, huolellisesti tarkastaessaan passeja
ja hakiessaan niistä jotakin ristiriitaisuutta. Mutta kaikki
laillistuspaperit olivat mitä parhaimmassa järjestyksessä. Kaikissa oli
sir Edward Greyn allekirjoitus. Ja vastahakoisesti huokaisten täytyi
salapoliisin päästää heidät menemään.
-- Voitte mennä, hän sanoi silkkikuikan nahkaisella kaulurilla
koristetulle johtajalle. Mutta ei mitään lörpöttelyjä, ymmärrättehän.
-- Etunenässä kulkeva roteva englantilainen katsoi häntä suoraan
silmiin. -- Mitä tarkoitatte? hän kysyi kohteliaasti, mutta jyrkästi.
-- Salapoliisi kohautti olkapäitään. -- Sen kai itse parhaiten
tiedätte, hän vastasi vältellen. Ihmisiä pidetään silmällä. Ja jos
eivät pysy alallaan, niin ryhdytään toimenpiteisiin. -- Lähdemme täältä
tunnin kuluttua, merimies virkkoi. Dieppe ei ole mikään huvipaikka
lontoolaisille.
-- Menkää, salapoliisi komensi vastenmielisesti.
Kalastajat laskeutuivat verkalleen laiturille. Heillä ei näyttänyt
olevan kiire eivätkä tuntuneet olevan uteliaita.
Salapoliisi katseli miettivästi heidän jälkeensä. -- Hitto ties', mitä
Jerôme-vaari voi tarkoittaa, hän mutisi, vetäen taskustaan pienen
likaisen paperilapun tarkastellen suuria, töherrettyjä kirjaimia.
Siihen oli kirjoitettu:
"Monsieur. Varokaa Guernseyhin meneviä kalastajia. Niillä on
piru mielessä. Voin tavanmukaisesta korvauksesta kertoa teille
hämmästyttäviä asioita. Tulkaa tapaamaan minua tunnin kuluttua
Folkestonen laivan saapumisesta suuren ranan takana. Mutta
varovasti. Liikkeellä on vaarallista väkeä.
Jerôme-vaari."
Salapoliisi katsoi kelloa. Oli vielä kaksikymmentä minuuttia
kohtaukseen tuon ovelan ravintoloitsijan kanssa, joka niin taitavasti
osasi pysytellä sovinnossa lain ja rikoksen kanssa.
_Pierre Cottet_ ei ollut mikään alottelija ammatissaan. Hän oli
ansainnut kannuksensa Parisissa Guichardin ja Lepinen johdossa, ja
nyt oli hänelle uskottu vastuunalainen toimi olla poliisin puolesta
tarkastamassa muukalaisliikennettä tärkeimmässä yhdistyskohdassa,
mikä Ranskalla oli muuhun Europaan. Hän astui tulliaseman puhelimeen
antamaan määräyksiään paikalliselle etsivälle poliisille. -- Hänet oli
vallannut eräänlainen levottomuus. -- Eiköhän hänen olisi ollut paras
pidättää noita salaperäisiä kalastajia?...
Pierre Cottet'lla oli hyvä vainu. Sepä juuri tekee Parisin etsivän
poliisin Europan taitavimmaksi ajokoiraksi. Ja nyt hän tunsi
veressään sen omituisen kutkan, jonka hän oli huomannut niin monasti
ennen arveluttavina ja kohtalokkaina hetkinä. Vaistomaisesti hän
veti taskustaan vahvan browninginsa ja tutki sen tarkoin. Se oli
tosiaan saanut kauan levätä. Parisin apashit olivat sotanäyttämöllä,
ja suurissa kaupungeissa olivat rikokset lamassa. Ampuminen, jota
tarvittiin, tapahtui Belgiassa.
Mutta kuitenkin -- Pierre Cottet oli tällä hetkellä huomaavinaan
tuulahduksen suuresta rikoksesta. Nyt ei ollut liikkeellä roskaväki --
ei, tällä kertaa hän oli tuntevinaan itse sen raskaan, tuntemattoman
käden, joka vuosikymmeniä oli pidellyt kouristuksessaan yhteiskuntaa.
Cottet kietoi kauhtanan tiukempaan ympärilleen. Hän oli nyt tullut
kadulle. Dieppe oli hänen edessään pimeään peittyneenä.
Etäältä kuului sanomalehtipoikien huutoja.
Salapoliisi katsoi kelloaan ja astui reippaammin. Puolipimeässä hän
löysi sen suuren ranan, josta Jerôme-vaari oli maininnut kirjeessään.
Pimeätä taustaa vasten se näytti mahtavalta hirsipuulta. Heti sen alta
hän kuuli ison motoriveneen sätkätyksen. Sitten sekin ääni katosi
pimeyteen. Kaikki tuli yhtäkkiä niin hiljaiseksi. Cottet oli nyt tullut
ranan luo. Kello oli 10 minuuttia yli määräajan. Hän astui ranan
ympäri. Takapuolella hän äkkiä törmäsi yhteen erään miehen kanssa.
-- Sinäkö se olet, Jerôme-vaari? hän kuiskasi. -- Mutta mies ei
vastannut. Salapoliisi tarttui lujasti tuntemattoman kaulukseen. Olipa
se pitkä mies, sillä hänen hartiansa olivat melkein korttelia ylempänä
kuin Cottet'n.
-- No, mies hyvä, salapoliisi virkkoi, mitäs sinä täällä hommaat?
Kun mies ei vieläkään vastannut, otti Cottet taskulamppunsa ja valaisi
tuon äänettömän miehen kasvoja.
Hän hätkähti kauhistuneena. Sillä valaistus lankesi suoraan
ravintoloitsijan kamalille, vaaleankeltaisille kasvoille. Hän oli siis
kuitenkin tullut täsmälleen. Hänen ryppyisessä linnunkaulassaan oli
ohut manillanuora, joka oli kiinnitetty yhteen ranan haarukkaan, ja
hänen jalkapohjansa olivat vain neljä tuumaa maasta. Mutta nämä tuumat
olivat olleet ratkaisevat. Jerôme-vaari oli kuollut.
VIII.
VIIMEISESSÄ HETKESSÄ.