Syntyi Pietarissa 8/2 1850; maist. 1874; matematikan lehtori
Sortavalan seminaarissa; kuoli 4/5 1907. Oli erittäin tuottelias
suomentaja. Julkaisi joukon alkuperäisiäkin teoksia, m.m.: _Novelleja
I-II, Kevään ajoilta, Andante, Suljetuissa kammioissa_; näytelmät
_Setä_ ja _Ensimmäinen pettymys_, y.m. teoksia. Perusti 1880
_Laatokka_ lehden.
"TALLELLAHAN ON!"
(Lääkärin päiväkirjasta.)
"Pikku Emmi on hyvin kipeänä; jos suinkin voit, niin riennä meille!"
-- Näin kirjoitti minulle kaupungin pastori X.
Pikku Emmi, hänen viisivuotias tyttärensä oli aina ollut lemmikkini.
Sattumus oli ohjannut minut hänen terveytensä hoitajaksi hamasta
hänen synnyinhetkestään saakka. Hänen syntymisensä oli ollut raskasta
ja pitkällistä, jonka vuoksi minut kutsuttiin avuksi, ja -- lääkärin
taidonko vaiko sattumuksen avulla, en tiedä, vaan -- pikku Emmi jäi
eloon. Lääkäri tuntee -- hetkeksi ainakin -- tavallista suurempaa
kiintymystä sitä kohtaan, jonka hengen hän on pelastanut tai jonka
pelastukseen hän kumminkin on ollut välikappaleena, mutta erinomaista
on ollut kiintymykseni tähän lapseen. Usein olen kuullut jonkun
tunteen kuiskaavan minulle: "tuo lapsi tekee käänteen elämässäsi"...
Ennetunteita en usko, niille mä nauran. Aina tyyten mietittyäni
tätäkin asiaa, on järki tuonut esiin tukevia syitä tuommoisten
ennetunteiden mahdottomuudesta, vaan juuri kun olen suuni vetänyt
nauruun niille, juuri silloin on taas kuulunut kuiskaus: "tuo lapsi
tekee käänteen elämässäsi..."
Ainoa talo täällä, jossa minulla, paitsi sairaiden luona, on tapana
käydä, on pastori X:n. Siellä on minusta aina ollut niin kodikasta,
niin lämmintä, jopa onnellistakin, ja tuohon on ollut syynä aina
pikku Emmi. Kesäiseen aikaan kun heidän taloansa lähenen, kuulen
jo kaukaa: "Emmin tohtori tulee, Emmin tohtori tulee!" -- niin on
pienoinen minua aina nimittänyt - ja katsahdettuani ylös avonaisiin
akkunoihin, olen nähnyt lapsen ihanat kasvot kukkasten keskellä.
Sisään tultuani ja istahdettuani on pienoinen kiivennyt polvelleni
ja siinä haastellut, naurellut tuolla raittiilla, viattomalla ja
sydämelle käyvällä tavalla, jolla ainoastaan lapsi voi haastella ja
naurella. Ja silloin on Emmi aina vienyt minut ajatusten maailmaan,
ei noiden yksivakaisten, jännittäväisten, vaan vienojen, unohduksissa
olleiden, kaukaisten ajatusten. Silloin minä, Emmi polvillani, olen
haaveillut kuni lapsena muinoin, ja sydämeeni on saanut rauhaa, on
tullut tyyneyttä, jotka maailman myrskyt ja pauhut olivat sieltä
karkottaneet. Olen silloin, lapsi sylissäni, muuttunut lapseksi
minäkin; olen laulellut hänelle samoja lauluja, joita lapsenakin
muinoin vierittelin; olen kertonut hänelle satuja, pienenä
kuulemiani, olen leikkinyt lapsen kera, ja lapsi on ollut iloinen,
onnellinen, ja hänen iäkäs ystävänsä on ollut iloinen, onnellinen
hänkin.
Mutta äkkiäpä tuo onnellisuus on kadonnut, haaveilut haamuina
haihtuneet, kuultuani Emmin yskäisevän. Huu! minä tunnen tuon yskän,
kolkon kalman yskän! Ja silloin, painaen suudelman noille hehkuville
poskusille, ja, estääkseni häntä väsyttämästä itseänsä, olen laskenut
lapsen polviltani pois.
Kaksi viikkoa sitten olin taas ollut siellä, taaskin ollut onnellinen
ja taaskin herännyt uinailuistani Emmin yskäyksestä. Virkani toimet
olivat vaatineet minua olemaan kaupungista poissa kaksi viikkoa, ja
juuri kotiin palattuani sain pastorilta kirjeen:'. "Pikku Emmi on
hyvin kipeänä; jos suinkin voit niin riennä meille!"
Minä kiiruhdin paikalla sinne.
* * * * *
En kuullut nyt ulos Emmin iloista ääntä, en nähnyt tällä kertaa
pienoisen kasvoja akkunassa, ei tullut tuttuni salissa vastaani,
ei, hän makasi nyt sairasvuoteella! Pastorin vaimo tuli vastaani
ja hätäyneenä virkkoi: "jos taitonne voi, niin pelastakaa mulle
enkelini!" -- Me astuimme sairaan kammioon:
-- "Kas niin", huudahti Emmi, nähtyään minut, "tulettehan te, Emmin
tohtori; minun rintaani ahdistaa niin kovasti, ja tämä peitekin
painaa niin paljon; isä ja äiti eivät sitä usko, mutta Emmin tohtori
sen kyllä uskoo. -- Painaahan tämä?" lisäsi hän ja tarttui käteeni.
-- "Kyllä se painaa, lapseni", vastasin minä, "mutta koetahan olla
kärsivällinen vielä vähä aikaa; huomenna olet jo terve".
-- "Huomenna jo!" huudahti hän, ja kesken kyyneleitänsäkin koetti hän
naurahtaa. Mutta samassa tuli ankara yskänkohtaus, joka pani sydämeni
vavahtamaan.
Minun ei tarvinnut kauan tutkistella taudin laatua; se, mitä jo
aikaa sitten olin pelännyt, oli valitettavasti nyt käynyt toteen.
Emmin rintaan oli hänen elämänsä ensi hetkestä saakka sijoittunut
vamma, tauti, joka on pilkaksi tehnyt lääketieteen taisteluja sitä
vastaan, vamma, joka kaataa verkalleen, mutta kaataa varmaan, ja
joka, pienoiseen sijansa otettuaan, tekee elon aamusta illan ennen
aikojaan. Minun poissa ollessani oli Emmi vilustunut ja tauti
muuttunut n.s. pikaiseksi. Raskaalla sydämellä istahdin pöydän
ääreen, kirjoittaakseni hänelle helpoittavia rohtoja. Emmin äiti ei
nähnyt käteni vavistusta: se olisi kertonut hänelle, että tämä oli
viimeinen lääkekirje, mitä hänen lapselleen kirjoitin.
Vähitellen taukosi taudinpuuska. Ahdistus alkoi lievetä; valitus
vaikeni, ja vähemmin tempoellen kohoeli rinta. Emmi nukahti...
Hetken kuluttua hän avasi silmänsä jälleen. Ne olivat entistä
kirkkaammat nyt, nuo kauniit, suuret silmät; entistä valkoisempi oli
kasvojen iho ja entistä kirkkaampina hehkuivat poskipäät.
-- "Äiti, nyt on Emmi jo terve; niin, Emmin tohtori se antaa aina
niin hyviä rohtoja."
Niin virkkoi lapsi, kääntyen minuun päin, ja veti suunsa hymyyn...
Tuota hymyä en unohda milloinkaan.
Iloissaan likisti äiti lastaan rintaansa vastaan; mutta lieneekö
samassa joku aavistus vai minun kasvoniko ilmaisseet hänelle
jotain kamalata, en tiedä, mutta kyyneliä rupesi hänen silmistään
putoelemaan lapsen pielukselle. Kalpeana seisoi isä vuoteen ääressä:
hänelle olin sanonut totuuden.
-- "Mitäs itket, äiti?" kysyi Emmi nähtyään äitinsä kyyneleet. --
"Enhän minä enää ole kipeä. Nyt olen taas niin terve. Enkös ole?"
liitti hän sitten, mutistaen pienen suunsa niin vakuutetun totiseksi
ja myhähtäen jälleen, ja totuttuun tapaansa ojensi minulle kätensä
koeteltavaksi.
Hiljaa, tuskin tuntuvasti tykytti enää valtasuoni... Pitikö minun
ilmoittaa lapselle, mitä tiesin? Pitikö minun karkottaa ennen
aikojaan tuo viaton, viimeinen hymy hänen huuliltaan? Vai pitikö
minun pettää lasta, joka niin luottavana odotti minulta myöntävää
vastausta? Miksipäs, arvelin sitten itsekseni, miksipäs murheeksi
muuttaisin Emmin ilon? Elämä ei ole ennättänyt tarjota hänelle vielä
muuta kuin onnea; tiensä, tuo lyhyt tiensä maailmassa on kulkenut
kukkapolkuja myöten; nyt väsyi pieni matkamies ja istahti kukkainsa
keskeen... niin nukkukoonkin sitten niiden pariin, näkemättä tuonen
toukkaa, joka on matanut häneen. Hiljaa se on jäytänyt hennon taimen
juuret; hiljaa suhahtakoon sitten lännen tuuli ja taivuttakoon
taimea, uuvuttakoon kuni iltauneen vain... Minä vastasin: "terve
olet, pienoiseni, ja huomenna olet ihan terve".
-- "Tiesinhän sen; kuulithan, äiti, mitä Emmin tohtori sanoi!"
huudahti hän iloissaan. -- "Mutta", lisäsi hän vähän ajan perästä,
"minua rupeaa nukuttamaan. Minä laskeun levolle. Kukkaset ne jäävät
nyt kastelematta, mutta kastele, äiti, sinä ne tänä iltana."
Ja totuttuun tapaansa pani pienoinen kätensä ristiin ja rupesi
lukemaan iltarukoustansa. Rukous oli noita yksinkertaisia lasten
rukouksia, mutta se tuntui niin tutulta minusta. Niin, se oli
sama, jota äitini minulle, pienenä ollessani, oli opettanut.
Tietämättänikin menivät käteni ristiin, ja jokainoa lapsen lausuma
sana kajahti niin armaalta sydämessäni...
Rukouksen päätettyänsä Emmi sanoi jäähyväiset äidilleen ja isälleen,
pyytäen, että hänet kaikin mokomin herätettäisiin aamulla varhain
ruokkimaan kanarialintua; tänä aamuna hän ei ollut jaksanut sitä
tehdä.
-- "Hyvää yötä, Emmin tohtori", virkkoi hän viimein minulle. Hänen
äänensä oli heikonnut heikkonemistaan; viimeinen sana oli pelkkää
kuiskausta vain. Minä lähenin vuodetta, otin lasta kädestä kiinni ja
suutelin häntä. Samassa tunsin vähäisen puristuksen kädessäni. Se
oli viimeinen kuolon tempaus... Lännen tuuli oli suhahtanut, taimi
taipunut, kukka nukkunut uneen iäiseen...
Tuommoisessa tilassa en ollut ensi kertaa. Usein olen seisonut
kuolinvuoteen vieressä, nähnyt useain kuolintuskat, painanut monen
silmät kiinni. Minua ovat liikuttaneet sairaan kärsimiset ja vaivat;
mutta nähtyäni niiden loppuneen kalman unessa, olen levollisena aina
lausunut itselleni: "Nythän on _kaikki_ lopussa. Hän oli, häntä ei
ole enää"... Mutta toisin oli nyt. Minä en voinut irroittaa kättäni
vainajan kädestä, en kääntää silmiäni pois hänen kasvoistansa, joille
oli jäänyt tuo hymy, ja nyt ensi kertaa pyrki huulilleni kysymys:
"virka vainaja, mitä näet nyt?"
Surun sortamana oli äiti laskeunut tuolille vuoteen ääreen. Pastori
istahti hänen viereensä. Vasemmalla kädellään hän syleili vaimoaan,
oikealla silitteli hänen harmaita suortuviansa.
-- "Tallellahan on!" virkkoi viimein pastori. Kului hetkinen... Äiti
nosti silmänsä ylös, pyyhkäisi pois kyyneleensä ja toisti:
-- "Tallellahan on!"
Vait! Salista rupesi nyt kuulumaan laulu. Siellä lauloi Emmin
kanarialintu. Mitä visersi se? Visersikö se kuolinvirttä vainajalle;
lauloiko lohdutusta vanhemmille, vai kertoiko se mulle armaita, kauan
unohduksissa olleita seikkoja? Minä luulen, että sen lauluun olivat
yhdistettyinä kaikki nämä asiat. Vielä kerran katsahdin vainajaan.
Lännen mereen laskeuva aurinko heitti kultaisia säteitänsä Emmin
kasvoille. Ne olivat vielä kuni elossa olevan. Samassa sai sydämeni
sykkeitä, niin outoja ja kumminkin niin tuiki tuttuja; pian tunsin
silmissäni jotain himmeätä: se oli kyynel, kyynel kuivana, jäykkänä
olleessa silmässäni, ja nyt -- ensi kertaa kaksikymmenvuotisten
riitain ja taistelujen perästä omassa itsessäni, vakauneena virkoin
minäkin: -- "Tallellahan on!"
(Novelleja.)