He olivat tunnilla, iso sisko ja pikku sisko. Iso sisko oli käynyt
jatko-opiston ja opetti nyt pikku siskoa. Oli suomen tunti ja iso
sisko selitti mitä alus ja maine ovat.
"Alus on se, josta lauseessa puhutaan", toisti pikku sisko. Mutta
hänen tajuntaansa jäi aivan toisenmoinen mielikuva. Se oli kuva setä
Topeliuksen kirjasta "Lukemisia lapsille", ja siinä kuvassa oli
myöskin alus, vaikka toisenlainen. Sen nimi oli Refanut, ja sen piti
kulkea kauas vieraille maille hakemaan sieltä omistajalleen kultia
kosolta. Se alus jäi pikku siskon mieleen.
Iso sisko selitti maineesta ja palasi sitte takaisin tuohon
ensimäiseen kysymykseensä: mikä on alus?
Mikä ihmeessä se nyt olikaan? Pikku siskolle tuli hätä. Refanut oli
hänellä mielessä, mutta eihän se tähän kelvannut. Mitä ihmeen aluksia
oli muita?
Silloin raotti äiti ovea. "Pitäkääpä nyt vähän väliaikaa ja tulkaa
ruokasaliin."
Pikku sisko kavahti pystyyn ja aikoi rynnätä ulos, mutta malttoi
mielensä ja jäi odottamaan siksi kun iso-sisko oli noussut.
"Tule sinäkin Elli", kehoitti sisko ja läksi äidin kanssa
ruokasaliin. Silloin juoksi Elli salin poikki, nousi varpailleen
kynnykselle ja kurkisti ovenraosta ruokasaliin.
Mikä ihmehän siellä mahtoi olla, kun äiti kesken tuntia oli tullut
käskemään?
Hän raotti ovea vähän enemmän ja näki palvelijoitten seisovan oven
suussa ahtaasti toinen toisiinsa tuuppautuneina. Jaakko, talli-renki
oli pitkävartisissa pieksuissa, savea pieksunkärjessä. Kyökkipiika
Liisa pyyhkäisi käsiään esiliinaan, irroitti sen vyötäisiltä ja
kääräisi kokoon. Se oli kai noessa, arveli Elli itsekseen.
Mutta nyt piti mennä sisälle katsomaan mitä siellä mahtoi olla. Hän
avasi oven.
Keinutuolissa kanarialintuhäkin vieressä istui isä juhlallisen
näköisenä, apulainen vähän matkan päässä tuolilla. Äiti seisoi
nojautuneena kaapin seinää vasten ja iso-sisko hänen vieressään. Elli
näki entisen hoitajansa, vanhan emännöitsijän juuri asettuvan ikkunan
viereiselle tuolille ja sinne pyörähti hänkin, kiepsahti vikkelästi
käsipuoleen ja jatkoi sitte tarkastelua.
Keskellä lattiaa oli pöytä, tilapäisesti siihen nostettu, pöydällä
makasi ruskean kellertävä soittokone ja sen vieressä seisoi
lyhyenläntä, vanhanpuoleinen vaimo-ihminen.
Mikähän tuo soittokone mahtoi olla, ajatteli Elli? Hän muisti
nähneensä semmoisen eräässä kuvassa vanhan pitkäpartaisen miehen
polvella. Vanha soittaja oli itse Väinämöinen ja soitin hänen
polvillansa oli kannel. Sen oli äiti sanonut. Kannel mahtoi siis
tämäkin olla. Ja tuo vaimo oli sen soittaja. Hän oli lyhyt ja laiha,
kasvoissa oli surumielinen, mutta lempeä ilme, ja koko olento ilmaisi
hienoa vaatimatonta kainoutta.
Ellin katse kiintyi vanhuksen pukuun. Se oli tummansininen,
kapearaitainen pumpulipuku, jonka ainoa koriste oli valkea,
siniraitainen pumpulihuivi, joka oli käännetty kolmikulmioksi ja
kiinnitetty kaulan ympärille siten, että keskikulma riippui alas
selkää pitkin molempien päiden käydessä ristiin rinnalla.
Nyt kosketteli vaimo kanteleen kieliä. Hiljaa kuin tuulen tuoma
kellojen kaiku värähti se läpi huoneen. Sitte kysyi hän saisiko jo
alkaa, ja saatuaan siihen myöntävän vastauksen asettui hän soittamaan.
Elli oli aina ollut vaihtelevalla kannalla pianon soittoon
nähden. Hän oli ihaillut äitinsä ja isonsiskon soittoa, mutta oli
suuttunut sekä koneeseen ja itseensä jankutellessaan omia ikäviä
sormiharjoituksiaan. Mutta tämä se oli jotain toista. Semmoista hän
ei koskaan ennen ollut kuullut.
Kansansävel toisensa perästä soi vienona ja surun voittoisena. Kielet
värähtivät kummasti. Pehmeinä, kaihokkaina syntyivät säveleet,
vastustamattomalla voimalla tunkien suoraan sydämeen. Kuin kirkkaana
pulppuavan puron pohjalta kumpusivat ne esiin, soivat hiljaa
huminoiden kuin tuulen tuudittama metsä.
Elli tunsi että hänellä oli itku kurkunpäässä esiin pulpahtamassa.
Mutta hän puri huultaan, niin että se tuli verille, ja nieli
nielemistään. Viimein tunsi hän kuitenkin joutuvansa tappiolle,
nousi ylös, juoksi lastenkamariin ja heittäytyi siellä jakkaralle
nyyhkimään.
Saatuaan täällä mielensä kyynelillä kevennetyksi, palasi hän hetken
kuluttua hiljaa ja huomaamatta ruokasaliin. Siellä olivat kaikki
kerääntyneet pöydän ympärille kannelta ihailemaan. Miten mukavan
näköinen se oli, ja miten ihmeen kauniisti se taisi soida! Kaikki
kiittelivät. Elliä ei kukaan huomannut. Vasta sitte, kun muut
alkoivat poistua, pääsi hän lähenemään.
Tallirenki läksi ensimäisenä pois, sitte piiat ja sitte rovasti
apulaisensa kanssa. Äiti, Elli ja isosisko jäivät kolmisin vanhan
soittajan viereen. Elli kurotti kättään vähän, aivan vähän vain,
mutta rakkauden hienotuntoisuudella käsitti vanhus liikkeen.
"Pikku neidin pitäisi saada tämmöinen omakseen, minä luulen että tämä
on mieluinen."
Taas tuppausi itku tulemaan. Mutta Elli tukahdutti sen heti,
painautui lähemmä vanhaa soittajaa, katsoi häntä nopeasti silmiin ja
kuiskasi hiljaa: "En minä kuitenkaan koskaan oppisi soittamaan noin
kauniisti."
Vanhusta sitte kestittiin, syötettiin ja kahviteltiin. Elli seurasi
häntä kuin varjo. Hän tahtoi tarkkaan katsella häntä ja hänen
kanneltansa, tuota ihmekalua, jonka kielet olivat punotut Suomen
immen suortuvista ja tapit kevätkäen kukkumasta kullasta, ja joka
siksi taisi lumota mielen niin ihmeellisesti.
Vanhuksen mennessä saattoi Elli häntä portille ja jäi sinne aitaa
vasten nojautuneena katsomaan kuin ystävää, josta ijäksi erosi.
"Elli hoi", huusi iso-sisko, "tule tunnille!" Elli säpsähti. Nyt
vasta muisti hän tuntinsa. Hän aikoi lähteä, mutta kääntyi vielä
kerran kujalle päin, katsoi, katsoi taas ja juoksi sitte sisään.
Siitä päivästä alkaen uneksi Elli kanteleesta. Hän ei paljon siitä
puhunut, mutta ajatteli sitä sen enemmän. Hän oli kerran vain sitä
kuullut, mutta se kerta oli ijäksi hänen mieleensä painunut. Omistaa
kannel, se oli hänen ihanin unelmansa. Mutta sen toteuttamista ei
hän uskaltanut toivoakaan. Hän tuli aina tuohon samaan surulliseen
johtopäätökseen, jonka hän kerran hiljaa oli kuiskannut vanhalle
kanteleensoittajalle. "En minä koskaan oppisi soittamaan noin
kauniisti." Ja se ajatus lamautti hänen mieltään ja pani hänet
huolellisesti muilta kätkemään, mitä hän tunsi ja toivoi.
Mutta vaikk'ei Elli kenellekään ajatuksiaan puhunut, tuli kuitenkin
äiti vähitellen huomanneeksi, miten paljon hän kannelta rakasti.
Se ilmeni selvimmin siinä tavassa, jolla hän kuunteli, kun joskus
sattui tilaisuuteen kuulla kanteleen soittoa. Hänen silmänsä silloin
suurenivat, ja niissä kuvastui omituinen sydämellisen ilon ilme,
kuten silloin, kun äkkiarvaamatta kuulemme sanoja, jotka herättävät
voimakkaan vastakaiun sisimmässämme. Koko hänen olentonsa muuttui.
Onnen luomaa sisäistä voimaa ilmeni kaikessa, mitä hän sanoi ja teki.
Tästä päätti äiti miten harras oli se toivo, joka vuosi vuodelta
näkyi vahvistuvan Ellin mielessä. Ja äidin ajatus sai vielä lisää
tukea hänen nähdessään, miten Elli kerran jäädessään huomaamattomana
erään tuttavansa kanteleen viereen antoi sormiensa hiljaa kuin
hyväillen solua kielien poikki. Äiti yritti tämän johdosta sanomaan
isälle että "mitähän jos Elli saisi kanteleen". Mutta isä arveli että
mitä joutavia. Tyttö vain tulee siitä haaveilevaksi. Ei sitä kannata
hommata.
Täten kuluivat vuodet. Oli jo kaksitoista vuotta siitä päivästä,
jolloin Ellille ensi kertaa selitettiin mitä alus ja maine ovat,
ja jolloin vanha kanteleen soittaja taloon saapui. Uskollisena oli
Elli siitä pitäen pysynyt ensimäiselle rakkaudelleen kanteleelle.
Ja uskollisena oli hän sille vastakin pysyvä, vaikka se rakkaus
näytti yhtä toivottomalta kuin ennenkin. Nyt oli syksy ja samanlainen
roskainen syyskeli kuin kanteleen soittajan käydessä pappilassa. Elli
oli muutamia päiviä sitte täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Hän oli
silloin ajatellut, että jos milloinkaan sattuisi se onni että hän
kanteleen saisi, niin ehkä silloin. Vaan ei tullut. Ja samapa se.
Eihän hän kuitenkaan koskaan oppisi sitä soittamaan. Tätä ajatteli
hän illalla itsekseen kaataessaan teetä kuppiin isälle, joka istui
illallispöydässä. Silloin raotti palvelija ovea.
"Elli neiti."
"Mitä nyt."
"Täällä on mies, jolla on asiaa."
Elli nousi ja meni keittiöön. Siellä oli jo hämärä eikä lamppu ollut
sytytetty. Hän näki ainoastaan miehen, joka seisoi ja piteli suurta
tummaa esinettä. Se oli paksumpi toisesta päästä, suippeni toisesta.
Elli säpsähti.
"Tulin tuolta asemalta, ja kun kuulivat että olin pappilaan tulossa,
pyysivät ottamaan tämän mukaan", selitti tuoja. "Kuuluu siinä
seisovan että sillä olisi kiire."
Elli ojensi käsivartensa suoraksi ja mies laski kanteleen hänen
syliinsä, laski sen hiljaa ja varovasti siihen kuin pienen lapsen.
"Siinä nyt on teille sylinukki", sanoi hän nauraen. Mutta Elli oli jo
vaistomaisesti painanut sen rintaansa vasten.
Ensimäinen ilta kului Elliltä kanteleen virittämiseen. Vähin koetti
hän sitä soitellakin, mutta ei hennonut paljon, sillä hän tunsi
taitamattomuutensa. Hän pani illalla kanteleen vuoteensa viereen ja
vielä sammutettuaan kynttilän laski hän kätensä lepäämään kielille.
Aamupuoleen, kun hän hämärässä rupesi heräämään, oli hänen ensimäinen
haparoiva liikkeensä kielten koskettaminen.
Siihen hän heräsi.
Heti kun tilaisuus sen myötä antoi, matkusti Elli lähikaupunkiin
saamaan ohjausta kanteleen soitossa. Hän oli tiedustellut ja saanut
kuulla, että siellä asui tuon tunnetun vanhan kanteleensoittajan
tytär. Hänen luokseen hän tahtoi mennä.
Hän hankki itselleen osotteen ja läksi matkaan. Etsittyään vähän
aikaa löysi hän paikan, pienen, kellertävän puurakennuksen pihan
puolella. Keski-ikäinen nainen tuli ovea avaamaan. Elli tunsi hänet
heti hänen äitinsä näöstä, samat suuret, ruskeat silmät, sama lämmin,
surunvoittoinen katse.
Vaimo katsoi vuoroin Elliin, vuoroin kanteleeseen ja kysyi sitte,
oliko nuori neiti tullut kanteleen soittoa oppimaan. Niin oli, mutta
joll'ei nyt sopinut, tulisi hän toiste, kun vaan saisi tietää sopivan
ajan.
Kyllä se nytkin sopi, jos vaan neiti antoi anteeksi, ett'ei ollut
parempaa paikkaa, jonne käskeä.
Hän avasi oven ja saattoi Ellin sisään.
Huone oli matala ja täynnä tupakan savua. Katettu päivällispöytä
seisoi keskellä lattiaa. Ruuan jätteet pöydällä ja käytetyt astiat
osottivat aterian vasta päättyneen.
"Teillä on askareita nyt", sanoi Elli kuin anteeksi pyytäen, "kyllä
minä voin tulla toiste".
"Ei, ei suinkaan. Täällä käy koulupoikaa ja pari työmiestä syömässä,
mutta he ovat juuri lähteneet. Kyllä minä nyt joudan."
Hän kävi sulkemassa oven keittiöön, josta ruuan haju tunkeutui
huoneeseen sekoittuen tupakan savuun.
"Istukaa nyt, hyvä neiti. Kas miten kaunis kannel!" Hän nosti sen
hellä varoin laatikosta. "Vai tahtoisi neiti oppia soittamaan."
"Niin, tahtoisin. Minä kuulin kerran pienenä ollessani äitinne
soittavan, ja siitä asti olen rakastanut kanteleen soittoa."
"Niin, äitini soitti kauniisti. En minä niin hyvin osaa. Mutta kyllä
minä neuvon minkä voin." Hän otti oman kanteleensa seinältä ja
näpäytti hiljaa muutamia kieliä. Sitte hän alkoi.
Elliltä unohtui kaikki ympäristössä. Katto kohosi, savupilvet
hälvenivät ja ruuan haju haihtui. Hän kuuli ainoastaan tuota
ihmeellistä, sydämeen käyvää soittoa, joka hänet valtasi kokonaan. Ja
sitä kuunnellessaan katseli hän soittajaa, joka hänelle niin selvästi
muistutti vanhusta, jota hän oli kuullut kaksitoista vuotta sitte.
Samanlainen tummapohjainen valkoraitainen pumpulihame oli tälläkin
päällään samat olivat kasvonpiirteet -- ainoastaan täyteläisemmät ja
pehmeämmät, -- sama ylevä, yksinkertainen hienous koko olennossa.
"Nyt pitää neidin soittaa." Hän herkesi itse ja alkoi neuvoa.
"En minä taida koskaan oppia."
"Kyllä se käy. Äitikin olisi varmaan iloinnut jos olisi nähnyt teidät
ja kuullut kuinka kannelta rakastatte."
Ellille tuli ilokyyneleet silmiin.
"Äitinne asui täällä luonanne?" kysyi hän myötätuntoisesti.
"Niin asui viime vuosinaan, kun ei enää jaksanut elättää itseään.
Silloin olin minä jo leskenä, mutta kyllä siitä aina äidille riitti
mistä minullekin."
"Jaksoiko hän kauankin vielä soittaa?"
"Soitti vielä viimeisenä päivänäänkin. Sen oman tekemänsä laulun
soitti viimeiseksi."
Elli ei hennonut pyytää saada kuulla sitä, mutta silmät kai
tekivät sen, tai kävi se pyyntö sydämestä suoraan herkän aistin
ja hienotuntoisuuden tietä toisen sydämeen, sillä leski tarttui
kanteleeseensa ja ijäisyystoivon elähyttämänä kaikui:
"Mun kanteleeni kauniimmin
Taivaassa kerran soi."
Miten sydämellisesti kannel kaikui, miten lämmin oli laulajan
ääni! Elli ymmärsi että ystävä tässä puheli ystävälleen. Ja
silmänräpäyksessä selveni hänelle miten läheisesti Suomen kansa ja
kannel olivat toisiinsa liittyneet. Ilonsa ja huolensa oli kansa
kanteleelle uskonut. Suomenpoika, Suomentyttö olivat hyvitellessään
metsän puita ja veden väkeä oppineet kanteleelle uskomaan sen syvän
ijäisyyskaipuun, joka heidän rinnassaan paloi. Ja kannel oli sen
kaiken sisimpäänsä kätkenyt. Se oli oppinut ihmisten iloja ja suruja
tulkitsemaan, sillä se oli uskottuna ystävänä niistä kerran osaa
saanut. Siinä sen tenhovoima.
"Ah autuas se päivä lie,
Kuin kotiin meidät vie."
Elli säpsähti. Laulu oli loppunut. Heikkenemistään heikkeni kielten
kaiku, ja soittaja pyyhkäisi kyyneleen pois poskelta.
"Kiitoksia", sanoi Elli hiljaa, "sydämellisiä kiitoksia".
"Se on ainoa mitä voin antaa." -- Leski laski hellästi kätensä
kanteleelle: "Tämä ja laulu, jonka äsken lauloin, ovat köyhän äitini
ainoa perintö."
(Murusia.)