Ei se todellisuudessa ihan sellainen ollut se laulu, josta ukko
Schmidt lauloi ja soitti ensimäisen säkeen, mutta sellaiseksi me
sen olimme muodostaneet, vallattomat poikaviikarit. Paljonkos
hassuttelemisen aihetta he tarvitsevatkaan!
Pitkillä kiertoretkillänsä suuressa keisarikaupungissa tuli ukko
Schmidt säännöllisesti kerran kuukaudessa meidän pihaan, raskas
positiivi eli kantourut selässään. Hänellä oli mukanaan pieni tyttö,
hänen tyttärensä tytär, niinkuin olimme saaneet tietää, nimeltä
Lisbet. Laiha oli tuo tyttönen ja kalpea, mutta silmät oli hänellä
suuret, mustat, omituisen kirkkaat.
Ukko asettui vesipostin luokse, laski ensin keveän ristikon maahan ja
pani sen päälle positiivinsa. Ja sitten hän soitti uskollisesti koko
ohjelmistonsa: kolme tanssi- ja kaksi laulukappaletta. Ensimäiseksi
tuli aina tuo siihen aikaan niin moderni Arditin valssi "Il baccio".
Joka kerta kuin myöhemmin, kimnasistina tai nuorena ylioppilaana,
sen sävelissä tanssin, johtui aina selvästi mieleeni ukko Schmidt ja
pikku Lisbet.
Tanssikappaleitten aikana Lisbet helisti triangelia ja olikin meidän
mielestämme koko mestari siinä. Välistä hyppi puikko sitä kyytiä
kaikkia kolmea laitaa vasten, ettei sitä yhtään näkynytkään.
-- Recht so, Kind! -- virkkoi silloin ukko kiitellen.
Ja Lisbet myhähti meille, ja hänen kirkkaat silmänsä olivat silloin
niin kauniit. Me myhähdimme myös, ja mielihyvä oli molemminpuolinen.
Laulukappaleissa taas kävi niin, että ukko Schmidt ensin lauloi
soiton mukana kalsealla äänellään ensimäisen värsyn, sitten tuli
pikatahdissa refraini eli loppukerto, jossa Lisbetkin oli mukana, ja
vihdoin soitti positiivi yksinään pari kolme värsyä. Tuon tuostakin
aukeni joku akkuna, ja kuului koputusta ulkolautaan. Lisbet katsahti
sinnepäin: sieltä viskattiin vaskiraha, tavallisesti paperiin
kääräistynä. Tyttö nouti sen, niiasi ja pani positiiville. Ukko
kohotti vasemmalla kädellään lakkiansa ja virkkoi:
-- Dank schön!
Seuraavain tanssikappalten aikana me, kavaljeerit, "satsasimme"
kahden omenahentusen hinnan ja pistimme sen, valkoisessa paperissa,
Lisbetin kouraan. Ja nuo suuret silmät välähtivät taas niin somasti.
Sitten me kiihkeästi odotimme Schmidtin kahta laulukappaletta, joista
me aina koko viikoksi saimme hauskuutta.
Jo tuli toinen. Ukko lauloi vanhan positiivinsa mukana:
Zu Strassburg, zu Strassburg
Ohne Soldatén.
Meitä huvitti kovin tuo koron poljenta viimeisessä sanassa: Soldatén.
Koko viikon me hoimme sitten samaa, kesken leikkejä ja kesken
lukujakin, parodioiden sitä jos johonkin tapaan.
Esimerkiksi:
Ah, annapas, annapas
Tuo kirja mullén!
Tahi:
Mut seisoipas, seisoipas
Nurminén nurkáss'!
Mutta bravurikappale puuttui vielä, se, johon jutelmani alussa
viittasin. Se oli tuo vanha tuttu:
Du hast ja die schönsten Augen,
Hast Alles, was Liebe begiert;
Du hast Diamanten und Perlen; --
Sag', Liebchen, was willst du noch mehr?
Suomeksi suunnilleen näin:
Sull' on ihanaiset silmät,
Kaikki, lempi min vaatia voi;
Timantteja, helmiä sull' on; --
Mitäs muut', armas, pyydät sä, oi?
Parhain mehu tässä laulussa oli se, että ukon kuluneessa positiivissa
oli pari vanhuuttansa jo mykkää pilliä, jotka eivät soineet
silloin, kuin olisi pitänyt. Tämä sattui tietysti niin tanssi- kuin
laulukappaleissakin, mutta me emme kiinnittäneet huomiotamme muuhun
kuin tähän viimeksimainittuun. Siinäkin osui mykkä kohta milloin
säkeen loppuun, milloin keskikohdalle, milloin alkuun, mutta me,
poikaviikarit, olimme laittaneet siitä sellaisen muunnoksen, jossa
mykkä pilli muka joutui aina säkeen päähän.
Ja tällainen siitä sitten muodostui meille laulu:
Du hast ja die schönsten pu--uh--uh--huh,
Hast Alles, was Liebe hyh--yh--yh--hyh,
Du hast Diamanten und sum--sum--sum--sum;
Sag', Liebchen, was willst du noch bum?
Ja viimeistä sanaa laulettaessa johtaja, muuan lyhyt lyllerö ja
suurin hulivili joukossa, lyödä kumautti kalikalla tyhjän tynnyrin
pohjaan tai, milloin huoneessa laulettiin, puisella lihakurikalla
paistinpannuun.
Jo tuohon kujeiluun yksikin huoli haihtui ja suru suli! Äiti vainaja
välistä nuhdellen virkkoi:
-- Jos te ette nyt, musikantit!... -- mutta hänen suupielissään oli
vakavuuden takana jotain lystimäistä, sen me huomasimme, ja "pari
kertaa vain vielä" se piti saada uudistaa.
Meidän kunniaksemme täytyy sanoa, ettemme milloinkaan ukon itsensä
kuullen tätä ilvettä pitäneet. Hänen kasvoissansa, ryppyisissä, oli
niin paljo huolen ja puutteen lyömää leimaa ja samalla arvoisaa
vakavuutta, ettei se jäänyt lapsiltakaan huomaamatta. Ja jospa joku
yritys sinnepäin olisi ollut ajateltavissakin, niin Lisbetin tähden
se olisi ollut ratki mahdotonta. Hänen olisi ollut paha mieli. Nuo
kirkkaat, mustat silmät olisivat täyttyneet kyynelillä. Eikä hän
olisi lähtiessään enää myhähtänytkään meille niin kauniisti kuin aina
ennen.
* * * * *
Kerran oli kulunut puolitoista kuukautta, eikä ukko Schmidtiä ja
Lisbetiä näkynyt meidän pihalla. Olimme jo niin tottuneet heidän
määräaikaisiin käynteihinsä, että alkoi jo olla ikävä heitä. Vihdoin
hän tuli, mutta Lisbetiä ei ollut mukana. Nuo kaksi olivat meidän
mielestämme kaiketikin sulaneet niin ehjäksi kuvaksi, että tuntui
oikein haikealta nyt, kun toinen oli poissa.
-- Wo ist die Kleine? -- kysyimme heti.
-- Krank -- vastasi hän surullisesti.
Saimme edelleen tietää Lisbetin makaavan lasten hospitaalissa. Taudin
nimestä ei tainnut ukko itsekään olla selvillä; heikon vain sanoi
tytön olevan.
Yksipuoliselta, ikävältä tuntui ukon soitto nyt, kun ei triangeli
helissyt mukaan. "Soldatén" ei herättänyt yhtään hauskuutta.
Mykkäin piippujen toimettomuus tuntui niin haikean tuskalliselta.
Me keräsimme taas kahden omenahentusen hinnan, käärimme sen
kaksinkertaiseen, puhtaaseen paperiin ja ojensimme ukolle.
-- Grüssen Sie die Kleine! -- sanoimme. Ukko kiitti ja pisti käärön
poveensa ja nosti raskaan koneen selkäänsä. Ennen hän oli silloin
aina ottanut tyttöä kädestä ja hellästi virkkanut: "Also, Kind!" Nyt
hän ei puhunut mitään; nosti lakkiansa vain ja läksi.
Sinä iltana ei ottanut leikki leikiltä tuntuakseen. Emme parodioineet
soldaténiäkään. Joku meistä yritti laulamaan:
Du hast ja...
mutta keskeytti ja kysäisi äkkiä:
-- Sielläkö se lasten hospitaali on, siellä kolmannen palotornin
vastapäätä?
-- Siellä.
Ja sitten oltiin ääneti kauan aikaa. Äiti pisti päänsä kyökistä.
-- Piilosillako te olette siellä, koskei kuulu hiiskaustakaan?
-- Täti! Hoitavatko ne hyvin siellä lasten hospitaalissa? -- kysyi
laulun johtaja, lyhyt lyllerö.
-- Kuinka niin?
Me kerroimme, mitä olimme kuulleet Lisbetistä. Äiti vakuutti, että
siellä on hyvä hoito. Siellähän se parani Pöntisenkin poika.
-- Paraneehan Lisbetkin, äiti? Paraneehan?
-- Paranee, jos Jumala suo.
-- Mutta suoko Jumala?
-- Hän suo aina parasta, lapset.
Helpoitti hieman.
* * * * *
Kului taas kuukausi. Eräänä päivänä kuului pihalta jälleen "Il
baccio".
Me riensimme pihalle. Yksin oli ukko nytkin.
-- Wo ist die Kleine? -- oli ensimäinen kysymyksemme.
Ukko katsahti meihin kesken soittoansa. Hänen silmänsä olivat
punaiset. Me aavistimme pahaa.
-- Wo ist die Kleine? -- kysyimme uudestaan vaikka sanat pyrkivät
takertumaan.
-- Gestorben -- vastasi ukko, ja kyyneleet tulvahtivat hänen
silmistään, punaisista.
Vasemman käden hihansuulla hän pyyhkäisi poskeansa. Oikea käsi soitti
uskollisesti Arditin valssia.
(Andante.)