Sunnuntai-aamu oli aikainen, kun laskumiehen saatuamme lähdimme
Hyrynsalmen kirkolta soutamaan alaspäin myönnyttäviä vesiä.
Tuntui sunnuntaita olevan luonnossakin. Sen rauha näytti lepäävän
tyynesti päilyvillä vesillä ja kasteestaan vielä kimaltelevilla,
lehtevillä rannoilla. Lepopäiväänsä rauhassa viettäviä ihmisiä seisoi
puhtaissa, valkealta heloittavissa pyhäpukimissaan rantamökkien
ovilla, rantapolkua pitkin vaelsivat toiset, kengät ja virsikirja
kainalossaan, kirkkoon päin, ja siellä täällä rantakivillä istui joku
jäykkä tukkijätkä onkivapa kädessään harjoitellen jo varhaisesta
aamusta kalansyöntiaikana vapaapäivänsä mielityötä.
-- Kunhan ennätettäisiin hyvissä ajoin Seitsenoikean alle, ennenkuin
yhteen soitetaan, ettei jäätäisi koskelle kirkonajaksi, puhui
laskumies puoleksi itsekseen, kääntyen tarkastamaan päivännousua idän
taivaalta.
-- Keritään komeastikin, matalallahan nyt vielä on päivä, vakuutteli
venheen omistaja, joka airoissa istui; mutta huomatessaan kumminkin
annetun viittauksen rupesi hän heti parantamaan vitkaista soutuaan.
Laskumies ei näyttänyt tuota paljon kuulevan eikä huomaavan, hän
puhui vain ikäänkuin jatkoksi edelliseen lauseeseensa:
-- Tänäpäivänähän siitä täyttyy tasalleen neljä viikkoa, kun
Seitsenoikea vei nieluunsa viisi henkeä, kaksi vain seitsemästä
pääsi hengissä. Kirkonajaksi olivat lähteneet koskelle, sinnepähän
jäivät. Veres asia oli vielä tuo viiden hengen hukkuminen, se oli
meilläkin tuoreessa muistissa, sillä äsken olimme lukeneet siitä
kertomuksen sanomalehdistä. Eipä siis kumma, jos meidän huomiomme
nyt, kun laskettiin samaa koskea kohden, kääntyi tuohon tapaturmaan.
Laskumies oli heilläkin ollut venheessään -- niin tuli ajatelluksi
-- selvällä päivällä olivat kulkeneet koskelle niinkuin nyt me ja
selvällä päällä myöskin -- ja heille siihen kaivausi hauta. Vahinko
ei tule kello kaulassa, se tulee kuin varas yöllä, eikä sitä kukaan
usko, että nyt se tulee juuri minun kohdalleni... Kuuntelimme sen
vuoksi tarkkaavaisina laskumiehemme tarkempaa kertomusta heidän
retkestään. Hän puhui siitä pitkin, taivalta, puhui maltillisesti ja
tyynesti, kuin jos koko asia olisi tapahtunut vuosia sitten, jossakin
Venäjänmaalla, ja kumminkin hän ohjasi useita ihmishenkiä juuri
samoja kuohuja kohden. Mutta koskenlaskijan varmin ominaisuus onkin
juuri tyyneys.
Olimme jo laskeneet pienemmät kosket Seitsenoikean yläpuolella, ja
tämän niskassa kiihtyvä virta nieleskeli jo venettämme ahnaasti
ja enenevällä vauhdilla alaspäin. Ei se näyttänyt niskastaan
kovinkaan kovalta eikä peloittavalta, toisilta olivat tuntuneet
ennen laskemamme Emäjoen monet muut kosket, korkeammin kuohahteli
ja pärskyi "Aitto", kun sen hyrskyihin luisuttiin, jalommin mylvi
"Jalo" jo etäämmältä toitottaen vihaansa ja voimaansa. Matalat,
karikot rannat eivät Seitsenoikean niskassa purista vesimäärää aivan
ahtaalle, eikä putous alussa ole suuri. Mutta vähitellen kiihtyy
kuohujen vimma, koski tulistuu ja ärtyy, rannat kohoavat pystyiksi
kallioseiniksi, jotka toisiaan lähennellen kaventavat virran uomaa ja
jyrkentävät putouksen yhtenä vaahtona kihiseväksi aallokoksi. Vene
hyökkää kasvavalla vauhdilla tuota vaahdokkoa kohti, vesi pärskyy
korkealle sen keulan edessä ja viskelee laineenharjoja räppeiden
yli; laidat vavahtelevat hyrskyjen painosta ja koko vene tasaisesti
ladottuine tynnyririveineen sujahtelee notkuvasti aallokossa.
Vilahtelemalla siirtyvät silmäin ohi törmillä puut ja kalliot ja
jäljelle jäävät rantakosteikkojen kiertävät pyörteet. Mutta juuri kun
puristautuvat ahtaimmilleen ja koski vaahtoisinna kuohuu, pyöräyttää
virran uoma muutamasta kalliosta mutkan vasemmalle, parilla
voimakkaalla melan nykäyksellä kääntää perämies venheen kulkemaan
samaa suuntaa, ja siinä tuokiossa lasketaan jo tyyntyneemmille
vesille. Toinen ranta loivenee, virta muodostaa sitä vastaan avaran
poukaman, ja kun koski siitä taas oikeaa entiseen suuntaansa,
ollaan jo sileällä suvannolla. Airot otetaan esille, soutaa saa
syltä parikymmentä, ennenkuin kosteikko taas vähitellen kiihtyy
koskeksi uuden könkään niskassa. Sitä peliään se pitää uudelleen ja
uudelleen, sanotaan, että tämä koski seitsemästi viskaupi mutkalle ja
seitsemästi taas oikeaa -- siitä "Seitsenoikea".
Pari tuommoista korvaa oli jo laskettu, syvässä äänettömyydessä jo
saavuttiin juuri kolmanteen poukamaan, kun laskumies taapäin kääntyen
viittasi kädellään vasta jäljelle jäänyttä aallokkoa, virkkaen:
-- Tuossahan se niiltä venheen täytti, tässä se kaatui ja suistui
miehet uimasilleen.
Olimme tosin kuulleet tuon kertomuksen jo ennen, vaan emme siltä
malttaneet olla kysäisemättä:
-- Mikähän se heidän venheensä siinä keikautti, kun me noin hyvästi
pääsimme?
-- Ka, totta se niin oli sallittu. Niillä oli venheessään jyvälasti,
olivat käyneet kirkolta hakemassa kruunun aitasta siemenrukiita,
joita sieltä annettiin. Ja seitsemän miestä oli venheessä. Olisivatko
latoneet lastin epätasaisesti ja liian korkeaksi kasanneet? --
niin nuo sanovat, minä en tiedä. Vaan kun koski tuossa löi aallon
venheeseen, niinkuin löi meillekin, heilahti muuan säkki ja vierähti
toiselle laidalle. Vaikka laskumies huusi ja varotti miehiä pysymään
paikoillaan, hyppäsivät he kumminkin ylös muka säkkiä nostamaan...
Vene kallistui ja täyttyi, ja samassa se jo olikin kumossa.
-- Mutta miehet pääsivät kumminkin nousemaan venheen pohjalle?
-- Tässä poukamassa pääsivät pohjalle kaikki ja siinä huusivat, vaan
eivät saaneet venettään mitenkään melotuksi rantaan päin. Virta vei
heidät alaspäin ja tuossa niskassa tempasi koski...
Juuri siihen korvaan laskimme mekin nyt, eikä laskumies enää joutanut
jatkamaan lausettaan, eikä hänen ääntään toki siinä pauhussa olisi
kuulunutkaan. Kuin kiehuvassa kattilassa tuntui vesi siinä mouruavan,
aallot pieksivät toisiaan tuhannen tulisella vimmalla; kumma oli
ajatella, että ihmisolentojen oli täytynyt siihen syöksyä kaatuneen
venheen kuperalla pohjalla. Mutta kaksi miestä niitä oli jo siihen
jäänytkin, kertoi laskumies seuraavalla suvannolla, siinä rytäkässä
eivät olleet jaksaneet pysyä kiinni emäpuussa. Muut olivat vielä
istuneet venheen päällä, kun kulkivat noiden mökkien ohi.
Vähän alempana, siinä, missä virta taas kiihtyi, oli haaksirikkoisten
laskumies pelastunut venheen pohjalta maaperälle. Meidän laskijamme
näytti paria neliösylen kokoista saaren nyppylää keskellä koskea.
Kun venheen raato oli vierinyt niiden välitse, oli laskumies
viskautunut uimasilleen, ja virta oli hänet niin kuljettanut, että
hän sai muutamasta kiven syrjästä kiinni ja siitä pääsi hilautumaan
kalliolle. Oli hän huutanut toisillekin, että tulisivat jäljestä, ja
yksi olikin heittäytynyt veteen, vaan heittäysi liian myöhään. Virta
vei hänet ohi ja koski nieli...
Kivakon mutkan kieraisee koski juuri tämän korvan alapuolella, ja
kun se siitä viimeisen kerran oikeaa, on edessä oikosuora, kapea
ränni tyrskyvää aallokkoa melkein silmänkantaman matkan. Jo ennen
oli meille kerrottu, että tuo viimeinen korva Seitsenoikeassa on
kovin, ja perämiehestäkin näkyi kyllä, että tässä on tärkeä paikka
edessä. Edellisissä korvissa oli hän pahimmassakin kuohustossa
seisonut mela kainalossaan verrattain huolettomana, väliin melkein
velton näköisenä. Nyt hän yhtäkkiä näytti pingoittavan jäsenensä
ja samalla tahtonsa ja koko sielunsa kiinteäksi ja tarkaksi sen
vaarallisen taipaleen varalta, joka oli tulossa. Tanakasti hän
varmisti jalkansa kaaripuita vastaan, sujautti polvensa hiukan
notkuun ja väännäytti koetteeksi pariin kertaan edes takaisin melaa
vedessä, kai nähdäkseen, tottelisiko vene hiuskarvalleen hänen
pienintä käskyään. Näytti tottelevan. Ei värähdystä näkynyt hänen
kasvoissaan, tuskin silmää hän räpäytti koko ajalla venheen sukkulana
suikeltaessa mahtavain kuohujen lävitse, ja selvästi näkyi, miten
lihakset hänen kaulassaan kovenivat aina, kun hän ruumisvoimallaan
painautti melaa ja siten väisti venettä hyökkäämästä hyrskyä kohti,
jonka vaahdonpeittämässä silmässä pohjakallio vaani saalista. Hänen
katseensa oli niin terävä, että olisi luullut hänen sillä voivan
puhkaista kallionkin keulan edestä.
Mutta sitä ei kestänyt kuin minuuttia pari, kolme. Tuota pikaa oli
puikahdettu senkin pahimman korvan alle, ja samassa vieri vene taas
tyyntyvälle suvannolle. Laskumiehenkin kasvoista katosivat ankarat,
teräviksi pingoittuneet piirteet ja jäsenet laukesivat liiasta
jännityksestään entiselleen. Hän pisti tupakan ja tarttui taas
huopasimeen.
-- Se korva se riuhtaisi heistä viimeisetkin venheen päältä, ja
tuohon kallioon särkyi venhekin pirstaleiksi. Sitä paikkaa ei leikin
melatta lasketakaan. Vaan yksi mies pääsi vielä hengissä senkin
alle, taivas tiesi, miten lie päässyt. Tässä suvannolla sillä vielä
oli siksi verran tarmoa, että kun soluili rantavirtaa alas, sai
käsivartensa kieraistuksi vesirajassa kasvavan puun ympäri -- tuon
näreen ympäri juuri tuossa -- ja hän kieraisikin ne niin lujalle,
kuin olisivat ne olleet siihen kiinni juotettuina. Mutta siihen
hän samassa kontettuikin ja kangistui. Mökkiin, tuohon suvannon
rannalle, olivat muutamat tytöt, jotka olivat jääneet kirkonajaksi
kotimiehiksi, kuulleet hätähuutoja ja olivat lähteneet soutamaan
koskelle päin saadakseen selville, mistä se huuto tuli. Toiset
miehet olivat silloin jo hukkuneet ja uponneet, tämän yhden löysivät
vain siitä puusta. Mutta niin se oli siinä lujassa, että he tuskin
jaksoivat yhteisin voimin häntä siitä irti kiskoa. Hengenmerkkiä ei
ollut enää vähääkään, vaan kun tytöt veivät hänet lämpimään mökkiin
ja siellä hieroivat, niin siitä se vähitellen virkosi ja henkiinpähän
jäi. Muut viisi vei koski, ja ruumiit löytyivät myöhemmin mikä
mistäkin monen virstan päästä.
Nyt olimme me jo Seitsenoikean alla, ja kertomus koskeen hukkuneista
oli myös jo lopussa. Hyvään aikaan ennen kirkonaikaa olimme ehtineet
kosken alle, ja nyt oli taas soudettavana pitkä suvanto. Laskumies
sai laskupalkkansa, haukkasi suupalan matkamiesten eväistä ja lähti
kohta astumaan takaisin rantapolkua pitkin. Sitä ennen hän törmällä
lähtötupakkaa sytyttäessään kumminkin vielä kerran palasi noihin
hukkuneisiin ja kertoi:
-- Viisi virstaa tästä alaspäin näette rannalla talon. Senkin talon
isäntä, nuori mies, oli hukkuneiden joukossa. Hänen ruumistaan
haettiin kauan, emäntä oli palkannut erityiset harojat, mutta
turhaan sitä harottiin. Pari viikkoa myöhemmin sattui sitten emäntä,
joka vasta oli ensimäisen lapsensa tehnyt ja suri kovin miestään,
eräänä iltana seisomaan kotirannassaan. Pitikin sen silloin sattua,
että juuri siihen kohosi ruumis ja tuli verkkaan lipuen virran
muassa -- emäntä tunsi miehensä ruumiin. Niin kuuluu tämä tapaus
syvälle painuneen tuon nuoren naisen mieleen, että hän siitä
pitäen on herjennyt melkein hupsakaksi. Sitä se kuuluu kaikille
ihmisille valittavan, että kadotukseen se hänenkin miehensä meni,
kun kirkonaikana kosken laski, sanoo nähneensä sen unissaankin...
tietääpä ne höperön unet...
Tuommoisista tapauksista ne muodostuvat kansan mielessä vähitellen,
kunhan muistot, surut ja mielikuvitus ehtivät lisiään rakennella, nuo
monet koskitarinat. Epäilemättä muodostuu tästäkin kenties montakin
"Seitsenoikean tarinaa", joita isät kertovat pojilleen opettaessaan
heitä jo pienuudesta pitäen tottumaan koskien salaisuuksiin ja
kunnioittamaan niiden mahtavuutta ja voimaa.
(Nuori Suomi II.)