Oli aikainen juhannuspäivän aamu vuonna 1661. Kesä tuoksui
tuoreimmassa kukoistuksessaan, vehmas nurmi kylpi joen rannalla
rehevänä raikkaassa aamukasteessa, ja vähän ylempänä lehdikossa kylän
reunassa lirittivät laululinnut kimakoita aamusäveleitään, leikkien
siellä iloisina lehvien lomassa. Vaan väki kylässä nukkui vielä
sikeätä juhlaunta. Myöhäiseen oli juhannusaattoa vietetty nuorison
kisapaikoilla kokkotulien ääressä ja valvoen odotettu nousevaa päivää
-- siksi makuutti nyt pitempään. Joku vanhus vain oli liikkeessä
pihamailla, varuillaan herättääkseen väet ajoissa juhannuskirkkoon.
Sitä vastoin näkyi läheisessä Hämeenkylän herraskartanossa
talonväki jo olevan jalkeilla; palvelijoita ja talon naisia juoksi
edes takaisin pihalla ja portaissa, ja itse kartanon isäntä,
jalosukuinen herra Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna, seisoi
äänetönnä kuistilla, katsellen muka, kuinka talon vanhoja, raskaita
perhevaunuja voideltiin kulkukuntoon, vaan todellisuudessa synkkänä
ja kiihkomielisenä harkiten muuanta mieltään rasittavaa huolta.
Hän oli keski-ikäinen mies, kankean ja juron näköinen, eivätkä
hänen sileiksi ajetut, lihavahkot kasvonsa tosin ilmaisseet paljon
mitään mielenliikutusta, vaan kulmakarvain alituinen rypistyminen ja
vihaiset vinkeet suunpielissä osottivat, että siellä sisällä kävi
rajuna kuohu. Vaikka selin seisoikin rakennuksen pääoveen, tunsi hän
kyllä, että sieltä joku ilmestyi hänen selkänsä taakse; vaan hän ei
ollut sitä huomaavinaan, ennenkuin vanhanpuoleinen nainen astui aivan
hänen viereensä ja virkkoi:
-- No, Eerikkini, sinä seisot tässä vielä arkipuvussasi, me naiset
olemme jo lähtövalmiit. On pian aika valjastuttaa hevoset, jos mieli
meidän olla aikaisin kirkossa ja saada oikeutetut paikkamme.
Eerik Henrikinpoika murahti ja vastasi päin kääntymättä ja koettaen
tekeytyä tyyneksi:
-- Äiti hourii, aurinko on vasta noin matalalla. Te naiset hätäilette
aina.
-- Mutta pitäähän meidän joutua ajoissa penkkeihimme, ennenkuin
Mälkilän väki taas ehtii asettua ensimäisille sijoille.
Jäykkä aatelismies halveksi tuota vastaväitettä siihen määrään,
ettei virkkanut mitään. Mutta samassa ilmestyi kuistille ja puuttui
keskusteluun muita sisästä juosseita, juhlapukuihin jo pyntätyitä
naisia, joista äänekkäin ja innokkain oli kartanon emäntä, Eerik
Henrikinpojan puoliso. Oli koko aamun ikäänkuin jotakin ukkosta
vallinnut pukuhuolissaan hyöriväin naisten joukossa, vaan nyt
se näkyi löytäneen loven purkautuakseen esiin tässä alkaneessa
keskustelussa.
-- Sieltä taas saisivat Sassit ilkkuen katsella, kuinka meidän
olisi asetuttava toiseen riviin, sillä välin kuin he istuvat meidän
paikoilla -- ei, se ei saa enää tapahtua, sitä nautintoa en suo enää
sisarelleni, varsinkaan sen jälkeen, mitä nyt viimeksi on tapahtunut.
Niin vakuutti Hämeenkylän emäntä kiivaana ja päättäväisenä, ja hänen
anoppinsa, jonka kanssa he nyt kerran olivat yhtä mieltä, jatkoi
varsin vihaisena, toruen poikaansa:
-- Aina sinä peräyt ja juonittelet, mikä sinä olet mies? Jotakinhan
täytyy tapahtua, tapahtua juuri tänään, jotakin selvyyttä täytyy
tulla kristilliseen penkkijärjestykseen, muuten Sassit anastavat
kansankin silmissä tässä pitäjässä ensimäisen arvosijan, joka kaiken
oikeuden mukaan kuuluu Sabelstjernoille. Isäsi sitä ei olisi koskaan
sallinut, vaan sinä olet vetelys. Olihan asia sitä paitsi jo sovittu.
-- Sovittu, sovittu, te olette sen sopineet tuhmasti. -- Nyt
vasta kääntyi Eerik Henrikinpoika naistensa puoleen hehkuvin
katsein ja puhuen melkein vapisevalla äänellä. -- Kuinka, voitte
uskoakaan mahdolliseksi, että minä, Huhdin ja Hämeenkylän omistaja,
Sabelstjernan suvun päämies, alentuisin ikäänkuin viekkaudella ja
varkain asettumaan isän sijalle Perniön kirkossa, jota sukumme
vaakuna koristaa. Kuinka naurettavaa, kuinka häpeällistä olisikaan
meidän kiirehtiä sinne ennen jumalanpalveluksen alkua saamaan oikeat
paikkamme, ei, kymmenen kertaa ei, me emme saa saapua kirkkoon muuta
kuin juuri sillä hetkellä, jolloin yhteen soitetaan -- arvokkaasti ja
tyynesti, niinkuin Sabelstjernain tulee.
Tämä ankaruus ja päättäväisyys, joka oli aivan harvinaista
Hämeenkylän isännässä, näytti kovin hämmästyttävän hänen äitiään ja
puolisoaan; jälkimäinen ratkesi itkemään, nyyhkien:
-- Kaunis arvokkuus, joka sysää meidät oikeutetuilta sijoiltamme.
Minä tunnen sisareni, hän kyllä pitää huolen, että hän muukalaisen
miehensä kanssa pääsee ensi penkkiin ja minä toiseen... sinä tahdot
tahallaan nöyryyttää minut ja sukuni.
-- Surkeata, poikani, että sinulta puuttuu rohkeutta säilyttää isäsi
arvo, säesti vanha rouva.
Vaan uhkaavasti oikaisi taas selin kääntynyt aatelismies vartensa ja
virkkoi:
-- Sukuni kunniasta ja arvosta vastaan minä, olen kykenevä sitä
puolustamaan. Ei sanaakaan enää -- hän kohotti ankaraksi äänensä, kun
naiset taas rupesivat vastaan väkättämään -- minä tässä olen käskijä,
kirkkoon lähdetään silloin, kun minä määrään, ennen ei!
Hän käveli pari kierrosta portaita pitkin ja pysähtyi sitten taas
tuijottamaan yhteen kohti, yhä ankarammin rypistellen silmäkulmiaan.
Ja naiset, älyten, että oli turha vastustella, hiipivät nyyhkien
sisään, juhla-asussaan odottamaan lähdön hetkeä.
Jo kauan oli tämä kysymys huolestuttavana ja hermostuttavana
painostanut Hämeenkylän hovia ja samoin koko pitäjätä, melkein siitä
asti, kuin Ruotsista tullut översti Henrik Sass, mentyään naimisiin
Mälkilän tilan entisen omistajan Klaus Slangen nuoremman tyttären,
Sabelstjernan rouvan sisaren, kanssa, oli lunastanut mainitun tilan
ja jäänyt siihen asumaan hämeenkyläläisten lähimmäksi naapuriksi.
Aina niihin asti oli Sabelstjernan suku ollut ensimäisessä sijassa
Perniön pitäjässä. Ansioittensa vuoksi Venäjän sodassa oli Juhana
III antanut Eerikin isoisälle, vanhalle Henrikille, aatelisarvon ja
nimen sekä laajat tilukset tässä kotipitäjässään, ja niin kauan kuin
tämä jykevä soturi eli, ei paikkakunnan aatelisista yksikään häneltä
arvosijaa riidellyt, kirkossakin oli hänen suvulleen kieltämättä
ensi penkki tunnustettu. Mutta sitten tuli pitäjääseen tuo kirottu
Sass, mokoma raaka, pöyhkeä sotakarhu, joka 30-vuotisessa ja Kaarlo
Kustaan sodissa oli voittanut jonkun verran mainetta ja mahtavuutta
ja nyt luuli tuon sotilasmaineensa varassa voivansa esiintyä
kukkona linnan päällä missä tahansa. Varsinkin sen jälkeen, kuin
nykyisen Sabelstjernan isä muutamia vuosia sitten oli kuollut ja
sukua edustamaan oli jäänyt Eerik Henrikinpoika, joka ikänsä oli
kotona maalla elänyt, kävi tuo kilvoittelu Hämeenkylän isäntäväelle
kiusalliseksi. He olivat Sassin kanssa langokset, sisarusten kanssa
naimisissa, ja molempain rouvat koettivat varsinkin kiihoittaa
miehiään anastamaan etusijan, jonka ulkonainen merkki oli ensimäinen
penkki kirkossa. Vaan nuorempi sisar oli intohimoisempi, hän oli jo
hyvällä alulla sysäämässä vanhemman sisarensa toiseen sijaan, ja se
varsinkin kasvatti Hämeenkylässä katkeruutta.
Tämän riidan johdosta olivat naapuri- ja sukulaisvälit tietysti jo
aikoja sitten olleet pilalla, ja kun Sabelstjernat eivät suinkaan
tahtoneet vanhoista oikeuksistaan luopua, ei mitään selvyyttä ollut
olemassa tuossa kristillisessä arvojärjestyksessä penkkisijoista.
Oli asiaa tosin koetettu sovinnossakin ratkaista; juuri äsken,
alkukesällä, olivat lähiseudun aateliset pitäneet varsinaisen
kokouksen, jossa koetettiin tutkia, mitä oikeuksia ja edellytyksiä
kummallakin suvulla olisi etevämmyyteen toisen rinnalla, vaan
selvää tulosta ei oltu saatu toimeen -- katkeroita pistoksia vain
oli singahdellut molemmilta puolin. Vanhalta muistilta olivat tosin
useimmat olleet taipuvaisia myöntämään Sabelstjernoille etusijan,
vaan Sassin puolue ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan, sotainen
översti oli uhannut väkisinkin pitää sen, mikä hänelle oikeuden
mukaan oli tuleva -- ja niin oli erottu.
-- Oikeuksistaan kehtaa hän vielä puhua -- tuo ajatus kaiveli Eerik
Henrikinpojan mieltä, hänen seistessään siinä portailla mustissa
mietteissään -- hän, joka korppina tahtoo anastaa toisen oikeudet.
Sassit ovat aikaisemmin aateloituja, väittää hän, mutta täällä
he ovat muukalaisia, nousukkaita, mitä lienevät mustalaisrotua!
Meidänhän kilpi kirkkoa koristaa, isäni lahjoittamat ovat sen
alttarihopeat, meidän tilukset ovat suuremmat ja alustalaisjoukot
lukuisammat. Ei, tästä täytyy tulla loppu, tulla tänään, tässä on
kärsitty jo liian kauan. Mutta miten... miten Herran nimessä!
Perheen alkuperäisen päätöksen kiiruhtaa ennakolta kirkkoon
anastamaan ylimmät penkkisijat oli hän arvottomana hylännyt,
mutta muuta arvokkaampaa tapaa hän ei myöskään keksinyt. Ja nyt
kuuluivat jo kirkosta aamukellot soivan -- aika oli valmistautua
lähtemään. Eerik Henrikinpoika astui verkalleen ja arvokkaana
sisään rakennukseen, käveli vaatehuoneeseen ja puki siellä päälleen
tekotukkansa, kankean kaulustan, laajavartiset ratsusaappaansa ja
miekan kannattimineen. Tässä juhla-asussa ilmestyi hän taas pihalle
ja huusi kovalla äänellä, että hevoset piti panna valjaisiin. Tätä
käskyä oli kuski, samoinkuin koko talonväki, jo kauan odottanut, ja
tuota pikaa istui koko perhe juhlapukimissa ja virsikirjat kädessä
noissa puisevissa, raskaissa vaunuissa, jotka verkkaista, melkein
juhlallista vauhtia lähtivät vierimään kirkolle päin.
Mälkilästä oli aivan yhtä pitkä matka, noin neljännes, kirkolle
kuin Hämeenkylästä, mutta aivan päinvastaiselta taholta. Kun siis
Sabelstjernain vanhat vankkurit ajoivat männiköstä esiin sille
aukealle, jonka keskessä Perniön kirkko joen rannalla sijaitsi,
tähystelivät vaunuissaolijain silmät mitä suurimmalla jännityksellä,
näkyisikö Mälkilän vaunuja jo kirkon edustalla. Ei näkynyt. Vauhtia
hiljennettiin siitä syystä vieläkin ja käyden noustiin vastamaata
ylöspäin väkijoukkojen keskitse, jotka jumalanpalveluksen alkua
odotellen olivat ryhmittyneet tien varrelle ja kirkon kupeelle.
Samassa soivat tapulista kellot yhteen ja väki rupesi lappamaan
kirkkoon -- nyt saattoi Sabelstjernan perhekin jo arvoaan alentamatta
lähteä asettumaan sukunsa vanhoille paikoille. Vaan juuri silloin
ajoivat vastapäiseltä rinteeltä ylös myöskin Mälkilän vaunut ja
pysähtyivät kirkon veräjän edustalle melkein samalla hetkellä kuin
Hämeenkylän vankkurit. Vaunuista nousi kookas, ryhdikäs soturi,
Kaarlo Kustaan aikuiseen sotapäällikön pukuun puettuna, ja autteli
naisiaan alas vaunuista.
Rahvas pysähtyi katsomaan vaunujen tuloa ja asettui kahden puolen
tietä päästääkseen herrasperheitä edellä kirkkoon. Mutta niistä
ei kumpainenkaan pitänyt kiirettä ja vasta veräjällä he yhtyivät
vastakkain, kylmällä ja kankealla kumarruksella tervehtien toisiaan.
Kirkon ovelle tultaessa vasta astui översti Sass, joka rouvaansa
käsipuolesta talutti, ikäänkuin arvonsa ja oikeutensa mukaisesti
kursailematta ensimäiseksi sisään, teki sen aivan luonnollisena
asiana. Mutta tuosta syntyi heti liikettä ja supatusta Sabelstjernan
naisten joukossa, jotka kohta perästä taivalsivat, ja vanha rouva
tarttui päättäväisesti Eerik Henrikinpojan käsivarteen, kuiskaten:
-- Näin sinä sittenkin annat heidän häväistä sukuamme ja riistää
meiltä oikeutemme!
Ja hänen vaimonsa, joka riippui toisesta käsivarresta, virkkoi itku
kurkussa:
-- Näetkö, kuinka sisareni ilkkuu? Nyt he vastustamatta asettuvat
ensi penkkiin...
-- Eerik, tee velvollisuutesi, varotti vanha rouva vielä kiirehtien
askeleitaan Mälkilän herrasväen rinnalle.
Eerik Henrikinpoika Sabelstjerna oli karahtanut punaiseksi
kasvoiltaan ja hänen kätensä oli vaistomaisesti tapaillut miekan
kahvaa, hoksatessaan, minkä uuden häväistyksen hänen lankomiehensä
hänelle teki. Nyt hän ojensi vartalonsa uhkaavan näköisenä suoraksi,
harpaten pitkään kirkon keskuskäytävää myöten. Molempain perheiden
muut jäsenet seurasivat vähän toisiinsa sekaantuneina perästä.
Naisten penkit olivat pääkäytävän vasemmalla puolen, miesten
oikealla, sukupuolieroitus oli hyvin tarkka. Omat erityiset
penkkinsä oli papin ja lukkarin perheillä ja aatelittomilla kruunun
virkamiehillä, aina arvoasteensa mukaan. Vaan lähinnä alttaria olevat
penkit, kaksi kummallakin puolella, olivat käytävän puolelta ovilla
suljetut ja niiden edustaiset virsikirjareunukset olivat puetut
punaisella veralla -- ne olivat aatelisperheiden penkit, joihin
rahvas ei koskaan olisi mennyt, vaikka kuinka ahdasta olisi ollut
kirkossa. Juuri tuota ensimäistä noista punareunaisista penkeistä
olivat Sabelstjernat yli puolen vuosisataa hallinneet, kunnes nyt
Sassin perhe väitti itsellään olevan siihen parhaan oikeuden -- kahta
perhettä taas ei tietysti yhteen sopinut. Ja sitä kohden Henrik Sass
nytkin varmoilla askelilla käveli ja ryhtyi avaamaan naisten puolen
ovea vaimolleen.
Hetki oli jännittävä. Leskirouva Sabelstjerna, joka niin monasti oli
miesvainajansa saattamana astunut tuohon penkkiin kuin kotiinsa, ei
voinut suvaita, että tuollainen häväistys juuri hänen läsnäollessaan
tapahtui: puoli juoksua kiirehti hän edelle ja asettui uhkaavan
näköisenä, vihasta läähättäen, penkin oven eteen, ennenkuin översti
ennätti sen avata. Samassa oli hänen poikansakin puolisoineen siinä
hänen rinnallaan, ja niin seistiin tuokion aika ääneti yhdessä
ryhmässä. Tulisina säkenehtivät katseet vastakkain, kasvonpiirteet
olivat kiukusta jännittyneinä ja asennot osottivat vihaisinta uhkaa.
Kuolon hiljaisuus vallitsi koko kirkossa, rahvaskin oli huomannut
jotakin merkillistä olevan tekeillä ja pysähtynyt sitä katsomaan,
ja molempain perheiden nuoremmat jäsenet seisoivat sivummalla ja
pidättivät pelästyneinä henkeään.
-- Suvaitsetteko syrjäytyä, että pääsen penkkiini? virkkoi vihdoin
aatelisrouva Sass, koettaen tyynesti pyrkiä vanhan Sabelstjernan
rouvan ohi penkin ovelle. Vaan tämä ei liikahtanut, sähisi vain
vastaan:
-- Penkki on meidän, on vanhastaan Sabelstjernan suvun. Olkaa hyvä,
tuo toinen penkki on joutilas!
-- Se on muita, halvempia varten, meidän sukumme on paikkakunnan
aatelissuvuista vanhin.
-- Ulkomaalainen nousukassuku -- tässä kirkossa olemme me ensimäisiä.
-- Vastaleivottu knaappisuku, se voi olla ensimäinen siellä, missä ei
ole arvokkaampia...
Näihin asti olivat rouvat vaihtaneet sanoja verrattain hiljaisella
äänellä miesten vielä seistessä äänettöminä vastakkain. Vaan tuo
keskustelu oli yhä tulistanut heidän kiihtyneet mielensä, ja nyt
kääntyi rouva Sass jyrkästi miehensä puoleen, lausuen kovalla äänellä:
-- Henrik, avaa tuo ovi!
Ja översti Sass teki liikkeen lähemmäs.
-- Ylemmän aatelisarvoni ja sitä seuraavain oikeuksieni nimessä
saatan minä perheeni tähän penkkiin.
Mutta pohteestaan punakkana ja vaahdossa suin hyppäsi Eerik
Henrikinpoika hänen eteensä.
-- Minun ruumiini yli menet siihen penkkiin, muuten et.
Ääni oli jo käynyt kovemmaksi molemmilla puolin, yhtaikaa kirkuivat
sekä miehet että naiset, kukin koettaen saada pistoksensa ylinnä
kuulumaan. Översti Henrik Sassissa kiehui jo vanha sotilasveri, hän
huusi kuin lipullistaan komentaen:
-- Syrjään, maanmoukka, taikka opetan sulle sotilastapoja. Minä en
ole tottunut tottelemaan lanta-aatelisia, jotka eivät vielä koskaan
ole miekkaansa paljastaneet.
-- Minä voin paljastaa miekkanikin, jos sukuni arvo sitä vaatii. --
Sabelstjerna tapaili miekkaansa toisella kädellään, vaan toisella hän
tempasi voimakkaalla liikkeellä penkin oven auki ja huusi: -- Sisään,
naiset, Sabelstjernain paikalle!
Hänen puolisonsa ja äitinsä rupesivatkin jo voiton varmoina nousemaan
avattuun penkkiin. Vaan siinä oli Sassin rouvakin ääressä ja
epätoivon kiivaudessa tyrkkäsi tämä vaskireunaisella virsikirjallaan
penkkiin astuvaa sisartaan kylkeen. Mutta hän sai samanlaisen
sysäyksen takaisin, ja tuossa tuokiossa olivat rouvat ilmi tappelussa
virsikirjoilla ja nyrkeillä, itkien ja huutaen tapellessaan.
Aatelisherrat olivat sillä välin täyttäneet uhkauksensa, paljastaneet
miekkansa, ja seisoivat nyt siinä säihkyvät säilät vastakkain yhä
viskellen synkkiä herjaussanoja toisilleen. Rahvas, jonka uteliaisuus
oli muuttunut säikähdykseksi, oli noussut penkkien päälle seisomaan,
lukkarilta, jonka jo olisi pitänyt alottaa virsi, tyrehtyi ääni
kurkkuun, ja kirkonvartija seisoi typertyneenä sauva kädessään,
uskaltamatta mennä palauttamaan häyriytynyttä kirkkorauhaa. Silloin
astui seurakunnan vanha, valkeapäinen kirkkoherra, Henricus Sylvanus,
sisään sakastista.
Hän pysähtyi kauhulla alttarin luo, nähdessään, kuinka hänen
temppeliään häväistiin, nosti kätensä pystyyn ja rupesi vapisevalla
äänellä varottamaan:
-- Asettukaa, asettukaa, hurjistuneet ihmiset, tämä on pyhä paikka...
Vaan ei kukaan häntä kuullut. Aatelisherrat peräysivät miekkojaan
mitellen yhä lähemmäs alttaria, pappia huomaamatta, ja tämä vaipui
typertyneenä melkein heidän jalkoihinsa alttarin retinalle.
Vaan herrat iskivät vihan vimmassa miekkoja vastakkain, säilät
kimaltelivat ikkunasta heijastavassa päivänpaisteessa ja teräs
kilahteli kimakasti... Vihdoin putosi ase romahdellen Sabelstjernan
kädestä, Sassin harjautunut miekka oli sattunut hänen kömpelömpään
käteensä, ja verta vuotaen vetäytyi hän syrjään. Vaan Mälkilän isäntä
pisti miekan tuppeensa, astui pää pystyssä, selkä suorana, penkin
ovelle, jossa rouvain kahakka jo oli päättynyt, survaisi vaimonsa
sinne sisälle ja istahti itse vastapäiseen penkkiin miesten puolelle,
yhä huohottaen tuon kiivaan ottelun jälkeen.
Mälkilän suku oli voittanut, oli anastanut ensimäisen sijan
kristillisessä penkkijärjestyksessä. Masentuneena ja kalpeana istui
Sabelstjerna erään talonpoikaispenkin kynnyksellä, jossa hänen
nyyhkivät naisensa voivotellen panivat ensimäistä sidettä verta
vuotavalle haavalle. Haavaa kirveli, vaan vielä kipeämmin kirveli se,
että Sabelstjernan suku sittenkin oli menettänyt kunniasijansa...
Mutta vanha kirkkoherra nousi vaivalloisesti alttarin kaidepuuhun
nojaten pystyyn ja hänen värisevät huulensa tapailivat kauan sanoja,
ennenkuin ääni lähti kulkemaan.
-- Kirkkomme on häväisty, tässä huoneessa ei voida enää
jumalanpalvelusta pitää, puhui hän vapisevalla äänellä. -- Ulos, ulos
kaikki kansa, tämä on saastutettu paikka!
Ja ensimäisenä hän itse käveli ulos tyrmistyneen kansan häntä
seuratessa. Viimeisinä tulivat aatelisperheet kirkosta, astuivat
juhlallisina ja vakavina vaunujensa luo ja lähtivät toisiinsa
katsomattakaan ajamaan kukin omalle taholleen. Kirkko suljettiin
rautaisilla telkeillä, ja suljettuna se sitten pysyikin kesäkauden,
kunnes häväistyksen hälvettyä taas katsottiin voitavan siellä
jumalanpalvelusta pitää. Ja aatelisherrat saivat ottelustaan maksaa
pienet sakot kirkon rahastoon.
Vaan kun syksyllä taas kansa uudelleen kokoontui Perniön kirkkoon,
silloin astui Mälkilän isäntä perheineen kenenkään kieltämättä
ensimäiseen punareunaiseen penkkiin ja Sabelstjernat tyytyivät
kiltisti toiseen. Niin oli ratkaistu kristillinen arvojärjestys
penkkisijoista.
(Margareeta.)