Taival oli pitkä ja autio, niinkuin ovat taipalet Kiannan ja
Kuusamon syrjäkylien välisillä kinttuteillä. Talosta lähdettyä oli
jo pari tuntia kävelty poikki soiden ja pitkin kankaita, samoiltu
sitä yhtä tavallista, tasaista tahtia, ja vielä oli parin tunnin
matka lähimpään taloon. Ääneti kuin ainakin astuttiin pitkin karua,
harvapuista koleikkoa, hypittiin kiviltä keloille ja mättäille ja
kierrettiin aavan suon laitaa tarpeettomasti mutkittelevaa polkua
myöten. Noustiin harjulle siitä, käveltiin sen selkää kappale, niin
jo tultiin laakson jyrkälle rinteelle, jonka pohjalla tiheitten
leppäpensaikkojen välissä puro koskena lirisi.
Omituisen sulavasti soveltui sen ääni silloiseen hetken mielialaan,
enkä malttanut olla istahtamatta siihen sammaltuneen kannon tyngelle
levähtäissäni kuuntelemaan sen sointia ja nauttimaan ja mietteisiini
vaipumaan. Alakuloinen tunne tuntui vallitsevan koko luonnossa,
tuommoinen maltillinen, pehmeä, vehmainen tunne, joka herpaisee, vaan
samalla viehättää. Päivä paistoi himmeästi hattarapilvien takaa,
ja siitä kävi metsän vehreys hiukan tummahtavaksi. Öisen sateen
ja aamuisen kasteen jälkeen oli maa vielä kosteuttaan notkuva, ja
talttuneesti kaikui astuessamme tanteresta askelten säännöllinen
töminä. Ne askeletkin ikäänkuin säestivät sinä aamuna jotain
surunvoittoista, haaveilevaa säveltä, niinkuin ne toisen vuoron taas
takoivat reipasta, yllyttävää tahtia.
Laakso tuossa, reheväkasvuinen, tuoreuttaan tuoksuva, oli kuin
kosteikko korvessa, tai tuntui ainakin siltä. Heinikko oli korkea
ja hyötyvä pitkin rinnettä, maa hedelmällistä mullikkoa ja korkeat
koivut loivat siihen hauskan siimeksen. Ja puro siinä alla porisi
vaahtoavana putouksena ja ajeli alla olevaan avarampaan kosteikkoon
virkkuja, valkopäitä aaltojaan.
Siinäpä soisin minä voivani viettää elämäni alakuloiset hetket,
niin tuntui mielestäni tuossa levätessäni. Sinnepä tahtoisin
vetäytyä loitolle maailman mylläkästä, kun korkeimmillaan käyvät
inhimillisten intohimojen ja kilvoittelujen tuimat laineet ja tahdon
tarmo väsähtää puolettomissa ponnistuksissa. Toisinaan halaa mieli
niin hartaasti täydellistä yksinäisyyttä ja lepoa. Tässäpä olisi
lepopaikkani rauhainen ja rikas, olisi suvantoni ja suojarantani.
Ei loiskuisi kaukaisinkaan maininki elämän taistelujen ulapalta
hiljaisen lepolaaksoni kuuluville, vaan sydänmaan tyynesti hilpeilevä
puro soittaisi yksin viehkeätä virttään huuhdellen mielestäni
kaihon ja katkerat mietteet. Ja minä kuuntelisin sen alakuloista
soittoa, kunnes jo rauhoittunut mieleni kuulisi siitä virkistävää
kehoitusvirttä ja elämän halua ja iloa.
Ja siinä yksinäisyydessäni, vaikuttamatta minkään ulkomaailman tavan
tai kiihoittimen, kävisin sitten äänettömiä käräjiä itseni kanssa
ja tuomitsisin vinouteni ja vääryyteni. Siellä oppisin ajattelemaan
itsenäisesti ja vapaasti ja arvostelemaan maailman turhuuden ja
maailman hyveen ja saisin luoduksi silmistäni karstat pois, jotka
himmentävät ja harhauttavat katseeni, ja puhdistumaan saisin
maailmalla tarttuneesta kuonasta alkuperäiset ihannekuvani. Ja niin
varustettuna tahtoisin taas rientää takaisin elämän hälinään, sillä
silloin osaisin minä taas oikein taistella ja oikein nauttia, oikein
viljellä, kehittyä ja kehittää.
Mutta lepopaikkani olisi väsymyksen hetkien varalta aina täällä
laaksoni rinteellä koivujen siimeksessä, syrjässä syrjäisimmältäkin
polulta. Ja kun kerran huomaisin taipalellani kokonaan uupuvani,
silloin rientäisin taaskin tähän kuuntelemaan puron lievittävää
lirinää ja hengittämään reheväkasvuisen laaksoni tuudittavaa tuoksua.
Istuisin mättäälle nurmikkoon, nojaisin pääni koivun valkoista kylkeä
vasten ja katselisin, kuinka sopuisassa leikissä taivaalla harmajat
hattarat ajelevat toisiaan, kuuntelisin tuulen leikkiä latvoissa
ja unhoittaisin kaikki, kaikki. Ja silmäni ummistaisin siinä ja
nukkuisin pois kuin rukoukseensa nukkuva lapsi.
Tässä tämmöisessä lepopaikassa voisi -- niin minusta tuntui --
ihminen kerrankin tuntea itsensä vapaaksi kaikesta, tuntea itsensä
ihmiseksi. Mutta mistäpä löytäisi elämän taipalella lepopaikan
tämmöisen, syrjäisen, rauhallisen ja helmaansa noin hellästi
tuudittavaisen?
Oli niin suloista levätä tuossa laakson pehmeässä liepeessä
ja sen siimeksessä vilvoitella hiestynyttä päätään ja samalla
antaa ajatusten mielinmäärin tehdä retkiään unelmain rajamailla.
Tuommoisessa lepopaikassa on ihana haaveksia ja siinä sitä voipikin
vapaasti tehdä. Hevillä en malttanut siitä erota.
Vaan matkaa oli jatkettava. Lepopaikka jäi siihen jäljelle, kun
taas lähdettiin samoilemaan salon halki, kiikkumaan suoportailla
ja hyppimään karujen kangasten kivillä, enkä sen koommin tavannut
levähdyspaikkaa sen makuista. Vai liekö vika ollut siinä, etten
muulloin sattunut samassa mielialassa istahtamaan helteissäni
henkäisemään? En tiedä, vaan jos sellaisen lepopaikan vasta mistään
taipalillani tapaan, niin lepäänpä silloinkin tahallani tarkoin ja
kauan.
(Tuokiokuvia Kuusamon matkalta.)