Iltahämärässä eräänä sydäntalven päivänä ajoi Paavo Heikinpoika,
Paason Heikin kolmas poika heinäkuormaa jokea myöten kotiinsa päin.
Hän makasi ryntäillään häkin päällä heiniin melkein peittäytyneenä,
hevonen käveli höllin ohjaksin niin verkalleen kuin halusi, ja
mies katseli välinpitämättömästi ympärilleen hämärään peittyvään
talviseen luontoon. Hänestä häämöitti kauempana edessäpäin lumisella
tanterella jokin epäselvä olento, vaikkei hän pimeän vuoksi voinut
eroittaa, oliko se tuulessa heiluva heinätukko vai avannon viitta
vai rantaa myöten jokivarrelle päin painuva hiihtäjä... Ei hiihtäjä
se on, se kääntyy yhä lähemmäs rantaan päin... jo lähteekin
nousemaan törmälle... Se ei ole kukaan muu kuin Tapani, veli Tapani,
joka hiihtelee Kelalaan -- se kuuluu poika siellä tuontuostaankin
hiihtelevän Sannaa naurattelemassa, vaikkei kotona puhu mitään.
Paavo Heikinpoika hymähti ja painautui mukavammin mahalleen
heiniin... Sanoo rihmoilla hiihtävänsä, niinhän sitä ennen aina
sanottiin, kun noinikään poikettiin kuin ohimennen linturihmat vyöllä
puhuttelemassa tyttöjä navetan ovella taikka saunan lämmitessä. Tuttu
juttu! Tapanihan alkaa olla jo niissä vuosissa hänkin.
Mutta jatkaessaan sitä ajatustaan kävivät Paavon kasvot vakavammiksi
ja synkemmiksi... Mihinkäpä se Tapanikin mukamas eukkonsa asettaisi,
ei Kelalaan toista kotivävyä sovi ja meille taas... ei tule mitään.
Siellä on jo kolme akkaa toraamassa... Ja kuka sen tietää toisekseen,
kauanko meitä kolme poikaa säilyy kotosalla -- juuri tähän aikaan
viime talvena vietiin Iikka-veli sotaväkeen...
Näihin raskaisiin mietteisiin vaipuneena ajeli Paavo Iijoen jäätä
pitkin melkein kotitörmän kohdalle asti, mutta siellä kulkusten
kilinä herätti hänet mietteistään. Hän kohotti päänsä ja näki
hevosen, jolla oli kuomureki perässään, hyvää vauhtia laskevan törmää
alas ja kääntyvän, joelle saavuttuaan, valtatietä alaspäin. Kaksi
miestä istui reenperässä; turkinkaulustat olivat pystyssä, vaan
Paavo arvasi kyllä, keitä ne kulkijat olivat. Ne ajoivat taas tänä
talvena vähä väliä talosta taloon ja veivät aina jotakin mennessään:
milloin minkin veron nimellä viljasäkin tai lohileiviskän tai lehmän
tai lampaan, milloin hevosen pitkille kyytimatkoille, milloin voita
ja juustoa sotaväki-osastolle eväiksi, milloin miehen talosta
sotaväkeen. Mitähän lienevät taaskin olleet vailla...
Paavon hevonen lähti jo kuumuutta huuruten raskaasti vetämään
kuormaa törmälle, ja silloin laskeusi Paavo kuorman päältä, autteli
itse etupajusta ja antoi sitten, kun oli päästy törmän päälle
pirtin päätyikkunan kohdalle, hevosensa hetkisen huokaista. Mutta
lautaikkunan takaa pirtistä kuului äänekästä, toraista puhetta,
ja silloin hän suuttuneena nykäisi suitsia ja ajoi heinähäkin
takapihalle tallin edustalle, jossa riisui hevosen, vei sen
pilttuuseen ja teki sille appeen.
Tullessaan taas tallista ulos heinäkuormaa tyhjentämään näki hän
isänsä astuvan pirtistä häntä auttamaan. Ukko oli jo vanhanpuoleinen,
varsi kumarassa, ja näytti muutenkin vähän masentuneelta. Kotvan
aikaa työskentelivät isä ja poika ääneti yhdessä, vaan sitten virkkoi
Paavo melkein kuin itsekseen:
-- Kesken ne rehut tänä talvena loppuvat. Olisi pitänyt syksyllä
vähentää karjaa.
-- Olisi pitänyt, toisti ukkokin. Nyt niistä pitää joka päästä vielä
vero maksaa ja sittenkin niitä on kevätpuoleen tapettava. Vaan eihän
sitä osannut vähentää, perhe suuri, lapsia kasvaa, jollakinhan sen
täytyy elää, ja millä se eläisi, jos ei olisi lehmän-antiakaan?
-- Niin, tässä talossa on liikaa väkeä.
-- Ja joka hengen kohdalta menee vero. Kului hetkinen äänettömyydessä.
-- Voutiko se oli vai kirjuri, joka täältä juuri ikään ajoi? kysyi
Paavo matalalla äänellä.
-- Kirjuri ja nimismies. Kirjoittivat taas kirjoihinsa kaikki, mitä
talossa on, joka lampaan ja vasikan, joka kirveen ja viikatteen.
Kaikista vero! He arvelivat, että jo parin viikon perästä voi kanto
meille joutua. Näin se kyllä karjakin väleen sulaa, sillä milläpä sen
veron muuten maksaa? Ja se kuuluu menevän vielä ensi vuodeltakin.
-- Sekö hopeavero?
-- Se. Ja kesällä kuulutaan vielä erittäin otettavan uusi sotavero.
-- Ukko vaikeni hetkeksi, vaan jatkoi sitten selin kääntyneenä. -- Ja
niin se nimismies tiesi, että tänne tänä kevännä tulee vielä muitakin
kirjoittajia.
-- Meillekinkö? Sotaväkeen? Vaan Iikkahan vietiin viime talvena.
-- Kuulutaan tarvittavan uusia miehiä Vironmaalle, siellä tappaa
niitä tauti ja vihollinen kilvan. Eikö lie jo mennyttä Iikkakin, ei
ole kuulunut hänestä mitään.
-- Ja nyt toisia sijaan -- meitähän tässä talossa Tapanin kanssa
tuleekin neljä miestä, niin, tottapa otetaan siis meiltäkin.
Paavo oli jo selvillä, ettei kysymys ollut mistään muusta, kuin että
juuri hänen tuli suoriutua sotaväkeen. Huhuja uuden sotaväen otosta
oli kulkenut usein, ja aina ne olivat toteutuneet. Ja kun kerran
sotamiehen kirjoihin joutuu, niin siinä ei auta rukous eikä kirous...
Ja Paavo oli vasta vuosi aikaa sitten mennyt naimisiin.
Paavo keräsi kouriinsa viimeiset heinät reen pohjalta ja vei ne
suoraan talliin hevosen eteen. Nosti sitten häkin pystyyn seinää
vastaan ja veti reen suojukseen. Ja sitä puuhatessaan kysyi hän
tyynellä äänellä, ikäänkuin ohimennen, isältään:
-- Toraa kuului äsken taas tuolta pirtistä, eukotko riidassa?
-- Heh, tokko tuosta sovintoa tullee koskaan! Se on Matin akka
siksi torainen ja kärty ja muka emännyydestään arka, eihän sille
miehensäkään mitään mahda. Ja aina ne Iikan eukko ja sinun Liisasikin
näykähtelevät. Ei tässä pirtissä sopua tule, niin kauan kuin ne
kaikki siinä elävät yksillä tiloilla.
-- Sitä se näkyy olevan. Ja Tapani puuhaa vielä neljättä!
Yhdessä astelivat isä ja poika takapihalta tupaa kohden. Vaan ovelle
he pysähtyivät, ja isä katseli ääneti, kuinka Paavo otti pirtin
seinustalta esiin suksensa ja rupesi mäystimiä korjailemaan.
-- Mihinkä sinä nyt vielä hiihdät?
-- Käyn Kelalassa, Rannan Pietarin puheilla.
-- Sitäkö tuumaat salolle lähtöä?
-- Eihän tästä muuten mitään tule. Talo kituu ja mies toisensa
jälkeen poimitaan pois. Pietarin asiat ovat sellaiset, että se jo
pari kertaa on kehoittanut minua mukaansa. Jos hän nyt yhtyy tuumaan,
niin vielä tällä kelillä lähdemme akkoinemme painamaan takamaille ja
painetaankin siksi etäälle, ettei eukkojen tora kuulu.
-- Eikä sotaväen kirjuri tapaa. Olen tuota jo miettinyt minäkin.
Talosta erotaksesi sinun ei tosin tarvitsisi niin kauas hävitä, onhan
täällä autiotiloja, joille voit lähteä viljelijäksi. Se ei ole leikin
yritys, Paavo, se salolle lähtö -- sitä elä unohda, kova on edessä
sillä miehellä, joka aikoo asuntonsa autioon korpeen. Mutta kurjuutta
on täälläkin -- tee tahtosi.
Paavo ei vastannut, hän hioi hetken suksiaan kinokseen, potkaisi
sitten voimakkaasti ja laski törmältä alas joelle.
Paason vanha Heikki jäi törmälle seisomaan ja mietteissään
arvostelemaan poikansa aikeita. Hänen oli itsensä aikoinaan, olojen
kotona ollessa tukalia ja kun takamailla hiihdettiin lappalaisia
veroittamassa, monasti tehnyt mieli jäädä sinne kauas rauhallisille
salojärville elämään. Vaan se oli peloittanut se tuuma, siellä oli
vastassa kylmä korpi ja halla ja pedot ja avuton yksinäisyys, jos
tuli tauti tai kuolema. Sinne aikoi nyt poika -- vaan koettakoon! Se
arastelee sotaväkeen lähtöä, eipä kumma tosiaankaan, mutta kysytään
sitä tälläkin retkellä rohkeutta ja kestävyyttä, tällä sitä juuri
kysytäänkin.
* * * * *
Asutusolot Suomessa olivat tähän aikaan, 16:nnen vuosisadan toisen
puoliskon alulla, yleensäkin olleet vähän liikkuvalla kannalla.
Sisä-Suomen vesistöjen erämaita olivat hämäläiset ja savolaiset
ruvenneet ottamaan haltuunsa ja siirtymään niihin yhä kauemmas
perustamaan vakinaista asutusta. Tuota hallituksen suosimaa
muuttointoa kannustivat monet vanhoilla kotipaikoilla vallitsevat
olot, liian korkeat verot, raskas sotapalvelus ja sotaväen
elättäminen sekä aika ajoin maahan tunkeutuva taikka sitä uhkaavan
sodan vaara. Erämaat saivat asukkaita. Saman muuttoinnostuksen
merkkejä oli ilmestynyt myöskin Pohjanmaalla, jonka pohjoisimmat
jokivarret jo alkoivat olla väki korkealle asutuita. Niin asusti
jo Juhana kuninkaan ensimäisinä hallitusvuosina Iijoen varrella
joitakuita uutisasukkaita aina Pudasjärven rannoille asti ja Kurjen
salokylää myöten; he olivat takamaille muuttaneina täällä vuosikausia
eläneet verottomina uutisasukkaina, vaan näihin aikoihin ruvettiin jo
heidän uutiskyliään lukemaan vakinaiseksi asutukseksi, ja veroittajan
pitkä käsivarsi rupesi jo niihinkin ulottumaan.
Paljoa ylempänä saman joen latvoilla, Kitkan ja Maanselän kalaisilla
järvillä, olivat iiläiset vanhastaan tottuneet kulkemaan lappalaisia
veroittelemassa ja kesäisin kalastelemassa, ja olivat he näitäkin
seutuja lukeneet takamaikseen, vaikkei niiden omistamisesta
vielä ollut mitään tietoa, eipä edes siitä, mihin valtakuntaan
ne kuuluivat. Sittemmin oli Lapinkulku käynyt harvinaiseksi ja
hallituksen käskystäkin vihdoin lakannut, eikä maanviljelykseltä
kotoa enää niin kauas joutanut kalamatkoillekaan muuta kuin joskus
hätätilassa.
Viime vuosina olivat kumminkin olot kotona rannikoilla käyneet niin
tukaliksi, että muistot noista kaukaisista, rauhallisista takamaista
taas useammin olivat palanneet mieliin ja miesten keskusteluihin.
Pohjan köyhää perukkaakaan eivät ensinkään säästäneet nuo vuosittain
kasvavat verot, joita sota nieli, ja tila siellä, toinen täällä oli
jäänyt autioksi. Tanskalaisten valloittaman Elfsborgin lunnaiden
maksamiseksi oli taas ruvettu kantamaan uutta, raskasta veroa,
kymmenystä kaikesta irtaimistosta, ja uusi sotavero Viron sotaa
varten määrättiin samaan aikaan maksettavaksi. Talonpojat olivat
toivottomia. Raskaimmin heitä kumminkin kiusasi ja rasitti myötäänsä
läpimatkustava ja matkoillaan viivähtelevä sotaväki, joka suureksi
osaksi oli ulkomaista, skotlantilaista, englantilaista ja saksalaista
väkeä, ja joka eväikseen ja ravinnokseen maksutta otti talonpojilta,
mitä irti sai -- pakkokin oli ottaa, kun ei kruunu maksanut palkkoja.
Omia miehiä vietiin vuosittain uusi ryhmä taistelupaikalle. Sen
lisäksi tuli vähä väliä rutto ja kato. Niin kiusautuneita olivat
asukkaat muutamissa osissa maata, että he jättivät kokonaan
kotimaansa ja siirtyivät muihin maihin.
Tällaisten olojen vallitessa oli Iijoenkin suussa taas ruvettu
puhumaan muutosta takamaille, ne olot olivat vihdoin vaikuttimina
Paason Paavonkin rohkeaan päätökseen, joka kevättalven kuluessa
niin kypsyi, että eräänä päivänä huhtikuun loppupuoliskolla pieni
retkikunta jo teki lähtöä Kelalan pihalta ylös jokivartta pitkin.
Rannan Pietari Kelalasta oli näet päättänyt lähteä mukaan, hänkin
kun oli huomannut mahdottomaksi jäädä kotikyläänsä, vaikka syyt
olivat osaksi toiset kuin Paavolla. Hän oli näet syksyllä mennyt
naimisiin, nainut serkkunsa -- pappi oli vihkinyt asiaa lähemmin
tiedustelematta. Mutta sitten rupesi puheita kuulumaan, että se on
laissa kiellettyä, siitä on edesvastuu ja rangaistus ankara. Aivan
selvillä siitä ei oltu ja Pietari oli toivonut asian unohtuvan.
Vaan sitten oli hän kuullut erään kateellisen vihamiehensä uhanneen
ilmoittaa hänet ensi kesäkäräjiin -- ja silloin näki Pietari
parhaaksi paeta. Nuoren vaimonsa kera yhtyi hän Paavon matkueeseen ja
kasaili nyt juuri lähtöä tehden tavaroitaan poronkelkkoihin.
-- No Tapani, nyt elä enää mieti, lähdetkö vai etkö, se on sinun nyt
päätettävä, puhui Paavo puoli leikillä kulkiessaan ohi nuorimman
veljensä, joka siinä seisoi hieman levottoman ja epäröivän näköisenä.
Oli ollut puhetta, että hänkin lähtisi veljensä mukana takamaille,
mutta siitä ei ollut tullut mitään, ja piloillaan se nyt Paavokin
näinikään veljeään kehoitteli. Mieli se Tapanin kyllä olisi mukaan
tehnyt, eikä hän ollut arkakaan luonnostaan, vaan hän oli muuten
kiinni -- kiinni juuri tässä Kelalassa, jossa hän oli kulkenut
"rihmoja virittämässä", vaan itse joutunutkin pauloihin. Mutta Sanna
olikin hiukan itsepäinen tyttö, ei suostunut lähtemään salolle, sanoi
vain Tapanille: mene yksin, jos menet. Ja siksi oli Tapanin pakko
veljelleen vastata:
-- Ei tullut multa vielä lähtöä.
-- Eikä tule sitten vastakaan, intti Paavo. Vaan kun viimeiset
jäähyväiset olivat sanotut ja pieni pororaito lähti solumaan alas
joelle, katsahti Tapani nuhtelevasti vieressään seisovan tytön
silmiin ja virkkoi:
-- Ehompi elämä niillä siellä tulee kuin täällä, ja onnellisempi.
-- Voipi tulla, mutta minä vain en iäkseni suostu lähtemään pois
ihmisten ilmoilta, vastasi tyttö, heilautti kenoa päätään ja pyörähti
pirttiin päin.
Nämä molemmat näkökannat ne risteilivät useimpain muidenkin mielissä,
jotka Kelalan törmältä takamaille lähteväin kulkua katselivat.
Vaan pienen raidon matkue samoili eteenpäin Iijoen jäätä pitkin
arvelematta ja arastelematta ja kuudennella vuorokaudella se jo
oli poikennut kulkemaan suoraan koillista kohden Livojoen törmien
lomitse. Se oli edellisenä päivänä lähtenyt tämän jokivarren
ylimmästä asutuksesta, Kollajan uutiskylän taloista, jonne Paason
ukko hevosella oli heitä saatellut tuoden hiehon ja mullikan talteen
sinne kesään asti, jolloin jonkun uutisasukkaista piti käydä sieltä
venheellä hakemassa tämä karjansa alku. Kollajan taloissa he olivat
eronneet ihmisistä ja samoilivat nyt eteenpäin, tietäen, etteivät
pitkiin aikoihin, ehkäpä eivät koskaan, tulisi tapaamaan muita
ihmisiä, kuin mahdollisesti sydänmailla kierteleviä lappalaisia. He
muodostivat nyt keskenään pienen, suljetun yhteiskunnan ja rupesivat
vähitellen totuttautumaan siihen ajatukseen, että muita ei enää ollut
olemassakaan.
Kevät oli jo pitkälle kulunut, huhtikuu teki loppuaan; keskipäivällä
suvesi ja keli oli pehmyt, joten täytyi kulkea enimmäkseen öiseen
aikaan, jolloin hanki kantoi. Kun päivä nousi korkealle ja lämmitti
maan, silloin haki tuo pieni retkikunta suviselta törmältä
pälvipaikan tai taittoi havuja hangelle ja lepäsi siinä levitetyillä
porontaljoilla, vetojuhtain nakertaessa kaadettuja naavapuita ja
talventakaista jäkälikköä. Vaan kun ilta vilpastui ja nietokset
kovenivat, lähti retkikunta jälleen liikkeelle painamaan koillista
kohden pitkin joen tasaista tannerta.
Etumaisena hiihti Paason Paavo, olallaan hihna, josta hän talutti
raidon päässä kulkevaa taattua härkäporoaan. Sen vetämässä ahkiossa
istui hänen vaimonsa Liisa, sylissään puolen vuoden vanha poikansa,
joka oli melkein umpeen pistetty poronnahkaiseen tuppeen. Raidon
päässä hiihti Rannan Pietari, vakavana ja äänettömänä, silloin
tällöin sukaisten supattamaan keskellä raitoa olevan pulkan kohdalle,
jossa istui hänen nuorikkonsa, kaunis Elina, jonka kanssa hänen ei
ollut lupa yhdessä elää kotoisilla rannoilla. Toiset porot vetivät
kuormakelkkoja, joissa matkueen muuttotavarat olivat. Sekä Paavo että
Pietari olivat näet ottaneet perintönsä kotitaloistaan, ja siinä
heillä oli nyt omaisuutensa: työaseita, keittotarpeita, verkkoja,
hamppuja, vaatteita, suoloja, siemenjyviä -- pitihän jotakin olla,
kun korpeen oli tehtävä koti. Pitkin raidon kuvetta laukkasi Halli
hengästyneenä, poiketen vähä väliä törmälle haukkumaan vesakossa
soittelevia metsoja.
Päivä laski, tuli iltahämärä, ja pieni pororaito liikkui myötäänsä
eteenpäin, verkalleen ja vakavasti. Vaan kun pimeimmilleen ehti
keväinen yö ja vetoporot pahasti läähättivät, silloin pysäytti Paavo
taas raitonsa kuusisen rannan rinteelle, keräsi kuivia risuja, teki
nuotion ja iski tulta, Pietarin kaataessa naavapuita väsyneiden
porojen syötäväksi. Liisa kääri pojan turkkeihin ja rupesi rokkaa
keittämään, vaan Elina, joka oli nuorin joukossa, nukahti usein
lämpöiseen pulkkaansa ja heräsi vasta, kun nuotio jo korkeimmillaan
roimusi ja Pietari veti hänet aivan tulen äärelle.
Syötiin, istuttiin ja tarinoitiin, nukkumaan ei joudettu. Miehet
laskivat päivämatkoittain summia, kuinka pitkälti vielä oli taivalta
Kitkan rannalle, jonne he pyrkivät. Paavo oli siellä kerran kymmenen
vuotta sitten ollut mukana kalamatkalla -- sen jälkeen ei siellä
Iistä oltu käytykään -- ja hänellä oli siis vähä tietoa matkasta.
Joskus, kun he sattuivat lepäämään jollakin kauniilla rinteellä
Livojoen varrella ja matkustus jo kovin tympäisi, syntyi heissä
tuuma, että jos he jäisivätkin siihen, etemmäs pyrkimättäkään.
Vaan he hylkäsivät sen tuuman samassa: asutus oli liian lähellä,
veroittaja oli jo oppinut löytämään aina Kollajan taloihin asti, he
olivat kerran lähteneet pakoon kaikkia noita rasituksia ja tahtoivat
myöskin päästä niin etäälle, ettei sieltä kumukaan kuuluisi.
-- Ei, painetaan eteenpäin, ensi viikolla ollaan perillä, vaati Paavo.
-- Ensi viikolla, niin, pidä sinä huoli päivistä ja viikoista, niitä
en minä muista. Mutta eteenpäin sitä on painettava!
Ja he nousivat ja samoilivat taas koillista kohden joen latvoille
ja siitäkin vielä eteenpäin kankaiden poikki, halki aution luonnon,
jossa ei elävän merkkiä näkynyt muuta, kuin joskus vesakon rintaa
koikkelehtava jänis tai repo, joka säikähtyneenä viiletti aavikon
poikki, tai öiseen aikaan susi, jonka silmä pimeässä hehkui ja joka,
uskaltamatta käydä saaliin kimppuun, etäämpää haikeasti ulvahti.
Mutta eräänä päivänä levisi matkamiesten eteen aava ulappa ja loiva
rannikko, Kitkan avara, luminen selkä, jonka keväinen aurinko
huikaisevasti kiilloitti. Ja selän takaa kuvastui katsojan silmään
mahtava tunturimaa, joka rajoitti taivaanrannan ja jonka keskestä
kohosi pilviä kohden tasalakinen Pyhätunturi ja Rukatunturin
särmäiset huiput. He olivat perillä, löysivät piakkoin iiläisten
vanhan kalasaunankin lounaiselta rannalta ja asettuivat siihen aluksi.
Mutta kauaksi eivät. Vielä etemmäs, vielä syvemmäs tähtäsi
uutisasukkaiden mieli, he eivät tahtoneet jäädä sinne meren
puolelta ehkä saapuvain kalamatkueiden jalkoihin. Päivän levättyään
hiihtivät miehet tutkimaan vastapäistä rantaa ja pysähtyivät vihdoin
Yläkitkan koilliskulmalle, virran partaalle, jonka he nimittivät
Virranniemeksi. Siellä rupesi kohta autioon luontoon kajahtelemaan
kirveiden kalsketta ja kaatuvain honkain ryskettä, ja pian lähtivät
uuden pirtin seinät kehälle kohoamaan. Vaan kun he olivat saaneet
tupansa vesikaton alle, kiirehtivät he käyttämään hyväkseen viimeistä
keliä ja tuomaan Kitkan poikki perheensä ja kuormastonsa uuden kodin
paikkeille.
Mutta Virransalmen toisella rannalla, tuuheiden kuusten lomassa,
seisoi erämaan kesytön lapsi ja katseli piilopaikastaan tuota
niemelle kohoavaa hirsimajaa ja sen outoja asukkaita. Hänen lyhyt,
pullea vartalonsa vavahti toisinaan vihasta, jalka teki terävän
liikkeen ja käsivarsi, joka jousta piteli, oikaisihen uhkaavan
suoraksi. Ja soikeassa silmässä paloi kiukkua ja kostoa. Hän
seisoi siinä kauan vaanien ja tähystellen ja ihmetteli noiden
tulokkaiden temppuja. Vaimot istuivat näet hartaina rantakivillä,
miehet olivat ottaneet lakit päästään ja toinen heistä pani kätensä
ristiin ja luki jotakin kovalla äänellä. Hän ei, tuo Lapin kesytön
lapsi, tiennyt, että uutisasukkaat siinä viettivät helluntaipäivän
hartaushetkeä lukien ulkomuistilta isämeitänsä -- muuta eivät
muistaneet. Hän tajusi vain, että hänelle oli ilmestynyt kilpailija
tuohon rauhoitetun salonsa liepeelle, ja hän tunsi vaistomaisesti,
että se tulisi olemaan häntä voimakkaampi. Ja silloin häneltä
vähitellen laukesi jännitys jäsenistä, jousi vaipui maata vasten,
silmästä sammui hehku ja tuo pieni vartalo tuntui painuvan vieläkin
matalammaksi ja köykäisemmäksi. Hän käänsi suksensa saloon päin ja
lähti hiihtämään harjujen lomaan, ponnistaen yhä voimakkaammin, kuta
etemmäs ehti laakson pohjukkaan.
* * * * *
Kolme vuotta oli kulunut, neljättä kesää elivät uutisasukkaat
Virransalmen rannalla. Tämän virran niskaan, puolen virstaa
pohjoiseen ensimäisestä uutistalosta, oli jo syntynyt toinen, Pietari
oli näet rakentanut siihen oman tupansa ja muuttanut Elinansa ja
vuoden vanhan esikoisensa kanssa siihen asumaan. Kummankin mökin
ympärillä oli ometta ja aitta ja ometan takana naurismaa; Paavon
rannassa rakenteli isäntä jo malkakattoa uuteen saunaansa, vanhimman
pojan, joka oli ollut mukana matkalla Pohjanlahden rannalta,
juostessa siinä vieressä hakemassa mukulakiviä vesirajasta. Hänellä
oli tuvassa jo kaksi sisarta, joista toinen tassutteli äitinsä
helmasta kiinni pidellen, toinen makasi katto-orresta riippuvassa
pärevasussa.
Sakeaan metsään, joka peitti harjun suvisen rinteen, oli molempain
mökkien kohdalle avautunut pieni sarka, jossa mustuneiden kantojen
lomassa kasvoi vihanta ohranlaiho ja niiden keskivälillä suitsusi
eilen uudesta vierretty kaski. Vaan harjun takana vesisuon reunassa
kulkivat laitumella molemmat sarvipäät, jotka olivat retkeilleet
Pohjanlahden rannalta ja joiden seurassa pelehtivät heidän
toivorikkaat perillisensä, hieho ja vasikka, joista ensimäinen jo
mielitteli lemmenvehkeisiin isänsä kanssa. Ylempää rinteeltä kilisi
lampaan tiuku. Siihen asti uskalsivat elukat laitumelle, vaan etemmäs
eivät, sillä hongikosta niemen juurelta oli tuon tuostaankin kuulunut
kontion kumeaa murinaa, joka jo monasti oli pannut sarvipäät kiireen
vilkkaa laukkomaan kotimökin tarhaan.
-- Viepä, Liisa, lapset Pietarin mökkiin ja aja samalla lehmät
kotiin, niin päästään tästä nuotalle! huusi Paavo saunan harjalta
eukolleen, kun näki Pietarin sieltä melovan myötävirtaa rantaa kohden.
-- Oikeinko yökuntaan? Elinasta ei ole tällä haavaa mukaan lähtijäksi.
-- Siksipä viekin lapset hänen hoitoonsa. Totta tässä täytyy kerätä
talvimujeita, kun nyt kerran nuotta on. Vedetään kolmen.
Kalanpyynnistä ei uutisasukkailla tullut riitaa, vettä oli kyllin
kummallekin. Verkoilla ja katiskoilla he pyysivät kumpainenkin
omalla puolellaan salmea, vaan iso järvinuotta, jonka he talven
pitkinä puhteina olivat yhdessä kutoneet, oli heillä yhteinen;
yhdessä sitä vedettiin ja saalis jaettiin kahtia. Miehet lappoivat
nuotan veneisiin ja, Liisan jouduttua kotitöistään, lähdettiin
soutamaan kauemmas kotisalmesta taatuille apajapaikoille. Sydänyön
aikana keskeyttivät he työnsä ja soutivat saaren rannalle lepäämään
ja aterioimaan. Vaan juuri rantaan saavuttaessa pysähtyivät airot
yhtäkkiä ja kaikkien silmät tähystelivät yhteen suuntaan.
Salmen kautta loisti järven etelärannalta tulen liekki katsojia
vastaan. Se oli kovin outo ilmiö asumattomilla erämaan rannoilla.
Lappalaiskylää ei ollut noilla paikoin ja kaukaisempia kalastajia
ei ollut moneen vuoteen täällä liikkunut. Uutisasukkaiden mielissä
risteili monenlaisia aavistuksia ja mietteitä, peloittavia ja
rohkaisevia, ja kauan he sanaa vaihtamatta katselivat vilkkuvaa
tulta. Vihdoin virkkoi Paavo:
-- Eiväthän lie ryssänpuoleisia Lapin veroittajia, niitä kuuluu
täällä takavuosina liikkuneen.
-- Eivätkä ne tietysti meitäkään säästä, vaikeroitsi jo Liisa
pelästyneenä.
-- Elkäähän hätäilkö, ehkä ovat kotipuolen miehiä, jotka ovat taas
kerran lähteneet hauinpyyntiin, lohdutteli Pietari.
-- Soudetaanpa lähemmäs, siitä on selvä saatava.
Isompaan venheeseen lappoivat kalamiehet nuotan, jättivät sen
saaren rannalle ja soutivat pienemmällä tulta kohden. Etäämpää he
jo näkivät, että lappalaisia siellä ei ollut. Vaan keitä sitten?
Ystäviäkö vai vihamiehiä?
Niemen toiselle rannalle laskivat he ääneti venheensä ja lähtivät
hiljaa lepikon läpi vakoilemaan. Vaan jo etäämmälle he tunsivat
tulella olijain tutun murteen, kohta eroittivat tuttuja ääniäkin
-- ne olivat iiläisiä hauinpyytäjiä. Rohkeasti he astuivat esille,
tervehtivät tuttaviaan ja sukulaisiaan, jotka turhaan olivat hakeneet
uutisasukkaita Kitkan rannalta, arvaamatta soutaa Virransalmelle
saakka. Ilo oli yleinen molemmin puolin, ja siitä tuli uneton
tarinayö.
Iiläiset kertoivat kuulumisia vanhalta kotipuolelta, ja ne
kuulumiset eivät olleet ilahduttavia. Siellä olivat olot käyneet yhä
rasittavammiksi, edellisenä kesänä vei halla viljan, läpikulkeva
sotaväki asettui kuukausmääriksi talonpoikain luo elämään, kiskoen
heiltä väkisin ja maksutta, mitä vähiä ruokavaroja heillä vielä
oli; ja sitten kevättalvella tuli rutto. Se oli käynyt joka
talossa jättäen niihin syvät merkkinsä. Paasosta oli vanha Heikki
isäntä kepertynyt, ja Tapani, joka pelkäsi sotaväkeen joutumista,
oli jo keväällä paennut Pudasjärville sekä nyt lähtenyt mukaan
Kitkaretkelle, sinne jäädäkseenkin. Parilla muulla nuoremmalla
perekunnalla oli myös vahva aikomus asettua takamaille - siellä
kotona olivat pellot jääneet kesantoon, suvivilja kylvämättä,
heinät tekemättä ja veroittaja juoksi rästejä kiristämässä. Nälkä
oli ollut edessä, ja siksi olivatkin kylän rotevimmat ja terveimmät
lähteneet uudelleen koettamaan vanhaa elinkeinoa, järvikalastusta,
että edes jotain syötävää saataisiin talveksi. Naisiakin oli muutamia
retkeläisten joukossa, eihän lähtökelpoisia miehiä ollutkaan joka
talossa. Niin oli Kelalasta, josta tauti oli vienyt molemmat
vanhukset ja jossa talo nyt oli kotivävyn hoteilla, Sanna lähtenyt
talonsa puolesta kalamiesten matkaan takamaille.
Väleen kului kotiuutisia kerrottaessa lyhyt kesäinen yö ja päivä
nousi jo koko joukon itäisten vuorenharjujen yläpuolelle, kun
uutisasukkaat kutsuivat kaukaisia vieraitaan siksi päiväksi
salomökeilleen vierailemaan.
-- Ja kellä lie uskallusta tänne jäädä, niin tervetuloa, ei täällä
ahtaaksi käy, on rantoja tällä järvellä ja toisia järviä on lähellä
samankokoisia, puhui Paavo, kun venheisiin laskeuduttiin ja
lähdettiin koko joukolla soutamaan Virranniemelle.
Päivä vietettiin juhlapäivänä, uutismökkien emännät keittivät ja
paistoivat parasta, mitä lie ollut heidän vähissä varastoissaan, ja
sillä välin miehet vaihtoivat näädännahkakimpuilla rannikkolaisilta
sen verran, kuin näiltä riitti luovuttaa suoloja, hamppuja,
kirveitä ja kangasta. Vaan kun sitten murkinan jälkeen maattiin
päivänpaisteessa pihanurmella ja tarinoitiin tämän ja tuon puolen
oloista, kysäisi Paavo äkkiä veljeltään:
-- No, Tapani, jokohan nyt todella jäät tänne salolle, kolme vuotta
sitten et uskaltanut etkä hennonut?
-- Nyt jään.
-- Ka, henkihän se on sinussakin, jää pois! Ja aluksi ainakin tulet
ehkä toimeen tässä meidän pirtin ahtailla tiloilla. Vaan yksinkö aiot
jäädä tänne, eukottomana poikamiehenä salolle...?
-- Saaneehan lappalaiselta tyttäriä, kun tarve tullee, kiirehti
Tapani vastaamaan. Hänellä oli tosin vielä vähä muitakin toiveita,
mutta piti ne salassa. Isosti oli hänen mielensä riemastunut, kun
hän Pudasjärvillä oli nähnyt Sannan olevan kalamiesten matkassa.
Mutta tyttö oli ennen niin päättävästi vakuuttanut, että hän ei
jäisi korpeen kuolemaan -- Tapani ei ollut nyt taas sitä rohjennut
uudelleen ehdoittaakaan.
Mutta nyt pisti eräs iiläisten vanhimmista koristelematta Sannalle
äkkiä kysymyksen:
-- Mitä se Sanna siitä sanoo, että Tapani aikoo naida
lappalaistyttären?
Tyttö kävi hämilleen äkillisestä kysymyksestä, punastui ja jäi
äänettömäksi. Ja Tapani itse oli melkein yhtä hämillään. Vaan Paavo
kiirehti nuorille avuksi:
-- Vai jäätkö tänne, Sanna, uuden mökin emännäksi?
Nuorten katseet osuivat vastakkain, ja tytön silmäyksestä jo Tapani
tajusi, että tämä jo oli voittanut kammonsa erämaata kohtaan. Se
liitto olikin jo pian päätetty asia. Yksi vaikeus siinä vielä oli,
pappia ei ollut siunaamaan liittoa, eikä rannikolle lähdöstä sitä
varten voinut tulla puhettakaan. Mutta kaikki läsnäolevat olivat
sitä mieltä, että tuo papitonkin avioliitto oli hyväksyttävä.
-- Me vihimme teidät tässä, ja se saa kestää, vihkiköön sitten vasta
pappi, jos näille maille joutuu.
Mutta samassa syntyi miesten joukossa supatusta ja tuumailua, ja
tuota pikaa nousi toistakymmentä miestä jaloilleen, souti salmen
yli, ja kohta rupesi sieltä kuulumaan kirveiden kalkatusta, ja
rantatörmälle, suvisen rinteen kauniille kunnaalle, vedätettiin jo
ennen pitkää tukevia seinähirsiä. Kirveet heiluivat, piiluttiin,
sahattiin ja salvettiin, ja hirsikerros lähti kohoamaan
hirsikerroksen päälle. Nuorelle pariskunnalle olivat iiläiset näin
lepopäivänään talkoopelillä päättäneet rakentaa tuvan, että he
talveksi jo saisivat muuttaa oman katon alle. Ja ennen illan tuloa
seisoi törmällä valkoiseksi veistetty pirtin kehä, kattoa ja lattiaa
vielä vailla, mutta muuten tilava ja komea.
Illasteltuaan uutistalossa ja jäähyväiset sanottuaan yksinjääville
salolaisille lähtivät sitten kalamatkalaiset soutamaan takaisin
verkoilleen ja apajapaikoilleen; muutamain päiväin perästä oli heidän
jo kännnyttävä saaliineen paluumatkalle, hoitamaan kotipuolensa
laiminlyötyjä maatöitä. Vaan Virransalmen toisella rannalla istui
uuden tuvan kehän alla nuori pariskunta kauan katsellen eteneviä
venheitä. He katsoivat niitä kaipauksella ja kaiholla, ne tuntuivat
ikäänkuin vievän mukanaan heidän viimeiset viestinsä elävien maille.
Ja he olivat vielä niin nuoria ja rakastivat elämätä. Mutta kun
venheet katosivat kaukaisen saaren taa, nostivat he silmänsä,
katsoivat toisiaan ja riemastuivat. He tunsivat nyt yhtaikaa
molemmat, että he eivät olleetkaan sanoneet jäähyväisiä elämälle,
vaan että se oli heillä täällä juuri uutena ja nuorena edessään,
joskin kätkettynä erämaan kaukaiseen kotiin.
(Margareeta.)