Hyviä miehiä ei ole koskaan liian tiheässä; rikkaita miehiä on paljon
tiheämmässä.
Kukaan ei ole sanonut, ettei suurituloisten miesten joukossa olisi
hyviä miehiä, mutta rikkaita miehiä on heidänkin joukossaan paljon
useampia.
Hyvät miehet ovat rehellisiä.
Toisia ihmisiä kohtaan saattaa moni ihminen olla rehellinen.
Useimmat ovat epärehellisiä itseänsä kohtaan. Se on synti raskainta
laatua, suurin rikos luonnon järjestystä vastaan; itsepetosta seuraa
rangaistuksena kintereillä onnettomuudet, tuskat, epätoivo ja
kuoleman kauhu. --
Herra Niilo Penttinen oli rikas mies. Hänen ympäristössään oli paljo
ihmisiä, jotka olivat köyhiä rottia häneen verraten. Niilo Penttinen
oli osannut järjestää niin, että heistä jokainen osaltaan hyödytti
häntä, vaikka olivatkin köyhiä ja vähävaraisia Niin tavoin kertyi
hänelle suuret tulot, useimpain ympäristöläisten tulojen pysyessä
pieninä ja niukkoina.
Niilo Penttisen kotona oli mukavaa ja lämmintä. Siellä oli
osittain ja suhteellisesti myöskin komeata ja ylellistä. Niin
oli myöskin pappiloissa, nimismiehellä, tuomarilla, tohtorilla,
sahan patruunalla, kauppiailla ja osalta talollisillakin. Köyhillä
mökkiläisillä, päiväläisillä, torppareilla ei ollut niin lämmintä
ja mukavaa, sillä heidän tulonsa eivät koskaan riittäneet omiin
mukavuuksiin -- siinä oli kylliksi, kun elivät.
Niilo Penttinen oli hyvässä maineessa. Hän oli kristillismielinen,
kansallismielinen, teki usein lahjoituksia, toisinaan synnyttämättä
mitään meluakaan. Ja kun niillä tienoin joku sattui tekemään
julkisesti sellaista syntiä, jota ei vielä ollut totuttu katsomaan
läpi sormien ja jonka välttäminen oi niin helppoa, että vain harvat
kompastuivat ja lankesivat siihen -- silloin oli Niilo Penttinen
ensimäisenä miehenä moittimassa ja piti syntiselle nuhdesaarnan.
Mutta Niilo Penttiselläkin, niin mallikelpoinen, siivosyntinen ja
toimeentuleva kuin olikin, oli myöskin maallinen tuskansa: häntä
kalvoi alituinen köyhtymisen pelko. Poistaakseen tätä ikävää
rasitusta koetti hän kaikilla luvallisilla keinoilla lisätä
tulojaan. Siitä oli kyllä seurauksena, että useain köyhänpuoleisten
ympäristöläisten menot samassa suhteessa kasvoivat -- mutta se ei
kuulu asiaan.
Iän karttuessa kasvoi Niilo Penttisen levottomuus. Ei hänellä nyt
enää ollut niin paljoa huolta tulojen lisäämisestä kuin ennen kootun
tavaran sopivasta sijoittamisesta. --
Sattuipa kerran kuolemaan muuan suutari, jolle herra Penttinen oli
lainannut sata markkaa. Suutari kuoli niin tyhjänä, ettei jäänyt
jälelle muuta kuin viisi alastonta lasta ja keuhkotautinen vaimo.
Tämä kuolema koski herra Penttiseen, ja hän murehti sitä niin, että
otsa meni ryppyyn. Ei hän lasten vuoksi murehtinut -- pitäähän niistä
vaivaishoito huolen. Ei hän myöskään murehtinut tuon keuhkotautisen
vaimon tähden, se kun oli aina ollut vähän halveksittu rumuutensa ja
tyhmyytensä tähden -- ja nythän siitä kyllä pitää Jumala huolen, kun
on sallinut kerran keuhkotaudin tarttua. Mutta suutarivainajan velan
maksusta, siitä ei kukaan milloinkaan tulisi sanaakaan virkkamaan
eikä minkäänlaista huolta pitämään. Sitä herra Penttinen huolehti ja
murehti, kuultuaan suutarin kuolemasta.
Silloin ilmestyi itse Kuolema omassa personassaan herra Penttisen
eteen, hymyili niin ystävällisesti, kuin se hänen kaltaiselleen oli
mahdollista, ja sanoi:
"Lienen saattanut sinut murheelliseksi, kun vein suutarin _ennen
sinua_."
"Ei, ei", koetti herra Penttinen änkyttää kauhusta ihan kalpeana.
"Sinun vuorosi tulee kyllä pian", jatkoi Kuolema. Kauhusta nousivat
herra Penttisen hiukset pystyyn.
"Mihin sitten panet kaiken, mitä koonnut olet?" jatkoi Kuolema.
Herra Penttinen yritti kysymään:
"Milloin?"
Mutta vastausta ei tullut. Kamala näky hävisi, ja jäljelle jäi
alituinen, kalvava, tuskallinen kuolemankauhu.
Vaikka herra Penttinen olikin uskovainen ja tiesi varmasti kuolemansa
jälkeen pääsevänsä taivaaseen, tahtoi hän kuitenkin lykätä tuon
muuton niin pitkän ajan päähän kuin suinkin mahdollista. Kun
taivaassa saadaan olla iankaikkisesti, niin sinne kyllä aina ehtii...
Sitä paitsi, kun herra Penttinen tiesi olevansa hyvissä väleissä
Jumalan kanssa, päätteli hän aivan varmasti, että Kuolema häntä
uhkaillessaan oli tehnyt ilkeätä leikkiä aivan ominpäin, ilman
Jumalan neuvoa. Siitäpä syystä hän uskalsikin vastakynteen ryhtyä ja
päätti puolustautua Kuolemaa vastaan kaikilla tieteen ja kotitarpeen
keksimillä keinoilla, maksoi mitä maksoi.
Kaikki, mitä rahalla voi saada, kutsui hän apulaisikseen, sekä koetti
rukoillakin, että Jumala pitäisi hurjaa Kuolemaa hiukan aisoissa.
Tästä taistelusta Kuoleman ja herra Penttisen välillä syntyi loistava
näytelmä, jossa panoraaman tavoin vaihteli tieteen ja kokemuksen
synnyttämiä mestaritekoja. Mutta kaikesta huolimatta -- huolimatta
erikoissuhteestaan Jumalaankin -- tunsi herra Penttinen kauhulla
ja vapistuksella, että Kuolema seisoi alinomaa oven takana, kylmä,
nihkeä käsi ovenrivassa.
Toisinaan ajatteli herra Penttinen, että _se saattaa_ seista siellä
kyllä vuosikymmeniä -- mutta kohta meni mieleen: _se saattaa_ myöskin
astua sisään milloin tahansa.
Herra Penttinen eli näihin aikoihin rikasta sielunelämää, koetti
kiinnittää huomiotansa kaikkeen, mikä vain suinkin saattoi häntä
koskea.
Niinpä hän, omituisen sattuman kautta, joka ei kuulu tähän,
tuli ajatelleeksi omaa suhdettaan köyhiin ihmisiin, joita hänen
ympärillään oli niin lukuisasti. Hän oli ennen aina ollut vakuutettu
siitä, että ainakin köyhät häntä kiittävät armeliaisuudesta.
Mutta nyt hän sai yhtäkkiä tietää, että ne eivät pidäkään hänen
armeliaisuuspalojaan muuna kuin muruina, jotka rikkaan pöydältä
putoovat. "Sepä kauheata!" ajatteli hän ja suuttui. Olihan
hänen kotinsa, semminkin jouluaikoina, ollut ikäänkuin yleinen
armeliaisuuslaitos. Aina oli hän harrastanut kansan ja kirkon
parasta; hänetkö nyt luettaisiin koronkiskurien luokkaan!
Hän kokosi köyhiä ympärilleen ja puhui niille kiihtynein mielin,
vapisevin äänin loukatusta omanarvontunnosta.
Mutta ne eivät uskoneet häntä. Eräs joukosta virkkoi:
"Sinä olet tässä rikas, herra, voit hyvin, elät loistossa ja
mukavuudessa. Meidän yhteisillä uhrauksillamme ja myönnytyksillämme
olet päässyt tähän asemaan. Hävitä pois komeus, luovu
mukavuuksistasi! Tule ja ala elää meidän tavallamme! Rupea veljeksi!
Tähän asti olet sinä ollut ylimys. Sinulla on ollut meistä suurempi
hyöty kuin meillä sinusta. Varoistasi olet uhrannut armeliaisuuden
tekoihin pienen, pikkuruisen rovon ja yrittänyt sillä ostaa meidän
rakkauttamme. Mutta kuule nyt, mitä sanon: köyhä voi myydä kaiken
muun, mutta ei rakkauttaan. Rakkautemme voimme antaa vain rakkauden
vastalahjaksi."
Herra Penttinen nuhteli, nuhteli kovastikin ja oikein Jumalan sanan
kautta, sekä koetti kovistella ja uhkailla. Vaan ne eivät välittäneet
mitään. Pelosta ei puhettakaan! Röyhkeyden vain vastasivat
röyhkeydellä. Kovin harmistuneena huomasi herra Penttinen, että hän
todella riippuikin enemmän niistä kuin ne hänestä.
Vanhat suosittelukeinot eivät siis näyttäneet kelpaavan. Mutta yksi
etu tästä taistelusta oli herra Penttiselle ollut, se, että hän sen
kestäessä usein unohti olevansa kuolemansairas. Elämä tuossa uusien
ajatusten ristitulessa vei mukanaan niin, ettei oikein ehtinyt
sivuilleen katsoa.
Hänellä oli varoja, hän voi elää mukavasti. Mutta, tulla toimeen
elämässä ilman sellaisia käskettäviä, jotka olisivat hänelle
kiitollisia, sitä ei herra Penttinen voinut.
Taisteluun ryhtyen laittoi hän kylän keskelle lukusalin ja kirjaston.
Saisivat siellä, hauskassa seurustelussa viihdyttää itseään, oppia;
hän itse olisi joskus, kun aikaa sattuisi, mukana, neuvomassa ja
opastamassa.
Vaan ne kyllästyivät pian siihen -- herra Penttisen seuraan ne vielä
pikemmin kyllästyivät. Kukaan kyläläisistä ei ajatellutkaan kiittää
häntä hänen uhraavaisuudestaan -- ainoastaan sanomalehdet siitä
kehuen kertoivat.
Vielä hän koetti. Kutsui niitä kotiinsa, tarjosi kahvia ja erotessa
pisti kouraan rahalahjan. Ihmiset möllämystyivät, puristivat
käsissään lahjaropoja ja kotiin päästessään näyttivät omaisilleen
aprikoiden: "Tämän hän pisti kouraan. Mitä tuolla mahtanee
_tarkoittaa_?"
Pian ne ymmärsivät hänen tarkoituksensa olevan ostaa rakkautta, ja
nauroivat makeasti.
Niilo Penttinen vapisi monta kertaa tuskasta, kun huomasi, kuinka
turhaan kaikki hänen ponnistuksensa rakkauden hankkimiseksi menivät.
Epävarmuudentunne siitä, mikä oli oikein, mikä väärin, kasvoi iän
kanssa. Kuolema, joka vähän aikaa oli ollut poissa näkymöltä,
ilmestyi taasen oven taakse, tuntui pitävän kiinni ovenrivasta,
arvelevaisena aprikoiden: "Astunko ma, astunko ma?"
Ja herra Penttinen taisteli vastaan kaikilla tieteen ja kokemuksen
keksimillä keinoilla. Edelleen eli hän mukavasti ja loistossa, ei
antanut itseltään puuttua mitään. Olihan hän jo 60 vuoden vanha.
Sellainen ikä olisi jo oikeuttanut lepoon, mutta hän ei voinut
levätä. Elämänkysymys oli hänessä vasta vanhana herännyt. Hän
_tahtoi_ saada selvyyttä, ennenkuin se oven takana seisoja astuisi
sisään ja vaatisi lopullisesti mukaansa. --
Kerran hän puhutteli erästä köyhää vanhusta, joka oli ollut koko
elämänsä hyvin vaatimaton ja iloinen. Ukkoa pidettiin hiukan
yksinkertaisena, ja sen vuoksi otaksuttiin hänen voivan olla niin
vaatimaton ja iloinen köyhyydessään.
Herra Penttinen kuunteli tämän puheita hymyillen ikäänkuin lapselle,
joka ymmärtämättömyydessään ja haaveksivana lörpöttelee joutavia.
"Noo, pääsevätkö rikkaat ja paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa
olevat ihmiset sitten ollenkaan taivaaseen?" johtui Penttinen
kysymään.
"Luonnollisesti!" vastasi vanhus. "Taivas on kaikille avoinna. Siellä
on monta asuinsijaa. Mutta ainoastaan vaatimattomat ihmiset viihtyvät
taivaassa. Siellä on, luuloni mukaan, hyvin yksinkertaiset olot. Sen
vuoksi otaksun, että rikkaat ja toisten hallitsemiseen tottuneet
eivät viihdy siinä taivaassa, josta Jesus puhuu. Sitä vastoin
viihtyvät he hyvin täällä maan päällä -- joka on heille jo taivas.
Siinä taivaassa, johon Jesus on mennyt, ovat kaikki yhdenarvoisia.
Kaikki palvelevat toisiaan. Palveleminen tuottaa suurempaa iloa
kuin käskeminen. Minä luulen, etteivät rikkaat ja ylhäiset pidä
sellaisesta järjestelmästä."
"Mutta eivätkö rikkaat siis ensinkään voi tulla siihen, sanokaamme:
köyhäin taivaaseen?"
"Kyllä! Mutta ylhäisen ja rikkaan täytyy ensinnä tulla luonteeltaan
köyhäni ja alhaisen kaltaiseksi, heidän kanssaan yhdenvertaiseksi
ja veljeksi. Täytyy tulla niinkuin uudestaan lapseksi, arvoasemista
välittämättömäksi..."
"Ja jakaa tavaransa?"
"Se on kyllä Raamatun esimerkki. Taivaassa ei tavaroille eikä
arvoasemille panna mitään arvoa. Sinulla saa olla niitä niin paljo
kuin tahansa, kun et vain niitä rakasta etkä petä itseäsi sillä
luulottelulla, että sinulla on oikeus niiden avulla elää mukavasti
silloin, kuin muilla ihmisillä, semminkin huonoilla ja hylyillä
veljilläsi on henkinen ja ruumiillinen vilu ja nälkä."
"Köyhät pääsevät varmaankin hyvin helposti taivaaseen?"
"Eipä se taida olla niinkään helppoa, sillä heissäkin on
rikkaudenhimo ja tavaranrakkaus. Monet heistä kadehtivat rikkaita,
toiset nurkuvat kohtaloaan, vaikka eivät olekaan elintarpeiden
puutteessa."
"Sepä se!" huudahti herra Penttinen, "se on sama synti ja tuska kuin
rikkaillakin".
"Niinpä kyllä, mutta asianhaaroihin ja syihin katsoen paljoa
lievemmin tuomittava. Rikkaitten esimerkki kiihoittaa köyhiä." --
Tämä lapsellinen keskustelu vaikutti sittenkin syvästi herra
Penttisen herkistyneeseen mieleen. Kauan ja perinpohjin hän
sitä harkitsi ja punnitsi ja johtui vihdoin sydämensä pohjasta
huudahtamaan:
"Armahda minua, Jumala, ja johdata oikealle tielle!"
Niilo Penttisen puolesta oli se laatuaan ensimäinen anomusyritys
Jumalalle. Kyllä hän ennenkin oli esitellyt yhtä ja toista, oli
muiden mukana kirkossa ja joskus kotonakin huokaisten pyytänyt
Jumalan siunausta toimillensa. Niiden huokausten tarkoituksena oli
aina kuitenkin ollut taivuttaa Jumalan mieltä suosiolliseksi hänen
hommilleen, s.o. ohjailla Jumalaa herra Penttisen mielen mukaan. Ei
ollut kysymystäkään siitä, että Jumala saisi ohjata herra Penttistä.
Nyt oli sitä pyydetty. Se oli suuri luottamuksen osotus Jumalalle,
aivan harvinainen rikkaalta ja saiturinsekaiselta mieheltä.
Jumala kuuli herra Penttisen rukouksen ja tarttui ohjaamaan hänen
asioitaan.
Tähän ei kuulu se, mitä kaikkea nyt talossa tapahtui, mutta
lopputulos uudesta suunnasta oli se, että Niilo Penttinen joutui
tekemään vararikon.
Herra Penttinen oli muiden ihmisten kaltainen ja katseli asioita
heidän kannaltaan. Jumala, tietysti, katseli asiaa omalta kannaltaan.
Melkein epätoivoon joutui Penttinen, Jumalan huomiosta kun luuli
kokonaan syrjään joutuneensa, sitä vastoin kuin aina ennen, rikkaana
ollessaan, luulotteli itseään Luojansa lellipojaksi.
Vaan kun mies oli aikansa parkunut ja valittanut, väsyi hän siihen
-- semminkin kun ei Kuolemakaan nyt uhkaillut, vaan pysytteli
enimmäkseen piilossa. Epätoivokin rauhoittui vähitellen.
Hän joutui nyt elämään tavallista, vaatimatonta elämää. Entiset
rikkaat ystävät jäivät paikoilleen, herra Penttisen laskeutuessa
niiden tasalle, joitten täytyi pakosta elää kovin vaatimattomasti.
Ensinnä tuntui tämä uusi ympäristö vieraalta ja vastenmieliseltä --
melkeinpä ne olivat aivan kuin entisiä vastustajia.
Ajan kuluessa kaikki muuttui. Hän saavutti uusien tovereittensa
ystävyyden, ei lahjoilla eikä hyvillä teoilla, vaan vastalahjana
osottamastaan veljellisyydestä.
Kuolema, jolla on aina niin erinomainen taipumus sekaantua
ihmisten asioihin, oli pysynyt pitkän ajan syrjässä, vaan nyt hän
eräänä aamuna raoitti herra Penttisen yksinkertaisen kodin ovea
ja irvisteli. Penttinen säpsähti ensinnä, mutta asettui kohta.
Laski kädet ristiin rinnalle ja katsoen Kuolemata rohkeasti, mutta
uhittelematta, vasten kasvoja, virkkoi nöyrästi ja hiljaa: "Valmis."
Aika ei ollut vielä tullut, uhriin ei saanut vielä koskea. Kuolema
painoi oven hiljaa kiinni ja lähti pettyneenä tiehensä.
Ystävät riensivät onnittelemaan ja puristamaan Penttisen käsiä.
"Miltä sinusta nyt tuntuu, vanha, paljon kokenut setä?" kyselivät.
"Iloiselta. Ihmisen pitää olla aina valmis sata vuotta elämään,
huomenna kuolemaan."
"No sillä lailla!" riemuitsivat ystävät. "Mutta tule nyt meidän
mukanamme paljastamaan rikkaitten ja ylimysten itsekkäisyyttä!"
Vanhus naureskeli:
"Eihän siinä mitään paljastamista ole, se on alaston ennestäänkin."
"Niin, mutta pitäisi heille huomauttaa."
"Niinpä kyllä. Mutta eivät he huomauttajaa usko, enempää kuin
köyhätkään, ennenkuin oppivat lähimmäistään rakastamaan."
Vieraat tulivat ulos. Eräs sanoi:
"Uskoivathan he ennen setä Penttistä."
"Kun hän oli rikas..."
"Mutta me emme uskoneet."
"Vaan nyt uskomme."
"Kun hänkin on köyhä."
He menivät hiljaa pois. Kaiken epäselvän poistamiseksi katsoi muuan
tarpeelliseksi sanoa vielä:
"Hän on hyvä mies -- kuitenkin, tuo setä Penttinen."
Ikäänkuin joku heikäläisistä olisi sitä epäillyt, he hymyillään
toisilleen sitä vielä vakuuttivat.
Sillä välin istui herra Penttinen huoneessaan ja ajatteli köyhäin
ystäväinsä rakkautta, jota ei ollut voinut rahalla ostaa, vaan jonka
nyt oli saanut vastalahjaksi. Iloisena hän asiaa mietti, kalpenevilla
huulillaan tyytyväisen onnellisuuden rauhallinen hymyily.
(Tienhaarassa.)