Kovin oli ikävä asia rovastille laskea käsistään tuota uskollista
isäntärenkiä Tuomasta; hänhän oli saattanut pappilan maat niin
verrattomaan kuntoon. Ne tuottivat nyt melkein kaksin verroin
siitä, mitä kuusi vuotta takaperin, jolloin Tuomas taloon tuli
ja johdon käsiinsä sai. Ja nyt oli Tuomas aamulla pyytänyt eroa
palveluksestansa, Amerikkaan muka aikoisi mennä.
Pappi tunsi sen, tuossa soututuolissaan tupakoidessaan ja
miettiessään, että Tuomas oli talouden hoitamisessa mies paikallaan
ja että se kaksisataa markkaa, jonka hän tälle oli palkkaa maksanut
vuosittain, oli tuottanut hyvin runsaan koron. Mutta sepä se nyt
mietityttikin: oliko Tuomaan taito jäänyt taloon, vai mahtoiko
tämä viedä sen muassaan? Olisikin tuosta päässyt selville, niin...
jos kerran taito taloon jää, niin mitäpä tuolle palkkojakaan
koroittelemaan, mutta jos muassaan vie, niin... olisi ehkä syytä
lisätä vaikka satanen miehelle.
Kylläpä siinä oli pulaa. Ja rovastinkin rahoista jos satamarkkasen
tuhlaa, panee sellaiseen paikkaan, johon edullisesti saattaisi
olla panemattakin, niin -- sanalla sanoen: sata markkaa on poissa
kukkarosta.
Tupakan savu tuoksahteli rovastin huulilta, väliin harvempaan, väliin
tiheämpään, ja toisinaan kuului tyytymätön ähkinä.
Ilma, rovastin tytär tuli huoneeseen tuoden kahvia. Tämä huomasi
rypyt papan otsalla ja rupesi syytä tiedustelemaan.
"Tuota Tuomaan puuhaa vain mietin", kuului rovastin vastaus.
Tytär tunsi jo myöskin Tuomaan puuhat, ja innostuksen tuli leimahti
hänen silmistään, kun hän kiihkoisesti huudahti papalle:
"Niin, eikö totta, pappa, tuo alhainen sivistymätön väestö ei tunne
isänmaanrakkautta, ei rahtuakaan?"
"Enpähän tiedä", ärähti pappi ja rupesi kahvia juomaan.
Neiti jo oli taasen aikeessa avata suunsa jotain hyvää ja kaunista
sanoaksensa, mutta eteisestä kuuluva jalan kapse pidätti häntä.
Tuomas astui sisään.
Rovasti kutsui istumaan; ja isänmaallisesti innostuneena mitteli
tytär silmillään miestä kiireestä ihan kantapäähän asti.
"Yhäkö se Tuomas on aikomuksessaan pysynyt?" kysyi rovasti saatuaan
kahvinsa juoduksi.
"Niin minä olen sitä ajatellut, että meneminen se taitaa olla
parasta."
Rovasti oli vähän aikaa ääneti, sitten hän vakavasti katsellen
Tuomasta kysyi:
"Ovatko ne syyt sitten, jotka sinua muka matkaan pakottavat, niin
jyrkät, ettei niitä voi poistaa?" Pappi hymyili ja näytti olevan
siinä luulossa, ettei toinen kykenisi hänelle tyydyttävää vastausta
antamaan.
"Kyllä ne syyt ovat sellaiset, ettei siinä auta melkein mikään...
Minä en voi, näettekö, täällä enää perhettäni elättää, sillä..."
"Turhia", ehätti rovasti keskeyttämään, "olethan tähän asti voinut.
Mutta tuo lause on vain kaikkein Amerikkaan lähteväin keppihevosena,
jolla he ratsastavat. Syy on vain se, että kaikki tahtovat nyt
puuveitsellä hopeaa leikata, rikastua." Rovasti oli puhuessaan
noussut ylös ja käveli nyt kiivaasti edes takaisin kamarin lattialla.
Tuomas aikoi jotain sanoa, mutta neiti ehätti ennen:
"Tuomas", sanoi hän erinomaisella painolla, "tiedättekö te, mikä on
isänmaa ja isänmaanrakkaus?"
"Tiedänhän, tuota, minä, mutta..." yritti Tuomas alakuloisesti
vastaamaan. Vaan neiti keskeytti:
"Niin, mutta mitä? Ettekö tunne isänmaanrakkautta? Oi, luulenpa
ettette sitä tunne! Sanokaa, rakastatteko vähääkään noita tuomia,
jotka tuolla pihalla noin ihanasti kukoistavat ja kukkivat?
Tunnetteko vähääkään vetovoimaa siihen paikkaan, jossa tupanne
mäenrinteessä seisoo, jossa niin ihana kasvimaailma kesällä olentonne
ja perheenne syliinsä sulkee? Kuinka voitte jättää vaimonne ja
lapsenne, onko pienintäkään rakkauden sidettä enää tallella? Ja...
ja..." Neiti sekautui. Kielen päällä pyöri niin paljo jaloa ja
pontevaa, että... että siinä täytyikin niin käydä.
Tuomas pyyhkäisi kämmenen selällä silmäänsä. Sitten hän hiljaa sanoi:
"Neiti Ilma kyllä tietää, että minä rakastan perhettäni ja
isänmaatani ja ett'en ole mikään huikentelija. Mutta neiti on hyvä ja
sanoo minulle, mitä minä voin hyötyä kukkasien kauneudesta, kun ei
minulla ole perheelleni riittävästi leipää?"
"Tehän saatte papalta suuren palkan!" huudahti Ilma neiti vähääkään
ymmälle joutumatta.
"Niin, mutta se ei riitä ajan pitkään, sillä minun maani ei kasva
aina."
Nyt joutui neiti ymmälle.
"Maa ei kasva aina", matki hän. "Mitä tarkoitatte, eihän teillä
olekaan maata?"
"Senpä vuoksi onkin sen kasvullisuus hyvin epävarma."
"Minä en ymmärrä teitä."
"Minun maani on minun työnteossani..."
"Niin, niin."
"Niin, minun perheeni elää minun kätteni työstä. Mutta minäkin tulen
vanhaksi ja työhön kykenemättömäksi. Sitäkin aikaa varten tarvitsisi
jotain olla."
"Mutta onhan palkkanne kaksisataa markkaa, pitäisihän siitä riittää
säästöönkin? Tulevathan muutamat toimeen sadallakin markalla?"
Tuomas pudisti päätänsä.
"Ei riitä", sanoi hän, "neiti muistakoon, että minulla on nykyään
kuusi lasta."
"Mutta monella miehellä ei ole niinkään suuri palkka kuin teillä."
"Eikä myöskään monella niin isolukuinen ja heikko perhe kuin
minulla." Tuomas alkoi kääntyä äreäksi. Mutta neiti oli kukistamaton.
"Niin, niin, vaan saahan Mariakin jotain ansaita."
"Nuorin lapsistamme on kahden kuukauden vanha ja sitä vanhempi
puolentoista vuoden, raajarikkoinen raukka, joka ei ylös kykene,
kuten neiti tietää. Ei siinä ole toivoa äidin ansioon."
"Mutta saattaisivathan isommat lapset hoitaa niitä pienempiä."
"Eivät ne siihen heti kykene, ja toisekseen ne, jotka iän puolesta
kykenisivätkin, ovat poikia, eikä niistä ole lasten hoitoon, niinkuin
jos olisivat tyttöjä."
"Muistan tässä, että onhan tapana sanoa: 'missä kiehuu ruokaa
kuudelle, siinä kiehuu samassa seitsemälle', eikähän nuo pienemmät
vielä paljoa ruokaa kuluta. Kaksi vuotta takaperin elitte vielä hyvin
tuolla palkallanne."
Tuomas nousi tuskistuneena seisomaan ja näytti olevan aikeessa
lähteä. Hän sanoi surullisesti hymyillen:
"Neiti osaa jutella kyllä kauniisti, mutta ette ole näitä asioita
kokenut."
Rovasti oli syrjäisenä koko ajan seurannut tarkkaan keskustelua. Nyt
hän seisahti Tuomaan eteen ja kysyi:
"Onko siis päätöksesi peruuttamaton?" Äänessä oli jotain osanottoa.
"Kyllähän minä niin olen ajatellut, että koetan onneani."
"Tuomas saa nyt mennä toimiinsa. Tule ehtoolla uudestaan tänne!"
Tuomas meni. Samassa juoksi sisään talon seitsenvuotias poika.
"Pappa, antakaa minulle kymmenen penniä!" pyysi poika kauniisti,
isäänsä kiinni tarttuen.
"Aina sinäkin", äännähti rovasti tyytymättömänä. Otti kuitenkin
kukkaronsa esiin.
"Mitä sillä teet?" kysyi hän. Poika selitti tarkoituksen. Leipuriin
sanoi menevänsä. Poika sai, mitä pyysi. Tuo olikin melkein
jokapäiväinen vero.
Ilma oli juuri aikeessa lähteä kahvitarjottimen kanssa huoneesta,
vaan rovasti pidätti.
"Koetapa laskea, kuinka paljon Tuomaan palkasta tulee kunkin hänen
perheensä jäsenen osalle vuoden kunakin päivänä!"
"Jaa, mutta sitäpä pitää koettaa!" Neiti pani tarjottimen pois, etsi
paperiliuskan ja alkoi innokkaasti laskea. Laskunsa loppuun saatuaan
ei hän puhunut mitään, vaan äänetönnä hämmästystä osottaen tuijotti
paperiin.
"Mitä tuli?" pappi kysyi hymysuin katsellen tytärtään. Tämä viipyi
vähän, ennenkuin vastasi:
"Kahdeksan penniä."
"Kahdeksan penniä!"
"Niin, eikä varsin täyteen sitäkään."
Rovasti nyökytteli ajattelevaisesti päätänsä ja neiti sanoi
innokkaasti:
"Herra Jumala, pappa, me emme saa estää, jos Tuomas tahtoo lähteä."
(Aikamme kuvia III.)