Syntynyt 7/5 1874 Pulkkilassa, fil.-kand. 1898. Toiminut
opettaja-alalla. Teoksia m.m. _Soutajan lauluja_ (run.), _Hiljaisina
hetkinä_ (run.), _Lauluja ja runoelmia, Nirvana, Pyhä viha, Pikku
syntejä_ y.m.
"SIELUNVIHOLLINEN."
Kuvaus Kiannalta.
-- Mikä kumma se lie tuo kulkija tuolla järven selällä? Niin on
ollakseen kuin vesilintu, vaan ei se oo oikein vesilintukaan... Iso
se on kuikaksikin, vaan jos hyvinkin lienee kuikka -- se toisinaan
kuikkai moniaalla ilmalla niin ouvon näön ottaa, jottei tuntea taho,
mikä hänet tiennee?...
Näin olivat muutamat heinämiehet ihmetelleet itsekseen eräänä
pilvisenä elokuun päivänä, kun omituisen näköinen liikkuja oli
havaittu etenevän pitkin sydänmaanjärven harmaita aaltoja ja sitten
katoavan kohti laajinta ulappaa, jonne ei silmä yli vuorisen ja
metsäisen niemen enää voinut seurata. Pelonsekainen tunne oli
vallannut miehet siinä talon rantanurmia niitellessään, sillä ei
se heidän luontoonsa oikein ollut mahtunut, että se sittenkään
tavallinen kuikka olisi ollut, ja kaikki, mikä on epätavallista ja
ennen näkemätöntä, hytkäyttää väkevimmänkin ylimaalaisen veriä.
Että se ei ihminen eikä vene ollut ollunna, siitä olivat kaikki
yksimieliset, sillä kukapa järvimaiden asukas ei tietäisi, miltä
veneensoutaja näyttää, olkoon tuuli ja ilman sää minkälainen tahansa
-- kyllähän ne ne tunnettiin... Mutta tämmöistä elävää, joka näytti
ikäänkuin rapistelevan vettä myöten kuitenkaan kohoamatta lentoon,
semmoista ei oltu ikinä nähty eikä kuultu. Mikä se semmoinen oli?
Vakaviksi ja miettiväisiksi venähtivät miesten naamat koko päiväksi,
moneksikin päiväksi, ja mieli hautoi salaa asioita semmoisia, joille
ei löydä edes selviä sanoja. --
Ja muuallakin -- juuri sielläpäin, minne sen kummallisen liikkujan
oli huomattu katoavan -- kerrottiin samana päivänä nähdyn näkyjä,
jotka todistivat, että paikkakunnalle oli ilmestynyt merkillinen
ilmiö, josta ei tiennyt, mikä se oli. Toisille se oli toisena
näyttäytynyt, toisille taas toisena, ja siitähän sen juuri oli
uskonutkin, ettei se mikään oikea kulkija ollut ollunna. Niinpä
Vanhavaarassa, joka oli puolentoista peninkulman päässä kirkolta,
oli iltapäivällä koko talonväki nähnyt ilmeisen _kummituksen_ järven
kareja kiertelemässä ja sitten oli se ruvennut lähenemään suoraan sen
talon rantaa kohti. Sitä oli kovasti säikähdetty, jopa niin kovasti
säikähdetty, että kaikki olivat heittäneet viikatteensa ja haravansa
mättäille ja paenneet taaksensa katsahtamatta metsän peitossa
olevaan naapuritaloon kertomaan ja keskustelemaan tämän oudon näyn
johdosta. Mutta ei kukaan ollut sielläkään osannut selitystä antaa,
ja kaikki olivat nyt varmat siitä, että jos eivät ennen olleet
kummituksia havainneet, niin nyt ainakin sellaisen olivat nähneet.
Muutamat olivat ennen kasvaneet siihen uskoon, että kummitukset
näyttäytyvät ainoastaan maissa -- kirkkojen ja ruumishautojen,
harvemmin talojen läheisyydessä, mutta nyt uskoivat kaikki, että
vesikummituksiakin on olemassa... Naapurien saattamina uskalsivat
niittymiehet vihdoin palata kotiansa katsomaan, näkyisikö vieläkin
tuota karinkiertelijäistä, vaan ei enää onneksi mitään järvellä
näkynyt. Hävinnyt oli! Mutta toisesta talosta Nurmelasta, joka
oli korkealla vaaralla toisella puolella järveä, näkivät tarhalla
olevat lapset sekä vanha muori _paholaisen kulkevan kahlaamalla_ yli
leveimmän järven selän vaahtoavassa vastatuulessa, ja sitä lapset
varsinkin ihmettelivät, kuinka pitkät sääret sillä miehellä mahtoivat
ollakkaan, sillä muori vakuutti heille, että vettä oli siinä paikassa
kymmeniä syliä syvältä... Muori itse aivan vapisi kauhistuksesta,
sylkäisi kolmasti järvelle päin, teki muutamia salaisia taikatemppuja
ja lähti kiireesti astua köppäisemään pirtille. Lapset nähdessään
muorin niin pelästyksissään livistivät perässä ja tarttuivat kovasti
kiinni hänen hameestansa. Pirttiin päästyään turvautui muori vanhaan
virsikirjaansa, josta kimakalla kurkkuäänellä veisasi virren:
Armon liiton enkel' --
Torju päältämm' perkel'...
Sitten vasta palasi tarhalle lehmiä lypsämään.
Piru se oli itse eikä mikään muu! Sen olivat nähneet Mörkölänkin
piika ja renkipoika palatessaan luhtaniityltä veneellä. Se oli
ollut tulemassa suoraan heitä vastaan, vaan silloin he äkkiä
olivat kääntäneet veneensä lähellä olevaan niemeen ja piiloutuneet
pajupensaiden taa. Sieltä olivat he kyykkysillään henkeä pidätellen
odottaneet, mitä tuleman piti, ja nähneet, kuinka piru kulki aivan
saman niemen nenitse onneksi havaitsematta maalla olijoita. Sillä
oli ollut tulipunainen pää ja leveät valkoiset kämmenet, joilla se
vihaisesti oli vuoron perään läiskäyttänyt veteen... muuta eivät
piilopaikastaan olleet eroittaneet. Ja sivu se oli mennyt, vaan
sitten he olivat nähneet, kuinka se etempänä poikkesi muutamaan
rantahiedikkoon, ja siihen paikkaan, jossa se nousi maalle, oli
jäänyt ikäänkuin tulikivi keltaisena paistamaan, eikö lie savuakin
näkynyt... mutta itse oli paholainen kiireenvilkkaa kapaissut
mustimman rantakuusen alle ja sinne kadonnut -- ja samassa
silmänräpäyksessä oli järvellä alkanut ankara rankkasade ja hirveä
tuuli, joka oli ollut kaataa piialta ja renkipojalta veneen. Vähissä
hengin, läpisäikähtyneinä ja läpimärkinä olivat päässeet Mörkölän
rantaan...
Koko Kinnulankylä oli näin vähitellen joutunut pelon valtaan.
Sillä melkein joka talosta, joka oli järven seuduilla, oli samana
päivänä nähty tuo outo kulkija vesillä. Mistä se oikein oli tullut
ja mihin mennyt, sitä ei kukaan selvään osannut sanoa, sinne
pohjoiseen, Junnulankylää kohti se vain oli painunut. Oli niitä,
jotka väittivät, ettei se paljaassa vedessä ollut kulkenutkaan, vaan
että sillä oli allaan jotain, jonka päällä se istui, ja joku tiesi,
että se oli sielunvihollinen itse, punapäinen saatana, joka kulki
siunaamattomalla ruumisarkulla lykkien järven pohjasta kaksipäisellä
hiilihangolla... Toinen oli kuullut oudon pamauksen järveltä ja kun
oli sinnepäin katsahtanut, niin oli nähnyt saman saatanan valkean
savupilven keskessä kirjavalla kivellä istumassa ja savupilven
päällä oli leijaillut sysimustia olentoja... Hyi! Kyllä tämän täytyi
olla juuri se vanha kehno, helvetin herra ja kristikunnan vihamies,
joka nyt oli lähtenyt taivaltamaan ennen niin rauhallisia vesiä.
Ja sen kanssa ne olivat ukkosen kuurotkin ja myrskytkin niin äkkiä
seudulle nousseet, niin että ihmisten oli vaikea vesillä liikkua
eikä auringonlaskun aikaankaan kyennyt nuotalle lähtemään, kun
ei yöksikään missään tyyntynyt. "Jos se siitä vielä kohoaa maita
kulkemaan ja tulee ihmisten pirtteihin, kun aikaväki on niityllä,
koppoo kouriinsa viattomat lapset ja viepi mennessään -- niinkuin on
kyllä sen kuultu ennenkin tehneen? Mikä sen tietää pirun juonet, kun
se kerran irrallaan liikuskelee!"...
Ja Kinnulankylän asukkaat olivat kovasti huolissaan eivätkä saaneet
oikeata rauhaa, ennenkuin Muijalan mökin mies, joka oli rehelliseksi
ukoksi tunnettu, vartavasten laitettiin kirkolle pappien kanssa tästä
asiasta neuvottelemaan. Pitäisi pyytää pappeja lukemaan kirkossa
erityisiä rukouksia Kinnulankylän puolesta ja manaamaan sitä rietasta
henkeä, jonka oli nähty pelehtivän ja kompeilevan monen talon
kohdalla ja joka peloitteli varsinkin vaimoväen pois niityiltä kesken
kiireintä heinäntekoa, mikä muutenkin oli myöhästynyt...
-- Ja sanohan rovastille, jos ei usko, että se kyllä ei ole oikea
kulkija, joka soutamatta ja purjehtimatta räpistelee näitä vesiä
niinkuin mikähän hornan kuvatus ja johon ei korkeimmat kupaatkaan näy
pystyvän, se kun yhtäläiseen huitoo ja huitoo kämmenillään ja aaltoja
loihtii pois eistään.
-- Kyllä minä sanon ja selitän kaikki, vastasi Muijalan mies konttia
kiskoessaan selkäänsä, ja niin hän lähti maisin polkuja pitkin
taivaltamaan kirkolle kolmisen peninkulmaa...
Ja tuli kirkolle Muijalan mökin mies ja vakavana asteli maantietä
suoraan isoon pappilaan. Ja konttinsa pirtin porstuaan heitettyään
ilmausi rovastin kamariin ja puheisiin rykäisihen:
-- Hyvvää iltaa...
-- Iltaa... mitäs olisi asiaa? kysyy rovasti totuttuun tapaansa,
nostaen silmäkulmiaan virkapöytänsä takaa.
-- Oisihan sitä vähä assieta, semmoista kahenkeskistä sanottavaa, jos
rovasti joutaisi kuulemaan, lausui Muijalan mies, asetellen vanhaa
hattuaan ovensuuhun tuolille ja odottaen, että rovasti käskisi häntä
ensin istumaan.
Rovasti arvasi tässä olevan arempia perheasioita tai ikävämpiä
siveysrikoksia tai jotain sentapaista, mitä joskus sydänmaillakin
sattuu, ja meni sentähden panemaan sisäoven reikeliin, ettei ketään
syrjäistä pääsisi kamariin.
-- Istukaa... sanoi hän mennessään. Sitten hän palasi taas pöytänsä
luo.
-- Mistä te olette?
-- Minähän oon sieltä Muijalan mökistä... tuntoo kai se rovasti
hyvinni! virkkoi Muijalan mies.
-- Muijalan mökistä -- mistä kylästä? kysyi rovasti.
-- Ka Kinnulankylästä... unohtuneenpa se näkyy rovastilta, vaikka
olinhan minä tässä muuanna syksynä teillä kinkerikonttia kantamassa,
kun työ tuolla syönmailla kulukija... tolkuttaa mies hieman
loukkaantuneena.
-- No, mitäs teillä sitten on asiaa nyt? kysyy taas rovasti.
-- Ka semmoinenhan minulla on assie, alotti Muijalan ukko
hiljentäen ääntään ja käyden kasvoiltaan huolestuneen näköiseksi
-- että kun sinne meijän kylälle nyt on ilmaantunut semmoinen
karinkiertelijäinen, joka huitoo ja räpistelee ja näyttää kulkevan
niinkuin tyhjän päällä ja joka ei oo mikään muu kuin ihte se ilmeinen
vanha kehno, niinkuin rovastikin hyvin ymmärtää, ja minä tuota sillä
lähin pyytämään, jotta eikö se passaisi niinkuin tuota kirkossa
meijän Kinnulankyläläisten puolesta rukoilla, sitä kun ei tiiä, jotta
milloin se taas tuloo vaikkapa maajalassa ihmisiä peloittelemaan...
-- Mutta minä en ymmärrä, mistä te nyt puhutte? sai rovasti
keskeytetyksi ukon sanatulvaa.
-- Ka siitä karinkiertäjästähän minä... tokaisee ukko, jonka
mielestä asia pitäisi heti olla rovastillekin yhtä selvä kuin hänelle
itselleen.
-- Mikä se karinkiertäjä on? kysyy rovasti kummastellen.
-- Ka se vanha kehno...
-- Mikä se on sitten se "vanha kehno"?
-- Ka piru perhanahan se ihte on omassa persoonassaan! kivahtaa ukko
ihmetellen mielessään, että "no, jo on pappia, kun ei taho perkelettä
tuntea"...
Rovastilta pääsi nauru.
-- _Siitäkö_ te sitten olette puhunut? sanoi hän.
-- Ka siitä siitä, todisti ukko -- johan minä häntä tässä tolkutin,
vaan ettepä te... Sehän se sinne meijän kylään nyt on asettunut...
-- Ettäkö olette nähneet pirun? uteli nyt rovasti, jota asia alkoi jo
huvittaa.
-- Ka nähtyhän se perhana on... alkoi taas ukko selittää -- koko
kylähän siitä puhuu... järvellä se on nähtynä, järvellä -- järvellä!
-- ei maajalassa vielä!... Vaan minä sitä sillä äsken puhuin, jotta
jos se niinkuin maajalkaankin näistä puolin lähtenöö, niin se tekköö
pilat... tietäähän se rovasti sielunvihollisen vallan!...
Muijalan ukko sylkäisi pitkän sylyn puhtaalle matolle ikäänkuin
jonkunlaisella esikuvalla näyttääkseen, miten sielunvihollinen
turmelee tämän maailman kauneuden.
-- Minkänäköinen se oli? tiedusteli rovasti kuin omiin ajatuksiinsa
uponneena.
-- Minkäkö näköinen? kivahti taas ukko nousten seisaalleen ja
läheten rovastia oikein korvaan kuiskuttaakseen hänelle -- Tiiäthän
sen, minkänäköinen paha on... se on semmoinen, miksi se milloinni
rupeaa, vaan tällä oli peä punainen ja valkoiset kämmenet ja niitä se
yhtäläiseen huitoi ja...
-- Mutta kuulkaahan, hyvä mies! keskeytti yhtäkkiä rovasti, jonka
päähän oli pälkähtänyt uusi asia -- oletteko te nähneet minun
poikaani siellä Kinnulankylällä, se lähti täältä viime tiistaina
sinnepäin liikkumaan?
-- Ei oo nähty eikä kuultu, vastasi ukko ikäänkuin paheksuen, että
rovasti oli poikennut toiseen asiaan, vaikka tässä oli juuri käsillä
niin tärkeä jo ennestään.
-- Mutta kyllä hänen olisi pitänyt siellä näkyä, selitti rovasti,
se lähti täältä yksikseen semmoisella palkoveneellä, jossa istutaan
keskellä ja veneen pohjalla ja jota melotaan kaksilapaisella airolla
ja se kulkee hyvin keveästi veden päällä.
Muijalan mies istui vaiti, kynsäisi korvallistaan ja näytti hautovan
aivoissaan jotakin hyvin sekavaa seikkaa.
-- Ei oo nähty! sanoi hän sitten toistamiseen masealla äänellä.
-- Pojallani taisi olla punainen hattu päässään... selitteli yhä
rovasti kadonneen poikansa tuntomerkkejä.
-- No, se perhana se sitten on ollutkin! rähähti nyt Muijalan ukko
isolla äänellä nauramaan, ja samalla hän tunsi kuin raskaan painon
vierähtävän sydänalastaan ja tuli oikein hyvälle mielelle.
Ja kun rovasti yhä selitti yksityiskohtia myöten, minkälainen
kulkukapine "kanotti" on ja minkä väriseksi tämä oli ollut maalattu,
niin selveni selvenemistään Muijalan miehelle, mitenkä erehdys oli
voinut syntyä siellä kotikylällä.
-- Vaan entäpä pamaus ja savupilvi ja mustat olennot, jotka muuan oli
nähnyt järvellä? tiuskaisi hän kuitenkin vielä varmuuden vuoksi.
Rovasti sai tovin aikaa miettiä, kunnes muisti, että pojalla oli
ollut pyssy mukanaan vesilinnun ampumista varten, ja ilmoitti sen
ukolle.
-- No, se se on ollunna, se on ollunna -- jo minä sen nyt kaikesta
havahen... nauroi tämä. -- Kyllä ne nyt siellä kylässä rauhoittuu
akat, kun kuulevat... Vaan sitä kun ei ole ikinä ennen täälläpäin
nähtynä, niin mistäpä sen äkkinäinen maantollo ymmärtää, joka on
syönmailla kasvanut... Vai palkovene. No, jo on kumma. Vai semmoinen
se on rustinki se palkovene... Hyvästi nyt, rovasti, kiitoksia paljo,
ei minulla muuta assieta ollukkaan... ja ei nyt tarvihe kirkossa
siitä rukoilla... ei tarvihe, hyvästi vain, kyllä minun nyt pittää
lähteäk -- se on heinänteko vielä kesken siellä kylällä ja kiire
talonpojilla... hyvästi jeäkää, Jumalan haltuun!...
Niin palasi Muijalan ukko kotiansa ja selitti ihmetteleville
kyläläisille, etteihän se piru ollut ollutkaan, jonka olivat nähneet,
vaan ihminen, pappilan nuori maisteri, joka oli kulkenut vaatteesta
tehdyllä veneellä kaukana omilla pitäjäretkillään.
(Kansanvalistusseuran Kalenteri 1902.)