Jouluun saakka nousee nousemistaan pimeyden tulva. Valon antaja
vaipuu yhä syvemmälle ja on lopulta kuin hukkuva, jolta vain käsi
silloin tällöin vilahtaa veden pinnan yli.
Kuinka kaikki on siihen aikaan kolkkoa ja toivotonta! Aamujen
ja iltain pitkät pimeät tavottelevat toisiaan keskipäivälläkin.
Kaitainen rako valoa repeää tunniksi tai pariksi, niinkuin kaukainen
railo etäisellä ulapalla. Mutta kohta sulkeutuu halkeama, puhteet
solmivat sormensa yhteen ja koko ihmiskunta vaeltaa kuin umpinaisen
patalakin alla.
Ilma on raakaa ja raskasta ja alituinen tunne tukehtumisesta ahdistaa
rintaa. Juhlain aikana tosin virvoittaa vähäksi aikaa hilpeys mieliä.
Mutta se on keinotekoista ja katoaa kohta, kun joulukuusen kynttilät
ovat loppuun palaneet. Ja kuinka monella on kynttilät? Matalissa
majoissa tuikkaa läpi talven päre pihdissään.
Puuttuu päivä. Ei ole aurinkoa, jonka valo aukaisisi ajatukset
levälleen ja kouhottelisi kutistuksiinsa menneet mielet. Katseet
kulkevat ikkunaa kohti ja etsivät avaruutta. Vaan vastassa on
pikimusta muuri, joka ei näytä muuta kuin oman unisen pöytäkynttiläsi
ja pienen huoneesi harmaan haaleat seinät.
Ei tee mieli mihinkään. Ulkona on alituinen tuisku ja pakkanen. Viima
viiltää kuin veitsellä poskeen. Kuiva pyry polttaa suojattomaan
sieraimeen kuin kiehuva poro. Reen jalas on niinkuin tervaan
takertunut, ja suksimies uskaltaessaan ulos hangelle hupsahtaa kuin
jauhohinkaloon. Tietä naapuriin on vain kaitainen polku kinosten
välissä ja senkin tupruaa joka toinen päivä umpeen.
Ihmisten toiminta on hidasta ja haukottelevaa. Välttämättömimmät
työt tehdään, muut saavat seista. Kelin kiteys vaikuttaa mieliinkin.
Aivot tekevät työtä vain puolella ponnellaan ja mielikuvitus liikkuu
vaivalloisesti niinkuin lapsi isän suurissa saappaissa.
Vai onko kukaan joutunut oikean innostuksen valtaan joulukuussa? Ja
onko tammikuussa toimittu muuta kuin tuhertamalla?
Mutta sitten hiipii hiljalleen huoneeseen helmikuu ja kuljettaa
kintereillään maaliskuun. Et tiedäkään sen tulosta, ennenkuin se
siinä on. Se ilmautuu kuin poutaperhonen ikkunaasi ja lepattelee
siipineen lasia vasten. Kun riennät sitä katsomaan, niin lehahtaa
se pois ja pakenee tervehdystäsi. Mutta se on jättänyt sijallensa
jotakin. Hämmästyen huomaat sinä, että päivä on pitennyt, että
etelän taivas hohtaa ja että aurinko on ylhäällä vielä, vaikka sen
entiseensä nähden olisi pitänyt jo aikoja sitten piiloonsa paeta.
Ja joka päivä tulee hän samalla tavalla takaisin tämä valon vieno
kyyhkynen, uusi öljypuun oksa nokassaan. Se tietää, että pimeys on
puhkaissut pohjansa, että laskeutumistaan laskeutuu sen tulva ja että
aurinko kohoo yhä korkeammalle kuin saari sumean meren keskestä.
Vaihde tapahtuu niin tasaisesti, ettet taida sen tulohetkeä
tarkoilleen määrätä. Mutta kun päivänä muutamana astut ulos asuntosi
eteen, niin tunnet hangen hienosti hajahtavan ja ilmassa on omituinen
tuores tuoksu. Lumi sulaa jo seinävierillä ja räystäs tipahuttaa
hienoimmalta huipultaan tuolloin tällöin vettä pienoisen välkähtävän
pisaran nuoskeaan lumeen. Hanki heloittaa niin valkealle, että silmiä
häikäisee hetkiseksi. Taivas on kohonnut korkeammalle ja pessyt
puhtaaksi sinensä. Hieno harso on kokoontunut idän puolelle aurinkoa
ja näyttää niin lämpimältä kuin kesäinen poutapilvi.
Kuusinen mäki tuolla, ja toisaalla suuren selän kaukainen ranta, ne
hämärtävät kuin auteren takaa.
Soimaan helähtää rinnassasi jokin. Se on kuin hopeakello kilahtaisi
ja kutsuisi uuteen elämään kaikki uupuneet aavistukset ja herättäisi
toiveet tuulahtelemaan jotain uutta, valoisampaa, avarampaa ja
isompaa.
Et malta. Suksien selkään heittäyt ja annat niitten liukua loitolle
ihmisten luota. Ei upota enää hanki ja yöllinen hieno lumi on vain
voiteena alla. Aitojen ylitse, nietosten poikki, puitten välitse ja
pitkin loivia rinteitä korkeimman kukkulan laelle!
Niinkuin jäälinna kohoo takanasi pimennon puolella luminen kuusikko.
Se uhkuu kylmyyttä ja jähmettää jäykkyydellään. Se on kätkenyt
kohtuunsa kaikki tammikuun pakkaset eikä laske niitä sieltä,
ennenkuin ne viruttaa pois huhtikuun huuhteleva sade... Mutta tähän,
jossa seison, paistaa päivä täydeltä terältä. Ilma on lauhkea ja
leuto. Se ei enää raatele eikä revi rintaa. Se on piehtaroinut
puhtaassa hangessa, lämmin aurinko on sitä lauhduttanut, ja nyt se
huljuu hyväillen rinnan kehyksissä, niinkuin makean lähteen pehmyt
vetonen.
Ei kuulu hiiskahdustakaan tänne ylös. Kerran kuusikon sisästä tikan
vihellys ja toisen kerran tiaisen terästiuku. Taikka pudota lupsahtaa
petäjän oksalta lumiharkko hankeen, uppoo sinne, ja painunut oksa
ponnahtaa suoraksi. Alla on laakea luminen rinne, johon päivä
vuodattaa valoaan täydeltä terältään. Siellä täällä risteilee sitä
sujuva suksen latu. Se murtaa hangen ja uurtaa sen sileään pintaan
juovan, jonka verekseen reunaan päivän valoisa säde taittuu vieläkin
valoisammaksi.
Alas laaksoon se johtaa. Sieltä näkyy notkelmassa pienoinen kaupunki.
Kirkko keskellä ja kirkon ympärillä katto katossaan kiinni. Katoilla
piiput, joista nousee savu rauhallisissa kiemuroissa niinkuin
kopasta, joka on unohtunut itsekseen palamaan. Alempana tehdas ja sen
rannassa sinertävä rivi jäälohkareita, äsken avannosta nostetuita.
Hiljaista liikuntaa kaduilla. Ajava maalainen laskemassa jäälle,
toinen sieltä nousemassa. Etäämpänä lumisella ulapalla pieniä mustia
pilkkuja, eri haaroilla toisistaan. Ne näyttävät sijoillaan seisovan.
-- Ei kantaudu tänne risahduskaan tuolta alhaalta. Ihmisten liikunta
siellä käy kuin silkkisukilla sipsutellen sametin nukkaa myöten.
On seisaus ilmoissa. Päivä ja yö ovat yhtä pitkiä. Valo ja pimeys
tasaavat toisiaan. Vaaka ei kallistu kummallekaan puolelle. Talvi on
kehittynyt korkeimmilleen. Se on perustuksensa lujittanut syvälle
maahan ja rakentanut valmiiksi pienimmänkin koristeen päädyssään.
Näetkö noita hienon hienoja lumileikkauksia katoilla ja puitten
oksilla? Huippukin on valmis, harjakin täysitekoinen.
Mikä täydellisyys pienimmässäkin piirteessä, mikä puhtaus
salaisimmassa sopessa! Ei rakoa, ei rikkaa. Niinkuin aamupäivällä
sunnuntaisin, jolloin luodut lepäävät, ja odottavat, tietämättä mitä.
Valo valautuu maahan, tarkoitustaan tuntematta. Kesäisin se paahtaa
puitten juuria, jouduttaa toukoja, tunkee mehua maahan, multaan,
juuriin ja lehtiin, ja virittää tulen suonissa palamaan. Nyt se
vain oleilee omiksi iloikseen, heijastelee hangella ja peilailee
joutilaana pitkissä nietoksissa. Kuinka rauhalliseksi käy mieli
täällä ylhäällä, sinun sauvaa vasten nojatessasi! Kuinka tuntuvat
poistuvan kauaksi kaikki ilkeys ja intohimot! Tulisinkin tunne
sulaisi täällä ujoksi otsasuudelmaksi.
Vaan lyhytaikainen on luonnon rauhallinen lepohetki tuiman talven
ja kevään välillä. Kevään kevät ei kaukaa kestä. Se livahtaa
sormiesi välitse kuin kesäinen kirkko-aika. Haihtuu äkkiä niinkuin
juhannuksen-aikaisen tuomen tuoksu. Talven täyteläinen lumilinna
alkaa luhistua. Leuto tuuli tiputtelee sen huippujen helat ja
auringon säde puhkoo säälimättä rakoja seiniin ja sileään siltaan.
Mutta nyt ei vielä ole se aika. Ei ole talvi enää, mutta ei
kevätkään. Nyt on kevään kevät, on juhannuksen juhannus. Ota vaari
siitä! Elä anna sen tuoksun jäädä tuntematta ja sen hilpeyden hukkaan
haihtua!
(Lastuja III.)
"SAMMUTA SINÄ, MINÄ SYTYTÄN!"
Pimeä talvinen yö peitti kaiken pohjoisen maan. Aurinko oli painunut
pois, mutta matalissa majoissa loisti lamppujen valkeita tulia ja
odottaessaan uutta aamua hakivat ihmiset iloaan niiden ympäriltä.
Vaan sitäpä ei suvainnut pimeyden peikko, joka oli anastanut
itselleen vallan päivättömässä pohjolassa. Niinpiankun hän ulkona
vaaniessaan näki tulien ikkunoista tuikkavan, tölmäsi hän oven
täydeltä huoneeseen.
-- Puh! sanoi hän ja puhalsi armottomasti lampun sammuksiin.
Eikä kukaan uskaltanut enää sytyttää lamppua, jonka peikko oli
sammuttanut.
-- Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan matalan majan asukkaat
pimeässä istuessaan.
Mutta tuskin oli pimeyden peikko mennyt, kun livahti valon haltia
ovesta sisään.
-- Sammuta sinä, minä sytytän! sanoi hän ja sytytti kynttilän
pöydälle palamaan.
Sen tehtyään riensi hän pahan peikon jälkeen. Paha peikko teki saman
työn toisissa taloissa, sammutti kaikki kynttilät ja heitti ihmiset
pimeässä istumaan. Mutta hyvä haltia hiipi hänen kintereillään ja
sitä mukaa kuin lamput sammuivat, syttyivät kynttilät.
Vaan kun peikko jälelleen katsahtaen näki, että tulet yhä paloivat,
töyttäsi hän takaisin ensimäiseen taloon.
-- Puh! Puh! sanoi hän ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
Eikä kukaan uskaltanut sytyttää kynttilää, jonka peikko oli
sammuttanut.
-- Puhalsi kynttilänkin! Mikäs nyt neuvoksi! kysyivät toisiltaan
pimeässä istujat.
Vaan tuskin oli peikko pihalle ehtinyt, kun haltia samassa oven
avauksessa suikahti sisään ja kysyi kuiskaten, eikö ollut päreitä
talossa?
Olihan päreitä talossa, ennen vanhaan varatuita, ukko vaarin kiskomia.
-- Päre pihtiin! sanoi haltia, sieppasi päreen orrelta, puhalsi
siihen liedestä tulen ja virkkoi veitikka:
-- _Sammuta_ sinä, kyllä minä _sytytän_!
Ja sitä mukaa kuin kynttilät taloissa sammuivat, syttyivät päreet
palamaan ja taas näki peikko tulien tuikkavan kaikkialla, missä äsken
oli pimeätä tehnyt. Ja hän töyttäsi vielä kolmannenkin kerran tuvan
ovesta sisään.
Puh! pani hän, -- mutta ei tahtonut päre sammua. -- Puh! -- Puh! --
ja vasta kolmannella kerralla sammui päre.
Eikä kukaan taaskaan uskaltanut uudelleen sytyttää tulta, jonka
peikko oli niin vihaisesti sammuttanut.
-- Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät pimeässä istujat, kun kuulivat
haltian sisään hiipivän.
-- Tuli takkaan! huusi haltia ja kohta loimotti iloinen takkavalkea
lieden päällä ja riemusta loistivat haltian silmät sen valossa, kun
hän huusi:
-- Sammuta sinä, kyllä minä sytytän!
Ja missä vain pimeyden peikko päretulet ihmisten suruksi sammutti,
siinä viritti valon haltia kohta paikalla takkatulet heidän iloksensa
palamaan; ja ne paloivat niin, että hanget heloittivat ja puitten
latvat kauvaksi punertivat.
Mutta silloin suuttui peikko ja sydäntyi ja silmät seisoen ja posket
pullollaan tölmäsi hän sisään kuin tuulispää.
-- Puh, puh, puh! -- puhalsi hän. Puh, puh, puh! -- puuskutti hän.
Mutta kuta enemmän hän puhalsi ja puuskutti, sitä ylemmä tuli takassa
yltyi, sitä enemmän liekki liedessä loimotti. Eikä vain hankiin
heloittanut eikä vain puita punannut, -- ylös taivaalle loimo
lakeisesta yleni ja hehkui tuli kaukaisiin kyliin, valo vieraille
maille.
Kovin koetti hän, ylen yritti... En tiedä, olisiko kerran sammumaan
saanut. Mutta ennenkun ehti, oli yö jo lopussa ja aurinko nousi eikä
tulia enää tarvittu, ja turhaa oli tehnyt työtä pimeyden peikko.
Sille päivälle eivät peikotkaan mitään mahda -- ja yöllä suojelevat
Suomeani hyvät haltiat.
(Katajainen Kansani II.)