Wilhelmiina Wäisänen oli matkalla Helsingistä sukulaistensa luo
maalle. Näin hänen nimensä hänen matkakapineistaan ja muu selveni
minulle vähitellen matkan varrella.
Hän oli laittautunut vaunuun oikein leveästi ja mukavasti niinkuin
reslarekeen, joka on tullut häntä noutamaan, vallannut kaksi
penkkiä, sen, jolla istui ja sen, joka oli vastapäätä. En sano sitä
siksi, että hän olisi sen kautta ketään häirinnyt. Vaunu oli pitkän
matkan taa menevä ja meitä oli siinä vain muutamia, joilla oli yhtä
runsaasti tilaa kuin hänelläkin. Jokaiselta matkustajalta, joka
kulki vaunun läpi, pyysi hän sitäpaitse silmin ja kasvonilmein kuin
anteeksi, että hän tässä näin rehentelee... ne on hänen nämä kamsut,
mutta kyllä hän ne... kyllä tässä sopu sijaa antaa, -- mutta kun
ei kulkija pysähtynytkään vaunuun, hymyili hän kuin kiitokseksi ja
virkkoi puoleksi meille, puoleksi itselleen:
-- Eipä se tullutkaan, hyväpä, ett'ei tullutkaan, niin sovitaan tässä
paremmin.
Olin tullut eräältä sivuasemalta junaan ja nähtävästi oli hänen
suurin puuhansa tavarain järjestämisessä jo suoritettu. Mutta minä
saatoin elävästi mielessäni kuvailla kaikki ne kohtaukset, jotka
oli esitetty ennen junaan tuloa ja sitten junassa. Minä näen ajurin
odottavan kadulla porttiholvin edessä. Naapurin palvelustyttö
vartioi katukäytävälle asetettua tavararöykkiötä, sill'aikaa kun
Wilhelmiina toisen tuttavan avulla kantaa toisia alas viidennestä
kerroksesta. Kaikki eivät mahdu rattaille. "Tuo sinä, Manta, tämä
hattuaski ja tämä parasolli... eli ei, ota sinä tämä pelarkoonia,
ei sillä väliä, jos jääkin." Ja tavarainsa suojassa itse istuen niin
täpärällä, että on joka kadun kulmassa huiskahtaa ulos, ajaa hän
asemalle, kiirehtien kuskia, joka suuri kirstu jalkain alla könöttää
epämukavassa asennossa polvet koukussa leuvan tasalla. -- "Kun ei
vaan myöhästyttäisi!"
Mutta siitä ei ole pelkoa. Puoli tuntia ennen junan lähtöä istuu hän
jo vaunussa, iso kirstu ja pelarkoonia ovat pakaasissa ja kaikki muut
tässä edessä, vieressä, pään päällä, kummallakin puolella ja istuimen
alla. Siinä on myttyjä, rasioita, eväitä, kukkasia, jotka on saatu
saattamaan tulleilta ystävättäriltä, tyynyjä, saaleja, laukkuja,
mutta näkyvimpänä, ihanimpana kaikkia muita uusi kapsäkki, jonka
kyljestä kiiltävässä messinkilaatassa seisoo kaiverretuin kirjaimin:
"Wilhelmiina Wäisänen Helsingfors".
Hän istuu nyt vihdoinkin järjestetyn omaisuutensa keskessä,
varustettuna vuorokauden matkalle, puettuna lähinnä parhaimpaan
pukuunsa -- parhaat ja harvinaisimmat kalleudet ovat nähtävästi
noissa rasioissa ja tuossa matkalaukussa, joita hän tuon
tuostaan raottaa, avaa, järjestää ja kohentelee. Luulet hänet jo
rauhoittuneen, luulet, että ne istuvat siellä säiliössään yhtä
tyytyväisinä kuin hän itsekin, nojatessaan tuohon vaunun nurkkaan
ja ummistaen hetkeksi silmiään -- ollaan näet yöjunassa -- kun hän
yht'äkkiä säpsähtää -- junan vihellyksestä tai pysäyksestä tai
ilmankin, -- näyttää muistavan jotain -- tulikohan se mukaan? --
eihän vain rutistune! -- paninkohan sen laukkuun vai myttyyn vai
kapsäkkiin? -- eihän vain pudonne parasolli! -- ja kaivelu ja selailu
alkaa uudelleen, selailu rakkaiden tavarain, jotka ovat näkyvä tulos
vuosien vaivoista ja joita hän nyt vie kuin voittaja saaliitaan
riemukulussa kotikylään todistamaan siitä, ett'ei hän ole aikaansa
turhaan kuluttanut. Vihdoin hän rauhoittuu, laittaa itselleen mukavan
päänaluksen, luo vielä viimeisen silmäyksen kapineihin, haukottelee
tuimasti, kyhnähtää kylelleen ja nukkuu samassa.
Minä kun en saa nukkua, näen tuossa hänen tasapohjaiset jalkansa,
joissa on "tyykikengät", hervottomina nytkähtelevän junan liikkeen
mukaan; ne nytkähtelevät siinä koko yön ja sekaantuvat vielä
uneenikin, kun vihdoinkin olen suurella vaivalla saanut sen päästä
kiinni.
Kun herään aamulla, on Wilhelmiina jo noussut ja on taas täydessä
touhussa tavarainsa kanssa. Hänellä on yllään uusi hame ja uusi
röijy, jotka hän jossain salaisessa paikassa on vaihtanut vanhoihin.
Hän viimeistelee niitä parhaallaan, harjailee ensin hamettaan ja
silittelee huolestuneesti sen ryppyjä -- se on ruskean viheriää
paramattaa -- ja ottaa sitten esille yläpuolen ruumistaan, jonka
ympärillä, korsetin päällä, istuu tiukka röijy, sinisestä kankaasta
tehty, puhvihihain kanssa, joiden väliin pää uppoaa korvia myöten,
kultarenkailla koristettuja korvia myöten. Hän harjaa sitä edestä ja
takaa ja kummaltakin kupeelta, hiukan kellahtaneiden kainalojenkin
alta, niin kauvas kuin lyhyet korsetin varassa olevat kädet
kuontuvat, jolloin kellon vitjat korkean rinnan päällä kauniisti
helkkyvät. Erityisestä rasiasta lehahtaa esiin viheriä kaularöyhelö,
joka suurella rintasolella kiinnitetään leuvan alle kuin lehdeksi
marjana punottavien poskien alle. Kapsäkistä, jonka lukko ja soljet
somasti soivat, nousee suurella varovaisuudella uuden uutukainen
saketti harmaasta verasta, silkillä sisustettu ja leikattu uusimpaan
kuosiin ja kevelällä pyrstöllä kaunistettu. Lasiputkiin pistetyt
kukkaiskimput kiinnitetään saketin pieluksiin, kaksi kummallekin
puolelle. Hansikkaat, ruskeat trikoohansikkaat, saadaan vaivalla
suurella, mutta mieluisella, sujumaan käsiin. Parasolli otetaan
alas hyllyltä, vapautetaan tupestaan ja avataan varovasti, jolloin
kasvoissa on ilme kuin olisi pelko, että se räjähtää. Vaan ei se
räjähdä, napsahtaa vain ja helähtää hiukan kuin rumpu, ehyt on, ei
ole mistään revennyt, laskee taas siipensä suppuun ja asettuu viereen
odottamaan aikaansa. Käsiväskyssä ovat huivit, ne kaksi, joista voi
olla tällaisessa tilaisuudessa kysymys: se ruskea silkkinen, pitkäin
rimsujen kanssa, ja se valkoinen harsohuivi. Kummanko ottaisi? Moneen
kertaan antaa pieni pyöreä peili neuvojaan myötä ja vastaan, taistelu
on kauvan ratkaisematta. Silkkihuivi on upeampi, mutta harsohuivi
nuorentaa -- ja voittaa.
Tuskin tuntisin häntä, jos en tietäisi. Kaikki on uutta, paitse
kasvot, nuo punakat ja terveet, vaikka jo vähän rypistyneet, ja
silmät, nuo haalean siniset ja ymmärtäväiset, jotka eivät vaihda
väriään eivätkä muuta ilmettään, vaikka kaikki muu muuttuisikin.
Hän istuu siinä nyt valmiina astumaan ulos vaunusta, niinpiankun juna
pysähtyy kotiasemalle. Ollaan eteläpuolella Mikkeliä ja hän kysyy
konduktööriltä, milloinka tullaan Suonnejoelle.
-- Klo 12 ja 50, sanoo konduktööri.
-- Jos konduktööri on hyvä ja sanoo tykö sitten. Kello on vasta
seitsemän ja minulla on siis vielä runsaasti aikaa nauttiakseni
matkatoverini seurasta. Muut ovat tippuneet tielle ja me olemme
kahden junassa. Yhä suuremmalla tarkkuudella ja mielenkiinnolla olen
seurannut hänen pukeutumistaan ja sitä tehdessään on hän tietämättään
esittänyt minulle elämänsä, selittävillä kuvilla kaunistetun
kertomuksen vaiheistaan. Jokainen noista vaatekappaleista on
virstapatsas hänen elämänsä taipaleella ja jokaiseen niistä liittyy
muisto kuletusta matkasta. Semmoinen hän nyt on, mutta semmoinen ei
hän ollut silloin kun taipaleensa alotti.
Tuo röijy se oli -- oli hänelle, niinkuin niin monelle muullekin
-- ensimäinen ero mökin tytön entisyydestä, karkottaessaan jo
ensimäisessä palveluspaikassa pappilassa suoran nutun. Pappilasta
siirtyi Miina nuoren herrasväen kanssa Helsinkiin, ja pitkä, suora
toppanuttu, lämmin ja suojaisa, jota oli talkoolla kotikylän tyttöjen
kanssa tehty ja öitä sen kanssa valvottu, vaihtui ostosakettiin,
joka istui selästä kuin valettu ja teki hameen liikkeen edestäpäin
niin herrasmaiseksi, mutta joka oli kylmä ja hatara. Villavanttuut,
äitivanhan kutostamat, ja villahuivi, venäläiseltä ostettu...
säälivästi hymähti Miina, joka kerta kun ne muisti vetäessään
käsiinsä trikoohansikkaita ja kiinnittäessään kaulansa alle
harsoista huivia, ensimäisen vuosipalkkansa säästöillä hankituita.
Päivävarjo ja rintaröyhelö olivat hänen hauskimmat muistonsa,
sillä vuosia oli kulunut, ennenkun ne oli uskaltanut ostaa ja tosi
tarpeen vuoksi tarpeettomina pukuunsa lisätä. Vasta sitten kun siinä
uudessa hienossa herrasväessä palkka kohosi kahteentoista markkaan
kahdeksasta ja pääsi kyökkipuolelta lasten päälle ja niiden kanssa
oli Esplanaatissa käveltävä, täytyi ne ostaa, täytyi herrasväenkin
vuoksi, ett'ei tarvitsisi hänen tähtensä kenenkään hävetä. Ja niihin
liittyi muistoja soitoista Kappelin edustalla keväisinä iltoina ja
sunnuntaikävelyistä Seurasaarella -- sen nuoren herran kanssa, joka
tarjosi teetä ja kahvia ja makeisia ja olisi viiniäkin tarjonnut...
mutta silloin oli täytynyt tehdä ero, sillä se oli herra eikä
vertainen, eikä sillä tainnut olla aikomuksetkaan oikeat. Toisellahan
oli, sillä Sörnäisten pojalla, ja sormuksia vailla jo oltiin alulla,
mutta se joi ja siihen se jäi. Jääköön! Eipä hän heistä, kaupungin
pojista.
Eikä Miina siitä pitäen muusta huoli, kunhan palkat kohoilee ja saa
säästöä tehneeksi. Hän on niitä, jotka eivät pelkää vanhenevansa
ja jotka kyllä tietävät kelpaavansa. Aina niitä on ottavia, kun on
mitä antaa. Miina on tehnyt säästöä, on koonnut rahaa, on koonnut
vaatteita, varsinkin vaatteita, pitovaatteita, pyhävaatteita,
sänkyvaatteitakin. Olisi hyvänkin talon tyttären aitan täysi, kun
oikein orrelle levittelisi -- entisellä mökin tytöllä. Kahdella
tyhjällä kädellä läksi, nyt on kirstut ja kapsäkit niin monet,
ett'ei auttamatta junasta pääse, on hopeitakin vähän ja kultakello
ja saattaapa olla sormuksetkin, kaikki nämä siinä viimeisessä
palveluspaikassa, sen yksinäisen vanhan herran luona hankituita,
jolta on palkkaa juossut kaksikymmentä markkaa kuussa ja tämä
kultakello kunnialahjaksi kymmenen vuoden uskollisesta palveluksesta.
Miina on istunut jonkun aikaa hiljaa, silloin tällöin vilkaisten ylös
hyllylle, jossa silmät ovat sattuneet ruskeaan rasiaan ja joskus
katsahtaen minuunkin, joka tuijotan häneen ja tarkastan häntä. Hän
käy yhä levottomammaksi, päästää huivin irti, sitoo sen taas, koettaa
katsoa itsepintaisesti ulos ikkunasta, mutta kun vaunut retkahtavat
vekselissä ja rasia liikahtaa -- vai näyttikö se vaan siltä -- täytyy
se ottaa alas, täytyy avata...
Kun palaan junaan Mikkelin asemalta, näen minä, että rasiasta on
ilmestynyt hattu, isoilla ruusuilla koristeltu komea olkihattu,
kehittynyt siihen kuin perhonen kotelostaan, asettunut paksun tukevan
palmikkopyörylän päälle, jossa se nyt istuu kuin oudoksuen asemaansa,
pyrkien kuin pelästyneenä lentoon lähtemään. Mutta sen on turha
pyrkiä, se on lujasti kytketty leuvan alla silkkisillä kahleilla
ja vartijan kasvoista loistaa hämillinen tyytyväisyys onnellisesta
saaliista.
Ei ole epäilemistäkään siitä, että se on Miinan ensimäinen hattu,
otettu ensi kertaa päälle matkalla kotipuoleen sydänmaalle. Se on
viimeinen ylellisyys, sinetti, leima, lippu linnan harjalla, oman
rakentaman linnan, jossa nuo muut tavarat olivat kuin vallitukset,
vuosien kuluessa hiljalleen yhä korkeammalle kohotetut.
Saattavat kotikylässä ehkä oudoksua, sanovat kirkkomäellä katselijat
hänen ylpistyneen, entisen mökin tytön... vaan niistäpä hän vähät
välittää eikä ole tarviskaan... on hän yhtä hyvä kuin joku toinenkin
ja jos ei Pielaveden pojille passaa, niin palaa syksyllä takaisin,
kun tulee herra ulkomaalta terveyttään hoitamasta, ja on yhtä hyvä
olla sielläkin. Pidän häntä päässäni ja jätän poiskin, jos on
itsestäni niin päin parempi. Ja vaikka en kirkonmäellä pitäisikään,
niin pidän junassa ja pidän vielä laivallakin, senpähän sitten muun
näkee kirkonkylän rantaan tullessa...
Wilhelmiina vakaantui vakaantumistaan ja istui yhä varmempana näissä
täysissä tamineissaan kaikkien kalleuksiensa keskessä, odotti junan
tuloa Suonnejoen asemalle ja ajatteli kaikkea tätä mielessään -- olen
varma siitä, että hän sitä ajatteli.
Haapakoskelta tuli pari tehtaan työmiestä vaunuun. Heillä oli vasta
sytytetyt sikarit hampaissaan ja olivat hiukan maistaneet.
-- Täällä ei saa polttaa! sanoi toinen huomatessaan, että vaunussa
oli tupakanpoltto kielletty.
-- Strunt... äi se mittä... vi röka bara!
-- Etkös näe, että siellä on rouvasihminen...
-- Hva fan! Inte fins här någo fruntimmer.
-- On se... siellä istuu yks rouvasihminen... sillä on hattukin
päässä.
-- Ja, min sann, du har rätt.
Minä kuulen sen, minä näen sen hänen kasvoistaan, hänen silmissään
on kostea kiilto... Se on ihana hetki hänen elämässään, ehkä ihanin
kaikista... hän ei voi pidättäytyä... tuntee tarpeen palkita
osotettua luottamusta ja hän virkkaa:
-- Herrana vara para kuu o röökka -- inte te siniera... inte
als...[-- Herrat ovat vaan hyvät ja polttavat -- ei se tee mitään...
ei mitään.]
-- Tack så mycke'... det var förbannat fint af fruntimret...[ --
Kiitos paljon... se oli helvetin hienosti tehty rouvan puolelta...]
Hän pitää hatun päässään! Pitää sen laivassa ja kirkkorannassa ja
kirkonmäelläkin... on se hänen päässään yhtä hyvä kuin kenenkä
muunkin.
Ja hänen kasvoistaan loistaa niin suurta onnea ja tyytyväisyyttä ja
kiitollisuutta kaikista Luojan vähistä lahjoista, jotka ovat hänen
osakseen tulleet, että on minunkin oikein hyvä ollakseni...
(Lastuja IV.)