Antti kulki kiivasta vauhtia metsäpolkua pitkin pappilan takalistolta
kirkonkylään päin. Vanhalla miehellä oli niin kiiru, että tuolloin
tällöin teetti hyppyaskelenkin kiveltä toiselle, ja kun tuli
suosalmeke eteen, jonka poikki oli pantu pitkospuut, niin juoksutti
yli ketterästi kuni tukkilaista. Vasta sittenkuin hän oli saapunut
pappilan riihelle, josta karjakuja alkoi peltojen takaa, hiljensi
hän vauhtiaan siinä pelossa, että sattuisi näkijöitä ja alkaisivat
kumminaan katsoa.
Ei sittenkuin sulhasmiehenä ollessa ollut jalka niin keveästi
noussut, näitä samoja taipalia kulkiessa kesäisinä öinä, kun morsian
odotti aitassaan, mökin ainoa tyttö odotti sulhastaan, pappilan
isäntärenkiä.
Mikä sen nyt johti mieleen juuri sen? Olisivatpa saaneet olla
muistumatta ne ajat.
Mutta siitähän se oli kaikki alkunsa saanut. Olisipa silloin osannut
paremmin eteensä katsoa ja ymmärtänyt ilkeän väikkeen pahasisuisen
naisen silmissä! -- Mutta nyt siitä piti loppu tulla! Nyt totta
tosiaan oli tullutkin -- kerrankin! -- jo viimeinkin! Oli toki Jumala
taivaassa...
Vaan jo oli julma teko se! Jos olisi nukkunut ja sille sijalleen
tukehtunut? Vaan herättipähän, olipahan Antillakin varjelijansa?
Ja lähestyessään pappilaa, jonka rakennus paistoi niin kauniisti
suurten koivujen välistä aamuauringon valossa, tuntui niin somalta
se tieto, että olipas Jumala kerran ihan kuin kädestä pitäen
häntäkin auttanut... panepas lintu laulamaan, herätäpäs sikeimmästä
iltaunesta ja pelastapas ihan kuin ihmeen kautta varman kuoleman
kidasta!
Pappilassa vielä nukkuivat muut paitsi itse rovasti, joka juuri
aukaisi kamarinsa ikkunan ja kävi sitten pistämässä avaimen ovelle.
Antti meni suoraapäätä sisään, sillä hänellä oli kiireistä asiaa,
jota varten oli rientänyt. Hengästynyt hän vielä oli ja hätäisen
hyvän huomenen sanottuaan ehätti hän sanomaan:
-- Nyt se sen teki! Nytpäs teki! -- ja kun ei rovasti näyttänyt
oikein vielä ymmärtävän:
-- Senpä sen, jota on aina uhannut... sen se nyt teki!
Rovasti täytti parhaallaan kakluunin reunalta piippuaan ja kysyi,
ensimäiset savut saatuaan:
-- Eukostaanko se Antti puhuu?
-- Siitähän minä taas... lienen tuosta jo paljonkin valittanut...
tuleehan sitä pahan käsissä parkumaan... onhan tuota rovastinkin
puheilla käyty, ja nuhdellut ja neuvonut olette, vaan ei ole apua
lähtenyt... ei ole kuin äitynyt vain entisestään... milloin on
aikonut halolla tappaa, milloin ketunmyrkkyä syöttää, ettet sen
siitäsi nouse... vaan nyt se oli vähällä polttaa!
Rovasti oli päässyt parhaaseen tupakoimisen vauhtiin ja varustautunut
tyynesti kuulemaan Antin vanhoja valituksia hänen vaimonsa
pahuudesta, mutta keskeytyi nyt kuitenkin tupakointi ja solahti
suusta piipun luu:
-- Polttaako?
Kun tuntui olevan epäilystä rovastin äänessä, niinkuin olisi luullut
Antin liioittelevan, innostui Antti yhdessä henkäyksessä kertomaan
kaikki, mitä oli tapahtunut.
-- No, kerrassa elävältä polttaa, niin totta kuin... elävältä olisi
polttanut mökkineen päivineen, ja lapset ja miehet siinä olisivat
menneet, jos ei ollut sitä, joka varjeli. Kotaporstuaan oli koonnut
vanhoja vastoja tuvan nurkan alle ja ne sytytti ne, itse pötki
metsään vai minne lienee mennyt. Oven oli, kelvoton, ulkoapäin
pönkittänyt, ja sinne olisi kärvennytty, jos ei varjelija pannut
leppälintua vuorilaudan alle pesimään. Se alkaa huutaa ja poikiaan
hätäillä ihan korvan juuressa, siitä herään minäkin ja tunnen savun
katkun ja kuulen tulen rätinää. Paiskaun ovea vasten, vaan se ei
aukeakaan. Ikkuna piti särkeä ja siitä puulautua sammuttamaan.
-- Sait sammumaan?
-- Sain toki sammumaan, vaikka karstalle oli jo palanut seinä, ja
jos pääsi kipuna kattotuoheen, niin siinä meni. Vedetkin oli kaikki
kaatanut kodasta, vaan pirtissä oli toki korvo puolillaan ja siitä
sain ensi hätään.
Rovasti oli totisena kuunnellut Antin kertomusta ja kysyi nyt:
-- Mitä olet aikonut tehdä?
-- Sitä tulin kysymään, että antaisinko ilmi vallesmannille?
-- Saatko toteen, että se oli vaimosi työtä?
-- No, jo toki minä sen toteen saan! huudahti Antti miltei iloisesti.
On ollut kuulijoita uhkauksiensa jos kuinka monta, että jos en
sinusta muuten pääse, niin käytän käppyrää nurkan alla... ja siellä
on vielä kekäleet, vaikka tulkoot kuinka monen lautamiehen kanssa
syyniin. Ja entäs tämä?
Antti kaivoi poveltaan likaisen nauhan palasen.
-- Tämä oli oven edessä, se on sen sukkanauha.
Ei ollut epäilemistäkään, että asia oli, niinkuin Antti oli sen
puhunut. Se oli selvä murhapolton ja murhan yritys tahallisessa
aikomuksessa polttaa ja murhata.
Ja vähän aikaa tätä keinutuolissa mietittyään ilmoitti rovasti tämän
mielipiteensä Antille: rikos on rangaistava ja syyllinen saatettava
lailliseen edesvastuuseen teostansa, olipa hän kuka tahansa;
lisäten, että se oli ei ainoastaan hänen oikeutensa, vaan myös
velvollisuutensa, ja että sekä jumalallinen että inhimillinen laki
sitä vaati.
Oikein hypähti ilosta Antin rinta ja silmä kiillähti hänen tätä
kuullessaan. Hän oli hiukan pelännyt sitä, että rovasti taas
kehoittaa antamaan anteeksi ja sopimaan, niinkuin niin usein
ennenkin. Oli jo vähällä kiittää rovastia, mutta hillitsi itsensä ja
kysyi:
-- Mikähän tuolle tuosta tulee?
-- Ikuteilleen luulen menevän, arveli rovasti.
-- Sitähän minäkin jo... -- ja hän ajatteli, että vaikka se saisikin
vuosia, ei se vanha ihminen sieltä sittenkään elävänä palaisi.
-- Vaan kukas sitten lapsiasi hoitaa!
-- Kyllä niitä aina saa niiden hoitajia! riensi Antti sanomaan. Aina
niitä hoitajia saa... parempiakin... kehno tuo on ollut niillekin...
pieksää ja pahoin pitelee... ja ruokottomuuksia puhuu.
Antti tarkasteli rovastia syrjästä: yhä se näytti olevan samaa mieltä
ja vaitiolollaan vahvistavan Antin sanaa, että aina niitä hoitajia
saa... parempiakin.
-- Jo pitää olla sydämikkö! päivitteli Antti.
-- Se kun vihollinen kenen oikein saapi valtaansa...
Se oli siis sovittu asia, rovastin kanssa niin yhdessä päätetty,
että Antti antaa ilmi vaimonsa vallesmannille murhapolton ja murhan
yrityksestä.
Ja vielä keveämmin kuin äsken nousi vanhan miehen jalka hänen
astuessaan pappilasta kirkon ohi valtatietä vallesmannin luo. Tie
oli kivetön ja kepeä käydä, ja aamu oli tyven ja kirkas, ja vedet
päilyivät. Se oli Antista kuin uuden elämän aamu; rauha nyt tulee
taloon, hän ottaa taloutta hoitamaan vanhan sisarensa, joka hänkin
on Jumalalta herätetty, niinkuin Antti itsekin. Sopuisa ja siivo
elämä tulee vallitsemaan aamusta iltaan ja lapsille saadaan neuvoa
jumalista elämää sekä sanan että esimerkin avulla. Saatetaan kutsua
ystäviäkin talossa käymään... kerran saa kotonaankin häiritsemättä
sanaa harjoittaa... ehkä pistäytyy ukko Paavokin ja pitää seurat...
Ka niin, Paavo! Siinähän oli sen mökki peltojen takana metsän
reunassa, vähä matkaa maantieltä. Jos poikkeaisi sielläkin puhumassa
iloaan, vanhalle uskon ystävälle, paljoa viisaammalle, kaikkien
harhaantuneiden sielujen hartaalle neuvojalle, jolta oli saanut monta
lohdutuksen sanaa tämänkin murheensa aikana... tokihan sille piti...
kun vain ei vallesmanni sillä välin ennättäisi mihinkään mennä
kotoaan.
Paavo istui hupansa seinämällä viikatteita hiomassa. Antti meni
suoraan luo, sanoi iloisen hyvän huomenen ja löi kättä reippaasti.
Paavo katsahti vähän kummissaan työstään ja kysäisi:
-- Mistäs se Antti kävelee?
-- Vallesmannille oli tässä vähä asiaa, niin poikkesin mennessäni...
-- Liekö mitä iloista asiaa, kun olet niin hyvän mielen näköinen?
-- Mitäpähän lie... eipä saata olla niin suruistakaan.
Ei kysynyt Paavo sen enempää eikä olisi ehkä kyennytkään, kun oli
nidepaju hampaiden välissä. Vaan ei malttanut Antti utelua odottaa,
kertoi koko asian.
Hänen lopetettuaan kysyi Paavo kuivasti:
-- Ja siitäkö sinun mielesi on niin iloinen, että saat vaimosi
linnaan?
-- Iloinenko? Enhän minä mitä iloinen... mutta mitäs minun sitten
pitäisi teidän mielestänne tekemän?
-- Mitä sitä minulta kysyt, kun sait jo rovastilta mieleisesi neuvon!
Antti hätäytyi vähän ja alkoi puolustautua:
-- Vaan rikoshan siinä on tapahtunut sekä inhimillistä että
jumalallista oikeutta vastaan, ja rikos on rangaistava, eikä saa
katsoa, olipa syyllinen kuinka likeinen tahansa, sillä laki ja oikeus
on semmoinen... semmoinen se on!
Paavo takoi veitsen hamaralla kiilaa niteen ja varren väliin,
koetteli sitten viikatteen kärjestä joustaen, oliko nidos tullut
kestävä; ja kun sen siksi huomasi, laski hän sen tikapuiden piin
päälle. Sitten kääntyi hän Anttiin, loi häneen läpitunkevan katseen
ja virkkoi:
-- Sitäkö rikoksen rankaisemista ja oikeuden täyttämistä varten sinä
nyt olet matkalla vallesmanniin?
Antti vähän hämmentyi, ei saanut silmiin katsoneeksi ja vaikeni.
Mutta Paavo jatkoi:
-- Et näy oikein tietävän, mutta minä tiedän, että se on tekosyy
ja että sen varjon alla vain pyrit päästäksesi eroon rististä,
joka on päällesi pantu. Hullu on akkasi ja tekee mielettömiä, kun
suuttuu. Ei yksi riitaa rakenna. Syytä on hänessä, mutta lienetkö
syytön sinäkään? Luulin toki tarkemmaksi tuntoasi, kun olet vanha
ristitty olevinasi, mutta paatunut näyt vielä olevan pakana, sokea
ja sydämetön: murhan olisit tehnyt nauravalla suulla ja keveällä
mielellä. Mene vain vallesmanniin, kun tuntosi sallinee, mutta elä
tule toista puhumaan ja toiset on tarkoitukset takanasi!
-- Vaan kun olisi elävältä polttanut minut ja lapsensa ja koko
kylänkin kuivalla poutaisella säällä...
-- Eipähän saanut poltetuksi... jos oli Jumalan tahto, että paloit,
niin paloit.
-- Vaan saattaa vielä polttaa?
-- Tai olla polttamatta. Jos et usko Jumalaa vartijaksesi, niin
vartioi itse!
Antti lyykähti äänetönnä kivelle istumaan, pää käsien varassa.
-- Voi, mikä pitää muutamilla olla vaiva ja risti tässä maailmassa!
vaikeroi hän.
-- Kanna ristisi, mikä on selkääsi sälytetty! virkkoi Paavo vähän
leppeämmällä äänellä.
Murheisena lähti Antti Paavon mökiltä -- lähti kotiinsa päin
kävelemään. Ei kulkenut valtatietä pappilan kautta, metsää kulki,
polutonta korpea umpimähkään. Ja niin oli, kuin olisi mielensäkin
tietöntä taivalta kulkenut. Raskas oli askel, pää kumara, yhtämittaa
kompastui jalka juuriin ja mättäihin.
Mutta ei ollut murhe siitä, ettei saanut ukolta lupaa vallesmanniin
mennä, ei siitäkään, että elämänsä päivä oli taas entistään
paksumpaan pilveen peittynyt, eikä vielä siitäkään, ettei saanut
ristiään luotaan luoduksi. Siitä oli synkkä mieli ja siitä epätoivo
ennen tuntematon, että niin oli tuntonsa ollut sokea, että oli ollut
oman vaimonsa menettämäisillään ja olisi menettänyt, jos ei olisi
tieltä kesken käännytetty. Semmoinenko hän oli, joka oli luullut
olevansa oikea uskovainen ja valmis kristitty, jonka omatunto muka
aina sanoi, mitä oli milloinkin tehtävä, ja joka teki, mitä se sanoi?
Oman ilonsa ja onnensa vuoksi lähti toista tuhoamaan ja väärän varjon
alla muka Jumalalle otollista työtä tekemään. Kaikki pitkäaikainen
parannuksen teko, vuosikymmenien uuttera sanan harjoitus ja
taivaallisen viisauden viljeleminen -- ensimäisten joukossa oli hän
istunut, etupenkin hurskaita luullut olevansa ja semmoisena häntä
muutkin pitäneet -- siihen toteenko oli mennyt?
Oli siinä puu poikkiteloin tiellä -- ei tuossa oikein tietäkään
ollut, kunhan häntä kulki. Siihen istahti Antti, sammaliseen
mättääseen tuijottaen. Siinä istui ja kuulosti kauan, mutta äänetöntä
oli kaikki hänen ympärillään ja äänetöntä sisässään. Ei opastanut
omatunto, ei tieto tietä neuvonut.
Silloin oli, kuin olisi henki alkanut haastaa:
-- Rikoksen teit ja rangaistuksen tarvitset. Risti vielä raskaampi
selkääsi sälytä! Käy kotiisi eläkä hiisku kenellekään siitä, mitä
näit! Elä anna vaimosikaan aavistaa tietäväsi! Ole luulevinasi, että
kotapadan alta paukku lensi! Ole entistä nöyrempi ja kärsivällisempi
ja iloitse jokaisesta uudesta vaivasta, joka päällesi pannaan!
Oli kuin olisi helpoittanut rintaa, niinkuin olisi alkanut mieltä
valaista. Antti nousi ylös puun rungolta, astui rydön yli, joka oli
hänen tiensä sulkenut, ja löysi tien, kaitaisen karjan uran. Ei ollut
jalka keveä sitä astuessa, mutta ei ollut entistä raskaampikaan. Vaan
rinnassa tuntui aamuilma raittiilta ja suloiselta kuni puhdas vesi
vereksessä haavassa, joka hoitaen paranee.
(Lastuja IV.)