Olin polkupyöräretkellä ja oli olevinaan äärettömän tärkeätä, että
juuri sillä ja sillä tunnilla ja minuutilla joutuisin perille.
Olin asettanut itselleni päämäärän ja olisin omissa silmissäni
kovin alentunut, ell'en olisi tehnyt kaikkea voitavaani sitä
saavuttaakseni. Mielestäni täytyi kaiken, joka asettui esteeksi
tielleni, väistyä. Vastaan tulevat, huonot tien kohdat, kylän
kohdilla leikkivät lapset, tyhmät lehmät ja muut semmoiset herättivät
minussa oikeutettua suuttumusta, joka kyllä näkyi tuikeista rypyistä
otsallani ja kuului siitä vihaisesta äänestä, jolla siknaalitorveni
törähti. Pois tieltä!... tärkeintä tässä kaikessa on, että minä
pääsen menemään!
Silloin tapahtui eräässä vastamäessä, että huomasin toisen polkimen
mutterin pudonneen. Eikä ollut ajattelemistakaan matkan jatkamisesta
pyörällä, ell'en saisi vikaa korjatuksi.
Tietysti kirosin minä kaikki polkupyöräkauppiaat ja tietysti oli
se minusta erinomaisesti meidän epäkehittyneitä olojamme kuvaavaa,
ett'ei meillä maaseudulla missään ole seppää, joka osaisi vähänkin
isomman vamman polkupyörässä parantaa, -- josta minulla kyllä oli
usein ollut kokemusta. Tällaisen vian voisi kyllä kuka seppä tahansa
korjata, mutta tietysti ne taaskaan eivät osaa asettua sinne, jossa
niitä tarvittaisiin. Miks'eivät aseta pajojaan niin, että ovat
kaikkiin tarpeihin saapuvilla!
Tällä kertaa auttoi minua kuitenkin onneni aivan odottamatta.
Käveltyäni vähän matkaa pyörääni taluttaen saavuin kylään, jossa oli
ei ainoastaan seppä, mutta seppä semmoinen, joka osasi tehdä uuden
mutterin polkimeeni.
Hän oli takomassa pajassaan maantien vieressä. Oli kiireisin
hein'aika ja hän teroitti parhaallaan viikatteita. Silloin en sitä
huomannut, vasta jälkeenpäin on muisto siitä mieleeni ilmestynyt.
Olin niin touhuissani, kuin ainoastaan matkassaan keskeytynyt
pyöräilijä voi olla, ja huusin jo kynnyksen takaa:
-- Hoi, seppä, hevostani kengittämään! -- ja pyöräytin koneeni oven
eteen.
Seppä laski viikatteen ja vasaran kädestään ja tuli ovelle. Hän
oli vanha, pieni, ryppyinen ja kumarahartiainen mies, päässä
messinkisankaiset silmälasit. Ensin katsoi hän minua tutkivasti,
minusta näytti arvostelevasti, ehkä moittivastikin. Mutta se katse
katosi kohta ja sijaan tuli alakuloinen ilme, joka samassa vaihtui
hyväntahtoiseksi uteliaisuudeksi, melkein hellyydeksi, jonka usein
tapaa vanhoissa käsityöläisissä, kun he katselevat jotain heille
uskottua korjattavaa kapinetta.
-- Vai on kenkä hevoselta pudonnut! virkkoi hän hymähtäen ja
alkoi tarkastella pyörääni. Näyttelin hänelle sitä, kääntelin ja
pyörittelin ja kehuskelin ja olin erinomaisen tyytyväinen itseeni,
kun näin, että hän osasi tai ainakin näytti osaavan panna arvoa
siihen, miten mainio ja mukava ja välttämätön kapine tämmöinen
polkupyörä on.
Hänen laittaessaan mutteria jatkoin minä esitystäni ja näyttelin
ruuviavaimia ja muita pyöräni kapineita ja kehoittelin häntäkin
itselleen semmoisia hankkimaan. Hän myöntelee hyväntahtoisesti
ja tunnustaa oikeaksi ehdoitukseni, että hänen pitäisi hankkia
pyöräkapineita: kuulia, puolapuita, venttiilivehkeitä, muttereita
ja sen semmoisia -- siitä voisi tulla hyvä affääri näin valtatien
varrella, varsinkin jos hän vielä panisi ilmoitustaulun maantien
viereen. Ukko teki työtään eikä vastustellut ja minä intouduin yhä
enemmän omista sanoistani ja esiinnyin niinkuin polkupyöräin korjuu
olisi ollut tärkeintä ja ainoata arvokasta, mitä seppä yleensä voi
tehdä. Mitä ne nuo viikatteet ja aurain kärjet ja lapiot ja kuokat --
no, niitä hän tietysti voisi tehdä sivutöinään...
Lienee minulla kuitenkin ollut jonkunlainen tunne siitä, että minä
tässä sentään pidän liika paljon ja liika suurta ääntä pyörästäni
ja itsestäni -- olin tietysti myöskin puhunut ennätyksistäni --
koska minä, sittenkuin seppä oli saanut mutterin valmiiksi ja se
oli ruuvattu paikoilleen, katsoin, että minun piti sanoa jotain
kohteliasta hänenkin kapineistaan.
-- Teillä on tilava paja tässä, sanoin minä.
-- Onhan tässä tilaa yhdelle miehelle, sanoi hän. Kääntyi sitten
ahjoon päin, siirsi siinä vähän hiiliä lapiollaan ja lisäsi: -- Olisi
ollut tilaa kahdellekin, ja on ollutkin.
Vasta nyt huomasin minä istuneeni toisen ahjon pankolla, joka oli
vastapäisellä seinällä hänen omaa ahjoaan, ja nojanneeni palkeen
varteen.
-- Kukas tässä on takonut? kysyin.
-- Poikani siinä takoi, vastasi hän yhä ahjossaan askaroiden.
-- Missäs poika nyt on?
-- Kuoli kaksi viikkoa sitten.
-- Vai kuoli, sanoin minä. Ja luultavasti olisi asia jäänyt siihen,
hänen sitä sen enempää kertomatta, ellen olisi kysynyt -- näön vuoksi
vain, ilman sen suurempaa osanottoa: -- Mihin tautiin kuoli?
Hän käänsi kasvonsa päin -- en nähnyt niissä mitään liikutuksen
merkkiä, ellei siksi voisi sanoa sitä, että kulmakarvat olivat
pystymmässä ja että hän ikäänkuin aiheettomasti räpäytti silmiään
muutamia kertoja, ja virkkoi:
-- Tapaturman kautta hän kuoli.
Minussa heräsi epämääräinen tunne, niinkuin olisi minua pitänyt
jonkin hävettää, ja kysyin jo paljoa suuremmalla osanotolla, kuinka
se oli... minkä tapaturman kautta hän oli kuollut?
-- Hakivat korjaamaan höyrykoneen huimaratasta tuonne hovin
höyrymyllylle. Sitä laittaessaan tarttui se hihnaan ja murskautui
kuoliaaksi.
Tahdoin tarkempaa selkoa, ja hän antoi minulle yksityiskohtaisen
kertomuksen siitä, miten onnettomuus oli tapahtunut. Myllyssä oli
kaksi ratasta lähekkäin, ja toinen niistä oli joutunut epäkuntoon,
mutta toinen oli käynnissä. Se seisoo niiden välissä ja asettelee
mutteria ja kun on saanut sen paikoilleen ja alkaa peräytyä, niin
miten lienee tarttunut liikkeessä oleva hihna vaatteihin, ja
lennättää kattoon ja paiskaa sieltä alas...
-- Ja siihen kuoli?
-- Ei hievahtanutkaan eikä huutoa suusta päästänyt. Ei ollut
verihaavaa eikä tiettyä luun vikaakaan päällepäin nähden.
-- Sehän oli kauhea tapaus! huudahdin minä. En tiedä, mitä hän
siitä ajatteli, mutta en minä ainakaan huomannut hänessä mitään,
jota olisi voinut sanoa liikutukseksi. Puhuessaan oli hän katsellut
minua vetisillä, punareunaisilla vanhan miehen silmillään, siirtänyt
pari kertaa lasit otsalle ja koskettanut peukalolla luomiaan. En
nähnyt mitään kyyneltä vierähtävän poskelle, en tiedä, saiko hän
sieltä jostain syvemmältä tulvimaan yrittelevän lähteen tuketuksi,
vai oliko aurinko vain hänen silmäänsä pistänyt. Yhtä rauhallisesti
jatkoi hän vain kuvaustaan, uudistaen toiseen kertaan samat asiat ja
tehden muutamia lisäyksiä, niinkuin tapaus semmoisenaan olisi häntä
ennen muuta huvittanut ja niinkuin se olisi ollut pääasia, miten tuo
kaikki oli noin tapahtunut, ja sivuasia se, että se oli hänen ainoa
poikansa, jolle se oli tapahtunut.
Hän oli ollut itse saapuvilla poikansa apuna, kertoi ukko vielä.
Rattaiden välistä peräytyessä oli hihna tarttunut häntäkin takkiin ja
halkaissut sen. Jos oli takki tukevampaa vaatetta, vei se hänetkin
mennessään. Kun hän siinä säikäyksestään toinnuttuaan katsahti
taakseen, niin ei nähnytkään Anttia. -- "Minnekä se poika joutui?"
kysyi hän itseltään. Silloin näki hän sen suullaan maassa toisessa
päässä huonetta, jonne hihna oli sen heittänyt.
-- Kun olisi ollut Antillakin pusero, mutta sillä oli sarkanuttu,
joka ei revennyt. Vaan se tuo toki oli hyvä, ettei ollut verihaavaa
eikä luun vikaa... makasi kirstussaan niin kauniisti kuin mikä
muukin kuollut, vielä ehkä vähän kauniimmastikin, kun ei ollut tauti
poskia kalventanut.
Hän näytti omistavan sen ikäänkuin lohdutukseksi itselleen, että
vainaja oli maannut kirstussaan niin -- kauniisti.
Oliko hänen surunsa ainoan pojan kuolemasta niin pieni, ettei se
kaivannutkaan suurempaa lohdutusta?
Usein olen kuullut sitä väitettävän, että luonnonlasten tyyneys
tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan onkin vain tunteettomuutta.
Minä olen vakuutettu siitä, että se ei ollut tunteettomuutta, vaan
huippuunsa kehittynyttä itsensä kieltämistä, itsensä hillitsemistä ja
hienotunteista häveliäisyyttä, joka esti häntä asettamasta surujaan
maailman nähtäviksi.
-- Mitäs olen velkaa? kysyin minä, saamatta muuta sanotuksi.
-- Olisiko paljo viisikymmentä penniä?
Kun lähdin, tarttui hän heti työhön, jonka olin tullessani
keskeyttänyt. Mutta liukuessani siitä maantietä pitkin parannetun
pyöräni päällä ajattelin itseäni äsken tulemassa täydessä touhussani
hänen pajalleen ja selittämässä hänelle pyöräni etuja ja sen
rakennetta, niinkuin olisi se ollut tärkein asia ja ainoa ajateltava
tässä maailmassa.
Jos minä olisin ollut tämä seppä, jos minulta olisi mennyt ainoa
poikani, jota olin pienestä pitäen opettanut ammattiini ja joka
vuosikymmenen jo oli takonut kanssani samalla alaisimella --
olisinkohan minä ensimäisen maankulkijan mieliksi voinut ruveta
ottamaan osaa hänen urheilu-innostukseensa -- kaksi viikkoa
onnettomuuden jälkeen?
(Lastuja IV.)