Hän on pysähtynyt suksineen puoliväliin vaaran rinnettä aukeaan
paikkaan, josta näkee alempana olevan metsämaiseman soineen,
järvineen, virtoineen ja salmineen. Vaaran alta, jossa kahden veden
välinen koski kimmeltelee päivänpaisteessa, näkee hän majansa katon.
Hän on metsämies, näiden yksinäisten salojen ainoa asukas niin
laajalti kuin silmä tämän vaaran laelta kantaa. Koko tämän vesistön
varren on hän omakseen ottanut, kun ei ole muitakaan ottavia. Ei ole
sitten sen suuren vainovuoden, jolloin toiset länteen pakenivat,
toiset vietiin väkisin vieraille maille, täällä ihmisen jälkeä
näkynyt.
Erämaa uinuu kuin auki silmin keväisen talviauringon paisteessa.
Lumi on jo sulanut puista, mutta metsissä, järvien jäillä ja soilla
on hankea vielä sauvalla mitaten. Päivä heloittelee lämpimästi
aukeilla, mutta varjossa on raittiin kylmää. Vaarain rinteellä on
havun neula sulanut sen verran, että tuoksahtelee pihkalle hiukan, ja
koivun varpu lemahtelee keskipäivällä, ikäänkuin aavistellen tulevia
kevät-aamuja.
Hän vetää henkeensä lämmintä ilmaa ja metsän tuoretta tuoksua, silmä
tuikkaa tyytyväisesti ja lempeästi otsatukan alta. Hyvä on hänen
mielensä, hyvä siitä, että on talven selkä katkeamaisillaan, sen
rautainen koura hellinnyt. Eikä ole tämäkään talvi pelättyä pahaa
tuonut. Kohta loppuu hiihtokeli, kohta alkavat hanget upottaa, eikä
tullut erämiehiä asutuilta mailta. Ei tullut vaaraa muutakaan, jota
aina aavisteli, vaikk'ei tietänyt, mistä se tulisi. Mahtoi kerran
tulla, että tuon torjua saisi... mutta hyvä oli aina mieli, kun oli
talvella tulematta jäänyt. Kesällä ei kukaan tänne asti osunut.
Hän on hartiakas ja tanakka, mutta samalla pitkä ja solakka mies,
puettuna puoleksi sarkaan, puoleksi nahkoihin. Olallaan oli hänellä
ampuma-aseet: jouset ja viinet, selässä kimppu ansoja ja loukkujen
lukkoja, jotka hän oli käynyt keräilemässä pois. Ei käy enää jänis
lankaan, ei astu kettu satimeen, ei juokse riekko rihmaan... kiiman
aika on kaikilla, pitää antaa rauha riistalle, pitäkööt häiritsemättä
häitään metsän väet.
Onkin jo paaluaitta kosken rannalla täynnä nahkoja tänä talvena
hankituita. Huomenna ne ahkioon ladotaan ja lähdetään niitä
markkinoille hiihtämään. Siellä saksat ihailevat, kyselevät, ei
kuninkaan metsästäjälläkään parempia, vaan ei tee tämä salon Sara
selkoa oloistaan, ei asumuksistaan. Aina on eksytellyt urkkijat
jäljiltään ja hiihdellyt tänne takaisin hankiaisia myöten jäljen
jättämättä.
Yhä iloisemmin kiiluu silmä erämaata vasten, tuota ystävää, joka
ei muusta tiedä kuin hänestä, ja hymy vaeltaa huulten yli. Mutta
varsinkin hykähdyttää yksi ajatus. Ponnahuttaisiko hän menemään,
laskisiko huvikseen huiman mäen tuonne jäälle ja panisi ilman
korvissaan vinkumaan?
Hän jo peräytyy vauhtia ottaakseen, kun kajahtaa äkäinen haukahdus
vaaran alta.
Hän säpsähtää oudoksuen, sillä ei ole haukku tavallinen, kimakka
ja kuitenkin rauhallinen, niinkuin oravapuun alla, eikä myöskään
vainoavan innokas, niinkuin pakenevaa otusta ajaessa. On niinkuin
olisi joku iso elävä, jota koira vihaa ja pelkää eikä uskalla
kimppuun käydä, sillä haukunta on varoittava, epäröivä ja samalla
äkäinen.
Sara viheltää ja silloin muuttuu haukunta ulvonnaksi.
-- Susi! -- päättää hän ja syöksyy alas vaaran rinnettä. -- Susi
se on! -- päättää hän vielä varmemmin, kun koira tulee puolimäessä
vastaan, häntä koipien välissä.
Ilme silmissä muuttuu, hyvä hymy katoo huulilta, hän kyyristäksen ja
ottaa, ruumis ja kasvot ajon kiihkon jännityksessä, uutta vauhtia
saaliin jälkeen joutuakseen. Rohkaistuna isäntänsä seurasta karkaa
koira edellä entisiä jälkiään alas vaaran rinnettä, tekee tasaiselle
tultuaan tiukan mutkan ja katoo koivujen väliin, joita kasvaa järven
rannalla. Saran sukset liukuvat vanhaa vauhtiaan yli sen paikan,
jossa koira kääntyi, mutta jo jäljen poikki mennessään ehtii hän
huomata, ett'ei se ollutkaan suden jälki, vaan -- suksen. Hän lyö
suksensa ristiin, hyppää alas hankeen ja seisoo siinä polviaan myöten
lumessa hetken aikaa niin huumautuneena kuin olisi salama silmäin
edessä välähtänyt. Sitten kiipee hän ylös suksilleen ja lähenee selkä
kyyryssä väijyen vierasta latua.
Se on todellakin suksen latu, on tullut jäältä, noussut tässä metsään
ja näyttää tuolla tuonnempana kääntyneen taas rannemmaksi hänen
majalleen päin.
Mistä se on tullut? Minne se menee? Kuka se on?
Ei se ole Suomen mies etelästä päin, sen näkee olaksen muodosta, ei
ole Vienankaan miehiä, niillä on suksi leveämpi. Tällä on suksen
alla poronnahka, joka on vastamäessä tehnyt karkean jäljen lumeen.
Hiihtäjä ei voi olla kukaan muu kuin lappalainen.
Mutta mitä se täällä kuljeksii? Mistä ja minne? Etelästä se ei voi
tulla, sillä sinne eivät Lapin miehet uskalla asutuille seuduille.
Pohjoisesta se on tullut ja on täällä kiertelemässä. On tullut
tähystelemään ja kun näkee, ett'ei ole kuin yksi eläjä täällä,
niin laskee koko heimo kesän tullen koskia alas tänne alavesiin
kalastelemaan.
Sara on hiihtänyt jäljen vieressä, joka tehtyään pienen kaaren
metsään on siitä yhtäkkiä kääntynyt suoraan hänen majalleen.
Maja on matala sauna, puoleksi maassa, kosken suvannon rannalla
pienen aukean reunassa. Aukean keskessä on riista-aitta, jossa
Saralla on nahkansa, kuivatut kalansa, palvatut lihansa ja muut
varastonsa. Se on rakennettu paalujen päälle metsän roistojen:
susien, kettujen, kärppien ja hiirien varalta. Siihen tulevat
nuuskimaan, mutta eivät pääse käsiksi. Monta repoa on hän sen
ympäriltä raudoilla tappanut, monen suden ja ilveksen jäljen päästä
saanut kiinni, kun ne nälkäisinä juoksennellessaan ovat lähennelleet
herkkuja nuuskimaan.
Jäljistä päättäen on lappalainen pysähtynyt aukean laitaan,
vetäytynyt takaisin, hiipinyt metsän peitossa majan taa, laskeutunut
siinä suksiltaan, kiertänyt majan ja mennyt siitä riista-aitalle,
jonka ympäri hän on useaan kertaan kulkenut.
Ei ole Saran mielestä enää epäilystäkään siitä, mitä varten vinosilmä
täällä kuljeksii ja mitä hän täältä hakee. Eikä siitäkään, mitä hänen
on tehtävä. Jos ei lappalainen näiltä mailta palaa heimonsa luo,
tietävät muutkin täällä tuhon uhkaavan ja pysyvät poissa.
Kaukana hän ei voi vielä olla. Luultavasti on hän vasta puolen päivän
aikaan tästä kulkenut, koska on hiihtänyt puista karisseen huurun
ylitse. Sara on tehnyt päätöksensä ja alkaa laittaa lähtöään.
Puettuaan päälleen puhtaimmat metsävaatteensa, laitettuaan evästä
konttiin ja otettuaan parhaat aseensa: jousen, nuolet, metsäpuukon,
pienen kirveen ja keveän keihään, joka samalla oli suksen sauva,
valitsi hän parhaat suksensa, joita käytti vain isoimmilla retkillä.
Niiden päälle päästyään ja lähdettyään liukumaan metsään majan taa,
oli hän näissä metsätamineissaan niinkuin suurten otusten ajoon
lähtiessään: sama kohottava ja avartava tunne rinnassa, sama jännitys
jäsenissä ja sama levoton kiehunta verissä taipalelle päästäkseen.
Silmät paloivat, huulet olivat puristuksissa, suun ympärillä oli
tuima piirre, ja uhkaavasti, melkein vihaisesti ponnisti hän ensi
innossaan kaikki voimansa, niinkuin olisi otus ollut ensi aukealla
saavutettavissa.
Lappalaisen latu, jota hän heti lähti noudattamaan ja jossa näkyi
jälkeen lähteneen koiran käpälien sijat, vei kosken vartta myöten
suuren järven rannalle. Kosken niskassa oli lappalainen pysähtynyt
kalaa pyytämään. Oli tehnyt avannon lähelle sulaa ja onkinut siinä
pohjaongella. Kaloja näkyi herja saaneen, oli niitä siivonnutkin ja
jättänyt suomut ja sisälmykset lumelle avannon viereen.
Saran kiukku kasvoi... Kalastanut minun vesilläni ja heittänyt siihen
sisukset kuin ilkuntansa osotteeksi... niinkuin riettalintu, joka
syö linnun pyytäjän loukusta! Liekö tehnyt sen vesiäni pilatakseen,
ottaakseen pois kalaonneni...
Se antoi uutta sisällystä suuttumukselle, ja Sara potkaisihen
takaisin ajettavansa ladulle, joka vei kosken niskasta järven
rannalle ja noudatteli sitä pysyen aina metsän turvissa. Pelko sillä
oli jotain, ei liikkunut oikeilla asioilla, koska ei ollut uskaltanut
aukeille paikoille antautua. Vasta keskellä järveä, jossa oli ryhmä
saaria, poikkesi latu suunnastaan ja vei saarien suojassa yli selän.
Toiselle rannalle tultuaan lähti se kuin viivalla vetäen suoraan
halki salon viemään vaaraa kohti, jonka paljasta, puutonta lakea
iltarusko kultasi vielä, kun alemmat maat jo olivat varjossa. Se on
outo näillä mailla, hakee korkeita paikkoja tähystelläkseen matkansa
suuntaa ja oikeaan osatakseen.
Oli jo ilta vaarallakin, kun Sara soisen salon hiihdettyään pääsi
kiivenneeksi sen laelle, koko ajan lappalaisen suksen latua
noudatettuaan. Paljon se oli jo ehtinyt edelle eikä sitä tänä iltana
enää ehtisi saavuttaa. Täytyi laittautua levolle iltayöksi ja heti
aamulla lähteä liikkeelle.
Nuotion paikkaa etsiessään oli hän kuulevinaan koiran ulvahduksen
jostain edestään. Koko matkan olivat Hallin jäljet seuranneet
lappalaisen latua eikä se ollut vielä tullut takaisin. Nyt se siellä
ulvahti jossain. Oli ehkä saavuttanut ajettavan. Mutta kun ei sen
enempää haukkua kuulunut, alkoi Saraa arveluttaa. Tappelua se ei
ole tehnyt, sillä silloin olisi syntynyt isompi rähinä. Se on ehkä
sen surmannut, ampunut, ennenkuin Halli päälle ehti, tai kolhaissut
keihäällään. Alkoi käydä mieli matalaksi, kun ei uskaltanut tehdä
nuotiota tarpeeksi tulekasta ja ruumis oli hiihdännästä hiostunut.
Jos vielä koiran tappoi, ainoan toverini ja ystäväni... Mitä varten
minä lähdinkään häntä ajamaan? Miks'en anna hänen olla ja mennä
menojaan? Mitä pahaa on hän minulle tehnyt, että häntä vainoon? Eihän
pitäisi ihmisen toistaan tappaa...
Vaan ei se ole ihminen lappalainen -- koira se on! Pahansuopa, joka
pilaa metsät ja vedet, ja on tuhottava, missä hänet tavottanet. Olisi
se sentään otus! Tiedä, mitä kaikkea hänellä lie: hyvät jouset,
nuolet ja keihäät, sukset mainiot, ehkä kultaa ja hopeaa, jolla saat,
mitä tarvitset.
Katosivat kaikki epäilykset, kun Halli aamupuoleen yötä tuli
nuotiolle ja vikisten ja kuin turvaa hakien painautui jalkojen
juureen. Sitä oli lyöty ja se nilkutti kolmella jalalla. Kohta kun
alkoi vähän nähdä, lähti Sara liikkeelle sillä päätöksellä, että hän
ajaa takaa, vaikka Lapin perille vieköön.
Ei ollut pitänyt kiirettä lappalainen. Päästyään suurille saloille,
toiselle puolen vaarojen on hän hiihdellyt siellä sinne tänne
pitkiäkin mutkia tehden, mutta aina kuitenkin pohjoista pääsuuntanaan
pitäen. Tuon tuostakin on lunta penkonut katsoakseen, onko jäkäliä.
Sehän sillä siis sittenkin asiana. Kerrankin oli kiertänyt jäniksen,
toisen kerran ampunut linnun puusta, metson, merkeistä päättäen.
Ihmeen taitavasti oli hän tehnyt sen, niinkuin kettu tai ilves, jotka
vainunsa avulla jo kaukaa tuntevat, missä riista piilee, ja hiipivät
suoraan luo, liikoja mutkia tekemättä. Mainio se on metsänkävijä
Lapin mies, ei sille kukaan vertoja vedä. Eteen ne sille lentää,
metsän eläjät, kun muita pakenevat ja jäljessään juoksuttavat --
ja kateus kaivoi Saran mieltä, metsämiehen hampaita kiristävä ja
mieltä kirvelevä kateus, hänen pujotellessaan lappalaisen latua, joka
milloin oikoili suo-aukeiden poikki, milloin pistihen sakeimpaan
näreikköön, josta isokasvuisen takaa-ajajan oli tukala päästä
tunkeutumaan.
Alavasta korvesta kohosi latu vähitellen vaaralle, ja sen laella
oli keskentekoinen nuotio. Siinä oli lappalainen yötään aikonut
viettää ja siinä näkyi selvään jäljet kohtauksesta koiran kanssa.
Jäljistä nähden oli se sitä lihapaloilla houkutellut, vaan kun ei
Halli antanut lumota itseään, oli puulla perään nakannut. Ei ole
Halli -- hyvä Halli, uskollinen ystävä -- ei ole lappalaistenkaan
lumottavissa, vaikk' on niillä hyvä silmä eläimiin.
Mutta kun koira oli kääntynyt takaisin isäntäänsä hakemaan -- kiire
tuli maankulkijalle. Siihen heitti nuotionsa ja yösijansa ja hätä
tuli käteen... oikein nauratti Saraa hajanainen jälki... oli
koettanut kuin lentäen mennä, niin oli räätsinyt kuin siipisato
telkkä vettä pitkin -- vaan ei ole, mihin sukeltaa.
Ja Sara ponnisti kaikin voimin perään ja rauhoittui vasta, kun
näki, että pelästynyt pakenijakin oli vähitellen rauhoittunut ja
hiljentänyt vauhtiaan. Liekö uupunut vai liekö arvellut turhaa
säikähtäneensä. Jälki on taas tasainen ja kevyt, niinkuin olisi
metsän elävä siinä vikitellyt. Kauniisti se oli hankia pitkin
kulkenut, milloin harjujen selänteitä, milloin korkeita kuusikoita,
milloin huvikseen mäet laskenut ja noussut keveästi jyrkimmistäkin
kohdista.
Unohti Sara vähitellen, minkätähden ajoi häntä takaa, että ajoi häntä
takaa tappaakseen, ja seurasi kuin leikkivää lasta, joka ilojaan
lyöden on metsään painunut ja suotta itseään etsittää, veitikka...
eikä tiedä, milloin puun takaa pilkistää tai uukahtaa kiven kupeelta.
Siinä on vaaran rinteessä ruokaillut korkean kiven päällä. Siitä
oli kuin iloiten lähtenyt mäkeä laskemaan, suoraan alas huimaavista
hyppyreistä eikä edes horjahtanut, ei sauvaa maahan pannut.
Kaarrellen sai Sara kulkea, puista pidellen ja sauvallaan vastaan
karustaen.
Vaaran alla oli jyrkkä kallio ja niin korkea, ett'eivät korpihongat
sen tasalle ulottuneet. Pitkän kierroksen sai Sara tehdä, mutta
lappalainen oli laskenut suoraan puitten latvojen yli ja siihen
kadonnut. Oliko ilmaan lentänyt, oliko puiden päälle pysähtynyt?
Turhaan tähysteli Sara kallion alla sakeasta kuusikosta, turhaan
kuusien latvoista, turhaan maasta niiden juurilta. Jo luuli hän
lumotuksi itsensä ja epäillä alkoi metsän pyhää poikaa ajaneensa,
joka hiihtää maassa, milloin mieleen johtuu, mutta yhtä usein
taipaliaan lyhentelee ilmassa puitten latvojen tasalla -- ja jo
mietti hän kääntyäkseen.
Vaan ei ollut hiihtäjä puitten latvoihin pysähtynyt, ei ilmaankaan
lentänyt, vaan maahan oli tullut metsälammelle, joka piilee vaaran
alla puitten peitossa ja jota ei aavistanut siinä olevankaan,
ennenkuin oli sen rannalla. Sinne oli suksimiehen kallion reunalta
puitten yli heittänyt eikä ollut kaatunutkaan, vähän vaan jalkain
notkahtaessa peski hankea hipaissut kuin pyöreällä vanteella painaen
-- ja hiihtänyt tyynesti edelleen.
Mietti ajaja jo kääntyäkseen sellaisen otuksen ajosta, mutta kun jo
iltakin hämärsi, lähti hän kuitenkin vielä jälkeen. Jyrkkärantainen
oli lampi ja kaitainen eikä näyttänyt olevan ulospääsöä missään. Latu
johdatti kuin umpisoppeen kahden kallion väliin, mutta siinä oli kuin
kallioinen portti, josta aukeni vuorijärvi jyrkkäin, kallioisten
vaarain välissä.
Ilta yhä pimeni, aurinko oli jo vaarain takana ja rantakalliot
näyttivät yhä ylenevän ja jylhenevän. Ei tuntenut Sara seutua, ei
ollut ennen täällä käynyt, ei tiennyt, missä oli, ja mietti jo toisen
kerran takaisin kääntyäkseen.
Hivuttelihen siinä kuitenkin vielä kahden vaiheilla hiljalleen
eteenpäin, kun keksi avannon, jossa oli lappalainen onkinut ja
saaliinsa siivonnut. Äsken oli siinä ollut, kosk'eivät olleet vielä
kalain sisälmykset jäätyneetkään.
Se loi lumouksen ja palautti metsämiehen otuksen ajoon. Kaukana se ei
voi enää olla, tämä paikka on sen näköinen, että tähän se on yöksi
asettunut johonkin. Järvi oli melkein pyöreä ja keskellä sitä oli
pienoinen saari kuin mätäs. Sitä kohti näytti jälki vievän.
Sara sitoi koiran, käski sen olla ääneti ja lähti rantakallioiden
suojassa kiertämään järveä. Palattuaan takaisin siihen, mistä oli
lähtenyt, oli hän varma siitä, että lappalainen oli saarroksessa. Ei
ollut mitään jälkeä ulos viepää. Jos ei liene lentäen mennyt, niin
siinä on otus yömakuullaan saareen kierrettynä.
Samassa tuikahti tuli saaresta puitten välistä. Ei ollut se siis
ajajaansa huomannut... ja pian leimusi risuvalkea saaren sakeita
kuusia valaisten ja kumpuili paksuna savuna suoraan ylös ilmaan,
ensin mustana ja sitten ylemmäksi kohottuaan sammuvan iltaruskon
punaamana.
Sara painautui rantakallion kylkeen odottamaan. Hän odotti siinä
hievahtamatta, silmänä ja korvana koko mies, niinkuin ainoastaan
vanha metsänkävijä voi olla saalistaan väijyessä. Tuli pimeä ja
sammui rusko, eikä eroittanut enää savua, ainoastaan tulen eroitti ja
kuuli silloin tällöin paukkujen pamahtelevan, kun se siellä kekäleitä
kohenteli. Kerran pari kuului se laulaa hyrähtelevänkin. Sitten
vaikeni hyräily ja tuli pieneni tasaiseksi ja tyyneksi nuotiotuleksi.
Eikä Sara kuullut enää muuta kuin hitaista veden tipuntaa jossain
takanaan kalliossa, ja tähtitaivas tuikki hänen päänsä päällä tänne
alas kallioisen järven pohjaan kuin mustaan kattilaan.
Taas oli Sara epätietoinen, mitä tekisi. Oli kuin olisi joku asia
häntä peloittanut, niinkuin olisi se ollut _häntä_ väijymässä ja
hän sentähden ollut niin hiljaa, että tuskin hengittääkään uskalsi.
Mutta kun yö yhä kylmeni ja pakkanen alkoi purra ja hän näki yhä
tulen tuolla edessään, ja oli näkevinään lappalaisen lämpimissä
vaatteissaan nuotiolla pehmeiden havujen päällä, valtasi hänet
äkkinäinen kiukku: se kiusasi häntä tuo, se oli tullut vakoilemaan,
ilkkumaan, jäljessään juoksuttamaan. Se oli häpeämätön maankulkija,
metsärosvo, toisen riistan ryöväri, kalavesien pilaaja, salojen
saastuttaja.
Sara otti keihäänsä, astui suksilleen ja lähti hiipimään saaresta
tuikkavaa tulta kohti.
Lappalainen oli nukkunut tulen ääreen eikä kuullut väijyjäänsä, joka
saaren rannassa oli laskeutunut suksiltaan ja selkä kumarassa hiipi
yhä lähemmä.
Hän oli nuori poika ja lepäsi punaisella reunustetussa
poronnahkapeskissään rauhallisesti ja huolettomasti kuusen
juurella selällään, kädet pään alla, nuotiotulen valaistessa hänen
puhdasilmeisiä, viattomia kasvojaan.
Ei ollut Sara metsänhaltiata nähnyt, mutta semmoiseksi oli hän
sen aina mielessään kuvitellut. Ehkä onkin se Nyyrikki, Tapion
poika, ehkä on täällä isänsä asioilla kiertelemässä, metsämaita
katselemassa, tulevana talvena tänne karjansa ajaaksensa. Sitä ei
saa tappaa, ei mitään pahaa sille tehdä, täytyy väistyä, jos tielle
tulee. Ja jo laskeutui keihään kärki, joka oli ollut kohona, valmiina
iskemään, ja Sara asetti jalkansa toisen taa peräytyäkseen.
Silloin rasahti taittuva oksa, nukkuva heräsi, kavahti istualleen,
hieraisi unta silmistään... Saran keihäs kohosi maasta ja syöksyi
semmoisella voimalla rintaan, että meni läpi ruumiin ja naulitsi
pienen miehen selälleen makuusijoilleen.
Ei ehtinyt huutaakaan tapettu, parkaisi vain surkeasti kuin ammuttu
jänis, veren tulvahtaessa suusta ja sieraimista. Mutta hengen
lähtiessä alkoi ruumis kiemurrella ja potkia kuin kala tuulastajan
atraimessa, ja keihään varsi vapisi Saran kädessä, niin että täytyi
siihen toisellakin tarttua. Mutta yhä potki se ja pudisti keihästä
ja keihästäjän kättä ja koko ruumista, kunnes vähitellen lakkasi ja
herposi ja kellahti kyljelleen, silmät murtuneina.
Mutta kun keihästäjä yrittää vetää pois asettaan, jonka kärki on
routaiseen maahan uponnut, alkaa häntä pudistuttaa kuin horkassa,
raivoisasti, säälimättömästi, niinkuin tahtoisi vaatteet päältä
karistaa... Eikä saa hän käsiään keihään ponnesta irti; kuta enemmän
koettaa, sitä tiukemmalle ne puristuvat, ja häntä täristää ja
pudistaa yhä hurjemmin, niinkuin lumottua. Lapin lemmot pudistavat,
veret on villinnyt salaisesti murhattu murhaajaltaan...
Silloin hyppää nuoransa katkaissut koira Saran silmille surkeasti
ulvahtaen ja irtauttaa kädet loihditusta keihäästä. Mutta ei ole
lumous luotu Saran veristä, ei kosto vielä kouraansa hellittänyt.
Hän hoipertelee suksilleen ja hiihtää järven päähän -- koira ulvoo
yhä surkeasti saaresta. Tultuaan siihen, mistä oli lähtenyt, aikoo
hän tarttua kirveeseensä hakatakseen närettä sauvaksi kallion
juurelta. Vaan ei pysy kirves kourassa, pois pudistaa aseen kädestä.
Hän käy käsin näreeseen sen juurineen raastaakseen, vaan yhä pudistaa
niinkuin äsken.
Sauvatta hiihtää Sara kotiin entisiä jälkiään ja toivoo näiltä
oudoilta, lumotuilta seuduilta päästyään kuoleman kiroista pääsevänsä.
Vaan ei pääse murhamies kuoleman kiroista kotonaankaan. Mihin
tarttuneekaan aseeseen: keihään varteen, suksen sauvaan, jouseen,
kirveen ponteen, airoon tai atraimeen -- aina karistaa ne kädestä
samalla lailla.
Lähteä täytyy Saran, korpia rämpien kevään tullen samota asutuille
seuduille, jättää saunansa, paaluaittansa, jättää riistaiset
metsänsä, vaaransa ja kalaiset järvensä -- luovuttaa koko
valtakuntansa jollekin, joka joskus sattuu sinne osumaan ja sen
haltuunsa ottamaan.
Ei tee hän ihmisten ilmoille tultuaan selkoa siitä, mistä tulee.
Pistävät siellä kuokan ja lapion hänen käteensä. Niitä ei pudista
irti, ne pysyvät kourassa ja niitä voi pitää, mutta ei koskaan
uskalla enää metsästysaseeseen tarttua.
Ei osaa Sara syvälti miettiä eikä ajatuksensa liioin ilmoihinkaan
ylene. Mutta sen hän on kuokan ponnessa nyökkäistessään miettinyt,
että jos annoin Tapion pojan rauhassa tietään kulkea, jos en Lapin
haltiata salaa surmannut, en tässä näin ihmisten orjana kivikoita
kuokkisi.
(Lastuja IV.)