Seurahuoneen juhlasalista alkaa yleisö jo poistua. Joka ovenavauksessa
välähtää näkyviin ruusunkarvainen punerrus, samalla paisuu valssin
sävel voimakkaammaksi, kuin autereen läpi häämöttää tanssivia pareja ja
tulvii vastaan hajuvesien ja tupakinsavun sekainen ilma.
Kylmässä eteisessä ojentavat uniset ovenvartiat yleisölle
päällysvaatteet. Kuuluu kuparirahan kilinää ja huudahduksia juhlan
onnistumisesta.
Portaissa odottamassa seuraansa seisoo nuori nainen, hartioilla
tummanpunainen viitta, päässä valkoinen huntu. Viitan sisästä näkyy
sinertävä silkkipuku, pitsitettyjä liepeitä ja valkoinen suippokärkinen
kenkä. Käsi, joka pitää liepeitä koossa, peittyy laskoksiin,
mutta käsivarsi jää paljaaksi koristeenaan kultainen rannerengas.
Untuva-päärmäisen huivin sisästä näkyvät nuoret kasvot, kiiltävä,
pellavanvaalea tukka ja hymyilevät silmät. Hän hyräilee vieläkin
valssin säveltä, joka kuuluu tänne asti. Hänet on liian aikaiseen
temmattu tanssin pyörteestä ja hän jatkaa iloa vielä tässä.
Hän on varatuomari Cederin nuori rouva, Kaarina Ceder.
Varatuomari astuu verkalleen alas portaita, päässä moitteettoman
kiiltävä silinteri. Hänen rinnallaan astelee tuomari Färling rouvineen.
Kun Viktor pääsee vaimonsa rinnalle, karkaa Kaarina hänen käsivarteensa
ja tanssii sen varassa alas portaita.
He ovat, kuten tavallisesti, olleet yhdessä Färlingien ja Pitkäpäiden
kanssa. Nämä perheet ovat Cederin vanhoja tuttuja ja hänen nuori
rouvansa on heti avosylin suljettu heidän piiriinsä.
Märta Färling ja Siiri Pitkäpää ovat paljon kasvattaneet Kaarinaa,
sillä oikeastaan hän oli aivan ilman kasvatusta kun heidän käsiinsä
joutui. He hänet ovat toimittaneet tuttaviensa piiriin, he hänet
ovat tutustuttaneet elämään Helsingissä. Olof ja Greta ovat niin
paljon ulkomailla, Erik ja Anna eivät ole Kaarinalle niin paljon
kuin olisivat, jos perheet kuuluisivat samaan kieliryhmään.
Varatuomari Ceder on suomenmielinen -- hyvin siivo kyllä, ei
kenelläkään ruotsinmielisellä ole syytä häntä kaihtaa, eivät he sitä
teekään, päinvastoin he yhä enemmän ovat ruvenneet käyttämään häntä
asianajajana. Mutta klubit, kokoukset ja huvit vievät joka tapauksessa
Cederit toiseen leiriin ja Kaarinan ja hänen sukulaistensa välinen
seurustelu tapahtuu yksinomaan perhepiirissä.
Färlingit, Pitkäpäät ja Cederit kuuluvat siihen varakkaaseen
sivistyneitten suomenmielisten ryhmään, jossa kotikielenä on ruotsi,
mutta lapset käyvät suomalaista koulua ja käyttävät hekin koulussa
välitunneilla ja yleensä seurustelukielenään ruotsia. Näihin perheisiin
saapuu tukuttain keräyslistoja eivätkä ne koskaan palaa tyhjinä.
Kansallisteatterin ensi-illoissa ovat Färlingit, Pitkäpäät ja Cederit
säännöllisesti -- heidän paikkansa ovat permantoaitiossa. Useimmiten
kyllä rouvat yksinään saavat hoitaa velvollisuuksia teatteria kohtaan,
herroilla on matkoja, kokouksia ja muuta sellaista.
Märta Färling ja Siiri Pitkäpää ovat ainakin viidentoista vuoden aikana
olleet huomatuimpia teatterin verraten vaatimattoman yleisön joukossa.
He ovat aina olleet hyvin puetut ja esiintymisessään itsetietoiset.
Märta rouva on upea ja komea, vilkkaat kasvot -- tosin ei millään
lailla kauniit, mutta epätavalliset ja pirteät. Märta rouvalla on
rohkea ryhti ja suu täynnä rohkeita sanoja. Hän ei vielä milloinkaan
ole jäänyt vastausta vaille. Häntä ihaillaan ja panetellaan ja ne
jotka enimmän panettelevat, ovat kuitenkin ensimmäisinä ottamassa
vastaan hänen suosionosoituksiaan, jos hän suvaitsee niitä antaa.
Märta rouva on hyvin suorasukainen ja sen kautta peloittava. Suuri
joukko suomenmielisten huomatuimpia nuorukaisia ja vanhojapoikia on
liehitellyt häntä. Märta rouva pitää miehistä eikä sitä ensinkään
peitä. Hyvänen aika, millä hän aikansa kuluttaisi kun hänen miehensä
on niin paljon poissa! Viktor Cederkin on aikoinaan viettänyt vapaat
hetkensä hänen kauniissa keltaisessa budoarissaan, josta kaupungilla
kerrotaan niin tarumaisia juttuja... Märta käyttää mielellään
koristuksia, pitsejä ja kevyitä hetaleita. Hänen seurustelupukunsa ovat
hiukan uskalletusti kaarretut, hänellä on kauniit olkapäät ja täytyyhän
hänen saada niitä näyttää.
Siiri Pitkäpää on tumma, pehmeäihoinen kaunotar, pitkä, solakka ja
tyyni. Hänen silmänsä ovat suuret ja hämmästyneet. Hän on erinomaisen
monipuolinen ja aikaansa seuraava. Hän ahmii kaiken uudemman
kirjallisuuden, hän lukee filosofiaa, hän käy sinfoniakonserteissa, hän
puhuu maalaustaiteesta kuten tuntija konsanaan. Mutta näillä kaikilla
taipumuksillaan hämmästyttää hän kerrassaan vanhat tuttavansa, sillä
vasta hänen vanhemmilla päivillään ne ovat hänessä heränneet ja juuri
kun maailma vähimmin odottaa, ne tulevat päivänvaloon. Tähän saakka hän
esimerkiksi ei milloinkaan ole osoittanut musikaalisuuden oireita eikä
edes hänen kodissaan ole ollut soittokonetta. Yhtäkkiä ostetaan taloon
konserttiflyygeli. Siiri rouva hankkii sarjalipun sinfoniakonsertteihin
ja syventyy suurten säveltäjien elämäkertoihin.
-- Äsh, että nyt viitsit! sanoo suorasukainen Märta rouva.
Siiri suuttuu kuin pippuri, mutta hieroo pian taas sovintoa, hän kun
on Märtaan niin tottunut, ettei hän voi elää ilman häntä. Märta sopii
paikalla, hän ei koskaan kanna vihaa ketään vastaan.
Siiri rouva käyttää usein samettipukua. Hänellä on kaunis kaula ja
kallisarvoiset helmet. Aluksi tekee hän paljon vaatimattomamman
vaikutuksen kuin Märta, joka on niin suulas, mutta vähitellen
hämmästyttää Siiri salatuilla tiedoillaan. He eivät kumpikaan ole
mitään yhdistysihmisiä. Kokouksissa he eivät koskaan käy eivätkä kärsi
ompeluseuroja. He elävät enimmäkseen kodissa, järjestäen suurella
tottumuksella päivällisiä miestensä mahtaville asiatuttaville.
He osaavat pitää seuraa kenelle hyvänsä, heillä ei seurustelussa
milloinkaan synny mitään kiusallista vaitioloa. Miltei joka vuosi
tekevät he joko yksin tai miestensä kanssa pienen matkan Norjaan tai
Rivieralle tai Kööpenhaminaan. Heidän nimensä on aina arpajaisvoittoja
vastaanottavien naisten luettelossa. Heidän palvelustyttönsä
esiintyvät, avatessaan ovea eteisessä, valkoisessa pitsimyssyssä,
vyöllä pieni, tärkätty esiliina, kuten palvelustytöt ulkomailla.
Hopeatarjottimella tuovat he nimikortit herrasväellensä. Märta ja
Siiri ovat tottuneet siihen, että heidän miehensä ovat enemmän poissa
kuin kotona. He elävät omaa elämäänsä eivätkä utele miestensä asioita.
Miehet puolestaan eivät surkeile rahoja -- rouva saa niin paljon kuin
tahtoo. Miehen asema vaatii, että hän käy hyvin puettuna ja että koti
on kaunis. Palvelijoita pitää olla tarpeeksi -- ja riitaa heidän
kanssaan riittää yllin kyllin. Märta rouvalla palvelustytöt sentään
pysyvät pari kolme vuotta, mutta Siiri rouvalle ovat he raskas risti,
raskain tässä maailmassa.
Näiden molempien naisten johdolla on Kaarina Ceder astunut Helsingin
elämään. Hän on noussut kermaksi sen kerman päälle, hienoimman
arpajais- ja premiääriyleisön joukkoon. Vaistomaisesti ovat nämä naiset
määränneet, että Kaarinan on pukeuduttava viimeisen muodin mukaan, he
ovat tulleet hänen mukaansa kauppoihin, hän kun on ollut Helsingissä
outo, he ovat vieneet hänet ompelijattarensa luo, he ovat neuvoneet ja
opastaneet häntä kaikessa. Kaarina on ollut nuori, viisitoista vuotta
heitä nuorempi, kokematon ja kiitollinen hyvistä neuvoista. Hänen
kodissaankin on enemmän Märtan ja Siirin aistia kuin Kaarinaa itseään.
Kun hän meni kihloihin, ei hänellä ollut halua mihinkään -- silloin
Märta ja Siiri hänen sulhasensa kanssa hankkivat huonekalut heidän
ensimmäiseen kotiinsa maaseutukaupungissa. Nyt he taasen ovat olleet
auttamassa kuntoon heidän helsinkiläistä kotiaan. Kaarina on kaiken
aikaa ollut kiitollinen. He ovat niin käytännölliset ja taitavat,
he tuntevat kaikki puodit ja heille ollaan niin kohteliaita. Onhan
sentään monta asiaa, johon eivät he ole saaneet Kaarinaa kasvatetuksi.
Suuret päivälliset esimerkiksi ovat yhä Kaarinan kauhistus. Vaikka on
hankittu hyvä keittäjätär ja Viktor on valmis uhraamaan rajattomat
summat päivällisten onnistumiseen, kärsii Kaarina ja pelkää. Hän ei
opi pitämään keskustelua vireillä, mieliala on kankea ja ikävä, vaikka
Viktor puhuu ja ystävättäret puhuvat ja tekevät parastaan. Märtalla
on kaksi keppihevosta, joita hän ohjaa keksimällä yhä uusia ja uusia
puolia asiassa. Hän ivaa suomenmielisiä ja hän ivaa juristeja.
-- Te olette sentään itse suomenmielinen! huomauttaa joku vieraista.
-- Minä! huudahtaa Märta ja painaa käden upealle povelleen. -- Missä
suhteessa? Siinäkö, että minä osaan suomea?
-- Ei, mutta onhan teidän sympatianne suomenkielen puolella.
-- Erehdys! Mistä te sen päätätte? Jos suomenkieli olisi minulle rakas,
käyttäisin sitä. Minä en koskaan käytä sitä.
-- Nyt sinä teet itsesi huonommaksi kuin olet! Olen itse kuullut teidän
käyttävän suomea...
-- Joskus... kaksikymmentä viisi vuotta sitten koulun päättäjäisissä --
niinkö?
-- Ei, vaan paljon myöhemmin. Trettifemmassa näyteltiin pieni kappale,
jossa teillä oli pääosa ja jossa te...
-- Tunnustan, tunnustan! Ja ulkomailla minä niinikään heittelen
ympärilleni suomalaisia runonpätkiä. Se on niin originellia olla
Suomesta ja osata suomea. Mutta täällä kotona!
Vihdoin viimein, kun keskustelu on tyhjentänyt itsensä, sanoo hän:
-- Myöntäkää te vain kaikki, että se kieli, jonka asiaa te ajatte, ei
ole teille mikään sydämen kieli. Se on jonkinlainen paraadihevonen,
joka juhlatilaisuuksissa, syötettynä, suittuna ja harjattuna talutetaan
nähtäväksi. Mutta kun juhlat ovat menneet, kuljetetaan hevonenkin taas
pilttuuseensa. Ole siellä! Ja siellä se on, hyvä jos muistetaan viedä
olkia eteen!
Hilpeää ei Cederillä koskaan ole. Emännän mieliala painaa ilmaa. Se on
Viktorille todellinen huoli eikä asiaa saa paranemaan vaikka Märta ja
Siiri kuinka neuvoisivat.
Heidän vaikutuksensa ja Helsingin ilma ovat yleensä tehneet Kaarinalle
hyvää. Hän oli sairas kun hän sieltä pikkukaupungista tuli. Viktor on
kertonut hänen kärsineen romanttista ikävää vanhaan kotiinsa. Hän oli
aina kiivennyt kaupungin harjulle ja tuntikausiksi jäänyt katsomaan
kotipuoleensa ja hän oli ollut näkevinään kuinka taivaanranta harveni.
Viktorin olisi alituisesti pitänyt istua hänen vieressään, käsi hänen
kädessään. Hän tietysti ei sitä voinut! Hänen täytyi matkustaa pois ja
kun hän palasi, oli pikku rouva entistä huonommissa voimissa. Hänelle
oli Viktorin poissaollessa taasen kerrottu ryövärijuttuja entisestä
kodista. Käytännöllisenä ja rakastuneena miehenä -- niin, niin, Viktor
oli rakastunut, vakavasti ja pysyväisesti rakastunut -- hän ymmärsi,
ettei tämä käy. Ja hän möi pois koko toimistonsa ja muutti Helsinkiin.
Pieni ulkomaanmatka vielä ja pikku rouva parani ja kukkii niin, että
koko Helsinki sitä ihmettelee.
Kaarina on todella herättänyt huomiota, ensiaikoina kalpealla,
väsyneellä kauneudellaan, sitten ruusuisella nuoruudellaan, joka vasta
nyt näyttää puhjenneen kukkaan. Kaksikymmenviisivuotiaana tanssii
hän vallattomasti kuin helsinkiläiset seitsentoistavuotiaat ja vielä
kaksikymmentäyhdeksänkin vuotiaana hän tanssii. Aluksi hän kyllä
koettaa muistaa ikäänsä ja arvoansa, mutta muiden tanssiessa hänen
tulee uni ja kun joku sitten tulee pyytämään häntä tanssiin, unohtaa
hän, että on niin vanha, ja lähtee lentoon ja ilakoi niinkuin entisinä
aikoina. Ja hän saattaa unohtaa, että sali on täynnä väkeä ja karata
tanssitoverinsa käsistä suoraan miehensä kaulaan ja puhjeta puhumaan:
-- Viktor, Viktor, on niin äärettömän hauskaa! Voi kun et sinä tanssi!
Etkö sinä nyt voisi...
Ja hän tumpuloi hänen valkoisen kaulaliinansa vinoon, silittelee hänen
kaljua päälakeaan, katsoo häntä silmiin ja veikeilee ja lavertelee,
kaiken aikaa keinutellen itseään tanssin tahdissa.
-- Mutta jos sinä koettaisit... Kuule, kun minä tiedän, ettei kukaan
osaa niinkuin sinä! Voi kuinka sinä yhden, yhden kerran tanssisit minun
kanssani.
Hänen miehensä sitaisee ihastuneena hänen silkkiin sidottua
vyötärystään ja antaa hänen tumpuloida ja silitellä... Hän on
ylpeä kauniista vaimostaan, jota kaikki ihailevat, hän kuiskaa
hänen korvaansa, että on niin hauska istua tässä ja katsella omaa
ruusunnuppua, joka on ihanampi kuin kaikki muut. Ja kun samassa nuori
mies pysähtyy tekemään kohteliainta kumarrustaan Kaarinalle, omistaa
Viktor sen itselleen, nyökäyttää armollisesti päätään ja luovuttaa
vaimonsa tanssitettavaksi. Ja Kaarina liihoittelee pois hehkuvin
poskin, hiukset hulmuten, suu kaiken aikaa puhellen ja hymyillen.
Nuoret puhuttelevat häntä suomeksi. Osaahan hän suomea, mutta hän ei
puhu kirjakieltä, vaan kotiseutunsa murretta. Omituisen vaikutuksen
tekee mehevä talonpoikaiskieli hienon silkkipukuisen naisen suussa.
Hänen ilonsa tarttuu ympäristöön. Vanhat harmaat herrat, jotka ovat
ostaneet hänen arpa-maljansa tyhjäksi ennenkuin kenenkään muun
myyjättären, hymyilevät, kun hän tanssii ohitse. Vanhat rouvat, jotka
eivät edes ole hänelle esitellyt, sitaisevat harsoa, joka liihoittelee
alas hänen olkapäältään, tyttöset, jotka tänä iltana ensi kertaa
kantavat pitkää hametta, karkaavat ottamaan kukkaista, joka putoaa
hänen poveltaan ja kun hän hiestyneenä ja pyörryksissä pysähtyy
nurkkaansa, ottavat Siiri ja Märta häntä kiinni kädestä ja vetävät
luokseen.
Oi, tanssi on niin hauskaa, ettei ole olemassa mitään niin hauskaa!
Ja vielä astuessaan alas portaita kulkee hän kuin tanssin tahdissa.
-- Ihmettelen minä sinua Viktor, sanoo Siiri rouva, -- ettet sinä ole
mustasukkainen.
Viktor nauraa hyvillään.
-- Varo, varo, pistelee Märta, -- se päivä voi tulla, jolloin hän
huomaa, että sinä olet vanha kaljupää ja kettu, kuten kaikki juristit!
Tuomari tarttuu lujemmin vaimonsa käsivarteen ja koettaa nauraa. Se on
vähän väkinäistä.
Ulkoilma soluu mereltä päin heidän kasvoilleen kuin märkä, vilpoinen
vaate. Päivänvaloa ei vielä tunnu, taivas on kuulakka ja tähdessä.
Jää välkkyy, kirjavanaan lumitäpliä, joita tuuli on kasannut. Kadut
ovat paljaat, muutama ajuri torkkuu torilla, jostakin etäämpää kuuluu
rattaiden rytinää.
-- Ette te tänä yönä saa paljon nukkua, sanoo Färling Viktorille.
-- Aamulla siis lähdet? On miltei kevytmielistä tällaisen yön jälkeen
lähteä ajamaan sellaista asiaa.
-- Noo, minä tunnen sen niin tarkoin.
-- Niin, sinä voit palata kuuluisana miehenä. Onneksi olkoon.
-- Koska palaat? sanoo Märta rouva, mutta lisää samassa: -- ei, ei,
sitä ei koskaan pidä herroilta kysyä, he eivät sitä kuitenkaan tiedä!
-- Sinä jäät taas yksin, sanoo Siiri Kaarinaa hyvästellessään. -- Mutta
muistakin, ettet istu siellä kotona itkemässä. Tule meille. Tiedät,
että voit olla yötäkin.
-- Ei hän kuitenkaan tule, nauraa Märta. -- Minä olen aivan lakannut
häntä pyytämästä. Hän kai tahtoo itkeä yksinäisyydessään. Sanovat
itkemisen olevan niin suloista. Minä en itke minä... Viheltäkää,
viheltäkää, vievät kaikki ajurit...!
-- Palaa nyt suurena miehenä, Viktor!
Färlingit ja Pitkäpäät jäävät kävelemään, Cederit nousevat rattaille.
Kaarina kääntyy vielä kerran taakseen ja viittaa paljaalla kädellään.
Viktor nostaa silinteriään, nostaa kauluksen pystyyn ja kiertää
käsivarren vaimonsa ympäri.
Rattaat rämisevät, katulyhdyt palavat sameina kahden puolen,
kivimuurit törröttävät mustina ja kuolleina. Viktor vaipuu
ajattelemaan oikeusjuttuansa. Se on sellainen hämärä, epävarma juttu,
jommoisissa asianajajat saavat mitellä voimiaan, ja joissa vain heidän
kekseliäisyytensä määrää voiton. Hänen täytyy tuo juttu voittaa,
hänellä on takanaan sellaisia koukkuja, että... että...! Ja hänellä
on puolustuspuhe valmiina -- sellainen puolustuspuhe, että sen täytyy
panna ihmiset vapisemaan...!
Kaarinan kasvoista on kuin pyyhkäisemällä mennyt äskeinen hilpeys.
Häntä vaivaa tämä puhumattomuus. Miksi aina käy niin, että he
vaikenevat kun jäävät kaksin? Hän vilkaisee salavihkaa Viktoriin:
silinterin alta näkyy komea nenä ja kalpeat, lihavahkot kasvot. Silmät
katsovat jonnekin kauas pois, ne ovat jossakin aivan toisaalla.
Tietysti huomisessa matkassa. Mutta eikö hän voisi puhua siitä
vaimolleen? Kaiken mitä Kaarina siitä tietää, on hän kuullut Märtan
kautta... Vähitellen lähtee Kaarinankin ajatus kulkemaan omaa latuansa,
se menee sinne minne se aina menee, kun taivas on kirkas ja tähdessä:
siellä, siellä, kuinka siellä nyt onkaan kaunista!
Rattaat pysähtyvät nelikerroksisen kivimuurin eteen. Toisen kerroksen
ikkunarivin alla kulkee suuri kilpi, mustat kirjaimet valkoisella
pohjalla: _Asianajaja Viktor Ceder Sakförare_. Kilpi kiertää kulman
taakse ja toistaa siellä samat sanat. Se hallitsee kaikki heidän
ikkunansa, koko heidän asuntonsa. Viktor maksaa ajurille, Kaarina
odottaa ovella, kasvot yhä tähdättyinä taivasta kohti. Huivi valuu
niskaan ja yksityiset hiussäikeet kimmeltelevät... Viktor valaisee
avaimenreiän pienellä taskulyhdyllään, avaa, päästää huomaavasti
vaimonsa edellä ja valaisee taasen portaat. Kumeasti kaikuvat askeleet
nukkuvassa talossa. Toisessa kerroksessa on kaksi ovea rinnan, niiden
päällä on yhteinen suuri nimikilpi, joka toistaa samat sanat kuin
ulkopuolinen kilpi. Oikeanpuoleisen oven päällä on sanat _Konttori
Kontor_, vasemmanpuolisessa ovessa _Yksityisasunto Privatvåning_.
Kaarina livahtaa eteiseen, kiertää sähkön palamaan, viskaa viittansa
naulaan ja tulee saliin: suuri huone, kiiltävä parkettilattia, katossa
kristallikruunu, jonka hiotut lasit välkähtävät ja luovat seinille
valotäpliä. Flyygelin kansi, palmujen jättiläislehvät, punertavat
silkkipäällykset huonekaluissa, taulujen kultakehykset kaikki välkähtää
valossa joka tulee eteisestä. Vain marmorikuvat jalustoillaan pysyvät
kylminä ja himmeinä. Ruokasali on sekin suuri huone, seinät lämpöisen
punaiset, tuolit ja pöydät raskasta, vakavaa tammea. Emäntä sytyttää
tulen makuuhuoneen punakupuiseen kattolamppuun. Suuret englantilaiset
parisängyt ovat kohollaan hienoa liinaa ja pehmeitä peitteitä,
pesupöydän levy on kiiltävää marmoria, leposohvaa peittää iloinen
italialainen vaate ja lattialla sen jatkona on valkoinen talja.
Suuresta peilistä tulee Kaarinaa vastaan hänen silkkiin ja pitseihin
puettu oma itsensä, mutta kasvot, kasvot! Ne surevat ja miettivät
jotakin, eivätkä pääse tulokseen.
Pöydällä on suuri, ruskeahtava nahkalaukku avoinna vieteriensä
varassa. Kun Kaarina sen näkee, muistaa hän, että Viktor matkustaa ja
alkaa riisua tanssipukua yltään... Hame on takaa kiinni, hän ei saa
sitä auki! Palvelustytöt nukkuvat, ei ole muuta neuvoa kuin pyytää
Viktoria auttamaan. Ja juoksu jalan menee hän eteiseen, solahtaa
kapeasta tapettiovesta konttorin puolelle ja on miehensä työhuoneessa.
Viktor istuu suuren amerikkalaisen kirjoituspöydän edessä ja selailee
papereja. Vihreällä himmennetty lamppu palaa hänen edessään, paperien
joukosta pistää esiin Kaarinan kuva. Se on tyttöajoilta ja kehyslasin
alla on ruoho, joka on poimittu puistosta, siltä paikalta, missä
Viktor ensinnä suuteli Kaarinan kättä... Kaarina katsahtaa arasti
seuraavaan huoneeseen, hän on niin tottunut siihen, että siellä aina on
konttoristeja ja vieraita. Mutta oviaukko on mustana edessä ja huone
tyhjänä.
-- Suo nyt anteeksi, mutta auttaisitko sinä vähän... Minä en saa tätä
auki. Tämä puku on niin hullusti tehty!
Ja Kaarina punastuu niin, että korvanlehdetkin ovat kuin veripisaroina.
Viktorin viralliset, harmaat kasvot elostuvat.
-- Sinä kukkaseni, tiedäthän sinä millä ilolla...
Ja hän kääntää Kaarinan selän valoon päin ja alkaa päästellä hakasia.
Kaarina tuntee hänen kuuman hengityksensä niskassaan.
-- Kuinka sinä olet kaunis...
-- Kiitos... hullua tehdä hame tällä tavalla, puhelee Kaarina, painelee
käsiä poskiaan vastaan ja yrittää lähteä. -- Kyllä minä nyt pidän
huolta, ettei hameitani enää ikinä tehdä näin...
-- Sinun pitää teettää ne kaikki sillä tavalla. Teetä ne kaikki sillä
tavalla...
Kaarina ei pääse mihinkään, häntä tukahduttaa. Viktor suutelee,
suutelee.
Minä otan kylmän kylvyn, päättelee Kaarina, vihdoin juostessaan
takaisin makuuhuoneeseen. Ja hän avaa jo oven kylpyhuoneeseen: siellä
on valkoista ja vilpoista, seinät ja permanto ovat iloista punakirjavaa
kaakelia, sieltä saa yöt päivät kuumaakin vettä. Mutta samassa muistaa
hän matkalaukun: pitää ruveta sitä järjestämään!
Se on jokin suuri juttu se ylihuominen, sitä on jo kestänyt kauan,
vaikkei hän ole tietänyt siitä mitään. Sen yhteydessä on murhia,
murhapolttoja ja aviorikos ja... Häntä niin hävettää, että hän aina
vieraan kautta saa kuulla sen vähän minkä tietää miehensä asioista.
Viktor puhuu Färlingille ja Färling Märtalle ja sitä tietä saa Kaarina
tietonsa.
Kun Viktor vihdoin tulee makuuhuoneeseen, makaa Kaarina vuoteessaan,
silmät suurina tähdäten kattoon. Silloin hän kysyy Viktorilta, miksei
Viktor koskaan hänelle mitään kerro. Hän on niin paljon yksin, hän
ajattelee niin paljon niitä asioita...
-- Mutta minun kukkaseni, minä saan niistä jutuista muutenkin niin
kylläkseni. Tunnustan suoraan, etten tahtoisi tuoda niitä kotiini.
Niissä on niin paljon rumaa... jos keneltä, niin asianajajalta sen
seitsemät kerrat uhkaa mennä usko hyvän voittoon. En minä edes soisi,
että minun kukkaseni kaikki ne asiat tietäisi. Siinä huomisessakin on
niin paljon likaa ja rikosta, ettei...
-- Mutta kun _sinun_ täytyy niihin kaikkiin syventyä...
-- Minun! Mutta onhan se minun työni. Minun täytyy koettaa selvittää
ihmisten hämääntyneitä vyyhtejä...
-- Mutta minä jään aivan ulkopuolelle.
-- Sinä olet minun silmieni ilo ja minun sieluni lepo, kun minä
väsyneenä...
-- Mitä yhteistä meillä oikeastaan on?
-- Mutta kukkaseni! Koko kotimme, koko elämämme... tämä huone...
Kaarinan posket kuumenevat.
-- Mutta ajatuksia?
-- Etkö sinä ole kertonut minulle kaikkea mitä mielessäsi liikkuu...?
Et vastaa... Mitä...? Sano!
-- Ennen minä kerroin...
-- Etkö enää...?
-- Sinulla ei ole aikaa kuunnella...
-- Se on totta, minulla on ollut niin paljon työtä... Onko sinulle
tullut jotakin lisää? Rakastatko toista... Sano... Jumalan tähden sano!
-- Mutta Viktor... Ei... ei... ei... Sehän on mahdotonta. Kuinka sinä
sellaista kysyt.
-- No niin, leikillähän minä oikeastaan. Kyllähän minä kukkaseni tunnen.
-- Kerrotko sinä koskaan minulle ajatuksiasi?
-- Mitähän sinä mahdat luulla minulla olevan kertomatta! Mutta
tiedätkö, kyllä meidän pitäisi ruveta ajattelemaan nukkumista.
Kaarina makaa käsivarret niskan alla ja tuijottaa kattoon.
-- Sinä menet taas moneksi päiväksi, älä jätä minulle näitä ajatuksia,
ota ne pois! Minä niin pelkään, että meille tulee ero...
-- Aiotko sinä jättää minut? Sitä häpeää en ikinä kestäisi...
-- Ei sillä tavalla, mutta henkisesti. Tarkoitan, ettemme joutuisi
henkisesti erillemme...
Jos me joskus olemme kuuluneet yhteen! ajattelee hän jatkoksi, mutta
vaikenee.
-- Mitä henkistä yhteyttä sinä mahdat tarkoittaa? sanoo Viktor
ja haukottelee. -- Sitäkö, että sinä syventyisit kaikkiin niihin
juttuihin, joita minun täytyy käsitellä?
Kaarinalle tulee kuin seinä eteen. Viktorin äänessä on jotain tylyä,
joka häntä tympäisee.
-- Sinä olet taas niin hermostunut. Sinun täytyy muistaa, etten
mielelläni toista kertaa voi muuttaa asuinpaikkaa. Täytyy ajoissa
ruveta parantamaan tätä sinun tautiasi...
-- Niin, sanoo Kaarina ja hiki nousee hänen otsalleen, -- ehkä me
koetamme nukkua.
Viktorin hengitys käy yhä tasaisemmaksi.
Kaarina jauhaa ajatuksia, jotka hän on läpikäynyt satoja kertoja
ja joiden ympärillä hän aina yksinäisyydessä kiertää kuin vanki
kivipöytänsä ympärillä.
Minä en ole sinun paras ystäväsi, puhuu hän ajatuksissaan miehelleen.
Sinä kannat huolesi yksin, tai eikö sinulla ole huolia? Sinä pidät
minua kauniina ja puetat minut kauniisti, sinä näyttelet minua
maailmalle -- jos minä tulisin rumaksi, mitä sinä silloin tekisit?
Pitäisitköhän vielä minusta? Sinä ylpeilet siitä, että minusta pidetään
-- jos maailma minua kivittäisi, hylkäisitkö sinä? Sinä pidät minun
sukuni vanhuudesta. Muistatko -- kun me panimme kuntoon kotiamme,
tahdoin minä viedä vanhat sukutaulut omaan kamariini, jonne kaikki
muukin Louhilinnan vanha koottiin. "Kuka niitä siellä näkee?" sanoit
sinä. Ja kehykset kullattiin uudelleen ja vanhat kuvat ripustettiin
meidän uudenaikaiseen saliimme. Sinä esittelet niitä sitten kaikille,
jotka meille tulevat. Kun minä ruokasalissa liikun, kuulen sinne: tämä
on parooni se ja se, vaimoni äidin isä; hänen rouvansa oli syntyisin se
ja se... Minä punastun sitä kuunnellessani. Onhan se oikeastaan hyvin
viatonta huvia, miksi sitä sinulta kieltäisin, kun sinä siitä pidät!
Minä olen muutenkin tuottanut sinulle monta pettymystä, kun en minä opi
sellaiseksi emännäksi kuin Siiri ja Märta.
Viktor kuorsaa jo syvässä unessa. Kuinka hyvä uni hänellä on. Kaarina
nukkuu vähän ja valvoessa pitää hän pitkiä puheluja Viktorin kanssa,
tietysti vain ajatuksissaan. Hän tottuu niihin niin, että hän pitää
niitä Viktorin poissaollessakin.
Sitten sinussa on, jatkaa hän tälläkin kertaa, muutamia pieniä
piirteitä, joita en minä ymmärrä -- ne ovat tosin nekin aivan pieniä
ja viattomia. Sinulla on niin hirveän paljon kravatteja, monta sataa.
Niitä on tuotu ulkomailta ja aina sinä vain tuot niitä lisää. Niitä
on tummia ja kirjavia, vaaleita ja yksivärisiä, leveitä ja kapeita,
sidottavia ja solmittuja. Sinä olet niistä kovin arka. Ja jollet
sinä löydä mitään, joka sillä kertaa sopisi pukuusi ja makuusi,
on tuulesi tärvelty. Tämähän on oikeastaan hyvin viatonta huvia!
Miksi minä olen paha ja miksi minä tätä ajattelen! Sinulla on niin
kehittynyt aisti, niin äärimmilleen kehittynyt väriaisti. Sinun on
mahdoton vaaleiden vaatteiden kanssa käyttää tummia kenkiä, siksi
sinulla on kaikenvärisiä kenkiä: vihreähtäviä, harmaita, valkoisia ja
ruskeita, hevosennahkaisia, vasikannahkaisia, kilpikonnannahkaisia ja
kankaisia. Minun pitäisi oikeastaan olla iloissani, kun sinä joskus
huudat minua ja kysyt: mitkä kengät minä nyt otan, nämä harmaat vaiko
kilpikonnannahkaiset? Mutta minä paha ihminen, minua naurattaa! Kai
se johtuu siitä, että isällä ja veljillä aina oli vain aivan harvoja
kravatteja. Ja aivan harvoja kenkäpareja... Kerran tulin minä huutamaan
sinua telefoniin. Sinä kiiruhdit ja minä jäin hetkiseksi huoneeseesi.
Näin jotakin, jota en koskaan ollut nähnyt: avonaisen laatikon,
jossa oli kymmeniä purkkeja ja pulloja. Menin likemmä: ne olivat
hiusvoiteita, rasvoja ja öljyjä, punaisia, valkoisia ja kellertäviä.
Hiivin varpaillani pois, mutta kun olin päässyt tänne makuuhuoneeseen,
nauroin, voi kuinka nauroin! Minun olisi pitänyt itkeä, sillä minun
olisi pitänyt ymmärtää, että sinä paljon olit kärsinyt hiustesi
lähtemisestä. Mutta sellainen minä olen, häijy ja paha!
Sinä olet sanonut minua pelastajaksesi. Mistä minä sinut oikeastaan
olen pelastanut? Myrskyisestä elämästä, niinkö? Sanot muuttuneesi aivan
toisenlaiseksi ja niin sanovat tuttavatkin, jotka ovat tunteneet sinut
ennenkuin menimme naimisiin. Märta sanoo, ettei hän ikinä olisi luullut
sinusta tulevan sellaista mallikelpoista aviomiestä. Mutta lapsia
meillä ei ole. Olisi se sentään onnellista kun niitä olisi! En olisi
koskaan yksin. Yölläkin kun heräisin, kuulisin niiden hengityksen. Ja
kuinka me leikittelisimme ja nauraisimme! Nyt hyväilen minä vieraita
lapsia Esplanaadissa. Märta nyökyttää merkitsevästi päätään. En tiedä
mitä hän tarkoittaa eikä minulla ole rohkeutta kysyä. Minä häntä
välistä pelkään...
Mutta se on kaikista pahinta, Viktor, etten minä omista sinun sieluasi,
sinun ajatuksiasi, sinun sisintä ihmistäsi. "Äsh!" sanoisi Märta, "ei
juristilla ole mitään sisintä ihmistä. Ei hän tarvitse mitään uskottua
samassa merkityksessä kuin muut ihmiset. Juristi tarvitsee vain
riitaisia ihmisiä, kuten vissit syöpäläiset tarvitsevat likaisuutta.
Juristi elää ihmisten riitaisuudesta, kääntelee ja vääntelee ja sotkee
selvätkin asiat. Ja sitten tarvitsee juristi kauniin rakastajattaren,
sama sitten kantaako se hänen nimeään vai onko se nimetön..." Minä
pelkään Märtaa, mutta onko hän oikeassa? Eikö sinulla, Viktor, ole
mitään sisintä ihmistä ja etkö sinä kaipaa minun sisintä ihmistäni?
Joskus palatessa kaupungilta olen täällä ovemme edustalla tavannut
ihmisiä, jotka ovat näyttäneet kovin onnettomilta. Minun on tullut
paha olla, olen jo ollut menemäisilläni heiltä kysymään, mikä heidän
on, mutta olen muistanut, ettet sinä tahdo minun sekaantuvan konttorin
asioihin. Kerran tuli tänne nainen, hän ei mennyt konttorin puolelle
vaan tuli suoraan tänne. Hän oli käynyt monta kertaa. Hän oli niin
laiha, niin harmaa ja niin kärsineen näköinen. Vihdoin viimein menin
itse häntä puhuttelemaan, sain kuulla, että hänen täytyy tavata sinua
itseäsi ja ilmoitin hänelle millä junalla sinä tulet. Hän oli täällä
ennen sinua, istui eteisessä ja tuijotti seinään. Hänen kasvoillaan
oli suru, sellainen suru, joka on anastanut sydämen pohjia myöten,
joka jo on tyhjentänyt kaikki kyyneleet, joka ei enää itselleen toivo
mitään lievennystä, vaan toimii yksinomaan pelastaakseen muille mitä
pelastettavissa on.
Kun sinun tutut askeleesi kuuluivat portaista, avasin oven ja ojensin
kynnykseltä vastaasi käsivarteni. Ja sinä olit juuri sulkemaisillasi
minut syliisi, kun näit hänet takanani. Kuinka selvästi hänet vieläkin
näen: puolipitkä musta takki, eheä mutta niin säästämällä ommeltu, että
juuri ja juuri oli vaatekappaleeksi saatu, hattu vähän vihreähtävä,
toisella syrjällä köyhä höyhentöyhtö, vasemmassa kädessä kinnas,
jonka kaikki sormenpäät olivat parsitut. Kaiken tämän minä näin
enkä kuitenkaan oikeastaan nähnyt mitään muuta kuin hänen kalpeat,
näivettyneet kasvonsa ja silmät, joista puhui sammunut hätä... Sinä
työnsit minut käsistäsi ja sinä kasvoit hänen eteensä armottomaksi ja
kovaksi. Sinä puhuit äänellä, jolla konnaa puhutellaan, sellaista,
jolle ei ole olemassa anteeksiantoa eikä parannusta, ikuisesti
tuomittua olentoa. Sinä käskit minua pois ja minä koetin mennä, mutta
en minä päässyt kuin salin ovelle. Kuulin hänen sammuneen äänensä
huutavan kuin haudan takaa ja kuulin taasen tuomarin äänen jylisevän
kuin pilvistä. Hän huusi minuakin avukseen, minusta tuntui siltä kuin
hukkuva ihminen olisi tarttunut kiinni polviini ja minä armottomasti
olisin työntänyt häntä syvyyteen hukkumaan. Ja vihdoin näin minä sinun
komentavan hänet menemään. Hän katsoi taakseen, ei hän itkenyt, hänen
silmänsä olivat himmeät kuin ihmisellä, joka on menettänyt järkensä...
Sinä likenit minua, minä lyyhistyin maahan, luulin sinun lyövän. Mutta
sinä vain nostit minut käsivarsillesi ja kannoit tuohon sohvalle...
Tunsin kuinka sinä värisit vihassa. Paiskasit oven kiinni ja jätit
minut yksin. Minä tiesin, ettei tuo nainen ollut mennyt alas portaita,
vaan että se yhä seisoi ovemme takana ja tuijotti eteensä sammunein
silmin.
Myöhemmin minä koetin sinulta udella mikä sen naisen oli. Sinä nauroit.
Hän oli vain yksi joukosta! Sinä olit hänelle suuttunut siitä, ettei
hän mennyt konttorin puolelle asioinensa. Sinä vaadit ehdottomasti,
että kaikki asiat viedään sinne! Ja sinä selitit, että sinun tuolla
ynseällä tuomariudellasi täytyy panssaroida itsesi kaikkea sitä
valhetta vastaan, joka alituisesti astuu eteesi.
"Lapsi", sanoi Märta ja nauroi minua, "se on juridiikkaa! Taitavan
juristin tulee osata esiintyä niin, että hän saa syyttömänkin
tunnustamaan syyllisyytensä! Taitava juristi solmii uhrin hänen omiin
sanoihinsa, taitava juristi peloittaa sinut puolikuolleeksi. Taitava
juristi on hyvä näyttelijä ja hypnotisoija!"
Oi Viktor, Viktor, herää ja todista kaikki minun epäilykseni turhiksi!
Sano vielä kerran, että sinä rakastat minua ja että me henkisestikin
kuulumme yhteen. Sinä olet sen niin monta kertaa todistanut, silloin
kun sinulla oli enemmän aikaa. Aamulla minä taasen jään yksin ja kaikki
ajatukset nousevat mieleen. Kun minä voisinkin nukkua!
Ja hän pakottaa itsensä ajattelemaan arpajaisia ja tanssia ja hän
saakin vihdoin valssin sävelen korviinsa ja menee jonkinlaiseen
horrokseen.
Aamulla on kiire. Kaarina menisi mielellään asemalle saattamaan, mutta
Viktor ei sitä tahdo. Ja eteisessä ojentaa hän miehelleen huopapeitteen
ja matkalaukun.
-- Mene nyt Märtan ja Siirin luo, sanoo Viktor vetäessään hansikkaita
käsiinsä.
-- Kuinka minun tulee sinua ikävä! Ettei vain mitään tapahtuisi!
-- Minä sähkötän sinulle. Sinä saat heti tietää, jos juttu on mennyt
hyvin... Älä nyt itke, kukkaseni. Ja muista mitä olet luvannut: ettet
koskaan pimeän aikaan yksin lähde kävelemään.
Kasvot painettuina ruutua vastaan katselee Kaarina kuinka Viktor ajaa
alas toria. Miten hän on komea, kun hän noin suorana istuu rattailla!
Hän tuntee totisesti puolet Helsinkiä, hänen täytyy alituisesti nostaa
hattuaan. Kummallista, että kaljupäisyys miltei pukee Viktoria. Se
tekee hänet niin majesteetilliseksi. Nyt hän kääntyy, heilauttaa kättä!
Oi Viktor, Viktor! Ja Kaarinan kyyneleet alkavat taasen valua ja hän
nyökyttää päätään ja heiluttaa kättään, kunnes rattaat ovat kadonneet
kulman taakse.
Hänen huoneensa on suuri kulmahuone. Sinne hän on koonnut kaikki
tavarat vanhasta kodistaan ja siellä hän enimmäkseen oleskelee.
Siellä on äidin soittokone ja hänen kirjoituspöytänsä. Seinällä
kirjoituspöydän yläpuolella on lasin alla suuri kimppu oksia
riippukoivusta. Pöydällä on Viktorin kuva, sama, jonka turviin hän
kihlausaikansa huolissa niin usein pakeni.
Viktor oli silloin niin likellä. Varmaan hänellä silloin oli
jonkinlainen uusi nuoruus. Hänen sydämensä oli vahan pehmeä. Sellaisena
näki morsian hänet hänen ensi kirjeessään ja sellaisena näki nuori
vaimokin hänet pitkän aikaa!
Samalla haikea ja onnellinen oli hääilta, kun he läpi metsien ajoivat
uuteen kotiin! Oli jo pimeä, he eivät saattaneet erottaa toistensa
kasvoja, mutta toistensa sielut näkivät he selvemmin kuin koskaan ennen
tai koskaan jälkeenpäin. He lepäsivät toisissaan, terveempi heistä tuki
sairaampaa ja unohduksen vilpoinen vaate kääriytyi ympäri polttavan
sydämen ja haavat alkoivat mennä umpeen. Kun he tulivat kotiin oli
sydänyö jo ohi ja pimeä mustimmillaan, mutta ikkunat olivat valoa
tulvillaan ja palvelustyttö valkoisessa esiliinassaan oli avaamassa
ovea. Ja Viktor hieroi nuoren vaimonsa hartioita ja käsiä ja sitten
piti Kaarinan rientää näkemään kaikkea. Oi kuinka komeaa!
"Tässä on sali. Mitä sinä sanot näistä huonekaluista, ne ovat Märta
Färlingin ja Siiri Pitkäpään tilaamat ja joku taiteilija on ollut
heidän neuvonantajanaan... Tässä on minun huoneeni, tämä on kaikki
vanhaa...! Tässä on sinun huoneesi -- se on pieni, mutta eikö se nyt
ole soma! Näistä kukkasistahan sinä pidät!... Tässä on ruokasali,
nämä huonekalut ovat vanhasta kodistani ja tämä kello on oikea vanha
'Könni'. Juhla-ateria on pöydällä, teekeittiö höyryää, kukkaset
lemuavat. Oi, kaikkialla on niin komeaa, niin suurenmoista! Ja joka
huoneessa kiertää Kaarina ylenpalttisen kiitollisena kädet miehensä
kaulaan, itkee, nauraa ja tuntee elämän palaavan koko olentoonsa.
"Ja tässä... tässä..." He seisovat makuuhuoneen kynnyksellä punertavan
lampun valossa. Kaarina luo mieheensä vakavan, kirkkaan katseensa.
Siinä silmäyksessä, joka hänen katsettaan kohtaa, on jotakin outoa ja
peloittavaa... Kaarina ei ymmärrä mitä se on. Hän pelkää...
Aika kuluu, Viktor kantaa häntä käsillään ja koko pikkukaupunki hakee
heidän suosiotaan. Kaikki kehuvat Viktoria. Hän on erinomaisen taitava
juristi. Kuinka komeasti hän oli ajanut senkin nuoren rouvan asiaa,
jota syytettiin miehensä myrkyttämisestä! Hänestä tulee ihan varmaan
hyvin kuuluisa asianajaja! Ja Kaarina joutuu kaikkien niiden huvien
keskipisteeseen, mitä pikkukaupunki vain voi tarjota. Nouseva kaupunki
se muuten onkin, teatteri vierailee siellä joka vuosi ja suuretkin
kotimaiset taiteilijat esiintyvät siellä. Kaikki kävisi varmaan hyvin,
jollei onnetonta Louhilinnaa olisi.
Mutta Kaarina on omin huulin käskenyt vanhoja tuttujaan tervehtimään
ja he tulevat ja tyhjentävät hänelle sydämensä. He tietävät kertoa
hävityksestä ja hädästä, se ja se entisistä alustalaisista on muuttanut
kaupunkiin, se ja se on kuollut, se ja se on viety vaivaistaloon.
Kaikki louhilinnalaiset eivät tule sisään, Kaarina näkee heidät
ikkunastaan. Toripäivinä heitä liikkuu maalaiskuormien ääressä,
he ovat monesti tullessaankin jo humalassa. Siellä on torppareja,
vakavia, tasatukkaisia miehiä -- mikä heille onkin tullut? Tottakin!
Tukkirahoillaanhan he elämöivät. Helposti tullutta, helposti mennyttä!
Kerran on rouva Ceder menossa nimipäiville pormestarille. On
kevättalvea ja sataa märkää lunta. Käy kylmä viima. Hän astuu kaupungin
suurimman kauppapuodin ohitse ja näkee maalaisten sarkatakeissaan,
paksu huivi kaulassa, raskain askelin kulkevan ulos ja sisään.
Pihamaalla on heidän hevosiaan. Portin ohi kulkiessa hän sen huomaa.
Mahtaako joukossa olla louhilinnalaisia?... Kuinka nuo rattaat
näyttävätkin tutuilta... keveät rattaat kahta henkeä varten. Hän menee
likemmä: niillä rattailla on hän istunut kymmeniä kertoja, tuota
hevosta on hän ajanut kymmeniä kertoja. Se on hänen ratsastushevosensa,
Troll.
On kuin Kaarinassa kaikki seisahtuisi, polvet vapisevat.
Hänpä ottaa hevosen ja ajaa paikalla kotiin!
Mutta hän tulee järkiinsä: eihän hänellä ole minkäänlaisia oikeuksia!
Hevonen on ilman peittoa tällaisessa ilmassa. Mahtaisiko se tuntea
hänet, jos hän menisi luo? Hän pelästyy: kuinka hän saattaisikaan
kestää sen syyttävää katsetta! Hänen mieleensä johtuu äkkiä jotakin.
Hän menee puotiin ja puhuu kiihtyneenä, ääni katkeillen:
-- Onko teillä jotakin peitettä... sellaista joka sopisi hevoselle?
Minulla on kiire. Se on hyvä tuo... Minulla ei ole rahaa mukana. Te
tiedätte minne lähetätte laskun. Viekää tämä nyt tuolle hevoselle
tuonne pihamaalle, tuolle mustalle. Juottakaa se... Katsokaa, että
sillä on ruokaa. Lähettäkää vain lasku kaikesta!
Ihmiset katsovat häneen ihmeissään. Mikäs hänelle tuli! Hän menee kuin
tuulispää puodista ja purskahtaa kadulla täyteen itkuun...!
Hän painaa huulia nenäliinaansa, jotta saisi nyyhkytyksensä
pidätetyksi. Kun hän vihdoin viimein pääsee kotiin, valelee soimausten
tulva hänen päätään.
Nousevat syyttämään torpparit, vakavat, tasatukkaiset miehet, jotka
kyntivät isän peltoja ja jotka nyt juovat satunnaiset tukkiansionsa
kaupungissa. Itkevät pellot, jotka rikkaruoho on ottanut haltuunsa.
Valittavat vanhat miehet ja vaimot, jotka ennen saivat ansionsa talosta
ja elivät talon varassa. Ammuu karja ja helistelee kytkyitään, hirnuvat
hevoset ja kaapivat maata. Hädässä ja nälässä huutavat hänelle kaikki:
tuho sinulle, joka möit isäsi perinnön! Kirous sinulle, joka meidät
kaikki petit!
Mutta minun veljeni, minun onneton, sairas veljeni! koettaa hän
puolustaa itseään.
Veresi pelastit, -- henkesi möit! Tuho sinulle, tuho!
Viktorkin on matkoilla. Hän seisoo yksinään myrskyssä.
Iltapäivällä välähtää hänen mieleensä, että hänen täytyy lähteä
katsomaan, onko hevonen vielä pihamaalla. Ja hän lähtee suinpäin.
On!
Hän joutuu suunniltaan.
Nyt hän vie sen kotiin, käyköön kuinka hyvänsä! Ja kun eläimen
kiduttaja tulee, ei olekaan uhria, johon voisi ajaa julmuuttaan. Kunhan
Kaarina vain ehtisi ennenkuin Hintsa tulee!... Hän on kuumeisessa
jännityksessä ja toiselta puolen hänen sydämensä koko hellyys on
herännyt. Tämä hevonen hirnui, kun hän tallin ovea avasi ja nyt hän
pelkää katsoa sitä silmiin!... Suupielet ovat kiskotut haavoille,
suitset ovat olleet suussa koko päivän! Alahuuli riippuu kuin vanhalla
hevosella... Mutta me lähdemme pois nyt. Et ikinä enää joudu julmurin
käsiin!
Samassa hoippuu Hintsa laulaen kadun poikki porttia kohti, perässä
poika, joka raahustaa olutkoria. Hän menee päin portinpieltä ja kiroaa.
Lakki kierii lumisohjossa. Poika laskee korin maahan ja antaa hänelle
lakin. Kaarinan on kuin ihmisen, joka näkee hukkuvan ulapalla, eikä
osaa uida eikä saa venettä rannasta: kiskoo, kiskoo kädet verille
eikä vain saa sitä mihinkään! Hänen kätensä ovat märässä kylmyydessä
kohmettuneet, hän ei saa hihnansolkea auki... Nyt keksii Hintsa hänet,
hoippuu häntä kohti, hakee asetta, huutaa.
Kaarinan täytyy lähteä. Hän juoksee. Lumiräntä valuu pitkin selkää,
hänen on niin vilu, että hampaat kalisevat suussa.
Mutta tämä tapaus tulee tutuksi kautta kaupungin ja siitä syntyy
Viktorille ja hänen nuorelle rouvalleen ensimmäinen erimielisyys.
Hänen vaimonsa tappelemassa humalaisten kanssa! Sellainen skandaali! Ja
se se olisi puuttunut, että hän olisi tuonut hevosen kotiin -- sehän
olisi ollut varkaus! Ja Viktor painaa kasvot käsiinsä ja toistelee
toistamistaan: tätä häpeää! tätä häpeää!
Kaarina seisoo kuin permantoon naulattuna ja katsoo häneen.
-- Tällaista ei saa tapahtua! huutaa Viktor tylynä ja kylmänä. --
Ymmärrätkö: ei _saa_ tapahtua. Sinä hävität minun hyvän nimeni, minun
kunniani sinä tahrit...
Kaarina seisoo liikkumattomana ja hänen sydämensä jäätyy hiljalleen.
Viktor käy niin pieneksi, jokin sädekehä, joka on ollut hänen päänsä
ympärillä, revitään pois ja jäljelle jää pieni ihminen. Kuinka hän
onkaan joskus voinut sitä ihailla! Hänen sydämensä käy äkkiä autioksi
ja tyhjäksi, sen ympärille kasvaa ikäänkuin kuori. Tästäpuoleen täytyy
tuon kuoren sisään kätkeä kaikki. Viktor ei häntä enää ymmärrä,
lieneekö milloinkaan ymmärtänyt! Eikä ymmärrä kukaan.
Ennen hänellä oli suuria suruja, mutta silloin oli usko, että Viktor
hänet ymmärtää, että on joku, jonka luo aina voi paeta. Kuinka se oli
onnellista! Nyt ei ole ketään! Ja Kaarina herää vasta nyt paljaaseen
todellisuuteen ja tuntee olevansa ypö yksin.
Ja senjälkeen oppii hän ihmisten seurassa nauramaan, vaikka hänen
sielussaan on hätä.
Kerran suuressa seurassa sanoo hänelle viskaali, joka aina näyttelee
huvittajan osaa: "Mistä se johtuu, että enimmät tappelijat ja
riitapukarit aina ovat teidän kotipitäjästänne! Aina toripäivän
jälkeisenä yönä heitä on putkassa, vanhojakin miehiä!" Tuomari Ceder
rientää heti antamaan asiallista selitystä, mutta Kaarina nauraa, tekee
rakastettavan kumarruksen ja sanoo: "Se on tietysti minun syyni!"
Kaikki nauravat sukkeluutta ja senjälkeen Kaarinan itseluotto kasvaa,
vaikkei hän todenperään tiedä sanoneensa mitään sukkelaa.
Hän uskaltaa nykyään yksinään kiivetä harjulle katselemaan kotipuolen
taivaanrantaa. Hän kuvittelee, että se alenee ja harvenee. Ja hän näkee
ikkunastaan, kuinka Louhilinnan miehet räyhäävät torilla. Hän tuntee
torilla Heikkilänkin liinaharjan, jolle hän niin monet kerrat antoi
leipää, kun se oli kyntämässä puutarhaa. Heikkilä itse, Joilin isä,
rimpuilee ja kiskoo ohjaksista, ohjaa oikealle, ohjaa vasemmalle, ottaa
piiskan ja -- taas alkaa nykiminen ja kiskominen.
Kaarina painelee ohimojaan. Joko siis hänkin -- hänkin! Mutta Kaarinan
kasvot eivät mitään ilmaise.
Välistä valtaa hänet outo kaipuu maahan -- kun omistaisi edes pienen
palasen, vaikka kuinka pienen, niin pienen, että mahtuisi siihen
vaikkapa vain seisomaan! Hänhän voisi ostaa hiukkasen maata, hän on
saanut periä pienen summan. Mutta mistäpä hän maata ostaisi! Yhtä
kolkkaa hän voisi pitää omanaan: sitä missä hänen isänsä, äitinsä ja
sukulaisensa lepäävät. Ja häntä alkaa vetää tutulle hautausmaalle.
Täytyy sanoa Viktorille, että hänet kuoltuaan viedään sinne.
Kerran hän uudessa kävelypuvussaan, valkosulkainen hattu päässä, lähtee
sunnuntaikävelylle miehensä kanssa. Heilahtavat uutimet puutalojen
ikkunoissa ja harvat vastaantulijat kääntyvät katsomaan taakseen.
Jos on kaunis rouva, niin onpa komea herrakin, kiiltävä silinteri
päässä, kädessä hopeahela keppi. He astuvat pääkatua tulliin päin.
Lyhtypaaluissa on jokin hektografeerattu ilmoitus. Äkkiä alkaa kuulua
laulua. Työväenyhdistyksen talolta se kuuluu. Niillä on tietysti
kokous. Laulu loppuu. Ikkunat sysäytyvät auki ja miehiä kerääntyy
tupakoimaan. He istuvat käsi toistensa kaulalla, puhelevat ja nauravat.
Kaarina kääntyisi mieluimmin takaisin tai astuisi edes kiireesti
ohitse. Mutta Viktor haluaa kävellä verkalleen ikäänkuin antaakseen
ihmisille tilaisuutta oikein ihailla itseään ja kaunista rouvaansa.
-- Missä? kuulee Kaarina äkkiä äänen ikkunasta. Ja ääni tuntuu ihmeen
tutulta. -- Päästäkääpäs vähän.
Ikkunaan tehdään tilaa ja näkyviin tulee pitkä, laiha mies. Pään
kumartuessa läikähtävät hänen hiuksensa otsalle, silmien alla on syvät,
tummat varjot. Se on Joili Heikkilä.
Kaarina ei parahda eikä juokse pakoon. Hänen miehensä ei huomaa mitään.
Ja kuitenkin on Kaarinassa hetkiseksi kaikki pysähtynyt, ikäänkuin
salama olisi lyönyt hänet tainnoksiin. Joili on vain hymähtänyt,
suupielissä ja silmissä se sama iva, jolla hän häntä ennen löi. Ja hän
jää siihen ikkunalle seuraamaan herrasväen kävelyä. Hän mittaa heitä
kantapäästä kiireeseen asti. Kaarina tuntee sen, vaikka kulkee häneen
selin päin. Häntä onnetonta, että hän tänään panikin ylleen tämän uuden
puvun! Se on niin kallis ja komea, silkki vuori kahisee. Nyt tietysti
Heikkilä pilkkaa ja nauraa, pitää ehkä puheen, jonka alkaa kuvauksella
rikkaasta yläluokan naisesta, joka kahisee silkissä...
Sanomalehdet tietävät sittemmin kertoa Joilin puheista. Toiset niitä
moittivat ja ivaavat, toiset ylistävät. Erinomaisella taidolla on
puhuja paljastanut räikeitä yhteiskunnallisia epäkohtia, hänen puheensa
ovat otetut vastaan myrskyisellä innostuksella ja puoluetoverit ovat
kaikki olleet saattamassa häntä asemalle.
Kun huhtikuun myrskyt tulevat, ovat Kaarinan hermot pilalla. Kuori
sydämen ympärillä ei ole sulanut, mutta se on mennyt rikki ja säröt
ovat haavoittaneet sydämen. Seuraa sitten ulkomaanmatka ja muutto
Helsinkiin. Terveys tuntuu palaavan. Viktor pitää häntä ihan terveenä
ja terveeksi luulevat häntä tuttavatkin. Omastakin mielestään hän on
terve -- eikä ole kuitenkaan.
Aluksi tekee hän pitkiä kävelyretkiä yksinään. Hän menee Eläintarhan
kallioille ja harhailee siellä tuntikausia. Kun tuulee, vetää häntä
jonnekin, jossa on puita ja vettä. Kun päivä paistaa, käy huoneissa
ahtaaksi ja hän ikävöi avaran taivaan alle. Sateella haluaa hän
tuntea pisaroiden putoilevan päälaelleen ja nähdä kosteat, harmaat
pilvet. Metsässä on sateella niin hivelevän tyyntä, niin alakuloisen
rauhallista. Mutta kerran ahdistaa häntä pari humalaista miestä, hän
pelästyy pahanpäiväisesti ja senjälkeen tulee kävelyretkistä loppu.
Hänen miehensä viime pyyntö matkalle lähtiessä on aina: ethän vain mene
kauas.
Märta saa hänet innostumaan ratsastukseen. Teetetään ratsastuspuku, se
pukee häntä suurenmoisesti ja kuinka hyvin hän istuu hevosen selässä!
Aivan kuin juotettu patsas. Mutta ratsastusretketkään eivät kestä kauan.
Hänen toverinaan on Färlingien tuttava, vanhanpuoleinen vapaaherra,
joka kai aikoinaan on ollut hyvin rakastunut Märtaan, siltä tuntuu.
Vapaaherralla on kaskuja kaiken maailman ratsastusretkiltä ja jo
portista lähtiessä hän alkaa naurattaa naisiaan.
Kaarinan hymy sammuu äkkiä. Kun hän voisikin kääntyä takaisin eikä enää
koskaan tulla tänne!... Toverit yhä nauravat ja puhelevat, he eivät
tiedä mitä hänelle on tapahtunut: Joili on tullut vastaan, vanha iva
huulilla, silmien alla entistäkin syvemmät varjot... Mikä hänet tuokin
vastaan aina kun Kaarina vain lähtee tänne päin? Tietysti hän asuu
jossakin täällä, mutta mikä salainen mahti hänet aina silloin tuokin
kadulle?
Nyt hän tietysti taas paljastuspuheissaan maalaa yläluokan
laiskottelijoita, kuinka he nauravat ja ratsastavat. Sen hän tietysti
on seitsemät kerrat kuvannut, kuinka lapset leikkivät yhdessä ja köyhän
lapset sitten viedään kyökin tahmean pöydän ääreen, herraslapset
runsaaseen, valkoliinaiseen pöytään. Ja yleisö on taputtanut käsiään!
Mitä sinä Joili minusta tahdot, puhuu Kaarina totuttuun tapaansa,
ajatuksissaan, mikset sinä jätä minua rauhaan! Minun komeita
huoneitaniko sinä tahdot? Ota vain, en ole niissä onnellinen. Minä
kadehdin kerjäläisvaimoa, joka saa kulkea sydänmaan hiljaisessa
metsässä, kuunnella huminaa ja lepattelevia lehtiä ja katsella lunta,
joka lentelee ja asettuu kiehkuroihin aidanvarsille.
Sano Jumalan tähden, Joili, mitä minun pitää tehdä?
Ratsastusretkien loputtua on Kaarina jonkin aikaa kuin vankina: ei
liiku päivisin keskikaupungilla. Yhtenä iltana näkee hän ikkunoiden
kimmeltelevän laskevassa auringossa. Köyhät mustat katotkin ovat
punahohteessa. Silloin hän käy rauhattomaksi, vaeltaa huoneesta
huoneeseen ja pysähtyy tuontuostakin katselemaan välkkyviä
ikkunarivejä. Pieni puistikko ei saa mitään iloa auringon laskusta. Se
hohtaa vain syksyisessä kellassaan, joka rapisemistaan rapisee: aamulla
lakaistiin käytävät ja nyt ovat ne taasen ihan keltaiset. Puistikko
lepää korkeiden kivimuurien keskellä. Ja kaikki nuo ihmiset samojen
korkeiden muurien sisällä, eivät he mitään tiedä siitä kauneudesta,
joka tälläkin hetkellä valuu maailmaan. Ja entä köyhät ihmiset
kellarikerroksissa -- he ovat kuin haudassa!
Joili, se on oikeastaan todella kauheaa, että minä asun tällaisessa
loistossa. Mutta kuule, sinä näet sen: tämä ei ihmiselle riitä, en ole
täällä onnellinen. Minun ikäväni on maalle, minä tiedän, että järvi
nytkin hehkuu iltaruskossa ja että taivas on suuri ja avara. Minä
tukehdun täällä, minä paha ihminen, kun toisten täytyy asua kosteissa
kellareissakin. Mutta miksi ovat he kellarikerroksissa, miksi ovat he
kaupungissa?
Hän seisoo ikkunassa ja katselee kadulle. Ihmisiä tulee ja menee.
Ikkunarivit alkavat sammua. Yksinäinen ajuri tulee verkalleen ylös
mäkeä. Samassa välähtää Kaarinan mieleen: minä lähden ajelemaan! Ja
hän elostuu ja kädenkäänteessä on hän valmiina ja kadulla ja rattailla
ajamassa maalle päin, kohti sellaista onnellista seutua, jossa on
metsää ja vettä!
Hän on hyvän aikaa istunut kuin puutuneena, unohtuneena omaan
kaihoonsa, kun hän äkkiä huomaa, että hänen ajajanaan on nuori poika.
Tämä ajaa ystävällisesti hevostaan, ei revi suitsista eikä lyö, silloin
tällöin puhutteleekin. Hevonen on kiiltävä ja hyvin hoidettu, kuuntelee
pojan puhetta ja höristelee korviaan. Kaarina innostuu kyselemään.
Hevosen nimi on Polle. Se on erään tutun isännän, sieltä kotipuolesta.
Ja kun Kaarina kysyy, missä sitten pojan kotipuoli on, rupeaa poika
kertomaan.
-- Kyllä me ollaan vallan siitä neidin elikkä herrassöötinskan
entisestä kodista. Kävin minä isän kanssa joskus tuomassa marjojakin,
mutta minä olin silloin vain seitsemän vanha eikä rouva voi sitä
muistaa. Nyt minä olen seitsemäntoista vanha.
Tällainen tapaaminen saattaa tapahtua Helsingissä!
Kaarina kuulee aivan ihmeellisiä asioita.
He saivat tukinajossa kokoon rahoja ja läksivät kaupunkiin. Ensin
kävi oikein hyvin, mutta sitten on isäntä ruvennut juomaan ja on
sakotettukin, mutta ei hän vain lakkaa... Sieltä Louhilinnasta
on täällä paljon väkeä, mikä missäkin työssä. Kolun Antti on
vesijohtotöissä. Hänellä on vain vaimo ja koira ja he elävät hyvin.
Kolun Erkki taas on poliisina, hänen onnistui hänenkin niin hyvin.
Mattilan tyttöjä täällä on kaksikin, toinen palvelee hienoissa
herrasväissä Kaivopuistossa, mutta se Manta on sellainen kevytmielinen,
että vain kävelisi huveissa ja aina muuttaa paikkaa. Jaa Heikkilän
väetkö? Ne on melkein kaikki täällä. Se Joilikin oli jo ennen, se
pitää puheita ja kirjoittaa lehtiin. Marjan mies, se Nieminen, on
räätälinä. Niillä on asunto Perhelissä, mies tekee työtä jossakin
verstaassa. Mutta he kuuluvat olevan köyhyydessä, heillä on niin
ylettömästi lapsia. Sitten täällä on se Hanna. Ja sen mies, se
Rantala, on vankilassa varkaudesta. Ja onhan niitä muitakin, kun ne
vain kaikki muistaisi. Sitä ei hän tiedä mitä kartanoon nyt kuuluu,
hän on ollut täällä jo seitsemättä vuotta. Silloin Hintsa vielä hoiti
maanviljelyksen puolta siinä, mutta hän joutui kaiketikin siitä sitten
pois, kun talo myytiin. Sanomalehdissä siitä oli ollut... Jaa Joili?
Kyllä sanotaan hänen olevan naimisissa. Työläisiä se vaimo on, vaikka
rouvaksi sanotaan, hän käy hänkin pitämässä puheita.
Kaarina pyytää poikaa sisään juomaan teetä kanssaan, mutta hän ei
uskalla jättää hevosta kadulle yksin ja Kaarina painaa vain rahat hänen
käteensä ja kiirehtii asuntoonsa.
Hän on kuin kuumeessa eikä kuitenkaan moneen monituiseen aikaan ole
tuntenut sellaista voimaa kuin nyt. Louhilinna on myyty ja hän on
istunut täällä kädet ristissä, mitään yrittämättä! Hänen vanhoja
tuttaviaan ja leikkitoverejaan on vuosikausia asunut täällä eikä hän
ole tietänyt siitä mitään! Mutta nyt hän tietää heidän osoitteensa ja
nyt hän menee heidän luokseen...
Mutta jos hän tapaa Joilin!
Onko hän mieletön, mitä hän siitä pelkää! Päinvastoin hänen pitääkin
tavata Joili, Joilin täytyy hänelle sanoa, mitä hän häneltä vaatii. Hän
tahtoo kerran katsoa Jollia silmästä silmään ja kysyä, mitä hän hänestä
tahtoo.
Hän muistaa nyt joskus etsineensä päivän sanomalehtiä. Niitä ei
löytynyt mistään ja Viktor ikäänkuin koetti johdattaa hänen ajatuksiaan
muualle. Hän ei koskaan saanut etsimiään lehtiä käsiinsä. Olisiko juuri
niissä ollut uutinen, että Louhilinna on myyty? Niin, niin, sellaista
se on kun on hermostunut vaimo, niin ei hänelle voi olla suora.
Mutta minä en enää ole hermostunut enkä saa olla. Nyt kun minä tiedän,
että täällä on louhilinnalaisia, on köyhyydessäkin, niin minun täytyy
elää heitä varten! Minähän olen nuori ja väkevä, ja terve minä olen!
Kuinka minä olenkaan näin monta vuotta jaksanut elää tätä tyhjää
elämää! En ole tietänyt, että heitä on ollut näin likellä. Mutta
nyt minä tiedän ja riemuitsen! Minähän voin alkaa ommella vaatteita
Marjan lapsille, minähän voin käydä heidän luonaan ja he tulevat minun
luokseni. Minulla ei enää koskaan ole ikävä. Osa Louhilinnaa tulee
minun luokseni...
Mutta miltä näyttää itse Louhilinnassa? Kolunkin pojat ovat täällä --
kuinka isä tulee toimeen, hän ei enää voi jaksaa kaivaa ojaa...! Ja
kuinka mahtaa olla Heikkilässä -- isännän muistaa Kaarina nähneensä
torilla liinaharjansa kanssa, lapset ovat nyt kaikki täällä. Missä on
sitten vaari, vanha vaari?... Onko kuollut ja korjuussa vai näkeekö
häviön ja kärsii?
Ilo välähti minulle äsken kuin lintu vieraalta maalta. Mutta ei näy
kuuluvan ilo minulle. Se on varastettua tavaraa ja livahtaa käsistä
ennenkuin olen ehtinyt kiinnikään tarttua.
Aamulla, juuri kun hän tekee lähtöä Kallioon, pyytää nuori varatuomari
konttorin puolelta häntä puhutella.
Viktor on kehunut tätä apulaistaan teräväksi ja tunnolliseksi mieheksi,
hänen käytöksensä on siisti ja hänen pukunsa moitteeton. Hän pyytää
tuhansia kertoja anteeksi että häiritsee, ja Kaarina vie hänet Viktorin
turkkilaiseen tupakkahuoneeseen.
-- Te hämmästytte minun kysymystäni, hyvä rouva, mutta minulla todella
ei ole muuta neuvoa kuin vaivata teitä. Muistatteko, kulkiko teidän
kotitalonne Louhilinnan sydänmailta talvitie Hintsan talon maan poikki
uittoväylälle?
Kaarinassa pysähtyy kaikki mikä juuri pulppusi ja eli, ja jäljelle jää
vain pingoitettu jännitys.
-- Miksi te sitä kysytte? sanoo hän, epäilys silmissä.
-- Se on hiukan pitkä juttu. En tahtoisi häiritä. Asia on sellainen,
että kartano paraikaa on myytävänä konttorimme kautta ja ostaja
haluaisi tietää tätä seikkaa...
Aa! ajattelee Kaarina. Sinä et näy tietävän, ettei konttorista saa
tuoda mitään tälle puolelle. Mies raukka, ettet vain menetä paikkaasi,
kun tämä tulee ilmi!
-- Sillä puolella järveä on suuri halkometsä, joka pitäisi
realiseerata, ja paikkakunnalla oli kerrottu, ettei edellämainittu
Hintsa salli ajaa puita kannaksensa poikki. Oli sanottu, että siitä
joskus on kulkenut talvitie, mutta tämä ostaja oli käsittänyt, että
siitä oli hyvin pitkä aika, ehkäpä kymmeniä vuosia.
-- Louhilinna on siis myytävänä! päästää Kaarina huuliltaan hiljaa,
ikäänkuin itsekseen.
-- Se kuuluu viime kymmenen vuoden kuluessa olleen myytävänä seitsemän
kertaa.
-- Seitsemän kertaa!
Kaarinan sanat tulevat kaukaa kuin kaiku. Hän istuu ihan hiljaa ja vain
silmät riippuvat kiinni puhujassa.
-- Se tahtoo olla talojen kohtalo, kun kerran joutuvat tukkiyhtiölle.
Kaarina laskee käden otsalleen, taistelee hetkisen ja saa takaisin
mielenmalttinsa.
-- Vai seitsemän kertaa! toistaa hän jotakin sanoakseen.
-- Pyydän anteeksi, jos olen tuonut huonon uutisen. Minä en ymmärtänyt.
Ostaja toivoi pikaista vastausta...
-- Ei, ei, ei! Päinvastoin, onhan tämä hyvä tietää... Niin, te kysyitte
sitä talvitietä. Kyllä minä sen muistan. Kyllä siitä ajettiin, ainakin
kymmenen vuotta sitten. Meidän suuri metsä vietiin juuri siitä.
-- Olen erittäin kiitollinen... Kaikesta päättäen tässä on jotakin
riitaa Hintsan ja nykyisen omistajan välillä.
Kaarinan poskille syttyy punaiset täplät ja silmäterät suurenevat ja
mustenevat. Hän nousee ja oikaisee itsensä suoraksi. Hänen täytyy
nyt toimia! Ja hän levittää käsivartensa ja nostelee niitä ikäänkuin
jänteitä tunnustellen. Johtopäätökset taaksepäin ja suunnittelut
eteenpäin singahtelevat kuin salamat mielessä.
-- Ette te tiedä onko Hintsan talo nyt nuoren vaiko vanhan isännän
hallussa?
-- En tiedä varmaan, mutta minä sain sen käsityksen, että hän olisi
verraten nuori...
-- Vai niin, vai niin. Ajattelin vain... Tiedättekö onko talo aina,
kaikkina näinä seitsemänä kertana ollut myytävänä mieheni konttorin
kautta.
-- En voi sanoa, olen vasta niin lyhyen ajan ollut tuomari Cederin
konttorissa. Mutta eiköhän. Onhan tämä konttori suurin laatuaan. Niin,
en tahdo kauempaa häiritä...
Kaarina seuraa häntä eteiseen ja koettaa puhua niin välinpitämättömästi
kuin suinkin.
-- Kuulkaa -- onko miehelläni persoonallisesti tekemistä näiden
talonkauppojen kanssa? Tarkoitan: onko hän itse mukana välittämässä
joka talonkauppaa?
-- Ei, ei läheskään! Siinä on aivan oma miehensä siinä osastossa. Hän
sattuu nyt olemaan matkoilla ja tämä osasto on sentähden väliaikaisesti
uskottu minun haltuuni. Johto on tietysti aina tuomari Cederin käsissä,
mutta me koetamme vaivata häntä niin vähän kuin suinkin.
-- Hän siis usein ei lainkaan tiedä mitä taloja konttorin kautta
myydään!
Kaarina hengittää taas. Ovessa hän vieläkin pidättää nuoren herran.
-- Kuulkaa, minä niin mielelläni haluaisin nähdä sen miehen, joka ostaa
minun entisen kotitaloni. Ettekö te voisi lähettää häntä tänne, kun hän
tulee konttoriin.
Huomaavainen nuori tuomari selittää, että se on talonpoika, hyvin kelpo
miehen näköinen. Sellainen, joka itsekin voi tarttua työhön. Sen näkee
käsistä. Hänen nimensä on Pöyry. Hän tulee tänään, eihän hänellä ole
pitkä matka tälle puolelle, varmaan hän mielellään tulee.
Kaarina kumartaa hajamielisenä, kuulee oven lisahtavan lukkoon ja
astelee mietteissään saliin.
Louhilinna on myyty seitsemän kertaa!
Louhilinna on taas myytävänä!
Tuntuu siltä kuin katto kohoaisi hänen päänsä päältä ja taivas nousisi
ylemmä. Louhilinna on myytävänä! Ostaa takaisin Louhilinna, koota sinne
kaikki, jotka ovat hajonneet kuin akanat tuuleen!
Tuo vieras mies ei saa ostaa sinua, Louhilinna. Minä sinut otan,
minulle sinä kuulut. Oi, asua siellä... Oi tulenko minä sokeaksi, kun
minä jälleen näen sinut. Kuolenko minä onnesta!