VII

Lämmintä kesää seuraa aikainen syys. Elokuussa jo alkavat sateet.

Louhilinnan vanhassa päärakennuksessa läiskävät kangaspuut ja hyrisee

ompelukone. Morsianta valmistetaan.

Lakanat leikataan hienosta, Louhilinnan pellossa kasvaneesta

pellavakankaasta. Morsian on yhtä valkoinen kuin palttina, josta

hänelle valmistetaan vaatetta.

Uusi murhe on astunut vanhaan taloon: Gustaf on mielisairaana. Uhri ei

auttanut sittenkään. Kunniavelat kyllä maksettiin, mutta raskaimmalla

hetkellä jätti Nadja rouva kotinsa ja miehensä ja silloin taittui

miehessä mitä vielä oli taittumatta. Lääkärit eivät anna paljon

toiveita. Aivot pehmenevät pehmenemistään. Tuo nuori, kalpea mies

kävelee yötä ja päivää edestakaisin puhuen, että hänellä oli kartano,

jossa oli komeita puita. Suurin honka kaatui hänen päälleen ja murskasi

hänen päänsä, sillä se vaatii aina viidenkymmenen vuoden perästä

ihmishengen. Se murskasi hänen päänsä, hänellä ei enää ole päätä!

Miksi piti näin käydä? miettii morsian ohjatessaan ompelijattaria.

Onko meidän sukumme joskus tehnyt itsensä syypääksi johonkin suureen

rikokseen vai pikkusynneistäkö, syömisestä, juomisesta, huvituksista ja

mukavasta elämästäkö meitä rangaistaan? Morsian pelkää sairastuvansa.

Ajatukset menevät niin peloittavan pitkälle. Ihan täytyy paeta omaa

itseänsä.

Ennen hän pakeni puitten luo. Mikä lienee: nyt hän karttaa entisiä

uskottujaan. Jollei hän pakene katsomaan Viktorin kuvaa, lukemaan hänen

kirjettään tai kirjoittamaan hänelle, menee hän pellolle tai hakaan.

Kauas ei hän uskalla mennä, siellä voisi alkaa kuulua jotakin. Metsät

kaatuvat, isän ylpeät metsät kaatuvat.

Aukeat häntä tätä nykyä viihdyttävät. Hakametsän laidasta alkaa suo,

jolle ojat jo olivat suunnitellut. Siellä hän käy seurustelemassa suon

surullisten kasvien kanssa.

Oja on täynnä vettä ja kiiluvan kosteuden alta nostaa sammal pirteästi

päätään. Maa on mättäillä, mättäitten välistä nousee hoikkia mäntyjä,

joiden kaarnassa riippuu naavaa ja sammalta. Hopeankarvaiset

kasvannaiset rävähtävät raikkaina märkään, harmaaseen ilmaan, joka

suunnattomana hämähäkinverkkona lepää suon päällä. Mättäistä nousee

suopursuja. Eivät ne kuki tähän aikaan, mutta syksylläkin suopursu

lemuaa. Morsian taittaa oksan ja katselee mietteissään kuivia,

kaitaisia lehtiä, jotka ovat harmaan vihreät päältä, alta ruosteen

ruskeat. Hän sulkee oksan käsiinsä ja litistää sitä sieraimiaan

vastaan. Ja siinä avautuu hänen eteensä satumaisia rotkoja, joita

kiiluva, hyllyvä, pohjaton vesipermanto valaisee. Seiniä ei näy missään

ja jos niitä on, ovat ne ruskeaa, niljaista mutaa, joka hyllyy ja

pakenee sieltä. Siellä hyppivät suon jättiläiskokoiset, täpläiset

sammakot, siellä leijaa keijukaiset, jotka syksyisinä iltoina nousevat

suon päälle, tanssivat ja liitelevät läpi laaksojen ja pysähtyvät

viipymään mataloiden lampien päälle. Ihmeellinen maailma on noiden

pehmeiden mättäiden alla, pohjaton, rajaton ja surullinen. Sieltä

saa suopursu elämänsä ja lemunsa. Suopursussa on lääkettä, jota

metsän vanha noitavaimo antaa neidolle kun hän tulee häneltä hakemaan

unohdusta.

Eräänä kirkkaana päivänä seisoo morsian suon laidalla, kädessä

suopursun oksa. Silloin sattuu hänen korviinsa kaukainen rytinä. Se

tulee niin etäältä, ettei toinen sitä kuulisikaan, mutta morsian

tuntee, että suuri puu kaatuu. Puun kylkeen jää osa, joka ei ole

hakattu irti, kaatuessa se repeää ja jää valkoisena, pistävänä piikkinä

törröttämään kantoon. Morsian pusertaa suopursun käteensä ja hänestä

tuntuu siltä kuin häntä itseään olisi silvottu. Metsän tuho likenee.

Pian ei enää ole ainoaa paikkaa missä voisi olla rauhassa. Hukka

likenee, ylpeän metsän tuho.

Tällaista on elämä nykyään Louhilinnassa: saloilla paukkuu ja rytisee.

Isketään Ronkaan korvessa ja isketään Kaakin kankaalla. Kajea ilma

kantaa kaiun kartanolle asti. Metsään menee joka mies joka kynnelle

kykenee, menee torppareja, menee talollisten lapsia, menee itsellisiä,

jotka puolella sadalla markalla ovat hankkineet hevoskonin ja aikovat

rikastua. Paikalle tulvii miehiä kauempaakin. Viikko kuluu salolla,

asutaan havumajoissa ja maakuopissa. Sunnuntaiksi tullaan taloon. Pyhä

menee humalassa ja tahtoo mennä pari seuraavaakin päivää. Hintsa osaa

pitää lystiä tukkipojilleen.

Ei Hintsa Louhilinnaa omista! Tietää sen jo koko pitäjä, morsian tietää

sen ja tietävät hänen veljensä Helsingissä. Eikä vanha Hintsakaan sitä

asiaa voi kieltää.

Janne valehteli jutun haaksirikosta -- hän rehenteli tukkiyhtiön

rahoilla. Herrat olivat viisaat: kun näkivät, ettei heille myydä,

niin ottivat Jannen kätyrikseen. Ja siinä oli oikein tuomareita ja

asianajajia mukana.

Komeasti Janne nyt levitteli Otto herran uudessa rakennuksessa. Koko

alakerta on hänen hallussaan -- yläkerta törröttää yhä silmät sokeina,

ovet ammollaan. Hän on saanut Louhilinnan maat vuokralle. Mikäpä

niitä on hoitaessa, ei tarvitse kyntääkään, pellot kasvavat kun vain

heittää siemenen maahan. Ei niitä tarvitse vuosikausiin lannoittaa,

näyttää olevan yhtä mustaa murua sylen syvyydelle. Hahhahhah, oikein

aatelisherrojen ihralla lihotettua maata!

Kerran lauantai-illalla on Louhilinnan tupa täynnä miehiä. Ovat

palanneet metsältä, ovat käyneet saunassa ja kuivattavat vaatteitaan

takkavalkean ääressä. Koko päivän on satanut kuin kaatamalla,

illansuussa on kirkastunut ja kelmeälle taivaanrannalle nousee

kuu. Ilma kylmenee ja kuu paistaa kuin liekki aarniohaudan päällä,

loimuamatta ja lämmittämättä. Puutarhassa koettavat naiset vielä

suojella kukkasiaan hallalta. Morsian siellä peittelee astereitaan ja

georginejaan -- täytyy kai koettaa säilyttää jotakin iloa häihinsä, kun

kukat omilta poskilta kaikki ovat menneet.

Pikku Maiju oli ensin hänen kanssansa, mutta hän teki kiireesti työnsä

ja läksi sitten. Hän käy iltapuhteella tuvassa kehräämässä, hän tahtoo

oppia kehräämään. Vanha Anna valvoo tarkasti, ettei hän enää ole

tuvassa kun miehet tulevat töistään. Hän valvoisi vielä tarkemmin,

jos tietäisi mitä varten Maijulla nyt on niin suuri halu kehrätä. Ei

hän tiedä, että Maiju kehrää vain siinä toivossa, että Joili joskus

pistäytyisi tuvassa tai että hän tulisi tapaamaan miehiä jonkin verran

aikaisemmin kuin he tulevat työstä.

Maijun rukki on vanhan Leenan rukin rinnalla ja Leena neuvoo Maijua.

Tyttö ei opi -- ihmeellinen tyttö! Hän kehräsi jo jokin aika sitten

aika hyvin, mutta nyt katkoo langanpäät alituisesti.

Miehet puhuvat yhtä ja toista. Joili ei tänä iltana puutu mihinkään.

Joili, joka osaa puhua niin että kuulijan sydän rinnassa hypähtää,

istuu nyt ääneti. Mitä Joili ajattelee? Vai odottaako hän jotakin ja

alkaako hän sitten puhua? Vai sureeko hän jotakin? Pikku Maijun posket

punastuvat punastumistaan ja huulista on veri kohta puhkeamaisillaan

esiin. Hän syyttää sitä, että lamppu palaa huonosti, hän ei muka näe

mitään. Mutta sepä on niin, että hän pelkää tädin, vanhan Annan pian

lähettävän häntä noutamaan.

Miehet tiedustelevat koska häät ovat. Hyvä onkin, että ovat pian. Työt

siirtyvät tälle kulmalle, ja sitten saavat useat perheet asuntoja

vanhasta rakennuksesta, jossa neiti vielä nyt asuu.

Silloin rupeaa vanha Jere ärisemään. Vai vielä sekin rakennus noiden

ylenannettujen haltuun! Kyllä on kärsimistä sillä, joka näki kenraalin

ajat ja herravainajankin ajat. Järjestyksessä oli joka paikka ja koko

pitäjä pelkäsi Louhilinnaa. Eivät maar kylän lapset uskaltaneet kuin

varkain tirkistää sisään puiston aidanraoista eikä kukaan ilman asiaa

rohjennut jäädä tuvan penkille istumaan. Sydän kurkussa likeni jokainen

konttorihuoneen rappusia ja suuren Hektorin haukku kuului virstojen

päähän.

-- Suu kiinni, orja! huudetaan ruoti vaivaiselle.

-- Antaa sen höperön puhua. Onhan se mukavaa kuunnella kuinka sade

ropisee kattoon.

-- Se on sellainen mätä vainaja, joka latelee haudan haisevia...

-- Suu kiinni, saakeli...

-- Minä puhun, minä, ärisee Jere, -- kirotkaa vain niin paljon kuin

haluttaa. Minä en pidä itseäni parempana kartanon koiraa, Hektoria,

jonka te tapoitte neidin ikkunan alle, mutta teitä parempi minä aina

olen. Te tähän taloon tämän ylenannetun elämän toitte. Toista oli

herran aikana, toista. Rehellinen oli ruoka ja rehelliset tuli ryypyt

pyhinä ja aina riitti herroilta ystävällinen sana ruotivaivaiselle. Ja

joka kerta kun Kustaa herra, se pietarilainen kenraali tuli kotiin,

piti ruotivaivaiselle tarjottaman sikaaria ja ne oli sitten niin

makeita, ettei yksinkertainen moukka tahtonut osata niitä polttaakaan,

mitä keisarin Sikaareja lienevät olleetkaan.

-- Ja nyt sinun kenraalisi polttaa hullujenhuoneen nurkantakaisia.

-- Hahhahhah!

-- Johan siitä vähemmällä hulluksi tulee, kun isän talo joutuu

tällaiseen kuntoon. Kun juoksukoirat luikkivat isoille rappusille asti

ja kaiken maailman kakarat juoksentelevat siellä missä ennen vain

herrasväet saivat kulkea. Ne ne olivat aikoja, kun rouva vainaja eli

ja salista soi soitto ja kattokruunut valaisivat pihalle asti ja me

seisottiin hangessa ja katseltiin! Nyt pitää likaisten maankiertäjien

saaman haltuunsa sekin rakennus. Ja samassa ovat siellä ikkunat rikki

ja rääsyillä paikatut ja joka huoneessa kuivataan kakluunin edessä

lapsenriepuja...

-- Katsoppas, ukon-rahjus, Heikkilän Joilin naamaa! kuiskataan

ruotivaivaisen korvaan.

-- Kuulkoon, kuulkoon vain! Minun on sappeni tässä niin täysi, että

kuulkoon vain, nulkki, joka täällä villitsemisen aloitti...

Joilin nyrkki läiskähtää pöytään.

-- Suu kiinni, taikka...

Tuvassa vaikenee kaikki muu paitsi tuli, joka räiskyy piippua kohti.

-- Ettekä tekään, jatkaa Joili, -- tuki mokomalta suuta. Vai ettekö te

kuulleet mitä hän köyhän lapsista sanoi?

-- Mahdoit itse tukkia, kun tässä istuit.

-- Saakeli, ettekö te nyt ikinä herää! Pitääkö minun teitä taluttaa

kuin sokeita! Ohhoh, ihan teidän kanssanne tahtoo väsyä.

Jere on jo tointunut ja puhuu Joilille:

-- Enhän minä muuta ole sanonut...

-- Kuin että kaiken maailman kakarat tunkevat herrasväen hienoihin

huoneisiin. Etkö sinä ymmärrä, että kaiken maailman kakaroiden isät

ovat ne hienot huoneet rakentaneet! He ovat kaiken työn suorittaneet,

jonka varassa hienot herrasväet laiskuudessa...

-- Herra vainaja oli varhemmin ylhäällä kuin yksikään renki.

Joili ei kuule häntä. Hän pyyhkii hiuksia kalpealta otsaltaan ja nauraa

ivallisesti:

-- Siunaisit sinä, vanha hölmö, sitäkin hetkeä, jolloin tuon

ummehtuneen aatelispesän ovet avautuvat kansan lapsille. Sillä työn

ovat tehneet...

-- Mutta sinä saarnaat, ettei pidä tehdä työtä, paperossia vain

polttaa...

-- Suu kiinni, sinä orja! Ihminen ei ole mikään kone, jonka voi panna

yötä päivää käymään.

-- Eikö kellään ole viinaa? Kaatakaa sen kurkkuun vähän viinaa, niin se

taukoo...

-- En minä ota...

-- Ei hän ota muuta kuin silloin kun herrat tarjoaa...

-- Saa hänelle kelvata rehellisen työmiehen ryyppy!

Kun Jere ottaa pullon käteensä, on hän voitettu mies.

Hetkisen hän vielä yrittää pitää puoliaan: luuletteko te sitten että

ihmiset nyt ovat tyytyväiset, vaikka on näin hyvää tienestiä? Kaikkia

kanssa! Torpparien muijat valittavat jo, ettei kohta saa kalikkaakaan

kotiin, kun miehet kaiken viikkoa ovat metsällä tai talossa juomassa.

Ja mitäs niistä rahoista, vaikka niitä tulee! Ne menee samaa tietä!

Ennen oli viisi penniäkin rahaa, mutta nyt ei ole markkakaan rahaa. Se

menee pelissä kuin nappi vain!

-- No, juo lisää äläkä mokota!

Ja viina tämän vanhan miehen taltuttaakin ja pehmittää. Mutta

viinapäissään on hän varomaton. Hän menee tukkilaisten luo ja puhuu

jonkun korvaan:

-- Eikös ole tullut vastaan sellaisia puita, joihin ei kirves pysty?

-- Mitäs puita ne sitten ovat?

-- Ka sellaisia, joita ei kirves kaada... Ka tiedättehän te: Jumalan

puita.

Pirtissä rämähtää nauru. Omanpuolen miehet eivät naura, mutta kauempaa

tulleet miehet nauravat.

-- Vai on niitä sellaisiakin puita, joita ei täällä saada poikki! sanoo

Jaatisen Matti, pulska savolainen poika, jonka perässä kaikki tytöt

hyppäävät. -- Tämän pojan kirves kaataa vaikka hyvän ja pahan tiedon

puun paratiisin yrttitarhasta.

Ruotivaivainen tuskin pysyy pystyssä, mutta jumalaton puhe selvittää

hänen päätään ja hän rukoilee:

-- Älkää sellaisia... älkää... Ettei vain suutu...!

-- Kuka suutu?

-- Ka... tiedättehän te.

-- En jumaliste tiedäkään.

-- Voi, voi ettette sitä vain suututa!

Joili nousee. Hänen silmänsä kiiluvat sinertävistä syvennyksistään ja

hän alkaa katsella seinään. Hän hakee jotakin. Siellä riippuu märkiä

takkeja, sahoja, kirveitä. Kiiltävimpään terään pysähtyy Joilin silmä.

-- Näytetään, näytetään orjille eikö kirves pysty.

Rukkien pyörät ovat pysähtyneet. Silmät suurina päässä katselevat

naiset Joilin mutkiin. Kauempana olevat miehet puhuvat keskenään mitään

ymmärtämättä, oman puolen miehet hymähtävät niinkuin hullulle, tai

tuijottavat Joiliin jäykkinä jännityksestä.

Äkkiä karkaa verevä, punahuulinen tyttö rukiltaan ja käy kiinni Joilin

ranteeseen.

-- Puisto on neidin, Kaarina neidin, se on hänelle vuokrattu, siihen ei

saa koskea. Neiti rakastaa puitaan!

Joili naurahtaa tytölle. Kosto soi hänen naurustaan, kosto leimuaa

hänen silmistään, kosto täyttää koko hänen olentonsa.

-- Sen puun pitää kaatua! sihisee hän tytölle niin hiljaa, ettei kukaan

muu sitä kuule, survaisee hänet luotaan ja tarttuu aseeseen. Mokomakin

aatelisneiti onkin aina rakastanut puitaan enemmän kuin köyhiä

alustalaisiaan. Riemulla hän sen puun kaataakin!

-- Kuuleppas, itkee Jere, -- älä mene ase kädessä likelle sitä puuta.

Se suuttuu...

Joili sylkäisee kouriinsa, painaa lakin päähänsä, kiroaa, lähtee

juoksujalan tuvasta ja katoaa kuutamoon. Hänen varjonsa luisuu yli

sinertävän maan, tuontuostakin sulaen yhteen puitten varjojen kanssa,

mutta samassa sukeltaen taas esiin ja hiihtäen eteenpäin kuin aave.

Autiona lepää puisto keskiyön hetkellä. Vain puut korkeudestaan

puhelevat, huojumatta ja liikkumatta. Hongan ääni soi ylinnä, soi yli

selän ja metsäin. Sen ääni on suuri ja synkeä. Kuu valaisee, puitten

varjot valuvat mustanpuhuvina maidonkarvaiselle maalle. Suurselän

kalvossa vaeltaa kuu ja tuikkivat tähdet. Elävä varjo mennä pyyhkii

kalliolle. Se liukuu suoraan päin honkaa.

Joili pyyhkäisee hikeä otsaltaan, painaa lakkia syvemmälle päähänsä,

hiukset liehuvat otsan ympärillä. Hän huimentaa juoksuaan. Millä

riemulla hän...! Hän vihaa tuota naista, hänen tekisi mieli nyt huutaa

hänet ikkunaan.

-- Sinä siinä! ähisee hän käheästi puulle ja oikaisee itsensä suoraksi.

-- Äh sinä!

Honka ynäjää korkealla tyyntä yninäänsä, Joili on jo sylkäissyt

kouriinsa, mutta kohina pidättää häntä ja hän unohtuu hetkeksi

tuijottamaan latvaan.

Äärettöminä kellahtavina käsivarsina ikäänkuin tuhathaaraisessa

jättiläiskynttiläjalassa nousevat oksat kuulakkaan ilmaan. Tähdet

näyttävät tarttuneen mustanpuhuviin neulatupsuihin, joiden ulkopuoli

hohtaa hopeaisena.

Joili katselee ja muistelee. Hänestä tulee pieni poika, joka isänsä

kanssa syyspimeässä taistelee tuulta vastaan Suurselällä. Heitä

varoitettiin lähtemästä yön selkään, mutta isä sanoi: ainahan se honka

tietä näyttää! Ja he pitivät hongasta kiinni. Keskellä pimeää saattaa

erottaa mustemman kohoaman taivaanrannalla: se on Louhilinnan honka

ja sitä kohti he ponnistavat. Kun he sitten keskellä yötä pääsevät

kotiin ja kertovat matkastaan, kuuntelee äiti kyyneleet silmissä ja

muori nousee sänkyynsä istumaan ja kiittää kädet ristissä Jumalaa. "Se

on pannut honkansa merkiksi", sanoo vaari ja hymyilee, "toiset siihen

hukkuvat, toiset sen kautta pelastuvat..." Ja pieni poika haukkaa isän

rinnalla leipää ja vetelee lämmitettyä keittoa ja toimittaa, että juuri

silloin kun ei enää ensinkään tietänyt missä päin koti oli, hajoitti

tuuli pilviä ja taivaan rantaan nousi suuri musta niinkuin vuori ja

sitten he taas tiesivät missä koti oli...

-- Saakeli! parkaisee mies yhtäkkiä kuutamossa ja katselee kuin

pyörryksissä ympärilleen. Mitä varten hän tässä onkaan, mitä hänen

pitikään...? Hän polkee jalkansa tantereeseen, näkee välkkyvän

kirveenterän maassa, muistaa kaikki, hyppää pari askelta taaksepäin,

oikaisee itsensä suoraksi, heilauttaa ja hyökkää puuta vastaan...

Mutta mikä ihme hänen on? Kuinka hän on näin voimaton? Vai onko niin

kylmä, ettei ase pysy käsissä? Ää sinä, senkin noita, odota sinä

vain... Jumaliste, et sinä enää kauan tuossa kohise etkä pitele taivaan

tähtiä oksillasi...! Ja Joili riisuu kiihkeästi takkinsa, koska hihat

ovat liian ahtaat. No nyt! Mutta hänen kätensä vapisevat niin, että

kirves putoaa.

Metsänlaidalle, kallion syrjään on noussut joku, joka tulee hiljaa,

hartioilla valkoinen vaate. Se on kuin mikäkin pieni laiha akka, silmät

kuopilla. Hampaat helisevät Joilin suussa ja vilu viiltelee selkää. Jos

pakenisi... Hän ei pääse paikalta...

Äkkiä vihlaisee huuto ilmaa, huuto kuin naakan huuto, muttei kuitenkaan

naakankaan. Se tulee jääkellarista päin... Joili ei saata nähdä sinne,

siellä on vastassa sakea pimento, mutta hän tietää kuka siellä huutaa

ja nostelee valkoisia käsivarsiaan... Pieni akka tulee suoraan häntä

kohti.

Ää, senkin vanha akka, etteikö sinusta pääse irti. Odota...

Jo kuuluu eläviä ihmisääniä. Kylläpä ne lapsuudenajan muistot ovat

sitkeässä.

Joili saa kätensä nousemaan ja jalkansa liikkumaan. Hän hätkähtää

jotakin, joka hallavana koirana makaa hänen jaloissaan. Hänen

takkinsahan se vain on, hän potkii sen menemään ja näkee, ettei missään

ole vanhaa akkaa, suuri pensas vain maidonvalkoisessa kuutamossa...

Pienestä portista kyökinportaitten päässä tulee ihmisiä puistoon,

toiset juosten, toiset vaivalloisesti kammertaen. He puhuvat ja

huudahtelevat. Heidän tulonsa antaa Joilille tajunnan takaisin.

Hän oikaisee itsensä suoraksi, ikäänkuin tahtoisi kasvaa hongan

tasalle, puree hampaat vastatusten ja pakottaa kontistuneet kouransa

kirvesvarteen. Hän suuntaa koko voimansa puuta vastaan, ikäänkuin

aikoisi lingota käsivartensa irti ruumiista.

Isku pongahtaa kajeassa kuutamossa vain vähän matkan päähän. Ei se

ole sattunut puuhun. Se meni keltaiseen juureen, joka vongertelee

alarinnettä.

Mutta Joili on tuohon iskuun pannut niin tyyten kaikki voimansa, että

hän odottaa hongan jo kituvan kuolinhaavoissa. Hämmästyneenä hän

tarkastaa jättiläistä.

Se kohajaa vuosisatojen takaista kohinaansa, tyynenä, synkeänä,

salaperäisenä.

Mutta metsän reunassa menee taasen pieni, laiha akka, valkoinen

vaate hartioilla. Ja Joilin selkää vihlovat vilunväreet. Akka nostaa

varoittaen kättänsä... Joilin kädestä putoaa kirves ja hän sotkeutuu

jaloistaan hallavaan koiraan...

Saakelit ja perkeleet, onko hän tullut hulluksi! Hän tempaa käsiinsä

takin, kiertää sen myttyyn ja viskaa menemään. Hän tyyntyy hiukan ja

huutaa järkeä avuksensa: olisiko ehkä viisainta hakea saha ja toinen

mies avuksi? Tai jättää koko hakkaaminen... Puukin puhuu hänelle

järkeä: mitä sinä minusta tahdot? Talvi tulee, minä panen maata, pane

sinäkin.

Hän katselee latvaa, jonka lomitse loistaa sininen taivas ja kylmät,

vilkkuvat tähdet. Alin oksa riippuu pitkänä tupsuna maata kohti.

Siitäkin oksasta kerrotaan monta tarinaa: Niistä ei ikinä tule loppua.

Elävät ihmisäänet hänet taaskin vapauttavat, muistuttaen hänelle, että

hänen pitää tuhota puu. Kartanon neiti, se keltatukka rakastaa tätä

vanhaa noitapuuta! Tässä hän jo pienenä lapsena istuili pyhäaamuin ja

katseli ulapalle. Et ikinä enää, keltatukka, tästä katsele järvelle.

Puun pitää kaatua ja näiden käsien kautta sen pitää kaatua! Ja kirveen

alle sen pitää suulleen kaatua, ei sahoja eikä miehiä avuksi! Nämä

kädet sen kaatavat, vaikkeivät sitten enää koskaan mihinkään pystyisi!

Joili karkaa puun kimppuun, hänen voimansa palaa, hänen järkensä

toimii, hän iskee iskemistään ja joka iskulta viiltää pieni hihkaisu

ilmaa. Tulkoot vain sekä elävät että kummitukset katsomaan -- puun

pitää kaatua!

Ja hän vimmastuu vimmastumistaan, hänen silmissään on vain tulisia

kielekkeitä ja kipunoita ja tässä vimmassa iskee hän pitkän aikaa.

Äkkiä hän lakkaa ja vetää henkeään. Hän tarkastaa työtään, peläten,

ettei ehkä näy mitään ja samalla odottaen, että puu jo olisi

kaatumaisillaan. Hän päästää kirveen kädestään ja kourii runkoa.

Hän tapaa pienen loven, tapaa toisen vähän suuremman. Latva kohisee

iänikuista kohinaansa, tyynenä, ikäänkuin vain muurahainen olisi

juoksennellut pitkin vartta.

Joilin voimat ovat lopussa, ruumis likomärkänä. Ei, ei tästä mitään

tule...

Mitä? Nauravatko nuo tuolla aukean laidassa? Vai nauravat, vai

luulevat, että hän jättää työnsä kesken! Ja neidinkin ikkunassa vilkkuu

jo tuli, hänkin kai nauraa. Jumaliste, jolleivät nämä kädet jaksa...!

Joili iskee vimmatusti, tarkkaa tällä kertaa, että kirves osuu samaan

hampaaseen, näkee lastujen sinkoilevan, innostuu menestyksestään ja

hihkaisee niin että kuuluu kautta puiston. Lakki putoaa päästä --

pudotkoon! Puunrungossa ammottaa jo suuri valkoinen lovi. Ja jahka se

siitä vielä suurenee ja hän koko voimallaan käy puuta vastaan, niin sen

täytyy kaatua!

Nurmikon laitaan on kokoontunut musta ryhmä. Tytöt ja miehet, Jeret ja

Leenat ovat jättäneet tuvan ja seuraavat Joilia. Alussa he pelkäävät,

odottaen vaistomaisesti, että Joili jollakin lailla saa surmansa.

Mutta kun hänen kirouksensa ja uhituksensa yhä kuuluu hongan alta,

rauhoittuvat he ja alkavat odottaa, että hän huomaa aikomuksensa

mahdottomuuden ja tulee pois. Jere värisee viluissaan ja puhua

kangertaa, että varokoonkin vain Joili. Kyllä se nyt on suututettu

ja kyllä se nyt ottaa hänet. Älköön menkökään huonoihin jäihin.

Tai kyllä se hänet jossakin tapaa, ei kukaan kohtaloaan vältä...

Odotuksen kestäessä palaa toisia jo tupaan, toiset naureskelevat ja

hyppivät nurmikon laidassa lämpimäkseen. Jere päättää hänkin jo lähteä

pankolleen nukkumaan, kun läpi joukon käy kuiske:

-- Puu huojuu!

Suurselän honganlatva huojuu kirveen alla. Hakkaaja hihkaa ja hyppää

kuin verikoira kuolevan hirven kylkeä vastaan.

Tytöt tukahduttavat parahduksensa. Latva hulmahtaa verkalleen puolelle

ja toiselle ikäänkuin jättiläisluuta ripsuisi taivaanlakea idästä

länteen.

Tuo luonnon ihme tarvitsi vuosisatoja kasvaakseen näin suureksi.

Satoina keväinä ja kesinä se imi suoniinsa maan ilman ja auringon

salatut voimat! Kun tappava ase on sattunut puun sydämeen, on kohina

latvassa ollut kuin kuolevan korinaa ja ruumis on vavissut ja ryskänyt.

Puun ääni on ollut kuin Suurselän ääni paukkuvina pakkasöinä, kun

jäät vahvistuvat ja halkeavat railoiksi... Yhä nopeammin ripsuu latva

tähtitaivasta. Runko huojuu. Haava tyvessä suurenee suurenemistaan.

Puu on jo kuin haavoitettu otus, joka ei tiedä minne paeta. Se värisee

ja notkuu, ulina kuuluu ikäänkuin syvältä maan sisästä, sieltä minne

käsivarrenpaksuiset, keltaiset juuret ovat uponneet. Vihdoin käy läpi

ilman rytinä, joka on kuin parahdus, suuri suhahdus täyttää ilman ja

perustuksia myöten tömähtää maa, kun vuosisatojen puu kaatuu.

Suurselän honka kaatui.

Jumalan puu kaatui.

Se saattoi tapahtua, se tapahtui ja nyt saattaa tapahtua mitä hyvänsä.

Hampaat kalisten seisovat naiset paikoillaan, saamatta sanaa suustaan.

Kaukaa tulleet miehet yrittävät tehdä pilaa. Maiju nyyhkyttää,

ruotivaivainen seisoo kädet ristissä ja sopertelee jotakin. Kaikki

he tuijottavat taivaanrantaan, joka nyt on paljaana, tuijottavat

tuijottamistaan ikäänkuin odottaisivat, että honka nousisi takaisin

paikoilleen. Toiset puut tuntuvat yksinäisiltä ja oikovat ikäänkuin

avuttomasti oksiaan.

Äkkiä seisoo Joili joukon edessä. Hän on peloittavan näköinen. Kasvot

ovat kuin kuolleella, hiki kiiltää otsalla, silmät ovat elottomat

ikäänkuin eivät näkisi. Hän kävelee kuin humalassa, käsivarret

heiluskelevat puolelle ja toiselle.

-- Orja, ähisee hän Jeren edessä, -- joko nyt uskot? Vai vieläkö kaadan

kuusen ja koivun ja...?

Jere ei vastaa. Hän seisoo kuin paleltuneena maahan kiinni. Hän näkee

sinisten varjojen liikkuvan nurmilla. Yksi varjoista tulee häntä kohti.

Se on kenraalivainaja, hänen hopeinen partansa välkkyy kuutamossa. Hän

ojentaa käsivartensa ja käy kiinni Jereen...

-- Herra Jeesus siunatkoon!

Jere sanoo sen ja kaatuu maahan sitten.

Naiset tarttuvat hänen käsipuoleensa. Hän ei nouse. Miehet kantavat

hänet tupaan. Silloin lepää jo hänen kasvoillaan kuolema.

-- Honka hänet otti! kuiskaavat naiset. -- Se oli se viideskymmenes

vuosi...

Pikku Maijun posket ovat valjenneet ja hän hytkii vilussa ja tuskassa.

Joili ei välitä hänestä, Joili ei koskaan ole välittänyt eikä koskaan

tule välittämään! Kuinka tylysti hän työnsi hänet luotaan, kun hän

piteli häntä ranteesta ja rukoili kaikesta sielustaan ja mielestään.

Joili ei rakasta häntä eikä tule rakastamaan -- Joili rakastaa toista.

Joili on onneton hänkin, sillä sitä toista ei hän koskaan saa. Hän

vihaa sitä siksi, ettei saa rakastaa. Poloista Joilia...

Ja Maijua poloista!

* * * * *

Mitä teki sinä iltana morsian, kun ei hän kävellyt kuutamossa eikä

niinmuodoin kuullut lastujen sinkoilevan eikä edes maan tömähtävän kun

jumalanpuu kaatui?

Hänen huoneensa oli lämmin, sammuva hiilos punaili seiniä ja hän

kirjoitti kirjettä armaalleen. Hän ei kuullut eikä nähnyt.

Aamulla läksi hän puistoon hoitamaan kukkasia ja hämmästyi avaruutta,

mikä ympärillä vallitsi. Taivaanranta tuntui oudon suurelta ja

paljaalta, mutta hän ei ymmärtänyt miksi, luuli vain että silmät

näkivät jotenkuten väärin. Ajatuksissaan astui hän kalliota kohti:

häntä vastaan tuli tuoreita valkoisia lastuja ja niitä tuli

tulemistaan. Samassa näki hän jättiläisen maassa, näki valkoisen kannon

ja ymmärsi, että tuho oli tullut itse hänen puistoonsa ja vienyt

pyhimmän puun.

Hän hätääntyi ja käyttäytyi niinkuin ihminen, joka vielä luulee olevan

jotakin pelastettavissa ja etsii apua. Mutta vihdoin meni hän aivan

neuvottomaksi.

Hän ei itkulla saanut kaatunutta kasvamaan!

* * * * *

Joutuisivatpa häät! Mitä siitä, ettei huoneusto vielä ole valmiiksi

korjattu -- pääsisipä täältä pois! Toki kärsimykset sitten loppuvat kun

on erossa kaikesta!

Mutta hän erehtyy! Kärsimykset eivät lopu, sillä hän ei aiokaan tehdä

selvää eroa, hän ei eroa kaikesta. Hänen uusi kotinsa on ihan liian

likellä Louhilinnaa. Siihen kaupunkiinhan täältäpäin tuotteet viedään.

Ja kaupungin komein rakennus, jossa uusi koti tulee olemaan, on juuri

torin varrella jonne maalaiset tuovat kuormiaan. Ja lisäksi kehoittaa

Kaarina lukemattomia vanhoja ystäviään käymään tervehtimässä. Hän aikoo

päästää heidät kotiinsa. Kovin hän on varomaton: se, joka rahasta myy

muistojen kodin, joka päästää käsistään vuosisatojen perinnön, se

katkaiskoon samalla kaikki siteet. Älköön hän milloinkaan tutkistelko

mitä sille kulmalle kuuluu, vaan tukkikoon korvansa, jos joku yrittää

jotakin kertoa. Joka kerran syntymäkotansa myy, se upottakoon sen

ajan tapahtumat kuin kiven kaivoon. Silloin jää sielun pohjalle vain

kaunis suru ja tyyninä iltoina saattaa sielun pohjalta nousta kuvia

ja säveliä, jotka tuovat kyyneleet silmiin mutta jotka eivät raasta

verille. Koko mennyt aika on kuin satukaupunki, joka upposi meren

pohjaan: joskus kirkkaalla säällä saattaa sieltä kohoilla linnojen

kupukattoja ja kirkkojen torneja, jotka siintävät ja välkkyvät.

Syyssateiden jälkeen nousee kylmänkelmeä viiru taivaanrantaan. Talvi

tuntuu ilmassa ja morsian menee puutarhaan pelastamaan kukkiaan. Koko

sylykset punaisia kukkasia kantaa hän sisään. Ne ovat vielä tuoreina

kun hääpäivä koittaa vaikka ensi lumi lepää routaisella maalla.

Lunta on niin paljon, että sulhanen reellä tulee taloon, yhtenä ainoana

yönä on satanut lunta niin paljon.

Huoneissa lemuavat ansarikukat, sukulaisten tervehdys kaupungista.

On surkastuneita ruusuja ja kieloja. Ne tuoksuvat väkevästi näin

kuollessaan.

Louhilinnan tulipunaiset kukat hehkuvat lemuamatta. Kyyneltä

vuodattamatta, vakavana ja valkoisena astuu morsian vihille.

Hänen ympärillään valuvat kyyneleet -- Louhilinnan alustalaiset

surevat. He täyttävät huoneet sarkatakeillaan, kotikutoisilla

sarsihameillaan, vakavilla kasvoillaan ja kyynelillään. Muita vieraita

ei juuri olekaan.

Päivällisten päätyttyä veisaavat he virren. Se on kiitos- ja

ylistysvirsiä, mutta iloiset eivät häät ole. Ne ovat paremmin kuin

hautajaiset.

Virren päätyttyä katoaa morsian. Hän hiipii morsiuspuvussaan puistoon.

On jo hämärä, mutta lumi valaisee.

Hän astuu ennen poljettua polkuaan, ohi kesäisten kukkalavojen, ohi

nurmien, joilla lapsena leikki, ohi puiden, joiden juurella tuulen

humua kuunteli, ohi muistojensa hän astuu. Hän vaeltaa ohi entisen

elämänsä, ikäänkuin se kuvina olisi kahden puolen tietä, vilun

puistattamalla hän pysähtyy hongantyngän ääreen. Hänen valkoinen

pukunsa valuu lumeen, hän sulaa yhteen maiseman kanssa, sulaa sen

kanssa yhdeksi niinkuin niin monesti ennen, mutta nyt viimeisen kerran.

Rannat hohtavat valkeuttaan, keltaiset lehdet vielä lepattavat puissa.

Pakkanen on yllättänyt metsät lehdessä eikä tuuli vielä ole ehtinyt

niitä viedä. Taivas on lyijynkarvainen, lunta täynnänsä. Järvi vetäytyy

hiljalleen jäähän.

Morsian vapisee vilusta. Mutta kaikki hellyys mitä hänen sydämensä

elinaikanaan on tuntenut, tulvii yhtä haavaa rintaan kuumana. Kaikki

maailman kauneus asuu siinä mitä silmä nyt viimeisen kerran katselee.

Kaikki anteeksianto ja kaikki anteeksipyynnön jano nyyhkyttää sielussa.

Kun voisi sieluunsa syövyttää tämän kaiken, kun voisi vereensä imeä

tämän kaiken, niin ettei siitä koskaan eroaisi! Kun voisi nämä kuvat

juottaa silmänsä kalvoon, kun voisi tämän sävelen painaa korvansa

pohjaan ikiajoiksi!

Täytyy lähteä.

Hän kokoaa tahtonsa ja pääsee pois kalliolta. Hän käy läpi puiston, ohi

puiden...

Mutta kuin unessa hän antaa riisua kruununsa ja huntunsa ja pukea

ylleen matkavaatteet. Hiljaa seisoo alustalaisten joukko kuomireen

ympärillä, kun hän siihen nousee. Hänen ympärilleen tuodaan kukkasia.

Valkoiset ovat hänen kasvonsa, kukkaset jäätyvät.

Hänen päänsä painuu Viktor Cederin olkapäälle ja hänen väkevä

käsivartensa kiertyy hänen ympärilleen. He ovat nyt mies ja vaimo.

He ajavat Louhilinnan portista. Suuria lumihahtuvia putoelee ja

keltaiset lehdet lentävät alas mäkeä, saattaen heitä matkalle.

Ja nyt saavat metsät kaatua! Se, joka niitä rakasti, on poissa.

Ja kaatuvat puut poikinensa, vain pienet puulapset jäävät. Paukkuu,

rytisee ja voihkaa. Kaiku kuljettaa äänet Ronkaan korvesta Kaakin

kankaalle ja ympäri Louhilinnan lääniä. Valitus viiltää pitkin puiden

latvoja, linnut, pelästyneet, kodittomat linnut pakenevat.

Nyt saavat taivaan linnut ja korpien pedot etsiä muualta suojaa.

Louhilinnan ylpeät metsät ovat menneet, mennyt on Louhilinnan loisto.